Sosialisaation määritelmät ja sisältö

3.1.1 Sosialisaation määritelmät eri näkökulmista

Sosialisaatio on määritelty lyhyesti kappaleessa 2.6.1. Tässä kappaleessa tuodaan lisävalaistusta käsitteeseen.

Sosialisaatiossa yksilö ei vain sitoudu yhteisönsä normeihin vaan hän myös omaksuu normien soveltamisen: mikä normi kuuluu mihinkin tilanteeseen. Yksilö on se, joka adaptoituu ryhmään. Sosialisaatiossa ryhmä ikuistaa itsensä (Goode 1966, s. 313, Gecas 1981, s. 165, Fine 2001, s. 149). Sosialisaatiosta on kysymys myös silloin, kun tutkitaan niitä muutoksia ja kehitystä, joita ihmisessä tapahtuu sosiaalisen vuorovaikutuksen seu-rauksena. Sosialisaatio nähdään prosessina, johon kuuluvat yksilön prosessiin kohdis-tamat kokemukset, prosessin aikaiset ulkoiset vaikutteet ja kaiken tämän lopputuotos.

Prosessin kuluessa yksilölle kehittyy minä-käsitys ja identiteetti sekä juuri tälle minälle ominaiset käyttäytymisen muodot ja asenteet. Sekä prosessi että sen lopputulos kuuluvat sosialisaatioon (Gecas 1981, s. 165- 166, Albrecht ym. 1987, s. 86). Sosialisaatioon sisältyy kaksi toisiaan täydentävää prosessia: sosiaalisen ja kulttuurisen perinnön siirtä-minen ja yksilön persoonallisuuden kehittysiirtä-minen (Jaeger 1977, s. 86).

Antropologit kuvaavat sosialisaatiota kulttuurin hankkimisen, säilyttämisen ja sisäis-tämisen näkökulmista (sosialisaatio = kulttuuriin sopeuttaminen). Sopeuttamista pide-tään automaattisena prosessina, jossa lapsi imee vaikutteet. Psykoanalyyttinen näkö-kulma puolestaan näkee sosialisaation prosessina, jossa taltutetaan häiritseviä

impulsse-ja impulsse-ja ohimpulsse-jataan niitä sosiaalisesti hyväksyttyihin uomiin. Rooliteoreettisen rooliin koulut-tamisen näkökulmasta lapsi opetetaan yhteiskunnan jäseneksi mieluummin yhteisön kuin yksilön ehdoilla. Normit kuitenkin ohjaavat sosialisaatiota positiivisilla kannusti-milla, ei taltuttamalla (LeVine 1973, s. 505 – 510). Yhteenveto erilaisista sosialisaation määritelmistä on esitetty taulukossa 3.1.

Taulukko 3.1. Sosialisaation määritelmät.

Teoria/

Muutokset ja kehitys, joka ihmisessä tapahtuu vuorovaikutuksessa, prosessina

Kehittyminen yksilön kannalta

Rooliteoreettinen Rooliin kouluttaminen Yksilö opetetaan yhtei-sön ehdoilla

Psykoanalyyttinen Häiritsevien impulssien taltuttaminen ja ohjaaminen

Sosiaalistaja ohjaa yk-silöä

Antropologinen Kulttuurin siirtyminen Automaattinen prosessi

Ihmisen biologisessa kehityksessä on piirteitä, jotka sekä mahdollistavat että tekevät sosialisaation välttämättömäksi. Ihmisellä ei ole vahvoja vaistoja, jotka pakottaisivat toimimaan tietyllä tavalla ja rajoittaisivat oppimista. Ihmisen biologiset tarpeet ovat vaistoja herkemmin kontrolloitavissa. Ihmisen synnynnäinen tarve sosiaalisiin kontak-teihin saa hänet kaipaamaan muiden ihmisten läheisyyttä. Keskeisimpänä sosialisaatiota edistävänä tekijänä ihmisellä on kieli, joka vaikuttaa suoraan yksilön kykyyn oppia (Jaeger 1977, s. 86 – 88).

Teollisen yhteiskunnan monimutkaiset ja lisääntyvät roolirakennelmat saavat aikaan sen, ettei ihminen voi lapsuudessaan valmistautua kaikkiin eteensä tuleviin rooleihin.

Myös roolit muuttuvat ja uusia rooleja muodostuu, joten uusien roolien omaksuminen, rooliristiriidat ja roolisiirtymät ovat jatkuva osa ihmisyksilön elämänkulkua (Bush ja Simmons, 1981, s. 144 - 145).

Sosialisaatiossa on kysymys yksilöllisestä muutoksesta. Tästä syystä Simpson (1979) katsoo, etteivät poikkileikkaustutkimukset pysty kuvaamaan sosialisaatiota, sillä dy-naamisen prosessin lopputuloksen kuvaaminen vaatii samojen henkilöiden toiminnan mittaamista useina mittausajankohtina. Sosialisaatio ei myöskään ole muutosta tietystä

alkutilasta lopputilaan, vaan monimutkainen ja moneen suuntaan etenevä prosessi, jossa eri ulottuvuudet kehittyvät eri yksilöillä eri tavoin ja eri aikoina. Sosialisaatio on siis moniulotteinen, ajallisesti etenevä sosiaalipsykologinen tapahtumasarja, jonka aikana yksilön minäkäsitys syntyy (Jaeger 1977, s. 111, Simpson 1979, s. 46 – 47).

