• Ei tuloksia

Teemu Selänteen ja Jere Karalahden elämäkerrat ovat pääasiallisesti kronologisessa järjestyksessä eteneviä kertomuksia siitä, kuinka kahdesta pojasta on vuosien saatossa kasvanut koko Suomen kansan tuntemia huippujääkiekkoilijoita. Molemmat elämäkerrat kuvaavat urheilijoiden lapsuutta ja nuoruutta tarkasti, aloittaen tarinan kerrottujen syntymästä. Selänteen ja Karalahden lapsuus ja nuoruus esitetään perinteisen kasvutarinan muodossa ja niissä on paljon yhtäläisyyksiä. Molempien tarinoissa perhetilanne on samankaltainen: perheen äiti on aluksi kotona lasten kanssa isän hankkiessa elannon perheelle. Niin Selänteen kuin Karalahdenkin vanhemmat erosivat lastensa nuoruusvuosien aikana. Yhteistä Selänteen ja Karalahden tarinoille on myös se, että aktiivisuus ja liikuntaharrastukset olivat läsnä elämässä jo varhaisesta lapsuudesta alkaen, jolloin urheilu on osaltaan määritellyt arvomaailman rakentumista ja elämänkulkua alusta alkaen. Lisäksi molemmat teokset sisältävät piirteitä monille tutun sadun mukaan nimetystä tuhkimotarinasta (Hänninen 1999, 20), sillä

molemmissa kuvataan kerrottujen lapsuudenperheiden taloudellista tilaa ja sitä, ettei kumpikaan urheilijoista ole ponnistanut menestykseen rikkaista lähtökohdista. Sen sijaan menestys on saavutettu kovalla työnteolla, antamalla kaikkensa unelmansa eteen.

Selänteen kasvutarina on kuvattu pääosin seesteiseksi onnistujan tarinaksi, vaikka vanhempien ero kerrotun nuoruudessa luo varjon tarinan ylle. Selänne kuvataan alusta alkaen vilkkaana ja aktiivisena sekä liikunnallisesti lahjakkaana. Lapsuudessa ja nuoruudessa Selänne harrastaa monenlaisia urheilulajeja aina jääkiekosta ja jalkapallosta yleisurheiluun pärjäten kaikessa. Liikunnallinen lahjakkuus on narratiiville keskeistä, kun taas koulussa pärjääminen toissijaista. Sen jälkeen, kun elämäkerrassa kerrotaan Selänteen valinnasta keskittyä jääkiekkoon, tarina siirtyy liikunnan harrastamisesta kohti todellisempaa urheilijauraa. Koulu menettää entisestään merkitystään, kun urheilu kehittyy hiljalleen elämän merkittävimmäksi sisällöksi. Kaiken tämän ohella lapsuuden ja nuoruuden narratiivia värittävät yleinen elämässä onnistuminen, vanhempien, ystävien ja muun lähipiirin kannustava ja ihaileva osallisuus Selänteen elämässä, sekä onnellisuus ja yleinen hyvinvointi, vaikka myös jalkakipuja ja niiden tuomia haasteita urheilulle kuvataan jonkin verran.

Karalahden lapsuuden ja nuoruuden narratiivissa on paljon samaa, mutta myös eroavaisuuksia verrattuna Selänteen tarinaan. Myös Karalahden kuvataan olleen lapsesta saakka aktiivinen liikunnanharrastaja ja pärjänneen useammassa lajissa. Samalla tavoin käännekohtana Karalahden narratiivissa voidaan nähdä jääkiekon valikoituminen lajiksi, josta varsinainen ura urheilijana alkaa hahmottua. Koulunkäynti ei Karalahdenkaan tarinassa ole keskeistä. Sen sijaan ystävät nousevat Karalahden lapsuuden ja nuoruuden kuvauksessa elämänkulkua merkityksellisellä tavalla muovaavaksi tekijäksi. Asuinpaikan perusteella muotoutuneen ystäväpiirin myötä päihteet saavat Karalahden kasvutarinassa suuren roolin, joka säilyy Karalahden elämäntarinan keskiössä.

Karalahden lapsuuden narratiivi ei ole perinteisestä näkökulmasta yhtä onnistumisen täyteinen sankaritarina kuin Selänteen, mutta Karalahden tarina ei myöskään sisällä kerrontaa katumuksesta tai epäonnistumisesta.

