• Ei tuloksia

Useilla elämän osa-alueilla erilaisten maskuliinisuuksien hyväksyminen ja maskuliinisuuksien välinen tasa-arvo ovat parantuneet merkittävästi viimeisten parin vuosikymmenen aikana, mutta urheilun parissa kehitys on ollut hitaampaa (Tjønndal 2016, 57). Anderson (2005) esittää, että urheilumaailmassa on vallalla kaksi maskuliinisuuden arkkityyppiä: ortodoksinen ja inklusiivinen maskuliinisuus. Ortodoksiseen maskuliinisuuteen liittyy vahvasti heteronormatiivisuus ja homofobia sekä pehmeyden ja feminiinisinä pidettyjen ominaisuuksien ulkoistaminen miehisyydestä.

Inklusiivinen maskuliinisuus on puolestaan avoimempi ja hyväksyvämpi esimerkiksi emotionaalista intiimiyttä ja homoseksuaalisuutta kohtaan. (Anderson 2005; Anderson 2008.) Andersonin käyttämä termi, ortodoksinen maskuliinisuus, voidaan ymmärtää lähes synonyymiseksi Connellin hegemonisen maskuliinisuuden kanssa sillä erotuksella, että Andersonin mukaan ortodoksinen maskuliinisuus ei ole enää hegemonisessa asemassa suhteessa muihin maskuliinisuuden muotoihin (Anderson & Magrath 2019).

Inklusiivinen maskuliinisuus on saanut jalansijaa urheilumaailmassa viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Inklusiivisen maskuliinisuuden yleistyminen on tehnyt erilaisten maskuliinisuuksien ilmaisemisesta urheilumaailmassa hyväksyttävämpää myös miesten keskuudessa ja esimerkiksi avoin homoseksuaalisuus ei enää ole tavatonta ammattilaisurheilussa. (Anderson &

Magrath 2019.) Erityisesti nuoremman väestön keskuudessa asenteet homoseksuaalisia urheilijoita kohtaan ovat viime vuosina muuttuneet paljon aiempaa myönteisimmiksi, joskin edistys on tapahtunut hitaasti muihin elämän osa-alueisiin verrattuna (Kian, Anderson, Vincent & Murray 2015). On kuitenkin huomattava, että erilaisten maskuliinisuuksien sosiaalinen hyväksyntä näyttää riippuvan urheilulajista. Siinä missä inklusiivinen maskuliinisuus on yleisesti ottaen laajasti hyväksytty maskuliinisuuden muoto esimerkiksi tenniksen tai hevosurheilun parissa, ortodoksinen maskuliinisuus näyttäisi edelleen dominoivan kontaktilajien ja muiden perinteisesti työväenluokkaisten urheilulajien parissa. (Tjønndal 2016, 59.) Eri urheilulajien keskuudessa arvostettu maskuliinisuuskäsitys heijastuu myös siihen, että vahvasti maskuliinisiksi ymmärretyissä lajeissa (jääkiekko, jalkapallo, rugby) miehille maksetaan usein edelleen enemmän palkkaa kuin saman lajin naisurheilijoille, kun taas feminiinisemmiksi oletetuissa lajeissa kuten tenniksessä mies- ja naisurheilijat tienaavat voitoista nykyään saman summan (Anderson & Magrath 2019, 129).

Maskuliinisiksi oletetuissa kontaktilajeissa homoseksuaalisuus on usein edelleen tabu, josta ei urheilujoukkueiden sisällä paljoa puhuta. Homoseksuaalisuuden tabuluonnetta voi selittää se, että perinteisesti urheilu on ollut aggressiivisen, kilpailuhenkisen ja voimakkaan mieskuvan värittämää, kun taas homoseksuaalisuus on usein rinnastettu feminiinisyyteen, joka nähdään pehmeämpänä, heikompana ja passiivisempana. Homoseksuaalisuuden ei siis ajatella sisältävän piirteitä, jotka luetaan miehille eduksi urheilussa, erityisesti kontaktilajeissa. (Hardin, Kuehn, Jones, Genovese &

