• Ei tuloksia

Hegemoninen maskuliinisuus nousi yhdeksi tärkeimmistä angloamerikkalaisen miestutkimuksen käsitteistä ja teorioista 1980-luvulla, kun maskuliinisuustutkimus alkoi monipuolistua ja saada uusia muotoja (Connell & Messerschmidt 2005). Käsitteen lanseerasivat sosiologit R.W. Connell, Tim Carrigan ja John Lee, ja sen tarkoituksena oli toimia vaihtoehtona sukupuolirooliteorialle, joka nähtiin liian staattisena eikä sen katsottu ottavan riittävästi huomioon sukupuolten välisiä valtasuhteita. Hegemonisella maskuliinisuudella tarkoitetaan tietyn miesluokan hallitsevaa asemaa suhteessa naisiin, marginaalisiin maskuliinisuuksiin sekä kaikkiin normista poikkeaviin miehiin.

(Nieminen 2010.) Nais- ja miestutkimuksen piirissä yleisesti hyväksytty näkökulma on, että hegemoninen maskuliinisuus ei ole yksin miesten toteuttama rakennelma vaan koko sukupuolikulttuurin ylläpitämä järjestelmä. Tämän vuoksi käsitykset ideaalista ja arvostetusta maskuliinisuudesta muuttuvat hitaasti. (Hänninen 2006.)

Hegemonisen maskuliinisuuden teorian keskeinen sanoma on, että maskuliinisuuksia on enemmän kuin yksi ja että sukupuolet ja maskuliinisuudet ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Teorian mukaan kaikissa yhteiskunnissa ja jokaisessa historiallisessa ajassa tietyt miehiin ja miesten elämään liitetyt arvot, ihanteet, käyttäytymismallit ja tavoitteet saavuttavat muihin ihanteisiin ja malleihin nähden hegemonisen aseman. (Connell & Messerschmidt 2005.) Tällöin tietyistä miehisyyden malleista tulee normatiivisia kuvauksia siitä, kuinka miehet nähdään yhteiskunnassa ja kuinka he itse näkevät itsensä. (Connell & Messerschmidt 2005; Ojala & Pietilä 2013, 24.) Hierarkkinen asetelma maskuliinisuuksien välillä tarkoittaa siis sitä, että tietyt maskuliinisuudet muodot nähdään tavoiteltavampina ja sosiaalisesta arvostetumpina kuin toiset. Vastaavasti ideaalista poikkeavat tavat ilmaista maskuliinisuutta voidaan nähdä vähemmän miehekkäinä tai vääränlaisena maskuliinisuutena (Connell 2000). Näin arvostetut ja tavoitellut maskuliinisuuden muodot saavuttavat valta-aseman suhteessa muihin maskuliinisuuksiin, joita hegemonisen maskuliinisuuden teoriassa kutsutaan alisteisiksi, marginaalisiksi tai hegemoniaa tukeviksi maskuliinisuuksiksi. (Connell 2005.)

Hegemoninen maskuliinisuus ei teorian mukaan ole yleisin maskuliinisuuden muoto, johon miehet identifioituvat, mutta se on ideaali, jonka useimmat miehistä tunnistavat (Connell 2000; Connell 2005). Käsitys tietyn maskuliinisuustyypin ylivallasta suhteessa muihin maskuliinisuuksiin ja

kaikkiin naisiin on keskeinen osa hegemonisen maskuliinisuuden teoriaa, mutta tästä huolimatta maskuliinisuutta ei nähdä staattisena ominaisuutena, joka yksilöllä joko on tai ei ole. Erityisesti teorian alkuaikoina 1980- ja 1990-luvuilla maskuliinisuuksien moneuden tunnistaminen ja tunnustaminen oli keskeisessä asemassa miestutkimuksen kehittymiselle (Messerschmidt 2018).

Maskuliinisuudet muuttuvat ja muovautuvat tietyssä ajassa ja paikassa vallitsevien käytäntöjen mukaan, minkä lisäksi ne muodostuvat aina suhteessa toisiinsa ja suhteessa feminiinisyyteen.