Lapsuuskuvaus molemmissa elämäkerroissa on perinteisen ortodoksisen mieskuvan värittämää: pojat kuvataan aktiivisiksi, iloisiksi ja vilkkaiksi sekä ei-tyttömäisiksi. Etenkin Karalahden elämäkerrassa tytöt ja pojat kuvataan sukupuolensa perusteella luonnollisesti erilaisiksi. Tyttöjen kerrotaan olevan

hiljaisia, rauhallisia ja passiivisia, poikien taas äänekkäitä, fyysisiä ja aktiivisia. Leikit ja muut aktiviteetit lasten keskuudessa erotellaan tyttöjen leikkeihin ja poikien leikkeihin hyvin totutulla tavalla: tytöt leikkivät nukeilla ja pojat pelaavat pallopelejä. Karalahden elämäkerta vahvistaa aikaisempia tutkimustuloksia, joiden mukaan poikamaisiksi oletettujen aktiviteettien parissa viihtyminen ja niissä pärjääminen takaa pojalle usein paremman aseman vertaistensa keskuudessa (Berg 2008), kun taas feminiinisemmiksi oletettujen ominaisuuksien paljastaminen aiheuttaa helpommin pilkantekoa ja yksilön maskuliinisuuden mitätöintiä (Adams, Anderson & McCormack 2010). Kuten Karalahden elämäkerrassa tuodaan esiin, poika voi osallistua tyttömäisiksi oletettuihin aktiviteetteihin, mutta säilyttääkseen vertaistensa kunnioituksen, feminiinisistä aktiviteeteista tulee muiden poikien keskuudessa vaieta. Maskuliinisuus näyttäytyy näin feminiinisyyttä arvokkaampana, ja tyttöys tai naisellisuus statusta alentavana ja ei-hyväksyttävänä pojalle tai miehelle (Connell 2000;

Connell & Messerschmidt 2005; Anderson 2008).

Moni kavereistani ei juuri viitsi tyttöjen kanssa aikaansa tuhlata, mutta minä viihdyn hyvin myös tyttöjen leikeissä. Ei siitä viitsi ulkona kovin isoa numeroa tehdä, mutta olen välillä käynyt leikkimässä myös tyttöjen kanssa niiden juttuja. Kaikkein järkevintä on hoitaa asia sisätiloissa suljettujen ovien takana, niin ei tule isommilta pojilta sanomista. (Linnanahde 2017, 16.)

Aloin kuitenkin tajuta, miten tyttöjen kanssa ollaan. Niiden kanssa ei kannata olla liian raju. Poikien maailmassa kunnioitusta sai, kun pystyi heittämään toisen alas lumikasan päältä, mutta tyttöihin toimi paremmin jutustelevampi meininki. Kyllä tytötkin syrjäsilmällä vähän ihailivat meidän poikien riehumista, mutta kahden kesken sellainen ei ollut valttia. (Linnanahde 2017, 20.)

Edellä mainittu kerronta kuvaa sukupuolten välistä suhdetta kerrotun lapsuudessa ja korostaa heteronormatiivisuutta ja heteroseksuaalisuutta. Sekä Selänteen että Karalahden elämäkerroissa heteronormatiivisuus on molempien sukupuolten ylläpitämä järjestelmä. Poikien ja nuorten miesten keskeisimmiksi mielenkiinnon kohteiksi kuvataan molemmissa teoksissa urheilu, tytöt ja autot, mikä korostaa perinteistä käsitystä heteronormatiivisesta maskuliinisuudesta ja miehille sopivista aktiviteeteista. Miehet ja naiset toimivat myös elämäkerroissa pitkälti perinteisten sukupuoliroolien mukaan niistä juurikaan poikkeamatta. Tarkastelen mieheyden ja naiseuden eroavaisuuksiin keskittyvää repertuaaria tarkemmin luvussa 5.4. Selvää on, että muusta kuin heteroseksuaalisuudesta vaietaan teoksissa lähes täysin. Ainoat viittaukset homoseksuaalisuuteen löytyvät Karalahden elämäkerrasta. Viittauksissa erontekeminen heteroseksuaalisuuden ja homoseksuaalisuuden välillä

