Pojista urheileviksi tosimiehiksi:
Maskuliinisuuden representaatiot Selänteen ja Karalahden elämäkerroissa
Saara Kultamaa Pro gradu -tutkielma Sosiaalipsykologia Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto Toukokuu 2020
Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalipsykologia
KULTAMAA SAARA: Pojista urheileviksi tosimiehiksi: Maskuliinisuuden representaatiot Selänteen ja Karalahden elämäkerroissa.
Pro gradu -tutkielma, 109 sivua
Tutkielman ohjaajat: Professori Inari Sakki, professori Vilma Hänninen Toukokuu 2020
________________________________________________________________________________
Avainsanat: maskuliinisuuden representaatiot, hegemoninen maskuliinisuus, jääkiekko, identiteetti, elämäkertatutkimus
Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan maskuliinisuuden representaatioita kahden suomalaisen jääkiekkoilijan, Teemu Selänteen ja Jere Karalahden, elämäkerroissa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia maskuliinisuuden representaatioita elämäkerroista on löydettävissä, ja minkälainen miehisyys näyttäytyy elämäkertojen valossa tavoiteltavana ja arvokkaana.
Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii R.W. Connellin hegemonisen maskuliinisuuden teoria.
Hegemonisen maskuliinisuuden on tutkimuksissa havaittu korostuvan jääkiekon kaltaisissa intensiivisissä kontaktilajeissa, minkä vuoksi oletuksena on, että hegemoninen maskuliinisuus korostuu myös jääkiekkoilijoiden elämäkerroissa. Aineistossa esiin nousevia maskuliinisuuden representaatioita on peilattu myös Eric Andersonin inklusiivisen maskuliinisuuden teoriaan, jonka mukaan perinteinen maskuliinisuus ei ole enää hegemonisessa asemassa vaan monimuotoisemmat ja feminiinisiksi oletetuille ominaisuuksille avoimemmat maskuliinisuuden muodot ovat yleistyneet.
Tutkielma on laadullista, sosiaalipsykologista elämäkertatutkimusta. Tutkielmassa tarkastellaan narratiivisen analyysin keinoin teosten temaattista sisältöä sekä narratiivista rakennetta. Elämäkertojen juonirakenteissa korostuvat sankaritarina ja selviytymistarina, minkä lisäksi molemmat elämäkerrat muodostavat kasvukertomuksen pojasta mieheksi. Keskeisimmiksi maskuliinisuuden tulkintarepertuaareiksi analyysissa nousevat elättäjä isyys ja parhaat palat isyys, kaverit ensin -repertuaari, tosimies, eikä mikään neiti -repertuaari, väkivaltainen maskuliinisuus sekä nationalistinen maskuliinisuus.
Elämäkertojen valossa jääkiekkokulttuurissa vallitseva maskuliinisuuden ideaali sisältää runsaasti ortodoksisen maskuliinisuuden piirteitä, mutta kaukalon ulkopuolisessa elämässä mieheyden ilmaisutavat vaihtelevat paljon tilanteesta ja seurasta riippuen. Molemmissa elämäkerroissa tuodaan esiin hegemoniseen maskuliinisuuteen kytkeytyvien ominaisuuksien kuten vahvuuden, itsenäisyyden, hallitsevuuden ja kovan työn teon lisäksi myös pehmeämpiä ja hoivaavampia puolia. Jääkiekon keskeinen rooli elämäkerroissa nostaa kuitenkin hegemonisen maskuliinisuuden yhdeksi keskeisimmistä maskuliinisuuden representaatioista tässä tutkielmassa. Jääkiekon hypermaskuliininen luonne hyväksytään ja siihen liittyviä toimintatapoja ja arvoja oikeutetaan siitäkin huolimatta, että ne voivat olla haitallisia urheilijoiden hyvinvoinnille.
Department of Social Sciences Social Psychology
KULTAMAA SAARA: From boys to athletic, real men: Masculine representations in biographies of Selänne and Karalahti.
Master’s thesis, 109 pages
Advisors: Professor Inari Sakki, Professor Vilma Hänninen May 2020
________________________________________________________________________________
Keywords: masculine representations, hegemonic masculinity, ice hockey, identity, biographical studies
This master’s thesis examines masculine representations in biographies of two Finnish professional ice hockey players, Teemu Selänne and Jere Karalahti. The aim of this study is to investigate what kind of masculinities can be found in these two biographies and which of them are represented as valued and worth to pursue.
The theoretical framework of this study consists of hegemonic masculinity theory by R.W. Connell. The link between hegemonic masculinity and contact sports e.g. ice hockey has been found in many studies.
Thus, I assume hegemonic masculinity to be emphasized also in hockey players’ biographies. Masculine representations found in analysis are also examined through the lens of inclusive masculinity theory by Eric Anderson. Anderson suggests that orthodox masculinity is not in hegemonic position anymore, and more complex and permissive masculinities with allegedly feminine characteristics e.g. softness and sensibility are more and more common these days.
The method of this study is qualitative narrative analysis. The aim of the analysis is to categorize central interpretative repertoires of masculinity and narrative structure of the story. The story types in these two biographies are traditional heroic story and story of survival. In addition, both biographies also represent a story of growth from childhood to adulthood. The main interpretative repertoires found in this study are breadwinner and best bits of fatherhood, friends come first repertoire, a real man not a sissy repertoire, violent masculinity and nationalist masculinity.
This study shows that the masculine ideal in hockey context still includes plenty of characteristics linked to orthodox masculinity. However, the masculine subject positions vary more when it comes to life outside the rink. Traditional masculine features e.g. toughness, independence, domination and ideal of hard work can be found in both biographies, but softer and more caring repertoires of masculinity are included as well. Considering the central part of ice hockey in these biographies it becomes evitable, that hegemonic masculinity is however one of the strongest representations of masculinity in this study. The hypermasculine characteristics of ice hockey are mostly considered legitimate and part of the game, even though procedures and values of ice hockey culture can be detrimental to athletes’ wellbeing.
1 JOHDANTO..………1
2 MASKULIINISUUDEN MONET KASVOT………...5
2.1 Sukupuolen performatiivisuudesta ja kriittisestä miestutkimuksesta………5
2.2 Hegemoninen maskuliinisuus……….………..9
2.3 Maskuliinisuus ja urheilu………16
3 ELÄMÄKERRAT TUTKIMUKSEN KOHTEENA………...21
3.1 Elämäkertojen taustaa……….21
3.2 Kuvaavatko elämäkerrat todellisuutta?...25
3.3 Tutkijan paikantumien ja asemoitumisen merkitys……….27
4 TUTKIMUSMENETELMÄT JA TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN………29
4.1 Laadullisesta tutkimuksesta……….30
4.2 Aineistona urheilijoiden elämäkerrat………...31
4.3 Narratiivisuus………..35
4.4 Visuaalisuus………37
4.5 Analyysin kulku………..38
4.6 Eettiset kysymykset……….45
5 TUTKIMUSTULOKSET……….…...47
5.1 Pojasta urheilijaksi………..47
5.2 Elättäjä isyys ja parhaat palat isyys……….…………55
5.3 Kaverit ensin -repertuaari………...……….61
5.4 Tosimies, eikä mikään neiti …………...…...………...………...66
5.6 Nationalistinen maskuliinisuus….………..81
6 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA………..88
6.1 Tutkimustulosten yhteenveto – Tasapainoilua hegemonisen maskuliinisuuden rajapinnoilla………..88
6.2 Tutkimuksen arviointia………...97
6.3 Ehdotuksia jatkotutkimukselle………..100
LÄHTEET………103
1 JOHDANTO
Jääkiekosta puhutaan usein maskuliinisena, jopa hypermaskuliinisena urheilulajina (Tjønndal 2016).
Jääkiekko ja muut runsaasti kontaktinottoa vaativat urheilulajit ovat herättäneet paljon kiinnostusta miestutkimuksen kentällä, ja jääkiekon ja maskuliinisuuden yhteyksiä on tutkittu niin Suomessa kuin ulkomailla. Kysymyksiä ovat herättäneet muun muassa jääkiekkoväkivalta ja Suomessakin syksyllä 2019 julkiseen keskusteluun noussut ammattijääkiekkoilijoiden homoseksuaalisuus, jonka on jääkiekkokulttuurissa luonnehdittu olevan edelleen tabu (Lilja 27.10.2019, Helsingin Sanomat).
Suomalaisille jääkiekko urheilulajina on kansallisylpeyden aihe, ja suomalaiset jääkiekkoilijat tuon ylpeyden edustajia (Jokisipilä, Kokkonen, Rantala & Viita 2018), minkä vuoksi tässä tutkimuksessa tarkastellaan nimenomaan suomalaisia jääkiekkoilijoita. Tutkimuksen tarkoituksena on narratiivisen analyysin avulla selvittää, millaisia maskuliinisuuden representaatioita suomalaisten jääkiekkoilijoiden elämäkerroissa esiintyy. Maskuliinisuuden representaatioilla tarkoitan tässä tutkielmassa mieheyden esittämistä tietynlaisena, ja valikoitujen ominaisuuksien, arvojen, mielikuvien ja toimintamallien yhdistämistä miehenä olemiseen (Herkman 2020, 219–221).
Tarkastelen sitä, minkälainen maskuliinisuus elämäkerroissa esitetään tavoiteltavana ja arvokkaana, eli minkälaista mieheyden tarinaa ja identiteettiä teokset tarjoavat lukijoilleen. Kiinnitän tutkielmassani huomiota myös elämäkertojen juonirakenteeseen sekä siihen, millaisia mieheyteen liittyviä normeja elämäkerroissa nostetaan esiin.
Ihmiset rakentavat käsityksiään ja ymmärrystään sukupuolesta syntymästä aikuisuuteen saakka.
Erilaiset sosiaaliset ympäristöt kuten perhe, ystävät, koulut ja media ovat avainasemassa siinä, millaista tietoa yksilö sukupuolesta kartuttaa ja millaiseksi hänen ymmärryksensä sukupuolesta kehittyy. Länsimaisessa kulttuurissa lapset oppivat jo varhain tekemään eron kahden sukupuolen, miehen ja naisen välillä ja huomaamaan kulttuuriset normit, jotka eri sukupuolia sitovat. Lapset ja nuoret oppivat, että maskuliinisuuteen kuuluu kovuus, yksin pärjääminen ja tunteiden käsittely yksin niitä muille paljastamatta. Maskuliinisuuden konstruktioon näyttäisi kuuluvan länsimaissa myös se, että ansaitakseen hyväksyntää vertaisiltaan, pojat joutuvat etenkin nuoruudessaan puolustamaan ja todistamaan omaa maskuliinisuuttaan jatkuvasti toimimalla miehisyyteen liitettyjen normien mukaisesti. (Arbeit, Hershberg, Johnson, Lerner & Lerner 2017.)