(Connell & Messerschmidt 2005.) Hegemonisen maskuliinisuuden teorian asema maskuliinisuuksien moneuden ymmärtämisessä oli erityisesti sen lanseeraamisen aikoina suuri, mutta nykypäivänä käsitys maskuliinisuuksien moneudesta ei kuulu enää yksinomaan hegemonisen maskuliinisuuden teoriaan. Nykypäivänä sosiaalitieteellisessä tutkimuskentässä vallitsee jaettu käsitys mieheyden moninaisuudesta ja siitä, ettei maskuliinisuus ole kiveen kirjoitettu, muuttumaton ominaisuus vaan jotain paljon monisyisempää (Anderson & Magrath 2019, 79).

Sosiaalitieteissä laajasti jaettu ymmärrys maskuliinisuuksien moneudesta on johtanut kysymykseen, mitä hegemoninen maskuliinisuus oikeastaan on ja edustaako joku tätä maskuliinisuuden muotoa puhtaasti. Tutkijoiden keskuudessa on jopa kyseenalaistettu koko ilmiön mielekkyys ja pohdittu, onko miestutkimus luonut teorian ilmiöstä nimeltä hegemoninen maskuliinisuus vain yrittääkseen päästä siitä nyt eroon. (Nieminen 2006.) Kriittinen miestutkimus ei ole päässyt yhteisymmärrykseen hegemonisen maskuliinisuuden perimmäisestä luonteesta, minkä vuoksi hegemonisen maskuliinisuuden sijasta pitäisi oikeastaan puhua hegemonisista maskuliinisuuksista monikossa (Nieminen 2013; Messerschmidt 2018). Jeff Hearn (2004) puolestaan on esittänyt, että hegemonisen maskuliinisuuden sijasta voisi olla hedelmällisempää puhua miesten käytännöistä tai miesten hegemoniasta. Tällöin hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen sisällöstä ei tarvitsisi kiistellä ja tutkijat voisivat keskittyä analysoimaan miesten suhdetta ja vallankäyttöä naisiin ja muihin maskuliinisuuksiin (Hearn 2004, 59–61). Tässä tutkielmassa viittaan hegemonisen maskuliinisuuden käsitteellä kaikkiin niihin maskuliinisuuden muotoihin, jotka ovat valta-asemassa verrattuna muihin maskuliinisuuksiin ja naisiin.

Käyttäessäni tässä tutkimuksessa hegemonisen maskuliinisuuden termiä viittaan nimenomaan länsimaisessa nyky-yhteiskunnassa vallitsevaan käsitykseen hegemonisesta maskuliinisuudesta.

Länsimaisen käsityksen mukaan hegemoniseen maskuliinisuuteen liitetään yleensä käsitys miehistä rohkeina, fyysisesti vahvoina ja kestävinä sekä tiukan paikan tullen kylmän rauhallisina (Wetherell

& Edley, 1999). Muita länsimaiseen hegemoniseen maskuliinisuuteen yhdistettyjä ominaisuuksia

ovat muun muassa tunteiden hallinta, kilpailuhenkisyys, rationaalisuus, vaurauden ja menestyksen arvostaminen, heteroseksuaalisuus ja -normatiivisuus, ei naismaisuus, valkoisuus, keskiluokkaisuus sekä tietyissä tilanteissa myös aggressiivisuus. (Connell 2000; Connell 2005; Nieminen 2010; Waling 2017.) Näistä näennäisesti yhteisistä ominaisuuksista huolimatta on muistettava, ettei hegemoninen maskuliinisuus ole koskaan kaikille sama. Kuten Jiri Nieminen (2010) huomauttaa, esimerkiksi työläisluokkaisen tai romanimiehen hegemonisen maskuliinisuuden ideaali voi poiketa selvästi valkoisen keskiluokan hegemonisesta maskuliinisuudesta, vaikka länsimaisen yhteiskunnan edustajina niillä on kuitenkin myös jotain yhteistä. Tärkeää on myös huomata, että hegemonista maskuliinisuutta tutkittaessa tutkimuksen painopiste tulisi aina olla sukupuolten välillä vallitsevien epätasa-arvoisten ja hyvinvointia horjuttavien rakenteiden tunnistamisessa sekä niissä tavoissa, joilla tietyt maskuliinisuudet oikeuttavat ja uusintavat vahingollisia rakenteita. Hegemonista maskuliinisuutta ei voida palauttaa pelkkiin piirteisiin tai yksittäisiin ominaisuuksiin, jolloin pelkästään piirteiden tunnistamiseen keskittyvää tutkimusta ilman epätasa-arvoisten rakenteiden tarkastelua, ei voida varsinaisesti pitää hegemonisen maskuliinisuuden tutkimuksena.