Balaji 2009; Kian ym. 2015.) Samansuuntaista pohdintaa nousi esiin myös Suomessa käydyssä julkisessa keskustelussa syksyllä 2019, kun ensimmäinen ammattilaisjääkiekkoa pelaava miesurheilija kertoi avoimesti olevansa homoseksuaalinen. SM-liigatasolla pelannut Janne Puhakka kertoi, että monet jääkiekkoilijat voivat pelätä homoseksuaalisuuden paljastumisen olevan este jääkiekkouralla etenemiselle. (Lilja 27.10.2019, Helsingin Sanomat). Tämä vahvistaa käsitystä siitä, että homoseksuaalisuuteen yhdistettyjen ominaisuuksien ei uskota jääkiekkoilijoiden keskuudessa olevan uran kannalta toivottavia, ja että pelko jääkiekkojohdon kielteisestä suhtautumisesta homoseksuaalisiin urheilijoihin on olemassa.

Kontaktilajeista erityisesti jääkiekkoa, rugbya ja amerikkalaista jalkapalloa pidetään vuodesta toiseen vahvoina maskuliinisuuden symboleina. Hegemonisen maskuliinisuuden konseptia on hyödynnetty tämänkaltaisten urheilulajien tutkimuksessa, jotta saataisiin tietoa esimerkiksi miesten terveyskäyttäytymisestä, loukkaantumisista sekä riskien ottamisesta niin urheilukentällä kuin urheilun ulkopuolisessa elämässä. (Connell & Messerschmidt 2005.) Jääkiekkoon luonnollisena ja varsin keskeisenä osana hyväksytty väkivalta on herättänyt tutkijoissa kiinnostusta ja kritiikkiä jääkiekon lajikulttuuria kohtaan. Maskuliinisuuden ja jääkiekkoväkivallan yhteyksiä tutkittaessa on havaittu, että ortodoksisen maskuliinisuuskäsityksen omaksuneet pelaajat käyttävät todennäköisemmin väkivaltaa jääkiekkokaukalossa kuin pelaajat, jotka eivät samastu ortodoksiseen maskuliinisuuteen (Weinstein, Smith & Wiesenthal 1995). Ortodoksisen maskuliinisuuden kulttuuri voi olla riski pelaajien hyvinvoinnille, mutta se on säilynyt vahvana siitäkin huolimatta, että muutaman viime vuosikymmenen aikana jääkiekko on käynyt läpi laajan modernisaatio prosessin (Tjønndal 2016; Jokisipilä ym. 2018).

Ortodoksisen maskuliinisuuden lajikulttuurin säilymiselle jääkiekkomaailmassa on ehdotettu muun muassa vahvaa heteronormatiivista eetosta (Weinstein ym. 1995), joka luo raamit joukkueen sisäiselle kanssakäymiselle. Joukkueen sisällä syntyy usein vahvoja ystävyyssuhteita, joissa pelaajat voivat tuntea suurta yhteenkuuluvuutta ja läheisyyttä. Miesten välisistä ystävyyssuhteista ja sidoksisuudesta käytetään usein miestutkimuksessa termiä homososiaalisuus (Nieminen 2010).

Miehet voivat kokea tarvetta todistella omaa mieheyttään toisille miehille (Nieminen 2010), mikä vaikuttaa kanssakäymiseen joukkueen sisällä vahvistaen heteronormatiivisuuden oletusta ja joukkueen sisällä vallitsevaa homogenisoitumista (MacDonald 2014). Homososiaalisuuteen liitetään usein ajatus kanssakäymisen erotisoitumisen pelosta, mikä voi johtaa homofobiseen ilmaisuun (Nieminen 2010). Toisaalta vahva ystävyys ja läheisyyden tunne voivat mahdollistaa joukkuekavereiden väliset sanailut ja koskettamisen tavat, jotka toisessa kontekstissa voitaisiin tulkita homoseksuaalisiksi, mutta jotka joukkueen kesken luokitellaan huumoriksi tai ystävällisyydeksi.

(MacDonald 2014.)