Media ja kulttuurituotteet ovat nykyään jatkuvasti läsnä, joten niiden vaikutusta sukupuoleen liittyvien merkityksien ja normien oppimisessa ja omaksumisessa ei pidä aliarvioida. Erityisesti mediassa näkyvä urheilu ja urheilusankarit ovat merkittävässä asemassa siinä, minkälaisen mieheyden lapset ja nuoret oppivat olevan sosiaalisesti hyväksyttävää. (Connell 2000.) Urheilu ja erityisesti kontaktilajit yhdistetään usein hegemoniseen maskuliinisuuteen, joka on kiistelty mutta myös kiitelty teoria epätasa-arvoisista valtarakenteista miesten ja naisten sekä erilaisten maskuliinisuuksien välillä. Jääkiekon kaltaisissa intensiivisissä kontaktilajeissa korostuvat erityisesti riskien ottaminen, peliin ”luontaisena” osana kuuluva ja laajalti hyväksytty aggressiivisuus ja jopa väkivalta, runsaat loukkaantumiset palaajien keskuudessa sekä voittaminen keinolla millä hyvänsä - ajattelutapa, joka ajaa urheilijoita pelaamaan esimerkiksi vammoista ja kivusta huolimatta (Tjønndal 2016; Ronkainen & Ryba 2017). Urheilumaailmassa vallitseva hegemonisen maskuliinisuuden värittämä kuva maskuliinisuudesta välittyy yksilöille esimerkiksi lajikulttuureissa vallitsevien arvojen, rituaalien ja normien kautta (Tjønndal 2016).
Hegemonista maskuliinisuutta on tutkittu viime vuosikymmeninä runsaasti kriittisen miestutkimuksen kentällä. Hegemonisella maskuliinisuudella tarkoitetaan tietyssä historiallisessa ajassa sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentunutta maskuliinisuuden ideaalimuotoa, jonka suurin osa miehistä tunnistaa ja johon miehet voivat samastua (Connell 2000, 11). Tästä huolimatta hegemoninen maskuliinisuus ei ole, eikä sen tarvitsekaan olla yleisin maskuliinisuuden muoto säilyttääkseen valta-asemansa (Connell 2000; Messerschmidt 2018). Nykyään länsimaisissa yhteiskunnissa hegemoniseen maskuliinisuuteen liitetään usein ominaisuuksia kuten heteronormatiivisuus, heteroseksuaalisuus, rationaalisuus, valkoisuus ja keskiluokkaisuus (Waling 2017). Toisaalta myöskään länsimaissa hegemonista maskuliinisuutta ei voida ymmärtää vain yhtenä, tarkkarajaisena maskuliinisuuden muotona, sillä se kytkeytyy tiiviisti lukuisiin muihin ryhmäjäsenyyksiin kuten etniseen identiteettiin, seksuaalisuuteen ja sosioekonomiseen asemaan (Nieminen 2013). Teorian mukaan esimerkiksi mustat ja homoseksuaalit miehet sijoittuvat lähtökohtaisesti alisteiseen asemaan länsimaiseen hegemoniseen maskuliinisuuteen verrattuna, mutta voivat siitä huolimatta omaksua tyypillisisiä hegemonista maskuliinisuutta tukevia käyttäytymismalleja kuten aggressiivisuus, fyysinen dominoivuus sekä perinteisten maskuliinisten roolien mukaan eläminen (Fields, Bogart, Smith, Malebranche, Ellen & Schuster 2015).
Hegemonisen maskuliinisuuden vaatimusten on todettu voivan aiheuttaa stressiä, ahdistusta ja jopa masennusta miehille, jotka eivät koe kykenevänsä täyttämään näitä mieheydelle asetettuja kulttuurisia vaatimuksia (Valkonen, Hänninen & Lindfors 2012). On kuitenkin tärkeää muistaa, ettei hegemonisella maskuliinisuudella kuvata kiinteää ja muuttumatonta miestyyppiä, ja että maskuliinisuuksien ja sukupuolten välillä vallitsevia epätasa-arvoisia rakenteita on mahdollista purkaa. Miehet eivät myöskään edusta suhteellisen pysyvästi vaikkapa hegemonista maskuliinisuutta vaan pikemminkin miehet identifioituvat erilaisiin maskuliinisuuksiin tilanteista ja kontekstista riippuen (Wetherell & Edley 2014). Hegemoninen maskuliinisuus ei edusta tiettyä ryhmää tai yksilöä, vaan on patriarkaattiseen järjestelmään liittyvä ominaisuus, minkä vuoksi se koskettaa ja sitä ylläpidetään niin naisten kuin miestenkin toimesta (Connell & Messerschmidt 2005). Connell (2000) painottaakin, että hegemoninen maskuliinisuus on ihanne, jonka suurin osa miehistä tunnistaa mutta jota harva mies todellisuudessa edustaa. Tästä huolimatta hegemoninen maskuliinisuus nähdään usein arvostettuna ja sosiaalisesti hyväksyttävänä, kun taas muunlaisia maskuliinisuuksia voidaan jopa pitää epämiehekkyytenä (Connell 2000).
Hegemonisen maskuliinisuuden on monissa tutkimuksissa havaittu olevan yhteydessä muun muassa miesten terveyskäyttäytymiseen ja väkivaltarikoksiin, sekä ylläpitävän ja uusintavan miesten ja naisten välisiä epätasa-arvoisia yhteiskuntarakenteita. Ongelmista huolimatta, hegemoninen maskuliinisuus korostuu usein muun muassa median esittämissä maskuliinisuuden representaatioissa sekä urheilumaailmassa. (Messerschmidt 2018.) Suomessa miesten jääkiekko on sosiaalisesti erittäin arvostettua ja paljon seurattua, minkä vuoksi se on myös mediassa runsaasti esillä. Miesten jääkiekko saa paljon mediahuomiota ja suomalaisista huippujääkiekkoilijoista on julkaistu lukuisia elämäkertoja. Suomalaiset jääkiekkosankarit ovat monen lapsen, nuoren ja aikuisen ihailemia henkilöitä, jopa roolimalleja, minkä vuoksi on tärkeää tarkastella median ja kulttuurituotteiden luomaa kuvaa näistä sankareista. Kuten useissa tutkimuksissa on todettu, jääkiekon lajikulttuuri sisältää runsaasti hegemoniseen maskuliinisuuteen yleisesti liitettyjä ominaisuuksia (Ronkainen &
Ryba 2017), minkä vuoksi on tärkeää tutkia, millaista maskuliinisuuskuvaa jääkiekkosankarit lukijoilleen tarjoavat. Ihailtujen jääkiekkoilijoiden välittämä kuva arvostetusta ja tavoitellusta maskuliinisuudesta voi vaikuttaa monen lapsen käsityksiin itsestään ja siitä, onko hän hyvä ja oikeanlainen sellaisena kuin on (Connell 2000). Oman identiteetin rakentamiselle merkittäviä tekijöitä ovat erilaiset tarinat ja mallit, joita kulloisessakin ajassa ja paikassa on tarjolla (Hänninen 1999; Heikkinen 2018), minkä vuoksi on tärkeää, että myös maskuliinisuudesta ja miehenä olemisesta tarjotaan useita erilaisia, toistensa kanssa yhtä arvokkaita ja hyväksyttyjä tarinoita. Näiden
tarinoiden tulisi myös edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa ja toimivia, myönteisiä suhteita erilaisten maskuliinisuuksien välillä.
Tutkimuskohteekseni valikoitui kaksi hyvin menestyneen suomalaisen jääkiekkoilijan elämäkertaa.
Ensimmäinen näistä on Ari Mennanderin (2014) kirjoittama teos nimeltä Teemu, jossa käsitellään Teemu Selänteen elämää ja jääkiekkouraa tämän lapsuudesta vuoteen 2014 saakka. Toinen teos on Aki Linnanahteen (2017) kirjoittama Jere, joka kuvaa Jere Karalahden elämää samaten lapsuudesta vuoteen 2017 asti. Kyseiset teokset ovat verrattain tuoreita, minkä vuoksi ne sopivat mielestäni hyvin tutkimukseni kohteeksi. Lisäksi teokset ovat saavuttaneet paljon lukijoita, sillä Selänne ja Karalahti ovat hyvin tunnettuja jääkiekkoilijoita, ja he ovat olleet runsaasti julkisuudessa vuosien varrella.
Tunnettuisuutensa vuoksi heidän elämäkertojensa välittämä maskuliinisuuskuva ei siis ole merkityksetön, vaan se on tavoittanut suuren määrän monen ikäisiä lukijoita.
Tässä tutkielmassa tarkastelen, millainen maskuliinisuus elämäkerroissa korostuu. Tarkastelen, löytyykö elämäkerroista mahdollisia yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia siinä, kuinka ja millaista maskuliinisuutta niissä rakennetaan. Tavoitteenani on selvittää, nouseeko jääkiekkoon voimakkaasti yhdistetty hegemoninen maskuliinisuus keskeiseksi maskuliinisuuden representaatioksi elämäkerroissa, vai onko niistä luettavissa kyseisen maskuliinisuuden vastakerrontaa. Olen pyrkinyt löytämään tutkimuskysymyksiini vastauksia pureutumalla elämäkerroissa esiin nouseviin tulkintarepertuaareihin ja narratiivisiin rakenteisiin, joiden kautta maskuliinista identiteettiä tehdään näkyväksi, sekä tarkastelemaan myös laajemmin teosten tarjoamaa yleiskuvaa maskuliinisuudesta.
Aikaisempaa tutkimusta jääkiekkoilijoiden elämäkerroista on tehnyt muun muassa norjalainen Anne Tjønndal (2016), joka on tarkastellut väkivallan ja maskuliinisuuden suhdetta kahden menestyneen jääkiekkoilijan elämäkerroissa. Toistaiseksi en ole törmännyt suomalaiseen jääkiekkoilijoiden elämäkertoja käsittelevään tutkimukseen, mutta jääkiekkoa ja maskuliinisuutta tarkastelevaa tutkimusta yleisemmin on Suomessa tehty. Uskon, että suosittujen suomalaisten jääkiekkoilijoiden elämäkerrat voivat tuottaa uutta tietoa siitä, minkälainen maskuliinisuus korostuu oikeanlaisena, sosiaalisesti arvostettuna ja hyväksyttävänä siinä yhteiskunnassa, jonka tuote elämäkerta on. Tärkeää on huomata, että elämäkerrat ovat kulttuurituote, eivät objektiivinen todellisuus. Niissä siis tietoisesti esitetään kuva maskuliinisuudesta sellaisena, kuin se halutaan esitettävän. Vaikka kulttuurituotteet
eivät kuvaa objektiivista todellisuutta, ne vaikuttavat ihmisten käsityksiin ja uskomuksiin siitä, mitä on oikeanlainen maskuliinisuus. Kun näitä maskuliinisuuden rakentumisen mekanismeja tunnistetaan kulttuurituotteissa, voidaan niiden perimmäinen luonne myös paremmin ymmärtää. Olennaista onkin muistaa, että hegemonian luoma tila ei ole koskaan neutraali vaan se antaa tilaisuuden vastarintaan ja hegemonian myönteiseen laajentamiseen (Nieminen 2006), mikä on osaltaan myös tämän tutkielman tavoite.