(Messerschmidt 2018.)

1980- ja 1990-luvuilla hegemonisen maskuliinisuuden teoria synnytti uutta intoa mies- ja maskuliinisuustutkimusta kohtaan avaten uusia ovia tutkimukselle. Teoria tarjosi ennen kaikkea uuden, laajemman lähestymistavan maskuliinisuustutkimukseen korvaten sukupuolirooliteorian ja kategoriset mallit patriarkaatista. 1980- ja 1990-luvuilla teoriaa sovellettiin runsaasti eri tutkimusalueilla, muun muassa koulutuksen, kriminologian, median, organisaatiotutkimuksen ja miesten terveyskäyttäytymiseen keskittyvän tutkimuksen piirissä. Myös ammattilaiset, kuten psykologit ja erilaisten koulutusohjelmien tarjoajat, saivat eväitä hegemonisen maskuliinisuuden teoriasta ja teorian antia on hyödynnetty esimerkiksi miesten väkivallan ehkäisemiseen tähtäävissä ohjelmissa ja poikien tunnekasvatuksessa. 2000-luvulle tultaessa tutkimus kasvoi entisestään luoden vakaamman pohjan mies- ja maskuliinisuustutkimukselle. Tutkimuksen keskeisiksi alueiksi muodostuivat hegemonian seurausten dokumentointi, hegemonian mekanismien näkyväksi tekeminen, erilaisten maskuliinisuuksien monipuolisempi esiintuominen sekä hegemonisten maskuliinisuuksien muutosten jäljittäminen. (Messerschmidt 2018, 30–31.)

Tämän tutkielman kannalta keskeisiä hegemonisen maskuliinisuuden teorian sovellusalueita ovat urheilu, väkivalta, isyys ja nationalismi. Urheilun miestutkimusta käsittelen tarkemmin luvussa 2.3.

Väkivalta on herättänyt tutkijoissa paljon kiinnostusta, ja hegemonisen maskuliinisuuden teoriasta on

haettu vastauksia esimerkiksi siihen, miksi miehet ovat yliedustettuina niin väkivaltarikosten tekijöinä kuin itsemurhatilastoissa (Messerschmidt 2018). Miesten hyvinvoinnin kannalta on huolestuttavaa, että sekä suurin osa väkivaltarikosten tekijöistä että uhreista on miehiä (Anderson &

Magrath 2019). Tämän tutkielman kannalta tutkimukset väkivallasta ja maskuliinisuudesta nimenomaan urheilukontekstissa ovat keskeisiä. Urheilua ja väkivaltaa tarkastelevissa tutkimuksissa on havaittu muun muassa kontaktilajeissa tapahtuvan väkivallan siirtymistä urheilukentiltä muuhun elämään. Urheilijoiden on todettu osallistuvan väkivaltaa sisältäviin käytäntöihin kuten päihteiden yliannostukseen, seksuaaliseen häirintään, homofobiseen loukkaamiseen sekä itsemurhaan useammin kuin ei-urheilijoiden. Tutkimusten mukaan väkivallan siirtyminen kaukalon ulkopuoliseen elämään on prosessi, joka tapahtuu sekä yksilöllisellä että rakenteellisella tasolla. Yksilöllisellä tasolla prosessiin vaikuttavat muun muassa pelaajan taidot ja se, millaiseen pelityyliin valmentaja pelaajaa kannustaa. Rakenteellisella tasolla prosessiin vaikuttavat esimerkiksi jääkiekon sukupuolittuneet sisällöt kuten miesten ja naisten jääkiekossa vallitsevat sääntöeroavaisuudet (naisten jääkiekossa mm.

vartalotaklaus, body-checking, ei ole sallittua) sekä miesten jääkiekon normatiivinen asema suhteessa naisten jääkiekkoon. (Alsarve & Angelin 2019.)