konkretisoituu, kun homoseksuaalisuus esitetään hyväksyttävästä maskuliinisuudesta poikkeavaksi, erilaiseksi ja kummalliseksi. Homoseksuaalisuus myös erotetaan selkeästi kerrotun omasta maskuliinisuudesta. Eroavaisuuksien korostaminen on mieskulttuurissa melko yleinen ja keskeinen tapa rakentaa yksilön heteroseksuaalisuutta (Eerola 2014), joten feminiinisiksi oletettujen ominaisuuksien ja käyttäytymistapojen peitteleminen voidaan ymmärtää tarpeena todistella omaa heteroseksuaalisuutta ja toisaalta pelkona homoseksuaaliseksi leimaamisesta.

Heteronormatiivisuuden lisäksi myös valkoisuus näyttäytyy tärkeänä tekijänä sosiaalisesti hyväksytylle maskuliinisuudelle, kun monelle suomalaiselle tuttu julkisuudenhenkilö, tummaihoinen ja avoimesti homoseksuaali Jani Toivola, kuvataan Karalahden lapsuudenkokemuksien kautta kaikin tavoin vääränlaisena poikana.

Nykyinen kansanedustaja Jani Toivola asui meidän kulmillamme. Tapulikaupunkilaisten näkökulmasta katsottuna siinä pojassa oli kaikki väärin. 1980-luvun Suomessa oli huomattavasti vähemmän tummaihoisia kuin nykyään, ja pelkästään Janin ihonväri oli jatkuvan nälvimisen aihe. Itse en ollut pahimmasta päästä, mutta kyllä Jani aika hirveää tekstiä sai kuulla. Tumman ihonvärinsä lisäksi kaveri oli muutenkin kummajainen ja saattoi tulla kouluun hame päällä. (Linnanahde 2017, 22.)

Lapset kartuttavat ymmärrystään sosiaalisesta todellisuudesta ja miehenä tai naisena olemisesta sosialisaatiossa oman perheensä, lähipiirinsä sekä vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen ja erilaisten instituutioiden välittämän tiedon avulla (Arbeit, Hershberg, Johnson, Lerner & Lerner 2017). Niin Selänteen kuin Karalahden elämäkertojen perusteella molemmat jääkiekkoilijat ovat varttuneet ympäristössä, jossa perinteinen binäärinen käsitys kahdesta toisistaan luontaisesti eroavasta sukupuolesta on ollut vallitseva sukupuolia määrittävä tarina. Kummallakaan kerrotulla ei ole siskoja, ja poikien kerrotaan osallistuneen aktiivisesti urheiluharrastuksiin juuri isiensä kanssa. Urheilu näyttäytyy perheen miehiä yhdistävänä asiana, jonka kautta miehet ovat voineet puuhastella yhdessä.

Urheiluharrastus ja liikunnallinen lahjakkuus esitetään elämäkerroissa tavoiteltavina ominaisuuksina nimenomaan pojille, ja urheilumenestys näyttää muodostavan perustan oikeanlaisille ja hyväksyttäville tavoille olla poika ja varttua nuoreksi mieheksi. Tämänkaltainen kerronta vastaa oletuksia urheilun miehisyyttä opettavasta vaikutuksesta pojille (Adams ym. 2010). Erityisesti Selänteen elämäkerrassa aktiivinen liikuntaharrastaminen kuvataan vilkkaille pojille kehittävänä ja kasvattavana toimintana, kun taas esimerkiksi musiikkiharrastus ja urheilusta kiinnostumattomuus näyttäytyy vähemmän arvokkaana ja kehittävänä vaihtoehtona. Alla olevassa katkelmassa Selänteen

isoveljen Panun musiikkiharrastus vertautuu urheiluun Selänteen Ilmari-isän ja kaksoisveli Paavon kommentoimana.

”Panuakin yritettiin patistaa kehittävien harrastusten pariin, mutta ne eivät kiinnostaneet häntä. Kaksosille ei haluttu antaa samanlaisia vapauksia. Varsinkin Teemu oli sellainen vilpertti, että hän olisi saattanut ryhtyä vaikka mihin”, Ilmari kertoo.--

--”Panu kulki omia polkujaan. Sillä oli omat frendit, ja sitä kiinnosti enemmän musiikki kuin urheilu”, Paavo sanoo. (Mennander 2014, 46–47.)