Aloitan tarkastelemalla ensin lyhyesti teoriaa sukupuolen performatiivisuudesta sekä miestutkimuksen taustaa. Tämän jälkeen tarkastelen lähemmin hegemonisen maskuliinisuuden teoriaa ja sitä kohtaan esitettyä kritiikkiä. Esittelen myös Eric Andersonin (2005) inklusiivisen maskuliinisuuden teorian, jonka ymmärrän monessa suhteessa vastakkaiseksi hegemoniselle maskuliinisuudelle. Käsittelen myös lyhyesti aikaisempaa tutkimustietoa urheilun ja maskuliinisuuden yhteydestä. Kolmannessa luvussa tarkastelen elämäkertoja aineistona ja tutkimuksen kohteena, sekä niitä erityispiirteitä ja seikkoja, joita elämäkertojen tutkimiseen liittyy, ja jotka tutkijan on otettava huomioon. Neljännessä luvussa esittelen aineiston ja analyysimenetelmän sekä kuvaan analyysin etenemistä. Pohdin myös eettisiä kysymyksiä, jotka tutkimuksessa on otettu huomioon. Viidennessä luvussa keskityn kuvaamaan tutkimustuloksia sekä niiden suhdetta aikaisempaan tutkimukseen. Kuudennessa luvussa esitän yhteenvedon tuloksista sekä pohdintaa tulosten pohjalta. Lopuksi arvioin tutkimuksen toteuttamista ja luotettavuutta sekä esitän ehdotuksia jatkotutkimukselle.
2 MASKULIINISUUDEN MONET KASVOT
2.1 Sukupuolen performatiivisuudesta ja kriittisestä miestutkimuksesta
Sukupuoli on hyvin monisyinen tutkimuskohde. Länsimaissa on perinteisesti totuttu tarkastelemaan sukupuolta vastakkainasettelujen kautta, joissa mielenkiinto on ollut pääasiassa sukupuolten välisissä eroavaisuuksissa. Vastakkainasetteluihin perustuva tarkastelu pohjautuu ajatukseen, että sukupuolia on kaksi, mies ja nainen. Jakoa kahteen toisilleen vastakkaiseen sukupuoleen on perusteltu pääasiassa fyysisillä, biologiaan pohjautuvilla eroilla. Sukupuolen binääristä kahtiajakoa on kuitenkin kritisoitu
ja problematisoitu runsaasti muun muassa biologismista, jolla tarkoitetaan biologian esittämistä ainoana ihmisen toimintaan vaikuttavana tekijänä. (Rossi 2010, 23–24.) Nykypäivänä yleisesti hyväksytty ajatus on, että sukupuolella on useita ulottuvuuksia kuten biologinen (sex) ja sosiaalinen (gender), eikä sukupuolta voida ymmärtää kaksinapaisesti vain mieheytenä ja naiseutena (Vilkka 2010, 17). Sex/gender jaottelun avulla sukupuolen kulttuurisidonnaisuus ja historiallisuus on tehty näkyväksi, ja käsitys sukupuolen staattisen muuttumattomasta luonteesta on alkanut murtua (Rossi 2010, 27). Biologisen ja sosiaalisen sukupuolen lisäksi osa tutkijoista on esittänyt, että ihmisellä voidaan tunnistaa myös esimerkiksi aistinen, juridinen sekä psyykkinen sukupuoli (Vilkka 2010, 17), mikä korostaa sukupuolen monisyistä luonnetta.
Judith Butler (2006) on kehittänyt teorian sukupuolen performatiivisuudesta. Butlerin mukaan sukupuoli ei ole palautettavissa mihinkään tiettyyn alkuperään tai ruumiinmuotoon. Sen sijaan Butler ehdottaa, että sukupuoli on tilanteinen ja alati muovautuva tekijä, jota yksilöt rakentavat sosiaalisissa käytännöissä ja diskursseissa. Tällöin sukupuoli ja sen esitystavat ovat aina kytköksissä historialliseen ja kulttuuriseen aikaan ja paikkaan. Butler painottaa, ettei ihmisen todellinen sukupuoli-identiteetti palaudu biologiseen sukupuoleen. Butlerin mukaan biologiseen sukupuoleen perustuva sukupuolen kategoria ja siihen keskeisenä tekijänä kytkeytyvä heteroseksuaalisuuden normatiivinen luonne eivät ole millään tavoin luonnollisia, vaan poliittisia kategorioita, jotka ovat sosiaalisesti määriteltyjä ja asetettuja. (Butler 2006, 54, 216.)
Mikäli sukupuoli ymmärretään Butlerin tavoin sosiaalisena ja kulttuurisena konstruktiona, on tärkeää pohtia miten ja missä sukupuolia rakennetaan. Sukupuolen performatiivisuuden teoriassa keskeiseen asemaan nousee yksilöiden toimijuus ja ajatus siitä, että sukupuoli on ennen kaikkea tekemistä ei olemista. Butlerin mukaan sukupuolta rakennetaan tietyn kulttuurisen ja suhteellisen vakiintuneen normatiivisen eleistön avulla, johon kuuluvat sukupuoliroolit, pukeutumistavat, eleet, asennot ja vakiintuneet tavat toimia. Tätä eleistöä toistamalla eli esittämällä, sukupuoli tehdään näkyväksi.
Biologiseen eroon perustuva käsitys näyttäytyy teorian mukaan siis luonnollistettuna sepitelmänä, jota ylläpidetään ruumiillisien merkkien ja muiden diskursiivisten keinojen avulla. (Butler 2006, 25–
79, 229–235.)
Butlerin teoria sukupuolen performatiivisuudesta on merkityksellinen sukupuolta ja esimerkiksi maskuliinisuuksia tutkittaessa, koska se auttaa paljastamaan kytkökset sukupuolen ja yhteiskunnan valtasuhteiden sekä historiallisen ajan ja paikan välillä (Nieminen 2004). Tärkeää onkin muistaa, että sukupuoli-identiteettien performatiivisuudessa kielenkäyttö ja toimintatavat eivät kuvaa todellista asiantilaa, totuutta tai epätotuutta. Kieli ja toimintatavat ovat performatiivisia, koska niiden seuraukset saavat ihmiset toimimaan tietyllä tavalla. Tämän vuoksi performatiivista kielenkäyttöä kuvaa sen toimivuus, ei niinkään totuus. (Tripodi 2014, 37.) Sosiaaliset konstruktiot syntyvät sosiaalisessa kanssakäymisessä diskurssien avulla, minkä vuoksi ne ovat alttiita muutoksille.
Kielellisinä teoksina elämäkerroilla on näin ollen mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaista viestiä ne sukupuoli-identiteettien näkökulmasta lukijoilleen tarjoavat.
Ajatusta sukupuolen performatiivisesta luonteesta on hyödynnetty laajasti sukupuolen tutkimuksen traditiossa, johon myös miestutkimus lukeutuu. Sukupuolen tutkimuksen kentässä yleisesti jaettu näkemys on, että sukupuoli-identiteetit ovat neuvoteltuja, eivät automaattisesti annettuja. Sukupuoli- identiteetteihin oletetaan myös liittyvän kysymyksiä vallasta sekä sosiaalisista, poliittisista ja ekonomisista etuoikeuksista, jotka voidaan ymmärtää statussymboleina. Miestutkimuksen piirissä maskuliinisuutta ja mieheyttä lähestytään usein vahvasti konstruktivistisesta näkökulmasta ja sukupuoli ymmärretään paitsi biologisena myös selkeästi sosiaalisena. Maskuliinisuuden ei ajatella olevan biologisesta sukupuolesta johdettavissa oleva fakta vaan pikemminkin sen ajatellaan olevan jotain, mitä tuotetaan ja toteutetaan kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. (Edley 2001, 191–
196.) Sosiaalinen sukupuoli, jonka valossa myös maskuliinisuutta tarkastellaan, kytkeytyy siis vahvasti tietyn kulttuurisen ryhmän noudattamiin käyttäytymistapoihin, velvollisuuksiin, uskomuksiin ja oletuksiin, jotka luovat raamit niin miehen kuin naisen asemalle yhteiskunnassa.
(Tripodi 2014, 13–14.)
Suomalaisen sosiaalitieteellisen miestutkimuksen synty sijoittuu 1980-luvun alkuun, jolloin myös hegemonisen maskuliinisuuden teoria lanseerattiin Australiassa (ks. luku 2.2). 1980-luvulla Suomessa tehty elämäntapatutkimus tarkasteli sosiaalisia ongelmia kuten alkoholismia ja kodittomuutta, joiden parissa miehet olivat selkeästi vahvemmin edustettuina kuin naiset.
Tutkimuksen kohteena olleiden sosiaalisten ongelmien vuoksi tutkimusta kutsuttiin usein kärsimystutkimukseksi, eikä tuolloin vielä puhuttu miestutkimuksesta. Tämänkaltainen miehiin keskittyvä elämäntapatutkimus toimi kuitenkin ponnahduslautana muun muassa miehen elämää
tarinamaisena kokonaisuutena käsittelevälle elämäkertatutkimukselle, sekä isyyttä ja isän roolia tarkastelevalle tutkimukselle. Näiden lisäksi Suomessa on myös tehty homoseksuaalisuuteen keskittyvää tutkimusta 1970-luvulta lähtien sekä urheilun miestutkimusta. Suomalaista sosiaalitieteellistä miestutkimusta on olemassa useammalta vuosikymmeneltä, mutta varsinaista teoriaa miehestä ja maskuliinisuudesta ei Suomessa ole tehty. (Jokinen 1999, 23–26.)