Isyystutkimus on laajentanut maskuliinisuuden representaatioiden kirjoa. Isyystutkimuksissa on havaittu esimerkiksi miesten arvomaailman muutoksia siten, että monet isät arvottavat perheen kanssa vietetyn ajan ja isän jäämisen pidemmälle hoitovapaalle vauvan kanssa tärkeämmiksi, kuin työelämässä olemisen ja elannon tienaamisen. Sukupuolten välisen työnjaon on joissakin isyystutkimuksissa näin ollen huomattu tasoittuneen, joskin taustatekijänä on voinut vaikuttaa esimerkiksi se, että pariskunnalla on ollut sama palkkataso, jolloin hoitovapaalle jäävää vanhempaa ei ole valittu taloudellisista syistä. Palkkatason lisäksi taustatekijöinä voivat vaikuttaa myös esimerkiksi yhteiskunnallinen asema, arvot ja poliittiset asenteet. (Johansson & Ottemo 2015.) Tulokset viittaavat kuitenkin siihen, että pehmeämmät ja hoivaavammat maskuliinisuuden muodot ovat muotoutuneet aiempaa sosiaalisesti hyväksyttävämmiksi ja arvostetummiksi verrattaessa esimerkiksi parin vuosikymmenen takaiseen (Anderson & Magrath 2019).

Hegemonisen maskuliinisuuden yhteyttä kansalliseen identiteettiin on tutkimuksissa tarkasteltu jonkin verran erityisesti urheilukontekstissa. Nationalismi on merkittävä osa urheilua ja tulee näkyväksi esimerkiksi erilaisten kansallisten symbolien kuten lippujen avulla (Spencer 2011), joilla pyritään lisäämään kansojen yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kansallista identiteettiä (Finell 2019).

Erityisesti jääkiekkoon kytkeytyvää nationalismia ja kansallisen identiteetin muodostumista on tutkittu muun muassa Kanadassa, missä jääkiekko näyttää tutkimusten valossa olevan keskeinen kansallisen identiteetin määrittäjä (Allain 2010).

Kuten mikä tahansa valtavirtaistunut teoria, myös hegemonisen maskuliinisuuden teoria on kirvoittanut paljon kritiikkiä. Yksi kritiikin kohteista on ollut käsitteen väitetty essentialismi, eli ajatus siitä, että termi viittaa pysyvään, globaalisti jaettuun hegemonisen maskuliinisuuden rakenteeseen. Väite essentialismista on jossain määrin kestämätön, sillä Connell (2005) on painottanut maskuliinisen identiteetin rakentamiseen liittyvän prosessin olevan anti-essentialistinen.

Hegemonisen maskuliinisuuden teorian mukaan maskuliinisuudella tarkoitetaan joukkoa mahdollisia tapoja olla, toimia ja toteuttaa miehisyyttään, ja että tavat ovat historiallisen ja kulttuurisen ajan ja paikan mukaan muuttuvia (Connell 2005). On myös huomattava, että arjessaan yksilöt ovat aina suhteessa yhden sijasta moniin sukupuolta koskeviin ihanteisiin, jotka kaikki ovat yhteydessä maskuliinisuuden identiteetin rakentamiseen (Connell & Messerschmidt 2005). Myös Messerschmidt (2018) on sittemmin painottanut, että hegemoninen maskuliinisuus on hedelmällisintä ymmärtää vallalla olevana miehisyyden ideaalina, jonka ilmenemismuoto on aina riippuvainen kontekstista.

Toisekseen kritiikki on kohdistunut hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen sekavuuteen ja epämääräisyyteen. Teoria on herättänyt kysymyksiä siitä, kuvataanko sillä ominaisuuksia, tiettyjä miesryhmiä vai poliittisia mekanismeja. (Ojala & Pietilä 2013, 25–26.) Teoria ei ole eritellyt selkeästi sitä, kuinka hegemoninen maskuliinisuus käytännössä rakentuu ja millaisia psykologisia prosesseja siihen liittyy. On esitetty kysymyksiä siitä, onko hegemonisessa maskuliinisuudessa kyse suhteellisesta diskursiivisesta tilasta, vai tietyistä määritellyistä representaatioista. Myös hegemonisen maskuliinisuuden luonne ideaalina, jota suurin osa miehistä ei kuitenkaan varsinaisesti edusta, on sosiaalipsykologian tutkimuskentällä kyseenalaistettu. (Wetherell & Edley 1999.)