Urheilun on pitkään ajateltu opettavan lapsille ja nuorille, mitä ovat oikeanlaiset maskuliiniset arvot, ihmissuhteet ja rituaalit. Vielä 1990-luvulla ammattilaisjääkiekon joukkuekulttuurissa eli vahvana uusien tulokkaiden initiaatio perinne (engl. hazing), jonka avulla pyrittiin lisäämään joukkueen yhteishenkeä mutta myös kontrolloimaan pelaajien käyttäytymistä ja kitkemään pois ei-toivottua

käytöstä (Tjønndal 2016). Tulokas initiaatiot olivat monesti – ja ovat usein yhä (Waldron 2015) – yksilön henkilökohtaista tilaa tai itsemääräämisoikeutta loukkaavia, ja voivat aiheuttaa pelaajissa stressiä ja ahdistusta. Lisäksi ne sisältävät usein käsityksiä muun muassa pakkoheteroseksuaalisuudesta, heikompien aliarvioimisesta sekä väkivallan ja seksuaalisuuden välineellisyydestä. (Tiihonen 1999.) Nykypäivänä monet urheiluorganisaatiot ovat kieltäneet 1990-luvun kaltaiset initiaatiot, mutta tästä huolimatta ne eivät ole täysin kadonneet. Pohjois-Amerikassa tehtyjen tutkimusten mukaan julmimpia initiaatioita tehdään erityisesti lukiojoukkueiden sekä college-opiskelijoiden keskuudessa (Waldron 2015). Parhaimmillaan initiaatioriitit voivat lisätä yhteenkuuluvuutta ja luoda nopeasti luottamusta joukkueen jäsenten välille (Alsarve & Angelin 2019), mutta tämä riippuu initiaatioriitin olemuksesta, sillä tutkimuksissa on myös havaittu negatiivista korrelaatiota initiaatioiden ja joukkueen yhtenäisyyden välillä (Waldron 2015).

Pahimmassa tapauksessa initiaatioriitit voivat puolestaan johtaa vakaviin väkivallantekoihin kuten seksuaaliseen väkivaltaan (Waldron 2015).

Joukkueen sisäiset rituaalit ovat yhteydessä joukkueessa vallitsevaan arvomaailmaan, johon sitoutuminen voi selittää lajikulttuurien hidasta ja kankeaa muutosta (Tiihonen 1999). Hegemoniseen maskuliinisuuteen kytkeytyvät arvot ja normit kuten pelaaminen kivusta huolimatta ja voiton tavoittelu keinolla millä hyvänsä, olivat Jennifer Waldronin (2015) tutkimuksessa yhteydessä initiaatioriittien järjestämiseen ja niihin osallistumiseen. On myös havaittu, että rituaalit, nöyryytykset ja esimerkiksi homofobinen pukuhuonevitsailu ovat usein kuin itsestään selvästi rakentuneita joukkueen sisäiseen kanssakäymiseen, eikä niitä usein haluta tai uskalleta kyseenalaistaa ja haastaa. (Alsarve & Angelin 2019; Tiihonen 1999.)

Ortodoksisen maskuliinisuuden dominoivalle asemalle kontaktilajien parissa voidaan hakea selitystä myös lajien valmennuskulttuurista. Valmennuskulttuureissa vallitsee usein ajatus siitä, että menestys saavutetaan samalla tavoin, kuin se on tähänkin saakka saavutettu. Vaihtoehtoisia miehisyyden määritelmiä ei pääse helposti syntymään, koska kulttuuri perustuu aikaisemmille, hyviksi todetuille toimintatavoille. Myös kilpaurheilun vaatima jatkuva pärjääminen ja menestykseen keskittyminen hidastavat uusien toimintakulttuurien ja ajattelutapojen syntymistä joukkueiden keskuudessa. Näin ollen hyvin brutaalikin miehisyys ja hegemoninen maskuliinisuus, jossa korostuvat usein esimerkiksi naisia halventava vitsailu, nöyryyttäminen sekä väkivalta, saattaa säilyä urheilujoukkueiden

lajikulttuureissa pitkään, vaikka muilla yhteiskunnan osa-alueilla vastaava käytös olisi jo hioutunut pois. (Tiihonen 1999.)