Miestutkimusta pidetään usein reaktiona 1960 -luvulla voimistuneelle naistutkimukselle, mutta tämä ei tarkoita, että ne olisivat välttämättä toisilleen vastakkaisia. Naistutkimuksen piirissä tärkeää on ollut avata syrjiviä mekanismeja ja tavoitella sukupuolten välistä tasa-arvoa. Miestutkimus sen sijaan on sukupuolten välisten suhteiden tarkastelun ohella keskittynyt tarkastelemaan myös miesten välisiä suhteita. (Ojala & Pietilä 2013, 23–24.) Miestutkimuksessa keskeistä on ollut myös kokemuksellinen ote, jonka avulla miehen ääntä ja kokemusta on haluttu tuoda aiempaa paremmin kuuluviin (Jokinen 1999, 20–22). Näkökulmaeroistaan huolimatta miestutkimusta ei tule nähdä vastakkaisena naistutkimukselle, sillä ne molemmat kuuluvat sukupuolentutkimuksen kenttään ja ovat molemmat syntyneet halusta nostaa esiin sukupuoliperustaista syrjintää (Jokinen 1999, 20–22; Ojala & Pietilä 2013, 23).
Suomessa tehty miestutkimus on ollut suurelta osin kriittistä miestutkimusta, jonka keskeisimpiin käsitteisiin lukeutuu hegemoninen maskuliinisuus. Hegemonisen maskuliinisuuden lähtökohtana on toiminut huomio siitä, ettei ole olemassa yhtä, kaikille miehille yhteistä maskuliinisuutta ja että maskuliinisuudet ja sukupuolet muutoin ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Tarkastelen hegemonista maskuliinisuutta tarkemmin luvussa 2.2. Kriittinen miestutkimus käsitteenä saapui suomalaiseen keskusteluun 1990-luvulla ja on edelleen käytössä, joskin termin mielekkyydestä on paikoin myös kiistelty ja sen tarpeellisuudesta keskusteltu. Kriittisen miestutkimuksen tavoitteena on paikantaa erilaisia maskuliinisuuksia ja lähestyä niitä kriittisesti kiinnittämällä huomiota erityisesti sukupuolittuneisiin käytäntöihin sekä valtasuhteisiin niin miesten ja naisten kuin myös miesten keskuudessa. Kriittinen miestutkimus on saanut paljon vaikutteita niin feministiseltä tutkimukselta kuin homo- ja queer-tutkimukselta. Myös miesliike on ollut vaikuttamassa kriittisen miestutkimuksen syntyyn ja muotoutumiseen. (Nieminen 2013, 8–10.)
2.2 Hegemoninen maskuliinisuus
Hegemoninen maskuliinisuus nousi yhdeksi tärkeimmistä angloamerikkalaisen miestutkimuksen käsitteistä ja teorioista 1980-luvulla, kun maskuliinisuustutkimus alkoi monipuolistua ja saada uusia muotoja (Connell & Messerschmidt 2005). Käsitteen lanseerasivat sosiologit R.W. Connell, Tim Carrigan ja John Lee, ja sen tarkoituksena oli toimia vaihtoehtona sukupuolirooliteorialle, joka nähtiin liian staattisena eikä sen katsottu ottavan riittävästi huomioon sukupuolten välisiä valtasuhteita. Hegemonisella maskuliinisuudella tarkoitetaan tietyn miesluokan hallitsevaa asemaa suhteessa naisiin, marginaalisiin maskuliinisuuksiin sekä kaikkiin normista poikkeaviin miehiin.
(Nieminen 2010.) Nais- ja miestutkimuksen piirissä yleisesti hyväksytty näkökulma on, että hegemoninen maskuliinisuus ei ole yksin miesten toteuttama rakennelma vaan koko sukupuolikulttuurin ylläpitämä järjestelmä. Tämän vuoksi käsitykset ideaalista ja arvostetusta maskuliinisuudesta muuttuvat hitaasti. (Hänninen 2006.)
Hegemonisen maskuliinisuuden teorian keskeinen sanoma on, että maskuliinisuuksia on enemmän kuin yksi ja että sukupuolet ja maskuliinisuudet ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Teorian mukaan kaikissa yhteiskunnissa ja jokaisessa historiallisessa ajassa tietyt miehiin ja miesten elämään liitetyt arvot, ihanteet, käyttäytymismallit ja tavoitteet saavuttavat muihin ihanteisiin ja malleihin nähden hegemonisen aseman. (Connell & Messerschmidt 2005.) Tällöin tietyistä miehisyyden malleista tulee normatiivisia kuvauksia siitä, kuinka miehet nähdään yhteiskunnassa ja kuinka he itse näkevät itsensä. (Connell & Messerschmidt 2005; Ojala & Pietilä 2013, 24.) Hierarkkinen asetelma maskuliinisuuksien välillä tarkoittaa siis sitä, että tietyt maskuliinisuudet muodot nähdään tavoiteltavampina ja sosiaalisesta arvostetumpina kuin toiset. Vastaavasti ideaalista poikkeavat tavat ilmaista maskuliinisuutta voidaan nähdä vähemmän miehekkäinä tai vääränlaisena maskuliinisuutena (Connell 2000). Näin arvostetut ja tavoitellut maskuliinisuuden muodot saavuttavat valta-aseman suhteessa muihin maskuliinisuuksiin, joita hegemonisen maskuliinisuuden teoriassa kutsutaan alisteisiksi, marginaalisiksi tai hegemoniaa tukeviksi maskuliinisuuksiksi. (Connell 2005.)
Hegemoninen maskuliinisuus ei teorian mukaan ole yleisin maskuliinisuuden muoto, johon miehet identifioituvat, mutta se on ideaali, jonka useimmat miehistä tunnistavat (Connell 2000; Connell 2005). Käsitys tietyn maskuliinisuustyypin ylivallasta suhteessa muihin maskuliinisuuksiin ja
kaikkiin naisiin on keskeinen osa hegemonisen maskuliinisuuden teoriaa, mutta tästä huolimatta maskuliinisuutta ei nähdä staattisena ominaisuutena, joka yksilöllä joko on tai ei ole. Erityisesti teorian alkuaikoina 1980- ja 1990-luvuilla maskuliinisuuksien moneuden tunnistaminen ja tunnustaminen oli keskeisessä asemassa miestutkimuksen kehittymiselle (Messerschmidt 2018).
Maskuliinisuudet muuttuvat ja muovautuvat tietyssä ajassa ja paikassa vallitsevien käytäntöjen mukaan, minkä lisäksi ne muodostuvat aina suhteessa toisiinsa ja suhteessa feminiinisyyteen.
(Connell & Messerschmidt 2005.) Hegemonisen maskuliinisuuden teorian asema maskuliinisuuksien moneuden ymmärtämisessä oli erityisesti sen lanseeraamisen aikoina suuri, mutta nykypäivänä käsitys maskuliinisuuksien moneudesta ei kuulu enää yksinomaan hegemonisen maskuliinisuuden teoriaan. Nykypäivänä sosiaalitieteellisessä tutkimuskentässä vallitsee jaettu käsitys mieheyden moninaisuudesta ja siitä, ettei maskuliinisuus ole kiveen kirjoitettu, muuttumaton ominaisuus vaan jotain paljon monisyisempää (Anderson & Magrath 2019, 79).
Sosiaalitieteissä laajasti jaettu ymmärrys maskuliinisuuksien moneudesta on johtanut kysymykseen, mitä hegemoninen maskuliinisuus oikeastaan on ja edustaako joku tätä maskuliinisuuden muotoa puhtaasti. Tutkijoiden keskuudessa on jopa kyseenalaistettu koko ilmiön mielekkyys ja pohdittu, onko miestutkimus luonut teorian ilmiöstä nimeltä hegemoninen maskuliinisuus vain yrittääkseen päästä siitä nyt eroon. (Nieminen 2006.) Kriittinen miestutkimus ei ole päässyt yhteisymmärrykseen hegemonisen maskuliinisuuden perimmäisestä luonteesta, minkä vuoksi hegemonisen maskuliinisuuden sijasta pitäisi oikeastaan puhua hegemonisista maskuliinisuuksista monikossa (Nieminen 2013; Messerschmidt 2018). Jeff Hearn (2004) puolestaan on esittänyt, että hegemonisen maskuliinisuuden sijasta voisi olla hedelmällisempää puhua miesten käytännöistä tai miesten hegemoniasta. Tällöin hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen sisällöstä ei tarvitsisi kiistellä ja tutkijat voisivat keskittyä analysoimaan miesten suhdetta ja vallankäyttöä naisiin ja muihin maskuliinisuuksiin (Hearn 2004, 59–61). Tässä tutkielmassa viittaan hegemonisen maskuliinisuuden käsitteellä kaikkiin niihin maskuliinisuuden muotoihin, jotka ovat valta-asemassa verrattuna muihin maskuliinisuuksiin ja naisiin.
Käyttäessäni tässä tutkimuksessa hegemonisen maskuliinisuuden termiä viittaan nimenomaan länsimaisessa nyky-yhteiskunnassa vallitsevaan käsitykseen hegemonisesta maskuliinisuudesta.
Länsimaisen käsityksen mukaan hegemoniseen maskuliinisuuteen liitetään yleensä käsitys miehistä rohkeina, fyysisesti vahvoina ja kestävinä sekä tiukan paikan tullen kylmän rauhallisina (Wetherell
& Edley, 1999). Muita länsimaiseen hegemoniseen maskuliinisuuteen yhdistettyjä ominaisuuksia
ovat muun muassa tunteiden hallinta, kilpailuhenkisyys, rationaalisuus, vaurauden ja menestyksen arvostaminen, heteroseksuaalisuus ja -normatiivisuus, ei naismaisuus, valkoisuus, keskiluokkaisuus sekä tietyissä tilanteissa myös aggressiivisuus. (Connell 2000; Connell 2005; Nieminen 2010; Waling 2017.) Näistä näennäisesti yhteisistä ominaisuuksista huolimatta on muistettava, ettei hegemoninen maskuliinisuus ole koskaan kaikille sama. Kuten Jiri Nieminen (2010) huomauttaa, esimerkiksi työläisluokkaisen tai romanimiehen hegemonisen maskuliinisuuden ideaali voi poiketa selvästi valkoisen keskiluokan hegemonisesta maskuliinisuudesta, vaikka länsimaisen yhteiskunnan edustajina niillä on kuitenkin myös jotain yhteistä. Tärkeää on myös huomata, että hegemonista maskuliinisuutta tutkittaessa tutkimuksen painopiste tulisi aina olla sukupuolten välillä vallitsevien epätasa-arvoisten ja hyvinvointia horjuttavien rakenteiden tunnistamisessa sekä niissä tavoissa, joilla tietyt maskuliinisuudet oikeuttavat ja uusintavat vahingollisia rakenteita. Hegemonista maskuliinisuutta ei voida palauttaa pelkkiin piirteisiin tai yksittäisiin ominaisuuksiin, jolloin pelkästään piirteiden tunnistamiseen keskittyvää tutkimusta ilman epätasa-arvoisten rakenteiden tarkastelua, ei voida varsinaisesti pitää hegemonisen maskuliinisuuden tutkimuksena.