Margareth Wetherell ja Nigel Edley (1999) ovat todenneet, että vaikka hegemonisen maskuliinisuuden teorialla on omat ansionsa, se ei juurikaan ota kantaa siihen, miten miehet muodostavat käsityksiä omasta maskuliinisuudestaan ja kuinka he tuottavat maskuliinista identiteettiään käytännössä. Wetherell ja Edley ovat pyrkineet vastaamaan hegemonisen maskuliinisuuden teorian käsitteellisiin epäselvyyksiin ja käytännöntason puuttumiseen

tarkastelemalla maskuliinisuutta arkielämässä tuotetun puheen kautta. Tutkimuksissaan Wetherell ja Edley ovat huomanneet, että maskuliinisen identiteetin rakentaminen tapahtuu diskursiivisesti subjektipositioiden avulla riippuen siitä, mikä ympäröivä konteksti on. Tietyissä tilanteissa (esim.

esitelmän pitämisen, pubissa olemisen ja rugbyn pelaamisen viitekehyksissä) Wetherellin ja Edleyn tutkimuksiin osallistuneet miehet tapasivat kuvata maskuliinisuutta perinteisen hegemonisen maskuliinisuuden käsityksen mukaisesti. Kyseisissä tilanteissa kuvattu sankari tai macho -maskuliinisuus, ei kuitenkaan ollut tutkimuksessa yleisin esiin nouseva identifioinnin kohde. Sen sijaan miehet tapasivat useammin kuvata maskuliinisuuttaan tavalliseksi, keskinkertaiseksi tai selkeästi macho -maskuliinisuudesta poikkeavaksi. Tämänkaltaiset tavat rakentaa maskuliinisuutta voidaan helposti ymmärtää hegemonisen maskuliinisuuden vastustamiseksi, mutta Wetherell ja Edley painottavat, ettei maskuliinisuuksien dikotominen jaottelu hegemonista maskuliinisuutta tukeviin ja vastustaviin maskuliinisuuksiin ole riittävä tapa kuvata maskuliinisuuden monisyistä rakentamista arkielämässä ja puheessa. Maskuliinisuuksien rakentaminen ja maskuliinisen identiteetin ymmärtäminen ovat kompleksisia ja ristiriitaisia prosesseja, joihin vaikuttavat monet kilpailevat näkemykset ja ihanteet.

Subjektipositioiden näkökulmasta miehet voivat omaksua hegemonisen maskuliinisuuden niissä sosiaalisissa tilanteissa ja suhteissa, joissa se on heille suotuisaa. Samaten tietyissä tilanteissa suotuisaa voi olla positioitua hegemonisen maskuliinisuuden vastaisesti. Subjektipositioiden näkökulmasta maskuliinisuus on jotain, jota tuotetaan ja josta neuvotellaan aktiivisesti kielen avulla tietyssä kulttuurisessa kontekstissa. (Wetherell & Edley 2014.) Subjektipositioiden näkökulma haastaa hegemonisen maskuliinisuuden teorian sisältämän ajatuksen siitä, että vaikkei suurin osa miehistä tosiasiallisesti edustakaan hegemonista maskuliinisuutta, miehet kuitenkin tunnistavat ideaalin, tukevat sitä ja toimivat sen säätelemällä tavalla, sekä hyödyntävät sitä arvioidessaan muiden miesten maskuliinisuutta. Tämän sijaan Wetherell ja Edley (1999) ehdottavat, että miesten maskuliininen identifioituminen tapahtuu toiminnan ja kielen avulla niin paikallisella kuin globaalilla tasolla. Näin ollen maskuliinisuuden rakentaminen on kiinteässä yhteydessä paitsi kussakin hetkessä vaikuttaviin tilannetekijöihin myös laajempiin konteksteihin, eikä yksi miehinen ideaali riitä selittämään monisyisiä prosesseja, joiden kautta miehet rakentavat, sanoittavat ja toteuttavat maskuliinisuuttaan.

Hegemonisen maskuliinisuuden teorian jatkokehittelyssä on myönnetty, että maskuliinisuuksia tulisi tarkastella enenevissä määrin niin paikallisella, alueellisella kuin globaalilla tasolla. Paikallisella tasolla kuvataan kasvokkaisessa kanssakäymisessä ja välittömissä ympäristöissä kuten kotona tai työpaikalla rakentuvaa maskuliinisuutta. Alueellinen taso kattaa kulttuurin tasolla tai tietyn kansan keskuudessa rakentuvan maskuliinisuuden. Tämän tason maskuliinisuus on usein löydettävissä esimerkiksi kieleen ja politiikkaan keskittyvässä tutkimuksessa. Globaalilla tasolla rakentuva maskuliinisuus saa muotonsa kansainvälisillä areenoilla kuten maailman politiikassa, kansainvälisessä liikemaailmassa sekä mediassa. Erilaisten tasojen hyödyntäminen analyysissa ja sukupuolisuhteiden ja hierarkioiden näkyväksi tekeminen näillä tasoilla on huomionarvoista, koska eri tasojen merkitys sukupuolipolitiikassa on suuri. Globaalit hegemoniset maskuliinisuudet luovat painetta myös alueellisilla ja paikallisilla tasoilla, kun taas alueelliset maskuliinisuudet tarjoavat kulttuurista materiaalia, jota voidaan jälleen hyödyntää globaalilla tasolla. Alueelliset maskuliinisuudet tarjoavat myös maskuliinisuuden malleja, jotka voivat olla tärkeitä paikallisella tasolla. Näin ollen tasot ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa. (Messerschmidt 2018, 52–53.)

