Elämäkerta eli biografia tulee kreikan sanoista bios (elämä) ja grafein (kirjoittaminen). Maarit Leskelä-Kärki (2017, 9–10) kuvaa elämäkertaa nimenomaan toisen ihmisen kirjoittamaksi tarinaksi toisen henkilön elämästä. Elämäkertatutkimuksen piirissä sanalla biografia voidaan viitata paitsi merkkihenkilöistä kirjoitettuihin elämäkerrallisiin teoksiin myös esimerkiksi tavallisen henkilön elämäkertahaastattelun pohjalta laadittuun elämäntarinaan (Rahkonen 1995). Tässä tutkielmassa viittaan elämäkerran käsitteellä erityisesti kokonaisiin elämäkerrallisiin teoksiin, en niinkään vaikkapa elämäkertahaastattelun tuottamiin tarinoihin. Omaelämäkerralla eli autobiografialla tarkoitetaan puolestaan henkilön itsensä kirjoittamaa elämäntarinaa omasta elämästään, jossa yksilö rakentaa oman elämänsä merkitysyhteyksiä (Kaskisaari 2000). Historiantutkimuksessa erotellaan usein vielä historiallinen biografia, jolla tarkoitetaan jo elämänsä päättäneen henkilön elämästä kirjoitettua elämäkertaa (Leskelä-Kärki 2017, 9–10). Tässä tutkielmassa tutkimuskohteena ovat elämäkerrat eli toisen henkilön kirjoittamat elämäntarinat Selänteen ja Karalahden elämästä.
On kuitenkin muistettava, että elämäkerran ja omaelämäkerran välinen suhde on monesti häilyvä:
niin elämäkerroissa kuin omaelämäkerroissa käytetään monia erilaisia kirjallisuuden tyylejä aina fiktiivisestä, esseistisen kautta tieteelliseen kirjoittamiseen (Leskelä-Kärki 2017, 10–11).
Elämäkerroissa ja omaelämäkerroissa on paljon samankaltaisuutta, minkä vuoksi tarkka rajanveto voi toisinaan olla vaikeaa. Tässä tutkimuksessa tarkasteltu Jere Karalahden elämäkerta on hyvä esimerkki elämäkerran ja omaelämäkerran välisestä häilyvästä suhteesta, sillä teos on toisen henkilön kirjoittama, mutta kuitenkin minä -muodossa esitetty, Karalahden ”kertoma” elämäntarina. Selänteen elämäkerta puolestaan on muotoilunsa puolesta selkeästi ulkopuolisen henkilön kirjoittama, ja Selänteen ja muiden kirjaan haastateltujen henkilöiden kommentit on merkitty muusta kerronnasta selkeästi erillisiksi.
Elämäkerrallisia tekstejä on kirjoitettu kauan. Varsinaiset ensimmäiset omaelämäkertatekstit voidaan sijoittaa 300–400 -luvuille, mutta elämäkertojen juuret ovat kuitenkin paljon kauempana. Muun muassa keskiajan pyhimyselämäkerrat sekä antiikin ajan kirjallinen traditio ovat osaltaan luoneet pohjan nykyiselle käsitykselle siitä, mikä elämäkerta tekstilajina oikeastaan on. Nykykäsityksemme mukainen niin kutsuttu moderni elämäkerta muotoutui 1700-luvulla ja sen kukoistuskausi sijoittui erityisesti 1800-luvulle, jolloin monet elämäkerrallisuuden muodot kuten päiväkirjat ja muistelmat olivat suosittuja. (Leskelä-Kärki 2017, 11–13.)
1800-luvulla elämäkerrasta tuli tapa luoda kansoille sankareita ja omaa merkittävää ja tärkeäksi koettua historiaa. Elämäkerta on perinteisesti ollut vahvasti miesten laji, sillä elämäkerrat ovat suurelta osin paitsi miespuolisista henkilöistä kertovia myös miesten kirjoittamia. Merkittävistä miehistä eli niin kutsuista suurmiehistä kirjoittamisen perinne elämäkertakirjallisuudessa jatkui pitkin 1800-lukua ja sai jalansijaa myös suomalaisen historiantutkimuksen ja kirjallisuuden kentällä (Leskelä-Kärki 2017, 10, 34–39.) Elämäkerran veroiseksi suurmieheksi nousemiseen vaikuttivat muun muassa henkilöstä saatavilla oleva runsas lähdemateriaali, merkittävä elämäntyö, aktiivisuus erilaisissa tehtävissä sekä tietynlainen persoonallisuus (Blomsted 2006). Elämäkertojen sankarihahmoille tärkeitä piirteitä olivat muun muassa esikuvallisuus, ylevyys ja esimerkillisyys.