(Messerschmidt 2018.)
1980- ja 1990-luvuilla hegemonisen maskuliinisuuden teoria synnytti uutta intoa mies- ja maskuliinisuustutkimusta kohtaan avaten uusia ovia tutkimukselle. Teoria tarjosi ennen kaikkea uuden, laajemman lähestymistavan maskuliinisuustutkimukseen korvaten sukupuolirooliteorian ja kategoriset mallit patriarkaatista. 1980- ja 1990-luvuilla teoriaa sovellettiin runsaasti eri tutkimusalueilla, muun muassa koulutuksen, kriminologian, median, organisaatiotutkimuksen ja miesten terveyskäyttäytymiseen keskittyvän tutkimuksen piirissä. Myös ammattilaiset, kuten psykologit ja erilaisten koulutusohjelmien tarjoajat, saivat eväitä hegemonisen maskuliinisuuden teoriasta ja teorian antia on hyödynnetty esimerkiksi miesten väkivallan ehkäisemiseen tähtäävissä ohjelmissa ja poikien tunnekasvatuksessa. 2000-luvulle tultaessa tutkimus kasvoi entisestään luoden vakaamman pohjan mies- ja maskuliinisuustutkimukselle. Tutkimuksen keskeisiksi alueiksi muodostuivat hegemonian seurausten dokumentointi, hegemonian mekanismien näkyväksi tekeminen, erilaisten maskuliinisuuksien monipuolisempi esiintuominen sekä hegemonisten maskuliinisuuksien muutosten jäljittäminen. (Messerschmidt 2018, 30–31.)
Tämän tutkielman kannalta keskeisiä hegemonisen maskuliinisuuden teorian sovellusalueita ovat urheilu, väkivalta, isyys ja nationalismi. Urheilun miestutkimusta käsittelen tarkemmin luvussa 2.3.
Väkivalta on herättänyt tutkijoissa paljon kiinnostusta, ja hegemonisen maskuliinisuuden teoriasta on
haettu vastauksia esimerkiksi siihen, miksi miehet ovat yliedustettuina niin väkivaltarikosten tekijöinä kuin itsemurhatilastoissa (Messerschmidt 2018). Miesten hyvinvoinnin kannalta on huolestuttavaa, että sekä suurin osa väkivaltarikosten tekijöistä että uhreista on miehiä (Anderson &
Magrath 2019). Tämän tutkielman kannalta tutkimukset väkivallasta ja maskuliinisuudesta nimenomaan urheilukontekstissa ovat keskeisiä. Urheilua ja väkivaltaa tarkastelevissa tutkimuksissa on havaittu muun muassa kontaktilajeissa tapahtuvan väkivallan siirtymistä urheilukentiltä muuhun elämään. Urheilijoiden on todettu osallistuvan väkivaltaa sisältäviin käytäntöihin kuten päihteiden yliannostukseen, seksuaaliseen häirintään, homofobiseen loukkaamiseen sekä itsemurhaan useammin kuin ei-urheilijoiden. Tutkimusten mukaan väkivallan siirtyminen kaukalon ulkopuoliseen elämään on prosessi, joka tapahtuu sekä yksilöllisellä että rakenteellisella tasolla. Yksilöllisellä tasolla prosessiin vaikuttavat muun muassa pelaajan taidot ja se, millaiseen pelityyliin valmentaja pelaajaa kannustaa. Rakenteellisella tasolla prosessiin vaikuttavat esimerkiksi jääkiekon sukupuolittuneet sisällöt kuten miesten ja naisten jääkiekossa vallitsevat sääntöeroavaisuudet (naisten jääkiekossa mm.
vartalotaklaus, body-checking, ei ole sallittua) sekä miesten jääkiekon normatiivinen asema suhteessa naisten jääkiekkoon. (Alsarve & Angelin 2019.)
Isyystutkimus on laajentanut maskuliinisuuden representaatioiden kirjoa. Isyystutkimuksissa on havaittu esimerkiksi miesten arvomaailman muutoksia siten, että monet isät arvottavat perheen kanssa vietetyn ajan ja isän jäämisen pidemmälle hoitovapaalle vauvan kanssa tärkeämmiksi, kuin työelämässä olemisen ja elannon tienaamisen. Sukupuolten välisen työnjaon on joissakin isyystutkimuksissa näin ollen huomattu tasoittuneen, joskin taustatekijänä on voinut vaikuttaa esimerkiksi se, että pariskunnalla on ollut sama palkkataso, jolloin hoitovapaalle jäävää vanhempaa ei ole valittu taloudellisista syistä. Palkkatason lisäksi taustatekijöinä voivat vaikuttaa myös esimerkiksi yhteiskunnallinen asema, arvot ja poliittiset asenteet. (Johansson & Ottemo 2015.) Tulokset viittaavat kuitenkin siihen, että pehmeämmät ja hoivaavammat maskuliinisuuden muodot ovat muotoutuneet aiempaa sosiaalisesti hyväksyttävämmiksi ja arvostetummiksi verrattaessa esimerkiksi parin vuosikymmenen takaiseen (Anderson & Magrath 2019).
Hegemonisen maskuliinisuuden yhteyttä kansalliseen identiteettiin on tutkimuksissa tarkasteltu jonkin verran erityisesti urheilukontekstissa. Nationalismi on merkittävä osa urheilua ja tulee näkyväksi esimerkiksi erilaisten kansallisten symbolien kuten lippujen avulla (Spencer 2011), joilla pyritään lisäämään kansojen yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kansallista identiteettiä (Finell 2019).
Erityisesti jääkiekkoon kytkeytyvää nationalismia ja kansallisen identiteetin muodostumista on tutkittu muun muassa Kanadassa, missä jääkiekko näyttää tutkimusten valossa olevan keskeinen kansallisen identiteetin määrittäjä (Allain 2010).
Kuten mikä tahansa valtavirtaistunut teoria, myös hegemonisen maskuliinisuuden teoria on kirvoittanut paljon kritiikkiä. Yksi kritiikin kohteista on ollut käsitteen väitetty essentialismi, eli ajatus siitä, että termi viittaa pysyvään, globaalisti jaettuun hegemonisen maskuliinisuuden rakenteeseen. Väite essentialismista on jossain määrin kestämätön, sillä Connell (2005) on painottanut maskuliinisen identiteetin rakentamiseen liittyvän prosessin olevan anti-essentialistinen.
Hegemonisen maskuliinisuuden teorian mukaan maskuliinisuudella tarkoitetaan joukkoa mahdollisia tapoja olla, toimia ja toteuttaa miehisyyttään, ja että tavat ovat historiallisen ja kulttuurisen ajan ja paikan mukaan muuttuvia (Connell 2005). On myös huomattava, että arjessaan yksilöt ovat aina suhteessa yhden sijasta moniin sukupuolta koskeviin ihanteisiin, jotka kaikki ovat yhteydessä maskuliinisuuden identiteetin rakentamiseen (Connell & Messerschmidt 2005). Myös Messerschmidt (2018) on sittemmin painottanut, että hegemoninen maskuliinisuus on hedelmällisintä ymmärtää vallalla olevana miehisyyden ideaalina, jonka ilmenemismuoto on aina riippuvainen kontekstista.
Toisekseen kritiikki on kohdistunut hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen sekavuuteen ja epämääräisyyteen. Teoria on herättänyt kysymyksiä siitä, kuvataanko sillä ominaisuuksia, tiettyjä miesryhmiä vai poliittisia mekanismeja. (Ojala & Pietilä 2013, 25–26.) Teoria ei ole eritellyt selkeästi sitä, kuinka hegemoninen maskuliinisuus käytännössä rakentuu ja millaisia psykologisia prosesseja siihen liittyy. On esitetty kysymyksiä siitä, onko hegemonisessa maskuliinisuudessa kyse suhteellisesta diskursiivisesta tilasta, vai tietyistä määritellyistä representaatioista. Myös hegemonisen maskuliinisuuden luonne ideaalina, jota suurin osa miehistä ei kuitenkaan varsinaisesti edusta, on sosiaalipsykologian tutkimuskentällä kyseenalaistettu. (Wetherell & Edley 1999.)
Margareth Wetherell ja Nigel Edley (1999) ovat todenneet, että vaikka hegemonisen maskuliinisuuden teorialla on omat ansionsa, se ei juurikaan ota kantaa siihen, miten miehet muodostavat käsityksiä omasta maskuliinisuudestaan ja kuinka he tuottavat maskuliinista identiteettiään käytännössä. Wetherell ja Edley ovat pyrkineet vastaamaan hegemonisen maskuliinisuuden teorian käsitteellisiin epäselvyyksiin ja käytännöntason puuttumiseen
tarkastelemalla maskuliinisuutta arkielämässä tuotetun puheen kautta. Tutkimuksissaan Wetherell ja Edley ovat huomanneet, että maskuliinisen identiteetin rakentaminen tapahtuu diskursiivisesti subjektipositioiden avulla riippuen siitä, mikä ympäröivä konteksti on. Tietyissä tilanteissa (esim.
esitelmän pitämisen, pubissa olemisen ja rugbyn pelaamisen viitekehyksissä) Wetherellin ja Edleyn tutkimuksiin osallistuneet miehet tapasivat kuvata maskuliinisuutta perinteisen hegemonisen maskuliinisuuden käsityksen mukaisesti. Kyseisissä tilanteissa kuvattu sankari tai macho - maskuliinisuus, ei kuitenkaan ollut tutkimuksessa yleisin esiin nouseva identifioinnin kohde. Sen sijaan miehet tapasivat useammin kuvata maskuliinisuuttaan tavalliseksi, keskinkertaiseksi tai selkeästi macho -maskuliinisuudesta poikkeavaksi. Tämänkaltaiset tavat rakentaa maskuliinisuutta voidaan helposti ymmärtää hegemonisen maskuliinisuuden vastustamiseksi, mutta Wetherell ja Edley painottavat, ettei maskuliinisuuksien dikotominen jaottelu hegemonista maskuliinisuutta tukeviin ja vastustaviin maskuliinisuuksiin ole riittävä tapa kuvata maskuliinisuuden monisyistä rakentamista arkielämässä ja puheessa. Maskuliinisuuksien rakentaminen ja maskuliinisen identiteetin ymmärtäminen ovat kompleksisia ja ristiriitaisia prosesseja, joihin vaikuttavat monet kilpailevat näkemykset ja ihanteet.