Wetherellin ja Edleyn tavoin myös Eric Anderson ja Rory Magrath (2019) ovat pitäneet hegemonisen maskuliinisuuden teoriaa osin riittämättömänä maskuliinisuuden tutkimuksessa. Anderson ja Magrath kritisoivat hegemonisen maskuliinisuuden teoriaa muun muassa sen puutteellisesta todistusaineistosta sekä kyvyttömyydestä sopeutua tilanteeseen, jossa marginaaliset maskuliinisuudet saavuttaisivat tasa-arvoisen aseman hierarkian huipulla oleviin hegemonisiin maskuliinisuuksiin verrattuna. Andersonin ja Magrathin mukaan esimerkiksi homoseksuaalisten miesten asema suhteessa muihin maskuliinisuuksiin on parantunut merkittävästi verrattuna tilanteeseen 1980-luvulla, mutta hegemonisen maskuliinisuuden teorian mukaan homoseksuaaliset miehet ovat aina hierarkiassa hegemonisten maskuliinisuuksien alapuolella. Tuodakseen uutta ja paremmin 2010-luvulle sopivaa näkökulmaa maskuliinisuuksista, Anderson on kehittänyt inklusiivisen maskuliinisuuden teorian (inclusive masculinity theory), joka pyrkii irrottautumaan miesten ja maskuliinisuuksien tyypittelystä ja lähestymään sosiaalisia suhteita sukupuolten välillä pikemminkin yhteisöjen asennemuutoksien ja erilaisten maskuliinisuuden muotojen hyväksymisen kautta.

(Anderson & Magrath 2019.) Vastauksena tämänkaltaiseen kritiikkiin Messerschmidt (2018, 50–52) on korostanut, että siinä missä alkuperäinen teoria hegemonisesta maskuliinisuudesta jaotteli maskuliinisuudet hegemonisiin, marginaalisiin ja alistettuihin, ja keskitti paljon huomiota valta-asemassa olevien maskuliinisuuksien vaikutuksiin muihin maskuliinisuuksiin, halutaan nykypäivänä keskittyä vahvemmin myös muiden kuin valtaapitävien maskuliinisuuksien toimijuuteen.

Tässä tutkimuksessa hyödynnän hegemonisen maskuliinisuuden teoriaa teoreettisena viitekehyksenä.

Hegemonisen maskuliinisuuden teoria tarjoaa hedelmällisen pohjan erilaisten maskuliinisuuden representaatioiden tutkimukselle, sillä se antaa suuntaviivoja maskuliinisuuksiin liittyvien piirteiden, toimintatapojen ja rakenteiden tunnistamiselle ja niiden analysoinnille. Hegemonista maskuliinisuutta ei kuitenkaan tule nähdä ihmisen pysyvänä ominaisuutena vaan muistaa, että miehet hyödyntävät ja tuottavat kielen avulla erilaisia maskuliinisia identiteettejä jouhevasti arkielämässään kulloisenkin tilanteen vaatimalla tavalla (Wetherell & Edley 2014). Maskuliinisuus esiintyy kulttuurissa tilanteisina subjektipositioina, kielen rakenteina sekä muina symbolijärjestelminä, joita yksilöt voivat joko uusintaa ja ylläpitää tai toisaalta haastaa ja uudistaa (Connell 2000, 30). Lisäksi on huomattava, että maskuliinisuuden representaatiot ovat jo saaneet huomattavasti pehmeämpiä ja monipuolisempia muotoja verrattuna esimerkiksi 1980-luvun representaatioihin, joten hegemonisen maskuliinisuuden ideaali on jälleen muutoksessa (Anderson & Magrath 2019).