Panun rooli Selänteen elämäntarinassa muotoutuu selkeäksi varoittavaksi esimerkiksi. Siinä missä kaksospojat Teemu ja Paavo ovat aktiivisia, iloisia, urheilua harrastavia poikia, Panua viehättää enemmän musiikki ja ajanvietto ystävien kanssa. Panun valintojen kerrotaan kuljettaneen pojan päihteiden pariin, minkä vuoksi Panu on myös päätynyt istumaan vankilatuomioita. Panu näyttäytyy

”epäonnistuneena veljenä”, jota Selänteen kerrotaan auttaneen sankarillisesti ja tukeneen paljon muun muassa taloudellisesti. Panun lapsuuden ja nuoruuden harrastukset ja mielenkiinnonkohteet samoin kuin kiinnostumattomuus urheilusta esitetään kerronnassa ainakin osatekijöinä, joiden vuoksi Panu päätyi elämässään ”huonoille teille”.

Molemmat elämäkerrat tarjoavat vahvistusta näkemykselle, jonka mukaan pojista pyritään kasvattamaan miehiä urheilun avulla (Madill & Hopper 2007). Koululiikunnan ja harrastusseurojen puitteissa erityisesti pojat kasvatetaan pitämään fyysisenä valuuttana ruumiin nopeaa, tehokasta ja voimakasta suoritusta (Berg 2008), jolloin epäurheilullisia poikia ja miehiä totutaan pitämään vähemmän miehekkäinä kuin urheilussa pärjääviä poikia (Connell 2000). Sekä Karalahden että Selänteen elämäkerroissa vahvistetaan myös näkemystä, jonka mukaan maskuliinisuutta on ainakin jossain määrin alettu määritellä urheilun sopivan kehon kautta (Connell 2000). Elämäkerroissa urheilullinen ruumiinmuoto esitetään pojan statusta nostattavana tekijänä jo lapsuudessa ja nuoruudessa. Hoikkaa ruumiinmuotoa kuvataan sanaparilla ”laiha rääpäle” (Linnanahde 2017, 50) ja pienikokoisuus ja hidas kehittyminen murrosiässä nähdään jossain määrin ongelmallisina ja ei-toivottavina asioina urheilun kannalta. Elämäkerrat vahvistavat, että poikiin kohdistuu lapsesta saakka paineita urheilullisen vartalon tavoittelusta. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut ulkonäköpaineet voivat aiheuttaa stressiä ja ahdistusta, ja ihanteelliseksi koetun urheilullisen ja

lihaksikkaan vartalon tavoittelu voi johtaa myöhemmin elämässä terveydelle haitallisten riskien ottamiseen, kuten steroidien käyttöön (Berg 2007, 40).

Molemmissa elämäkerroissa tuodaan esiin, että kerrotun lapsuuden keskeinen miehenmalli on ollut oma isä, jonka kautta kerrotut ovat oppineet maskuliinisuuteen liitettyjä käsityksiä. Karalahden teoksessa kerrotun isän kuvataan ”tavallisen suomalaisen miehen tapaan” vaienneen tunteistaan lapsensa kuullen, minkä vuoksi Karalahti kertoo oppineensa myös itse käsittelemään asiat oman päänsä sisällä (Linnanahde 2017, 25), ja olleensa isänsä tavoin aina huono jakamaan tunteitaan (Emt., 305). Tunteista puhumattomuus näyttäytyy opittuna tapana ja lisäksi suomalaisten miesten ominaisuutena (suomalaisuuden tulkintarepertuaaria tarkastelen lähemmin luvussa 5.6). Myös Selänteen elämäkerrassa tunteista puhumattomuus nousee useampaan otteeseen esiin. Samalla tavoin kuin Karalahden kohdalla, vanhempien avioerosta kerrotaan, etteivät kerrotut purkaneet tunteitaan puhumalla niistä. Selänteen teoksessa kerrottu itse vähättelee vanhempien avioeroa sanoen, ettei se

”ollut mulle mikään iso juttu” (Mennander 2014, 70). Sen sijaan teokseen haastatellut Selänteen läheiset kertovat toista.