Subjektipositioiden näkökulmasta miehet voivat omaksua hegemonisen maskuliinisuuden niissä sosiaalisissa tilanteissa ja suhteissa, joissa se on heille suotuisaa. Samaten tietyissä tilanteissa suotuisaa voi olla positioitua hegemonisen maskuliinisuuden vastaisesti. Subjektipositioiden näkökulmasta maskuliinisuus on jotain, jota tuotetaan ja josta neuvotellaan aktiivisesti kielen avulla tietyssä kulttuurisessa kontekstissa. (Wetherell & Edley 2014.) Subjektipositioiden näkökulma haastaa hegemonisen maskuliinisuuden teorian sisältämän ajatuksen siitä, että vaikkei suurin osa miehistä tosiasiallisesti edustakaan hegemonista maskuliinisuutta, miehet kuitenkin tunnistavat ideaalin, tukevat sitä ja toimivat sen säätelemällä tavalla, sekä hyödyntävät sitä arvioidessaan muiden miesten maskuliinisuutta. Tämän sijaan Wetherell ja Edley (1999) ehdottavat, että miesten maskuliininen identifioituminen tapahtuu toiminnan ja kielen avulla niin paikallisella kuin globaalilla tasolla. Näin ollen maskuliinisuuden rakentaminen on kiinteässä yhteydessä paitsi kussakin hetkessä vaikuttaviin tilannetekijöihin myös laajempiin konteksteihin, eikä yksi miehinen ideaali riitä selittämään monisyisiä prosesseja, joiden kautta miehet rakentavat, sanoittavat ja toteuttavat maskuliinisuuttaan.
Hegemonisen maskuliinisuuden teorian jatkokehittelyssä on myönnetty, että maskuliinisuuksia tulisi tarkastella enenevissä määrin niin paikallisella, alueellisella kuin globaalilla tasolla. Paikallisella tasolla kuvataan kasvokkaisessa kanssakäymisessä ja välittömissä ympäristöissä kuten kotona tai työpaikalla rakentuvaa maskuliinisuutta. Alueellinen taso kattaa kulttuurin tasolla tai tietyn kansan keskuudessa rakentuvan maskuliinisuuden. Tämän tason maskuliinisuus on usein löydettävissä esimerkiksi kieleen ja politiikkaan keskittyvässä tutkimuksessa. Globaalilla tasolla rakentuva maskuliinisuus saa muotonsa kansainvälisillä areenoilla kuten maailman politiikassa, kansainvälisessä liikemaailmassa sekä mediassa. Erilaisten tasojen hyödyntäminen analyysissa ja sukupuolisuhteiden ja hierarkioiden näkyväksi tekeminen näillä tasoilla on huomionarvoista, koska eri tasojen merkitys sukupuolipolitiikassa on suuri. Globaalit hegemoniset maskuliinisuudet luovat painetta myös alueellisilla ja paikallisilla tasoilla, kun taas alueelliset maskuliinisuudet tarjoavat kulttuurista materiaalia, jota voidaan jälleen hyödyntää globaalilla tasolla. Alueelliset maskuliinisuudet tarjoavat myös maskuliinisuuden malleja, jotka voivat olla tärkeitä paikallisella tasolla. Näin ollen tasot ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa. (Messerschmidt 2018, 52–53.)
Wetherellin ja Edleyn tavoin myös Eric Anderson ja Rory Magrath (2019) ovat pitäneet hegemonisen maskuliinisuuden teoriaa osin riittämättömänä maskuliinisuuden tutkimuksessa. Anderson ja Magrath kritisoivat hegemonisen maskuliinisuuden teoriaa muun muassa sen puutteellisesta todistusaineistosta sekä kyvyttömyydestä sopeutua tilanteeseen, jossa marginaaliset maskuliinisuudet saavuttaisivat tasa-arvoisen aseman hierarkian huipulla oleviin hegemonisiin maskuliinisuuksiin verrattuna. Andersonin ja Magrathin mukaan esimerkiksi homoseksuaalisten miesten asema suhteessa muihin maskuliinisuuksiin on parantunut merkittävästi verrattuna tilanteeseen 1980- luvulla, mutta hegemonisen maskuliinisuuden teorian mukaan homoseksuaaliset miehet ovat aina hierarkiassa hegemonisten maskuliinisuuksien alapuolella. Tuodakseen uutta ja paremmin 2010- luvulle sopivaa näkökulmaa maskuliinisuuksista, Anderson on kehittänyt inklusiivisen maskuliinisuuden teorian (inclusive masculinity theory), joka pyrkii irrottautumaan miesten ja maskuliinisuuksien tyypittelystä ja lähestymään sosiaalisia suhteita sukupuolten välillä pikemminkin yhteisöjen asennemuutoksien ja erilaisten maskuliinisuuden muotojen hyväksymisen kautta.
(Anderson & Magrath 2019.) Vastauksena tämänkaltaiseen kritiikkiin Messerschmidt (2018, 50–52) on korostanut, että siinä missä alkuperäinen teoria hegemonisesta maskuliinisuudesta jaotteli maskuliinisuudet hegemonisiin, marginaalisiin ja alistettuihin, ja keskitti paljon huomiota valta- asemassa olevien maskuliinisuuksien vaikutuksiin muihin maskuliinisuuksiin, halutaan nykypäivänä keskittyä vahvemmin myös muiden kuin valtaapitävien maskuliinisuuksien toimijuuteen.
Tässä tutkimuksessa hyödynnän hegemonisen maskuliinisuuden teoriaa teoreettisena viitekehyksenä.
Hegemonisen maskuliinisuuden teoria tarjoaa hedelmällisen pohjan erilaisten maskuliinisuuden representaatioiden tutkimukselle, sillä se antaa suuntaviivoja maskuliinisuuksiin liittyvien piirteiden, toimintatapojen ja rakenteiden tunnistamiselle ja niiden analysoinnille. Hegemonista maskuliinisuutta ei kuitenkaan tule nähdä ihmisen pysyvänä ominaisuutena vaan muistaa, että miehet hyödyntävät ja tuottavat kielen avulla erilaisia maskuliinisia identiteettejä jouhevasti arkielämässään kulloisenkin tilanteen vaatimalla tavalla (Wetherell & Edley 2014). Maskuliinisuus esiintyy kulttuurissa tilanteisina subjektipositioina, kielen rakenteina sekä muina symbolijärjestelminä, joita yksilöt voivat joko uusintaa ja ylläpitää tai toisaalta haastaa ja uudistaa (Connell 2000, 30). Lisäksi on huomattava, että maskuliinisuuden representaatiot ovat jo saaneet huomattavasti pehmeämpiä ja monipuolisempia muotoja verrattuna esimerkiksi 1980-luvun representaatioihin, joten hegemonisen maskuliinisuuden ideaali on jälleen muutoksessa (Anderson & Magrath 2019).
2.3 Maskuliinisuus ja urheilu
Useilla elämän osa-alueilla erilaisten maskuliinisuuksien hyväksyminen ja maskuliinisuuksien välinen tasa-arvo ovat parantuneet merkittävästi viimeisten parin vuosikymmenen aikana, mutta urheilun parissa kehitys on ollut hitaampaa (Tjønndal 2016, 57). Anderson (2005) esittää, että urheilumaailmassa on vallalla kaksi maskuliinisuuden arkkityyppiä: ortodoksinen ja inklusiivinen maskuliinisuus. Ortodoksiseen maskuliinisuuteen liittyy vahvasti heteronormatiivisuus ja homofobia sekä pehmeyden ja feminiinisinä pidettyjen ominaisuuksien ulkoistaminen miehisyydestä.
Inklusiivinen maskuliinisuus on puolestaan avoimempi ja hyväksyvämpi esimerkiksi emotionaalista intiimiyttä ja homoseksuaalisuutta kohtaan. (Anderson 2005; Anderson 2008.) Andersonin käyttämä termi, ortodoksinen maskuliinisuus, voidaan ymmärtää lähes synonyymiseksi Connellin hegemonisen maskuliinisuuden kanssa sillä erotuksella, että Andersonin mukaan ortodoksinen maskuliinisuus ei ole enää hegemonisessa asemassa suhteessa muihin maskuliinisuuden muotoihin (Anderson & Magrath 2019).
Inklusiivinen maskuliinisuus on saanut jalansijaa urheilumaailmassa viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Inklusiivisen maskuliinisuuden yleistyminen on tehnyt erilaisten maskuliinisuuksien ilmaisemisesta urheilumaailmassa hyväksyttävämpää myös miesten keskuudessa ja esimerkiksi avoin homoseksuaalisuus ei enää ole tavatonta ammattilaisurheilussa. (Anderson &
Magrath 2019.) Erityisesti nuoremman väestön keskuudessa asenteet homoseksuaalisia urheilijoita kohtaan ovat viime vuosina muuttuneet paljon aiempaa myönteisimmiksi, joskin edistys on tapahtunut hitaasti muihin elämän osa-alueisiin verrattuna (Kian, Anderson, Vincent & Murray 2015). On kuitenkin huomattava, että erilaisten maskuliinisuuksien sosiaalinen hyväksyntä näyttää riippuvan urheilulajista. Siinä missä inklusiivinen maskuliinisuus on yleisesti ottaen laajasti hyväksytty maskuliinisuuden muoto esimerkiksi tenniksen tai hevosurheilun parissa, ortodoksinen maskuliinisuus näyttäisi edelleen dominoivan kontaktilajien ja muiden perinteisesti työväenluokkaisten urheilulajien parissa. (Tjønndal 2016, 59.) Eri urheilulajien keskuudessa arvostettu maskuliinisuuskäsitys heijastuu myös siihen, että vahvasti maskuliinisiksi ymmärretyissä lajeissa (jääkiekko, jalkapallo, rugby) miehille maksetaan usein edelleen enemmän palkkaa kuin saman lajin naisurheilijoille, kun taas feminiinisemmiksi oletetuissa lajeissa kuten tenniksessä mies- ja naisurheilijat tienaavat voitoista nykyään saman summan (Anderson & Magrath 2019, 129).
Maskuliinisiksi oletetuissa kontaktilajeissa homoseksuaalisuus on usein edelleen tabu, josta ei urheilujoukkueiden sisällä paljoa puhuta. Homoseksuaalisuuden tabuluonnetta voi selittää se, että perinteisesti urheilu on ollut aggressiivisen, kilpailuhenkisen ja voimakkaan mieskuvan värittämää, kun taas homoseksuaalisuus on usein rinnastettu feminiinisyyteen, joka nähdään pehmeämpänä, heikompana ja passiivisempana. Homoseksuaalisuuden ei siis ajatella sisältävän piirteitä, jotka luetaan miehille eduksi urheilussa, erityisesti kontaktilajeissa. (Hardin, Kuehn, Jones, Genovese &
Balaji 2009; Kian ym. 2015.) Samansuuntaista pohdintaa nousi esiin myös Suomessa käydyssä julkisessa keskustelussa syksyllä 2019, kun ensimmäinen ammattilaisjääkiekkoa pelaava miesurheilija kertoi avoimesti olevansa homoseksuaalinen. SM-liigatasolla pelannut Janne Puhakka kertoi, että monet jääkiekkoilijat voivat pelätä homoseksuaalisuuden paljastumisen olevan este jääkiekkouralla etenemiselle. (Lilja 27.10.2019, Helsingin Sanomat). Tämä vahvistaa käsitystä siitä, että homoseksuaalisuuteen yhdistettyjen ominaisuuksien ei uskota jääkiekkoilijoiden keskuudessa olevan uran kannalta toivottavia, ja että pelko jääkiekkojohdon kielteisestä suhtautumisesta homoseksuaalisiin urheilijoihin on olemassa.