Elämäkertakirjallisuuden historiasta voidaankin erottaa pitkälle 1900-luvulle jatkuva asema roolimallien ja esikuvien luojana, sekä kansallisen historian rakentajana ja muokkaajana.
Elämäkerralla kirjallisuudenlajina on näin ollen vahvat kytkökset nationalismiin ja kansalliseen identiteettiin. (Leskelä-Kärki 2017, 10, 34–39.)
Elämäkerta on tapa muistaa ja ymmärtää ihmisenä olemista ja elämää suhteessa muihin ihmisiin ja ympäristöön. Elämäkerta on tietyn ajan kuvausta ja se on vahvasti sidottu kirjoittamishetkeen, eli kontekstiin. Kirjoittamishetken historiallinen ja kulttuurinen aika ja paikka, antavat raamit sille, mistä voidaan kertoa ja millä tavalla. (Leskelä-Kärki 2017, 8–15.) Elämäkerrat ovat ennen kaikkea kertomuksia, minkä vuoksi ne ovat osa kulttuurista tarinavarantoa. Kulttuurinen tarinavaranto on ehtymätön kokoelma tarinoita, jotka tarjoavat raameja ja selitystapoja, joiden puitteissa yksilö luo käsitystään omasta identiteetistään, elämästään ja ympäröivästä maailmasta. Jokainen uusi kertomus myös kasvattaa tätä kulttuurista tarinavarantoa. Kulttuurisen tarinavarannon avulla voidaan tarkastella, millaisia tarinoita yksilöiden identiteettityön avuksi on yhteiskunnassa tarjolla ja mitkä niistä ovat sosiaalisesti hyväksyttyjä ja mitkä eivät. (Heikkinen 2018, 150–151.)
Elämäkerta on tapa katsoa ihmistä, minkä vuoksi siihen liittyy aina valtaa. Vallan näkökulmasta kiinnostavaa on esimerkiksi se, kuka elämäkerran kirjoittaja on ja kenestä elämäkertoja kirjoitetaan eli kuka on tarpeeksi tärkeä ja arvokas elämäkerran kerrotuksi. Erityisesti historiallisissa elämäkerroissa kirjoittajan valta on suuri, sillä kirjoittajan ja kerrotun henkilön välinen suhde sisältää aivan omanlaisiaan eettisiä kysymyksiä. Historiallisen elämäkerran kirjoittajan täytyy esimerkiksi pohtia miten toisen ihmisen elämästä voi esittää oletuksia, ja kuinka kirjoittaja voi olettaa ymmärtävänsä ja tietävänsä jotain vieraan ihmisen elämästä. (Leskelä-Kärki 2017, 15.) Kirjoittajan ja kerrotun suhde on tärkeää ottaa huomioon kuitenkin myös silloin, kun kerrottu henkilö on vielä elossa, kuten tässä tutkielmassa. Tässä tutkielmassa tarkastellut elämäkerrat ovat syntyneet lukuisten haastattelujen kautta, minkä vuoksi niin kirjoittajalla kuin mitä todennäköisimmin kerrotulla on ollut valtaa siihen, miten ja millaisista asioista elämäkerrassa kerrotaan. Valta on läsnä myös silloin, kun kirjoittaja valitsee, millaisia lähteitä tarinan pohjaksi valikoituu, mitä jätetään kertomatta tai poistetaan tarinasta, minkälaisesta näkökulmasta elämäntarinaa katsotaan ja millainen ihmiskuva kirjoittajan näkemysten pohjalla vaikuttaa. Kuten koko elämäkerta myös sen kirjoittaja on sidottu kontekstiinsa, ja kirjoittajan tulkintoja värittävät erilaiset paikantumat ja näkökulmat, kuten sukupuoli, etninen tausta, luokka, ikä ja elämänkatsomus. (Leskelä-Kärki 2017, 240–241.) Kontekstin vaikutus pätee samalla tavoin myös elämäkertojen tutkijoihin, minkä vuoksi myös tutkijan on pohdittava omia paikantumiaan ja suhdettaan tutkittavaan elämäkertaan (Saresma 2012).