Paavo uskoo, että eron oli oltava Teemullekin kova pala, mutta tilanteessa korostui Teemun asenne elämään hän ei ole koskaan, edes vanhemmalla iällä, pysähtynyt märehtimään menneitä—

--Teemun Sirpa-vaimo on samaa mieltä kuin Paavo. ”En ollut silloin vielä mukana Teemun elämässä, mutta olen ymmärtänyt, että Teemu suri tosi paljon eroa. Sehän on ihan luonnollista.” (Mennander 2014, 70)

Tunteista puhumattomuus sekä heikkouden ja haavoittuvuuden piilottaminen on perinteisesti määritelty maskuliinisuuteen kuuluviksi ominaisuuksiksi (Ronkainen & Ryba 2017). Sekä Selänteen että Karalahden elämäkerroissa tuodaan kuitenkin esiin myös herkkyyttä ja tunnepuolen merkitystä heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan, vaikkei näitä ominaisuuksia ole kenties esitetty näkyvästi muille. Selänteen kerrotaan olleen ”äidinpoika”, joka on hakenut äidin turvaa haastavina aikoina.

Karalahden kuvataan samaten olleen herkkä jo lapsena, ja halunneen olla äitinsä apuna ja tukena vanhempiensa avioeron aikaan. Kerrontaa voi näin ollen tarkastella subjektipositioiden kautta, joita muun muassa Wetherell ja Edley (1999; 2014) painottavat tutkimuksissaan. Karalahden elämäkerran perusteella hegemonisen maskuliinisuuden värittämä subjektipositio näyttää olevan keskeinen erityisesti samaa sukupuolta olevien kavereiden keskuudessa. Tällöin kovuus, kestävyys, aggressiivisuus, heteronormatiivisuus ja feminiinisinä pidettyjen ominaisuuksien peittäminen

auttavat saamaan hyvän aseman kyseisessä tilanteessa ja seurassa. Sen sijaan toisenlaisissa tilanteissa kuten omien vanhempien kanssa subjektipositio voi olla pehmeämpi ja herkempi, kuten Selänteen elämäkerrassa tuodaan monta kertaa esiin. Elämäkertojen kerronnan perusteella tätä tilanteista subjektipositioiden vaihtelua on haluttu tehdä näkyväksi ja luoda monimuotoinen kuva kerrottujen elämästä ja samalla heidän maskuliinisuudestaan.

Selänteen ja Karalahden elämäkerroissa kasvutarina lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen on kauttaaltaan jääkiekon värittämää. Jääkiekko ja jääkiekkovalmennus saavat merkittävän kasvatuksellisen roolin kerrottujen elämässä. Selänteen elämäkerrassa kerrotun isän rooli hämärtyy, kun isän ja lapsen valmennussuhde muuttuu merkittävimmäksi suhteen määrittäjäksi. Lopulta isän rooli poikansa valmentajana päättyy, koska isän ajatellaan kasvattaneen pojastaan liian pehmeän jääkiekkoilijaksi. Valmennus- ja suurelta osin myös kasvatusvastuu siirtyy jääkiekkovalmennukselle, jonka avulla Selänteen kuvataan pystyvän itsenäistymään ja kartuttamaan jääkiekon vaatimaa kovuutta. Jääkiekon uskotaan kasvattavan pojasta maskuliinisia ihanteita edustavan tosi miehen, ja samalla urheilijan, jolloin urheilumenestyksestä muotoutuu jälleen miehisyyden symboli ja arvostuksen luoja. Valmennuksen kasvatuksellista luonnetta kuvaa se, että osaa valmennussuhteista luonnehditaan isä-poika-tyyppisiksi suhteiksi. Valmennuksen kasvatuksellinen puoli korostuu merkittävällä tavalla sekä Selänteen että Karalahden elämäkerroissa kenties myös sen vuoksi, että molempien isät ovat asuneet ulkomailla kerrottujen nuoruudessa, eivätkä näin ollen ole aina olleet läsnä poikiensa arjessa.