Sosialisaatio on prosessina myös ristiriitainen. Sen tavoitteena on saada yhteisön jä-senet omaksumaan yhteiset normit, arvot ja asenteet, mutta kuitenkin se pitää sisällään muutoksen lähtökodat. Uudet roolit ja vanhojen roolien uudelleenmäärittely luovat muutosta. Sosialisaatio ei ole yksisuuntainen prosessi, jossa yhteisö sosiaalistaa yksilön, vaan vuorovaikutustapahtuma, jossa yksilöt voivat itse määrittää roolinsa ja niihin kuu-luvat velvoitteet – roolit muuttuvat (Bush ja Simmons 1981, s. 160 – 162).

3.1.2 Lähi- ja alakäsitteitä

Ennakoivalla sosialisaatiolla tarkoitetaan tilannetta, jossa yksilö alkaa omaksua mahdollisen tulevan ryhmänsä mukaista roolikäyttäytymistä jo ennen ryhmän jäseneksi hyväksymistä. Tämä on tyypillistä etenkin aikuisen sosiaalistumiselle (Merton 1966, s.

347 – 350, Mortimer ja Simmons 1978, s. 432, Albrecht ym. 1987, s. 109 – 110, Holton ja Russell 1997). Sellaiset roolisiirtymät, joissa yksilö kokee sosiaalisen asemansa las-kevan, ovat yksilölle erityisen vaikeita, eikä niitä välttämättä pysty helpottamaan enna-koivalla sosialisaatiollakaan. Tällaisia tilanteita voivat olla esimerkiksi sairaseläkkeelle jääminen, leskeys tai avioero, jotka tulevat ihmiselle yllätyksinä (Mortimer ja Simmons 1978, s. 432-433, Bush ja Simmons, 1981, s. 146 - 147). Ennakoiva sosiaalistuminen merkitsee yksilölle paitsi pyrkimistä uuden ryhmän jäsenyyteen myös irtaantumista vanhasta ryhmästä ja sen normeista. Vanhalle ryhmälle yhden jäsenen irtaantumispyr-kimys voi olla dysfunktionaalista (Merton 1966, s. 347 – 350).

Ihminen ehtii elinaikanaan omaksua monia rooleja ja niiden mukaisia arvoja ja asen-teita. Jos muutos on asteittaista ja osittaista, puhutaan jatkuvasta sosialisaatiosta. Jos taas muutos on perusteellinen ja nopea, vanhat arvot jopa kokonaan hylkäävä, on kys y-mys uudelleensosiaalistumisesta. Pahimmillaan se saattaa olla aivopesua, mutta myös monien työroolien omaksuminen saattaa vaatia laajaa ja syvällistä sosialisaatiota, joka tulee lähelle uudelleensosialisaatiota (Jaeger 1977, s. 97).

Identifikaatio (tunnistaminen) on sosialisaation keskeisimpiä prosesseja. Se syntyy yksilön ja hänen ympäristönsä välisessä vuorovaikutuksessa (Parsons 1967a, s. 213). Se voidaan jakaa kahteen osaan, minän tunnistamiseen ja ryhmäkiintymykseen. Kun ihmi-nen tunnista, kuka hän it se on ja keitä muut ovat tietyssä tilanteessa, häihmi-nen voidaan to-deta tunnistaneen minänsä (identification of). Kun yksilö puolestaan luo emotionaaliset siteet ryhmään tai toiseen yksilöön, hän on identifioinut itsensä ryhmään kuuluvaksi (identification with). Jos yksilö tuntee kuuluvansa ryhmään ja on kiintynyt siihen, hän on myös vastaanottavaisempi sosialisaatiotapahtumaa kohtaan ja valmis toimimaan ryhmän standardien mukaan (Gecas 1981, s. 165 – 166).

Kun yksilö on sisäistänyt ryhmänsä normit, hän ei välttämättä tarvitse ulkoista kont-rollia niiden noudattamiseen. Tätä pidetään normin sisäistämisen viimeisenä vaiheena.

Ihminen aavistaa itselleen sopivat käyttäytymismuodot muiden antamista vihjeistä. Jos toiminto on oikeaan osunutta, ihminen saa palkkion onnistumisen antamasta sisäisestä tyydytyksestä (Thibaut ja Kelley 1986, s. 242). Sisäistämiselle vastakkaisena prosessina Moscovici tuo esille ulkoistamisen (externalization), jossa yksilö hylkää aiemmin si-säistämänsä normit omasta normivalikoimastaan (Moscovici 1985, s. 396). Taulukkoon 3.2. on koottu yhteenveto sosialisaation lähi- ja alakäsitteistä.

Taulukko 3.2. Sosialisaation lähi- ja alakäsitteitä.

Käsite Sisältö

Ennakoiva sosialisaatio Yksilö alkaa omaksua mahdollisen tulevan ryhmänsä roolikäyttäytymistä

Jatkuva sosialisaatio Muutos on asteittaista ja osittaista Uudelleensosiaalistuminen Muutos on perusteellinen ja nopea Sisäistäminen Arvojen, asenteiden ja käyttäytymisen

omaksuminen osaksi yksilön arvomaailmaa Minän tunnistaminen (identification of) Ihminen tunnistaa, mitä on itse ja keitä

muut ovat tietyissä tilanteissa Ryhmän tunnistaminen (identification

with)

Yksilö tuntee kuuluvansa ryhmään

Ulkoistaminen (externalization) Yksilö hylkää aiemmin sisäistämänsä normit