Kontaktilajeista erityisesti jääkiekkoa, rugbya ja amerikkalaista jalkapalloa pidetään vuodesta toiseen vahvoina maskuliinisuuden symboleina. Hegemonisen maskuliinisuuden konseptia on hyödynnetty tämänkaltaisten urheilulajien tutkimuksessa, jotta saataisiin tietoa esimerkiksi miesten terveyskäyttäytymisestä, loukkaantumisista sekä riskien ottamisesta niin urheilukentällä kuin urheilun ulkopuolisessa elämässä. (Connell & Messerschmidt 2005.) Jääkiekkoon luonnollisena ja varsin keskeisenä osana hyväksytty väkivalta on herättänyt tutkijoissa kiinnostusta ja kritiikkiä jääkiekon lajikulttuuria kohtaan. Maskuliinisuuden ja jääkiekkoväkivallan yhteyksiä tutkittaessa on havaittu, että ortodoksisen maskuliinisuuskäsityksen omaksuneet pelaajat käyttävät todennäköisemmin väkivaltaa jääkiekkokaukalossa kuin pelaajat, jotka eivät samastu ortodoksiseen maskuliinisuuteen (Weinstein, Smith & Wiesenthal 1995). Ortodoksisen maskuliinisuuden kulttuuri voi olla riski pelaajien hyvinvoinnille, mutta se on säilynyt vahvana siitäkin huolimatta, että muutaman viime vuosikymmenen aikana jääkiekko on käynyt läpi laajan modernisaatio prosessin (Tjønndal 2016; Jokisipilä ym. 2018).
Ortodoksisen maskuliinisuuden lajikulttuurin säilymiselle jääkiekkomaailmassa on ehdotettu muun muassa vahvaa heteronormatiivista eetosta (Weinstein ym. 1995), joka luo raamit joukkueen sisäiselle kanssakäymiselle. Joukkueen sisällä syntyy usein vahvoja ystävyyssuhteita, joissa pelaajat voivat tuntea suurta yhteenkuuluvuutta ja läheisyyttä. Miesten välisistä ystävyyssuhteista ja sidoksisuudesta käytetään usein miestutkimuksessa termiä homososiaalisuus (Nieminen 2010).
Miehet voivat kokea tarvetta todistella omaa mieheyttään toisille miehille (Nieminen 2010), mikä vaikuttaa kanssakäymiseen joukkueen sisällä vahvistaen heteronormatiivisuuden oletusta ja joukkueen sisällä vallitsevaa homogenisoitumista (MacDonald 2014). Homososiaalisuuteen liitetään usein ajatus kanssakäymisen erotisoitumisen pelosta, mikä voi johtaa homofobiseen ilmaisuun (Nieminen 2010). Toisaalta vahva ystävyys ja läheisyyden tunne voivat mahdollistaa joukkuekavereiden väliset sanailut ja koskettamisen tavat, jotka toisessa kontekstissa voitaisiin tulkita homoseksuaalisiksi, mutta jotka joukkueen kesken luokitellaan huumoriksi tai ystävällisyydeksi.
(MacDonald 2014.)
Urheilun on pitkään ajateltu opettavan lapsille ja nuorille, mitä ovat oikeanlaiset maskuliiniset arvot, ihmissuhteet ja rituaalit. Vielä 1990-luvulla ammattilaisjääkiekon joukkuekulttuurissa eli vahvana uusien tulokkaiden initiaatio perinne (engl. hazing), jonka avulla pyrittiin lisäämään joukkueen yhteishenkeä mutta myös kontrolloimaan pelaajien käyttäytymistä ja kitkemään pois ei-toivottua
käytöstä (Tjønndal 2016). Tulokas initiaatiot olivat monesti – ja ovat usein yhä (Waldron 2015) – yksilön henkilökohtaista tilaa tai itsemääräämisoikeutta loukkaavia, ja voivat aiheuttaa pelaajissa stressiä ja ahdistusta. Lisäksi ne sisältävät usein käsityksiä muun muassa pakkoheteroseksuaalisuudesta, heikompien aliarvioimisesta sekä väkivallan ja seksuaalisuuden välineellisyydestä. (Tiihonen 1999.) Nykypäivänä monet urheiluorganisaatiot ovat kieltäneet 1990- luvun kaltaiset initiaatiot, mutta tästä huolimatta ne eivät ole täysin kadonneet. Pohjois-Amerikassa tehtyjen tutkimusten mukaan julmimpia initiaatioita tehdään erityisesti lukiojoukkueiden sekä college-opiskelijoiden keskuudessa (Waldron 2015). Parhaimmillaan initiaatioriitit voivat lisätä yhteenkuuluvuutta ja luoda nopeasti luottamusta joukkueen jäsenten välille (Alsarve & Angelin 2019), mutta tämä riippuu initiaatioriitin olemuksesta, sillä tutkimuksissa on myös havaittu negatiivista korrelaatiota initiaatioiden ja joukkueen yhtenäisyyden välillä (Waldron 2015).
Pahimmassa tapauksessa initiaatioriitit voivat puolestaan johtaa vakaviin väkivallantekoihin kuten seksuaaliseen väkivaltaan (Waldron 2015).
Joukkueen sisäiset rituaalit ovat yhteydessä joukkueessa vallitsevaan arvomaailmaan, johon sitoutuminen voi selittää lajikulttuurien hidasta ja kankeaa muutosta (Tiihonen 1999). Hegemoniseen maskuliinisuuteen kytkeytyvät arvot ja normit kuten pelaaminen kivusta huolimatta ja voiton tavoittelu keinolla millä hyvänsä, olivat Jennifer Waldronin (2015) tutkimuksessa yhteydessä initiaatioriittien järjestämiseen ja niihin osallistumiseen. On myös havaittu, että rituaalit, nöyryytykset ja esimerkiksi homofobinen pukuhuonevitsailu ovat usein kuin itsestään selvästi rakentuneita joukkueen sisäiseen kanssakäymiseen, eikä niitä usein haluta tai uskalleta kyseenalaistaa ja haastaa. (Alsarve & Angelin 2019; Tiihonen 1999.)
Ortodoksisen maskuliinisuuden dominoivalle asemalle kontaktilajien parissa voidaan hakea selitystä myös lajien valmennuskulttuurista. Valmennuskulttuureissa vallitsee usein ajatus siitä, että menestys saavutetaan samalla tavoin, kuin se on tähänkin saakka saavutettu. Vaihtoehtoisia miehisyyden määritelmiä ei pääse helposti syntymään, koska kulttuuri perustuu aikaisemmille, hyviksi todetuille toimintatavoille. Myös kilpaurheilun vaatima jatkuva pärjääminen ja menestykseen keskittyminen hidastavat uusien toimintakulttuurien ja ajattelutapojen syntymistä joukkueiden keskuudessa. Näin ollen hyvin brutaalikin miehisyys ja hegemoninen maskuliinisuus, jossa korostuvat usein esimerkiksi naisia halventava vitsailu, nöyryyttäminen sekä väkivalta, saattaa säilyä urheilujoukkueiden
lajikulttuureissa pitkään, vaikka muilla yhteiskunnan osa-alueilla vastaava käytös olisi jo hioutunut pois. (Tiihonen 1999.)
Mediarepresentaatioiden tutkimus tarjoaa myös mielenkiintoisen näkökulman kontaktilajien kuten jääkiekon perinteisen maskuliinisuuden kulttuurin säilymiseen. Hegemonisen maskuliinisuuden teorian muotoutumisen jälkeen miehisyyden representaatioihin liittyvää mediatutkimusta on tehty runsaasti ja tutkimuksissa on havaittu, että urheiluun ja sotaan kytkeytyvät kuvaukset miehistä ovat keskeisimpiä tarjolla olevia maskuliinisuuden representaatioita, ja että televisiossa esitettävät urheilukisat merkittävä yksittäinen maskuliinisen kuvaston tarjoaja. Median tarjoama yksipuolinen kuva miehenä olemisesta ja maskuliinisuudesta on voinut vaikuttaa esimerkiksi kontaktilajien suureen suosioon vuodesta toiseen (Messerschmidt 2018, 29–30). On tärkeää huomata, että suurin osa ihmisistä ei ole ammattiurheilijoita, mutta sen sijaan lukuisat ihmiset seuraavat urheilua median välityksellä. Näin ollen median tarjoama maskuliinisuuden kuvasto tavoittaa urheilun avulla merkittävän joukon ihmisiä (Connell 2000, 189). Yksipuoliset kuvat ja viestit mieheydestä erityisesti vaikuttavat siihen, millaisen maskuliinisuuden paitsi aikuiset myös lapset oppivat olevan sosiaalisesti hyväksyttävää (Connell 2000), mikä voi heijastua myöhemmin lajikulttuurien hitaaseen muutokseen.
Median esittämät urheiluun liittyvät miesrepresentaatiot vaikuttavat tutkimusten mukaan muun muassa miesten terveyskäyttäytymiseen, riskien ottamiseen sekä kehonkuvaan. Connell (2000, 69–
93) esittää, että hegemoninen maskuliinisuus tarvitsee urheilusankareita, jotka toimivat esimerkkitapauksina todellisesta, oikeasta miehuudesta ja joiden avulla valta-asema suhteessa muihin maskuliinisuuksiin säilyy. Mediassa esitetty kuva urheilusankareista korostaa usein hegemonisen maskuliinisuuden perusajatuksia siitä, että miehen tulee olla vahva, voimakas, rationaalinen, kilpailuhenkinen sekä heteroseksuaalinen ja naisten suosiossa. Poikien ja miesten kehonkuvan kannalta yksipuolinen mieskuva mediassa on ongelmallinen: jatkuvasti mediassa esillä oleva kuva ihanteellisesta urheilullisesta ruumiinmuodosta voi aiheuttaa pojille ja miehille paineita pyrkiä samaan. Ajatus päinvastaisesta, epäurheilullisesta ja ei-lihaksikkaasta miesvartalosta voi alkaa näyttäytyä epämiehekkäänä ja ei-tavoiteltavana. Voidaan hyvin sanoa, että miehekkyyttä on jossain määrin alettu määritellä sen kautta, onko miehen keho sopiva urheiluun vai ei. Esimerkiksi ylipainoiset tai vastaavasti hyvin hintelät miehet nähdään usein vähemmän maskuliinisina kuin lihaksikkaat urheilijat, mikä on omiaan ylläpitämään hegemonisen maskuliinisuuden valta-asemaa verrattuna muihin maskuliinisuuksiin. (Connell 2000, 69–93.)