Mediarepresentaatioiden tutkimus tarjoaa myös mielenkiintoisen näkökulman kontaktilajien kuten jääkiekon perinteisen maskuliinisuuden kulttuurin säilymiseen. Hegemonisen maskuliinisuuden teorian muotoutumisen jälkeen miehisyyden representaatioihin liittyvää mediatutkimusta on tehty runsaasti ja tutkimuksissa on havaittu, että urheiluun ja sotaan kytkeytyvät kuvaukset miehistä ovat keskeisimpiä tarjolla olevia maskuliinisuuden representaatioita, ja että televisiossa esitettävät urheilukisat merkittävä yksittäinen maskuliinisen kuvaston tarjoaja. Median tarjoama yksipuolinen kuva miehenä olemisesta ja maskuliinisuudesta on voinut vaikuttaa esimerkiksi kontaktilajien suureen suosioon vuodesta toiseen (Messerschmidt 2018, 29–30). On tärkeää huomata, että suurin osa ihmisistä ei ole ammattiurheilijoita, mutta sen sijaan lukuisat ihmiset seuraavat urheilua median välityksellä. Näin ollen median tarjoama maskuliinisuuden kuvasto tavoittaa urheilun avulla merkittävän joukon ihmisiä (Connell 2000, 189). Yksipuoliset kuvat ja viestit mieheydestä erityisesti vaikuttavat siihen, millaisen maskuliinisuuden paitsi aikuiset myös lapset oppivat olevan sosiaalisesti hyväksyttävää (Connell 2000), mikä voi heijastua myöhemmin lajikulttuurien hitaaseen muutokseen.

Median esittämät urheiluun liittyvät miesrepresentaatiot vaikuttavat tutkimusten mukaan muun muassa miesten terveyskäyttäytymiseen, riskien ottamiseen sekä kehonkuvaan. Connell (2000, 69–

93) esittää, että hegemoninen maskuliinisuus tarvitsee urheilusankareita, jotka toimivat esimerkkitapauksina todellisesta, oikeasta miehuudesta ja joiden avulla valta-asema suhteessa muihin maskuliinisuuksiin säilyy. Mediassa esitetty kuva urheilusankareista korostaa usein hegemonisen maskuliinisuuden perusajatuksia siitä, että miehen tulee olla vahva, voimakas, rationaalinen, kilpailuhenkinen sekä heteroseksuaalinen ja naisten suosiossa. Poikien ja miesten kehonkuvan kannalta yksipuolinen mieskuva mediassa on ongelmallinen: jatkuvasti mediassa esillä oleva kuva ihanteellisesta urheilullisesta ruumiinmuodosta voi aiheuttaa pojille ja miehille paineita pyrkiä samaan. Ajatus päinvastaisesta, epäurheilullisesta ja ei-lihaksikkaasta miesvartalosta voi alkaa näyttäytyä epämiehekkäänä ja ei-tavoiteltavana. Voidaan hyvin sanoa, että miehekkyyttä on jossain määrin alettu määritellä sen kautta, onko miehen keho sopiva urheiluun vai ei. Esimerkiksi ylipainoiset tai vastaavasti hyvin hintelät miehet nähdään usein vähemmän maskuliinisina kuin lihaksikkaat urheilijat, mikä on omiaan ylläpitämään hegemonisen maskuliinisuuden valta-asemaa verrattuna muihin maskuliinisuuksiin. (Connell 2000, 69–93.)

Hegemoniseen maskuliinisuuteen linkittyvä ja erityisesti ammattilaisurheilussa vallitseva voittamisen ja parhaana olemisen ihannointi voivat tutkimusten mukaan aiheuttaa monia terveydelle haitallisia sivuvaikutuksia mukaan lukien stressi, loukkaantumisten määrän lisääntyminen sekä doping (Connell 2000, 188–189). Jatkuva menestyksen tavoittelu ja ajatus siitä, että vain parhaat muistetaan, voi ajaa urheilijan ottamaan riskejä oman terveytensä kustannuksella auttaakseen joukkueensa voittoon, pelaamalla esimerkiksi loukkaantumisista huolimatta. Riskien ottamisen lisäksi jatkuva parhaana olemisen tavoittelu sotii myös emotionaalista, henkistä ja sosiaalista hyvinvointia ja terveyttä vastaan. (Madill & Hopper 2007.) Aikaisempien tutkimusten valossa voitaneen siis sanoa, että hegemonisen maskuliinisuuden tutkiminen ja siihen liittyvien käytäntöjen näkyväksi tekeminen urheilumaailmassa on tärkeää, koska tiedon avulla terveydelle, hyvinvoinnille sekä tasa-arvolle ongelmallisia rakenteita voidaan purkaa.

3 ELÄMÄKERRAT TUTKIMUKSEN KOHTEENA