Sukupuoli on hyvin monisyinen tutkimuskohde. Länsimaissa on perinteisesti totuttu tarkastelemaan sukupuolta vastakkainasettelujen kautta, joissa mielenkiinto on ollut pääasiassa sukupuolten välisissä eroavaisuuksissa. Vastakkainasetteluihin perustuva tarkastelu pohjautuu ajatukseen, että sukupuolia on kaksi, mies ja nainen. Jakoa kahteen toisilleen vastakkaiseen sukupuoleen on perusteltu pääasiassa fyysisillä, biologiaan pohjautuvilla eroilla. Sukupuolen binääristä kahtiajakoa on kuitenkin kritisoitu
ja problematisoitu runsaasti muun muassa biologismista, jolla tarkoitetaan biologian esittämistä ainoana ihmisen toimintaan vaikuttavana tekijänä. (Rossi 2010, 23–24.) Nykypäivänä yleisesti hyväksytty ajatus on, että sukupuolella on useita ulottuvuuksia kuten biologinen (sex) ja sosiaalinen (gender), eikä sukupuolta voida ymmärtää kaksinapaisesti vain mieheytenä ja naiseutena (Vilkka 2010, 17). Sex/gender jaottelun avulla sukupuolen kulttuurisidonnaisuus ja historiallisuus on tehty näkyväksi, ja käsitys sukupuolen staattisen muuttumattomasta luonteesta on alkanut murtua (Rossi 2010, 27). Biologisen ja sosiaalisen sukupuolen lisäksi osa tutkijoista on esittänyt, että ihmisellä voidaan tunnistaa myös esimerkiksi aistinen, juridinen sekä psyykkinen sukupuoli (Vilkka 2010, 17), mikä korostaa sukupuolen monisyistä luonnetta.
Judith Butler (2006) on kehittänyt teorian sukupuolen performatiivisuudesta. Butlerin mukaan sukupuoli ei ole palautettavissa mihinkään tiettyyn alkuperään tai ruumiinmuotoon. Sen sijaan Butler ehdottaa, että sukupuoli on tilanteinen ja alati muovautuva tekijä, jota yksilöt rakentavat sosiaalisissa käytännöissä ja diskursseissa. Tällöin sukupuoli ja sen esitystavat ovat aina kytköksissä historialliseen ja kulttuuriseen aikaan ja paikkaan. Butler painottaa, ettei ihmisen todellinen sukupuoli-identiteetti palaudu biologiseen sukupuoleen. Butlerin mukaan biologiseen sukupuoleen perustuva sukupuolen kategoria ja siihen keskeisenä tekijänä kytkeytyvä heteroseksuaalisuuden normatiivinen luonne eivät ole millään tavoin luonnollisia, vaan poliittisia kategorioita, jotka ovat sosiaalisesti määriteltyjä ja asetettuja. (Butler 2006, 54, 216.)
Mikäli sukupuoli ymmärretään Butlerin tavoin sosiaalisena ja kulttuurisena konstruktiona, on tärkeää pohtia miten ja missä sukupuolia rakennetaan. Sukupuolen performatiivisuuden teoriassa keskeiseen asemaan nousee yksilöiden toimijuus ja ajatus siitä, että sukupuoli on ennen kaikkea tekemistä ei olemista. Butlerin mukaan sukupuolta rakennetaan tietyn kulttuurisen ja suhteellisen vakiintuneen normatiivisen eleistön avulla, johon kuuluvat sukupuoliroolit, pukeutumistavat, eleet, asennot ja vakiintuneet tavat toimia. Tätä eleistöä toistamalla eli esittämällä, sukupuoli tehdään näkyväksi.
Biologiseen eroon perustuva käsitys näyttäytyy teorian mukaan siis luonnollistettuna sepitelmänä, jota ylläpidetään ruumiillisien merkkien ja muiden diskursiivisten keinojen avulla. (Butler 2006, 25–
79, 229–235.)
Butlerin teoria sukupuolen performatiivisuudesta on merkityksellinen sukupuolta ja esimerkiksi maskuliinisuuksia tutkittaessa, koska se auttaa paljastamaan kytkökset sukupuolen ja yhteiskunnan valtasuhteiden sekä historiallisen ajan ja paikan välillä (Nieminen 2004). Tärkeää onkin muistaa, että sukupuoli-identiteettien performatiivisuudessa kielenkäyttö ja toimintatavat eivät kuvaa todellista asiantilaa, totuutta tai epätotuutta. Kieli ja toimintatavat ovat performatiivisia, koska niiden seuraukset saavat ihmiset toimimaan tietyllä tavalla. Tämän vuoksi performatiivista kielenkäyttöä kuvaa sen toimivuus, ei niinkään totuus. (Tripodi 2014, 37.) Sosiaaliset konstruktiot syntyvät sosiaalisessa kanssakäymisessä diskurssien avulla, minkä vuoksi ne ovat alttiita muutoksille.
Kielellisinä teoksina elämäkerroilla on näin ollen mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaista viestiä ne sukupuoli-identiteettien näkökulmasta lukijoilleen tarjoavat.