Jääkiekosta muodostuu elämäkertojen kerronnassa hyvän elämän symboli, koti ja elämän suuri rakkaus, jonka eteen ollaan valmiita tekemään mitä vain. Selänteen elämäkerrassa korostuu, kuinka urheilu tarjoaa nuorelle miehelle reitin itsenäistymiseen, aikuistumiseen sekä keinon muodostaa läheisiä ystävyyssuhteita muihin pelaajiin ja toisaalta myös valmentajiin, lääkäreihin ynnä muihin jääkiekkomaailmassa tutuksi tulleisiin henkilöihin. Urheiluharrastus luo raamit ja järjestystä elämään ja auttaa saavuttamaan elämässä asioita, joita ei ehkä muutoin voisi saavuttaa. Karalahden elämäkerrassa lapsuuden ja nuoruuden kuvaus liikkuu urheiluharrastuksen ja toisaalta päihdekokeilujen välillä, joista urheilu tarjoaa reitin kasvulle, kehitykselle ja vastuunottamiselle.

Urheilu on kaiken kaikkiaan elämäkerroissa se yksi yhteinen tekijä, jonka avulla pojista kasvaa miehiä.

Selänteen ja Karalahden elämäkerrat ovat ennen kaikkea kasvukertomuksia, mutta niistä on havaittavissa myös toisistaan eroavia juonimalleja. Selänteen elämäntarina on selkeä sankaritarina, jossa vastaan tulevat haasteet selvitetään ja tarina kulkee selkeästi kohti onnellista loppua (Hänninen 1999, 51). Selänteen tarinassa päihitettäviksi haasteiksi muodostuvat muun muassa loukkaantumiset, urheilua rajoittavat kivut sekä joukkueenvaihdokset, mutta vaikeammista hetkistä huolimatta Selänteen elämäntarinaa kuvaavat pääasiassa onnistuminen ja menestys. Selänteen ei kerrota jäävän murehtimaan menneitä tai vaikeuksia, vaan etenevän elämässään ja urheilu-urallaan hymyssä suin ja myönteisellä mielellä. Elämäkerran lopussa Selänteen kerrotaan lopettaneen urheilu-uransa, mutta jättävän avoimeksi mahdollisuuden pelata Jokerien KHL-joukkueessa tulevaisuudessa. Selänteen tulevaisuudensuunnitelmiin kerrotaan lukeutuvan oman jääkiekkoakatemian perustaminen, matkustelu, golfin pelaaminen sekä lasten harrastuksissa mukana eläminen ja oman ravintolan parissa työskentely. Selänteen tulevaisuus hahmotellaan kerronnassa varsin valoisaksi ja onnelliseksi.

Uran jälkeinen elämä ei pelota yhtään. Olo on tietysti haikea, mutta myös onnellinen. Odotan innolla tulevaisuutta. (Mennander 2014, 317.)

Karalahden elämäkerta puolestaan on kasvukertomuksen ohella juonirakenteeltaan selviytymistarina tai ”vaikeuksien kautta voittoon” tarina (Hänninen 1999), joskin runsasta päihteidenkäyttöä ja riskikäyttäytymistä ei aina kuvata vaikeuksina tai virheinä, joista kerrotun tulisi selviytyä. Sen sijaan Karalahden kerrotaan nauttineen elämästään aina, vaikka tarina polveileekin elämäkerrassa vankilatuomion, terveysongelmien ja ihmissuhdeongelmien kautta kohti lähellä käynyttä ennenaikaista kuolemaa. Levottoman ja riskialttiin elämän myönteisestä kuvauksesta huolimatta Karalahti kuitenkin kertoo omassa loppupuheenvuorossaan kulkeneensa ison osan elämästään

”pimeyden puolella” ja selviytyneensä vaimonsa Nanna Karalahden avulla valoisalle puolelle (Linnanahde 2017, 334). Henkeä uhanneesta haimatulehduksesta selvittyään kerrotun elämäntarina alkaakin saada uusia värejä, ja muotoutua kohti rauhallisempaa ja vastuuntuntoisempaa elämää aviomiehenä, isänä ja urheilijana. Elämäkerran lopussa hahmotellaan myös Karalahden tulevaisuutta, joka näyttäytyy valoisana. Vuonna 2016 päättyneen jääkiekkouran ja 2017 kerronnassa lyhyesti ohitetun parisuhdekriisin ja lähellä käyneen eron jälkeen Karalahden kerrotaan haluavan panostaa ennen kaikkea perheeseensä ja hyväntekeväisyyteen. Näin ollen Karalahden elämäkerta saa onnellisen lopun, jossa korostetaan vielä kerrotun herkkyyttä, välittämistä sekä lämpimiä, huolehtivaisia arvoja.