Hegemoniseen maskuliinisuuteen linkittyvä ja erityisesti ammattilaisurheilussa vallitseva voittamisen ja parhaana olemisen ihannointi voivat tutkimusten mukaan aiheuttaa monia terveydelle haitallisia sivuvaikutuksia mukaan lukien stressi, loukkaantumisten määrän lisääntyminen sekä doping (Connell 2000, 188–189). Jatkuva menestyksen tavoittelu ja ajatus siitä, että vain parhaat muistetaan, voi ajaa urheilijan ottamaan riskejä oman terveytensä kustannuksella auttaakseen joukkueensa voittoon, pelaamalla esimerkiksi loukkaantumisista huolimatta. Riskien ottamisen lisäksi jatkuva parhaana olemisen tavoittelu sotii myös emotionaalista, henkistä ja sosiaalista hyvinvointia ja terveyttä vastaan. (Madill & Hopper 2007.) Aikaisempien tutkimusten valossa voitaneen siis sanoa, että hegemonisen maskuliinisuuden tutkiminen ja siihen liittyvien käytäntöjen näkyväksi tekeminen urheilumaailmassa on tärkeää, koska tiedon avulla terveydelle, hyvinvoinnille sekä tasa-arvolle ongelmallisia rakenteita voidaan purkaa.
3 ELÄMÄKERRAT TUTKIMUKSEN KOHTEENA
3.1 Elämäkertojen taustaa
Elämäkerta eli biografia tulee kreikan sanoista bios (elämä) ja grafein (kirjoittaminen). Maarit Leskelä-Kärki (2017, 9–10) kuvaa elämäkertaa nimenomaan toisen ihmisen kirjoittamaksi tarinaksi toisen henkilön elämästä. Elämäkertatutkimuksen piirissä sanalla biografia voidaan viitata paitsi merkkihenkilöistä kirjoitettuihin elämäkerrallisiin teoksiin myös esimerkiksi tavallisen henkilön elämäkertahaastattelun pohjalta laadittuun elämäntarinaan (Rahkonen 1995). Tässä tutkielmassa viittaan elämäkerran käsitteellä erityisesti kokonaisiin elämäkerrallisiin teoksiin, en niinkään vaikkapa elämäkertahaastattelun tuottamiin tarinoihin. Omaelämäkerralla eli autobiografialla tarkoitetaan puolestaan henkilön itsensä kirjoittamaa elämäntarinaa omasta elämästään, jossa yksilö rakentaa oman elämänsä merkitysyhteyksiä (Kaskisaari 2000). Historiantutkimuksessa erotellaan usein vielä historiallinen biografia, jolla tarkoitetaan jo elämänsä päättäneen henkilön elämästä kirjoitettua elämäkertaa (Leskelä-Kärki 2017, 9–10). Tässä tutkielmassa tutkimuskohteena ovat elämäkerrat eli toisen henkilön kirjoittamat elämäntarinat Selänteen ja Karalahden elämästä.
On kuitenkin muistettava, että elämäkerran ja omaelämäkerran välinen suhde on monesti häilyvä:
niin elämäkerroissa kuin omaelämäkerroissa käytetään monia erilaisia kirjallisuuden tyylejä aina fiktiivisestä, esseistisen kautta tieteelliseen kirjoittamiseen (Leskelä-Kärki 2017, 10–11).
Elämäkerroissa ja omaelämäkerroissa on paljon samankaltaisuutta, minkä vuoksi tarkka rajanveto voi toisinaan olla vaikeaa. Tässä tutkimuksessa tarkasteltu Jere Karalahden elämäkerta on hyvä esimerkki elämäkerran ja omaelämäkerran välisestä häilyvästä suhteesta, sillä teos on toisen henkilön kirjoittama, mutta kuitenkin minä -muodossa esitetty, Karalahden ”kertoma” elämäntarina. Selänteen elämäkerta puolestaan on muotoilunsa puolesta selkeästi ulkopuolisen henkilön kirjoittama, ja Selänteen ja muiden kirjaan haastateltujen henkilöiden kommentit on merkitty muusta kerronnasta selkeästi erillisiksi.
Elämäkerrallisia tekstejä on kirjoitettu kauan. Varsinaiset ensimmäiset omaelämäkertatekstit voidaan sijoittaa 300–400 -luvuille, mutta elämäkertojen juuret ovat kuitenkin paljon kauempana. Muun muassa keskiajan pyhimyselämäkerrat sekä antiikin ajan kirjallinen traditio ovat osaltaan luoneet pohjan nykyiselle käsitykselle siitä, mikä elämäkerta tekstilajina oikeastaan on. Nykykäsityksemme mukainen niin kutsuttu moderni elämäkerta muotoutui 1700-luvulla ja sen kukoistuskausi sijoittui erityisesti 1800-luvulle, jolloin monet elämäkerrallisuuden muodot kuten päiväkirjat ja muistelmat olivat suosittuja. (Leskelä-Kärki 2017, 11–13.)
1800-luvulla elämäkerrasta tuli tapa luoda kansoille sankareita ja omaa merkittävää ja tärkeäksi koettua historiaa. Elämäkerta on perinteisesti ollut vahvasti miesten laji, sillä elämäkerrat ovat suurelta osin paitsi miespuolisista henkilöistä kertovia myös miesten kirjoittamia. Merkittävistä miehistä eli niin kutsuista suurmiehistä kirjoittamisen perinne elämäkertakirjallisuudessa jatkui pitkin 1800-lukua ja sai jalansijaa myös suomalaisen historiantutkimuksen ja kirjallisuuden kentällä (Leskelä-Kärki 2017, 10, 34–39.) Elämäkerran veroiseksi suurmieheksi nousemiseen vaikuttivat muun muassa henkilöstä saatavilla oleva runsas lähdemateriaali, merkittävä elämäntyö, aktiivisuus erilaisissa tehtävissä sekä tietynlainen persoonallisuus (Blomsted 2006). Elämäkertojen sankarihahmoille tärkeitä piirteitä olivat muun muassa esikuvallisuus, ylevyys ja esimerkillisyys.
Elämäkertakirjallisuuden historiasta voidaankin erottaa pitkälle 1900-luvulle jatkuva asema roolimallien ja esikuvien luojana, sekä kansallisen historian rakentajana ja muokkaajana.
Elämäkerralla kirjallisuudenlajina on näin ollen vahvat kytkökset nationalismiin ja kansalliseen identiteettiin. (Leskelä-Kärki 2017, 10, 34–39.)
Elämäkerta on tapa muistaa ja ymmärtää ihmisenä olemista ja elämää suhteessa muihin ihmisiin ja ympäristöön. Elämäkerta on tietyn ajan kuvausta ja se on vahvasti sidottu kirjoittamishetkeen, eli kontekstiin. Kirjoittamishetken historiallinen ja kulttuurinen aika ja paikka, antavat raamit sille, mistä voidaan kertoa ja millä tavalla. (Leskelä-Kärki 2017, 8–15.) Elämäkerrat ovat ennen kaikkea kertomuksia, minkä vuoksi ne ovat osa kulttuurista tarinavarantoa. Kulttuurinen tarinavaranto on ehtymätön kokoelma tarinoita, jotka tarjoavat raameja ja selitystapoja, joiden puitteissa yksilö luo käsitystään omasta identiteetistään, elämästään ja ympäröivästä maailmasta. Jokainen uusi kertomus myös kasvattaa tätä kulttuurista tarinavarantoa. Kulttuurisen tarinavarannon avulla voidaan tarkastella, millaisia tarinoita yksilöiden identiteettityön avuksi on yhteiskunnassa tarjolla ja mitkä niistä ovat sosiaalisesti hyväksyttyjä ja mitkä eivät. (Heikkinen 2018, 150–151.)
Elämäkerta on tapa katsoa ihmistä, minkä vuoksi siihen liittyy aina valtaa. Vallan näkökulmasta kiinnostavaa on esimerkiksi se, kuka elämäkerran kirjoittaja on ja kenestä elämäkertoja kirjoitetaan eli kuka on tarpeeksi tärkeä ja arvokas elämäkerran kerrotuksi. Erityisesti historiallisissa elämäkerroissa kirjoittajan valta on suuri, sillä kirjoittajan ja kerrotun henkilön välinen suhde sisältää aivan omanlaisiaan eettisiä kysymyksiä. Historiallisen elämäkerran kirjoittajan täytyy esimerkiksi pohtia miten toisen ihmisen elämästä voi esittää oletuksia, ja kuinka kirjoittaja voi olettaa ymmärtävänsä ja tietävänsä jotain vieraan ihmisen elämästä. (Leskelä-Kärki 2017, 15.) Kirjoittajan ja kerrotun suhde on tärkeää ottaa huomioon kuitenkin myös silloin, kun kerrottu henkilö on vielä elossa, kuten tässä tutkielmassa. Tässä tutkielmassa tarkastellut elämäkerrat ovat syntyneet lukuisten haastattelujen kautta, minkä vuoksi niin kirjoittajalla kuin mitä todennäköisimmin kerrotulla on ollut valtaa siihen, miten ja millaisista asioista elämäkerrassa kerrotaan. Valta on läsnä myös silloin, kun kirjoittaja valitsee, millaisia lähteitä tarinan pohjaksi valikoituu, mitä jätetään kertomatta tai poistetaan tarinasta, minkälaisesta näkökulmasta elämäntarinaa katsotaan ja millainen ihmiskuva kirjoittajan näkemysten pohjalla vaikuttaa. Kuten koko elämäkerta myös sen kirjoittaja on sidottu kontekstiinsa, ja kirjoittajan tulkintoja värittävät erilaiset paikantumat ja näkökulmat, kuten sukupuoli, etninen tausta, luokka, ikä ja elämänkatsomus. (Leskelä-Kärki 2017, 240–241.) Kontekstin vaikutus pätee samalla tavoin myös elämäkertojen tutkijoihin, minkä vuoksi myös tutkijan on pohdittava omia paikantumiaan ja suhdettaan tutkittavaan elämäkertaan (Saresma 2012).