Käsittelen tutkijan paikantumien vaikutusta elämäkerran lukutavalle ja analyysille tarkemmin luvussa 3.3.
Elämäkertoja on kirjoitettu ja luettu kauan, mutta moderni elämäkertatutkimus sai alkunsa vasta 1900-luvun alkupuolella. Elämäkerrat ja elämäntarinat ovat viime vuosina ja vuosikymmeninä kiinnostaneet tutkijoita tutkimuskohteina ja aineistoina esimerkiksi antropologiassa, sosiologiassa, sosiaalipsykologiassa, psykologiassa, historiantutkimuksessa ja kirjallisuudentutkimuksessa.
Erityisesti 1920-luvulla syntynyt Chicagon koulukunta oli merkittävä vaikuttaja sosiaalitieteellisen ja sosiaalipsykologisen elämäkertatutkimuksen kehityksessä. Tuolloin elämäkertojen huomattiin olevan hyödyllisiä laajempien tutkimusten apuvälineinä, sillä niiden esittämien kronologisten kertomusten avulla voitiin testata abstrakteja teorioita ihmisenä olemisesta ja minuudesta. (Smith 2012, 15–22.) Etenkin sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa elämäntarinoiden ja narratiivisuuden tarkasteluun yleisemmin on vaikuttanut runsaasti myös muun muassa Jerome Bruner, joka korostaa teoretisoinneissaan ajattelun ja todellisuuden narratiivista luonnetta. Brunerin mukaan ihmiset organisoivat kokemuksiaan ja muistojaan pääsääntöisesti narratiivien kuten tarinoiden, myyttien sekä tekemistä tai tekemättä jättämistä kuvaavien perustelujen avulla. Bruner esittää, että narratiivit itsessään ovat versio todellisuudesta, eikä narratiivisen fiktion ja narratiivisen totuuden erottaminen toisistaan ole yhtä yksinkertaista kuin usein halutaan ajatella. (Bruner 1991.)
Suomalaisen sosiaalipsykologisen elämäkertatutkimuksen keskeisimpiä edistäjiä on puolestaan ollut J.P. Roos 1970-luvun loppupuolelta lähtien (Haavio-Mannila, Hoikkala, Peltonen & Vilkko 1995).
Roosin mukaan yhteiskuntatieteellisen elämäkertatutkimuksen yksi merkittävimmistä ansioista on narratiivisuuden ja tarinoiden tuominen näkyväksi ja laajalti kiinnostusta herättäväksi osaksi yhteiskuntatieteellistä tutkimusta (Roos 1988, 6). Sosiaalitieteellisessä ja sosiaalipsykologisessa elämäkertatutkimuksessa kiinnostus on usein ollutkin juuri elämäkertojen sisältämissä narratiiveissa ja tarinoissa, yksilön subjektin ja identiteetin tarkastelussa sekä siinä, mitä elämäkerrat voivat kertoa laajemmasta yhteiskunnallisesta kontekstista (Kaskisaari 2000, 7–8). Tässä tutkielmassa kiinnostuksen kohteena ovat elämäkertojen tarjoamat maskuliiniset representaatiot ja identiteetit.
Elämäkertojen ollessa osa kulttuurista tarinavarantoa, ne voivat tarjota näkökulman teoksen kirjoittamishetkellä tarjolla olleisiin maskuliinisuuden kertomistapoihin ja maskuliinisiin ideaaleihin.
Bruner (1991) on todennut, etteivät narratiivit ole koskaan täysin yksityisiä, sillä kaikki tarinat ovat lopulta osa yhteistä, jaettua todellisuutta ja osa kulttuurin ja historiallisen jatkumon muodostumista.
Näin ollen tämän tutkielman aineistona toimivat Selänteen ja Karalahden elämäkerrat tulevat kertoneeksi paitsi yhden henkilön elämäntarinan, myös kuvauksen teoksen syntyhetkellä vallinneesta yhteiskunnallisesta tilanteesta, normeista, arvoista ja ihanteista.