Ajatusta sukupuolen performatiivisesta luonteesta on hyödynnetty laajasti sukupuolen tutkimuksen traditiossa, johon myös miestutkimus lukeutuu. Sukupuolen tutkimuksen kentässä yleisesti jaettu näkemys on, että sukupuoli-identiteetit ovat neuvoteltuja, eivät automaattisesti annettuja. Sukupuoli-identiteetteihin oletetaan myös liittyvän kysymyksiä vallasta sekä sosiaalisista, poliittisista ja ekonomisista etuoikeuksista, jotka voidaan ymmärtää statussymboleina. Miestutkimuksen piirissä maskuliinisuutta ja mieheyttä lähestytään usein vahvasti konstruktivistisesta näkökulmasta ja sukupuoli ymmärretään paitsi biologisena myös selkeästi sosiaalisena. Maskuliinisuuden ei ajatella olevan biologisesta sukupuolesta johdettavissa oleva fakta vaan pikemminkin sen ajatellaan olevan jotain, mitä tuotetaan ja toteutetaan kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. (Edley 2001, 191–
196.) Sosiaalinen sukupuoli, jonka valossa myös maskuliinisuutta tarkastellaan, kytkeytyy siis vahvasti tietyn kulttuurisen ryhmän noudattamiin käyttäytymistapoihin, velvollisuuksiin, uskomuksiin ja oletuksiin, jotka luovat raamit niin miehen kuin naisen asemalle yhteiskunnassa.
(Tripodi 2014, 13–14.)
Suomalaisen sosiaalitieteellisen miestutkimuksen synty sijoittuu 1980-luvun alkuun, jolloin myös hegemonisen maskuliinisuuden teoria lanseerattiin Australiassa (ks. luku 2.2). 1980-luvulla Suomessa tehty elämäntapatutkimus tarkasteli sosiaalisia ongelmia kuten alkoholismia ja kodittomuutta, joiden parissa miehet olivat selkeästi vahvemmin edustettuina kuin naiset.
Tutkimuksen kohteena olleiden sosiaalisten ongelmien vuoksi tutkimusta kutsuttiin usein kärsimystutkimukseksi, eikä tuolloin vielä puhuttu miestutkimuksesta. Tämänkaltainen miehiin keskittyvä elämäntapatutkimus toimi kuitenkin ponnahduslautana muun muassa miehen elämää
tarinamaisena kokonaisuutena käsittelevälle elämäkertatutkimukselle, sekä isyyttä ja isän roolia tarkastelevalle tutkimukselle. Näiden lisäksi Suomessa on myös tehty homoseksuaalisuuteen keskittyvää tutkimusta 1970-luvulta lähtien sekä urheilun miestutkimusta. Suomalaista sosiaalitieteellistä miestutkimusta on olemassa useammalta vuosikymmeneltä, mutta varsinaista teoriaa miehestä ja maskuliinisuudesta ei Suomessa ole tehty. (Jokinen 1999, 23–26.)
Miestutkimusta pidetään usein reaktiona 1960 -luvulla voimistuneelle naistutkimukselle, mutta tämä ei tarkoita, että ne olisivat välttämättä toisilleen vastakkaisia. Naistutkimuksen piirissä tärkeää on ollut avata syrjiviä mekanismeja ja tavoitella sukupuolten välistä tasa-arvoa. Miestutkimus sen sijaan on sukupuolten välisten suhteiden tarkastelun ohella keskittynyt tarkastelemaan myös miesten välisiä suhteita. (Ojala & Pietilä 2013, 23–24.) Miestutkimuksessa keskeistä on ollut myös kokemuksellinen ote, jonka avulla miehen ääntä ja kokemusta on haluttu tuoda aiempaa paremmin kuuluviin (Jokinen 1999, 20–22). Näkökulmaeroistaan huolimatta miestutkimusta ei tule nähdä vastakkaisena naistutkimukselle, sillä ne molemmat kuuluvat sukupuolentutkimuksen kenttään ja ovat molemmat syntyneet halusta nostaa esiin sukupuoliperustaista syrjintää (Jokinen 1999, 20–22; Ojala & Pietilä 2013, 23).
Suomessa tehty miestutkimus on ollut suurelta osin kriittistä miestutkimusta, jonka keskeisimpiin käsitteisiin lukeutuu hegemoninen maskuliinisuus. Hegemonisen maskuliinisuuden lähtökohtana on toiminut huomio siitä, ettei ole olemassa yhtä, kaikille miehille yhteistä maskuliinisuutta ja että maskuliinisuudet ja sukupuolet muutoin ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Tarkastelen hegemonista maskuliinisuutta tarkemmin luvussa 2.2. Kriittinen miestutkimus käsitteenä saapui suomalaiseen keskusteluun 1990-luvulla ja on edelleen käytössä, joskin termin mielekkyydestä on paikoin myös kiistelty ja sen tarpeellisuudesta keskusteltu. Kriittisen miestutkimuksen tavoitteena on paikantaa erilaisia maskuliinisuuksia ja lähestyä niitä kriittisesti kiinnittämällä huomiota erityisesti sukupuolittuneisiin käytäntöihin sekä valtasuhteisiin niin miesten ja naisten kuin myös miesten keskuudessa. Kriittinen miestutkimus on saanut paljon vaikutteita niin feministiseltä tutkimukselta kuin homo- ja queer-tutkimukselta. Myös miesliike on ollut vaikuttamassa kriittisen miestutkimuksen syntyyn ja muotoutumiseen. (Nieminen 2013, 8–10.)