Aikuiskoulutukseen osallistuminen

Se valtava teknologinen muutos, joka länsimaissa on tapahtunut 1900-luvun lopussa, on ollut osaltaan lisäämässä kouluttautumisen tarvetta (Cross 1981, s. 28 – 31). Uuden tiedon tulva tekee vanhat tiedot käyttökelvottomiksi entistä nopeammin. Lääketieteelli-sen tiedon puoliintumisajaksi on arvioitu viisi vuotta. Tämä pakottaa ainakin professio-ammateissa työskentelevät ammattilaiset aktiiviseen, omaehtoiseen kouluttautumiseen.

Tiedon tulva ja informaatioteknologian kehitys paitsi pakottavat kouluttautumaan, myös toisaalta mahdollistavat aktiivisen kouluttautumisen, jolle maantieteelliset tai ajalliset esteet eivät ole ylitsepääsemättömiä (Cross 1981, s. 28-31).

4.7.1 Aikuiskoulutuksen kasautuvuus

Aikuiskoulutuksen mahdollisuuksien tuominen etenkin vähiten koulutusta saaneiden yksilöiden ulottuville on ollut mm. UNESCOn tavoitteena. Koulutuksella haluttaisiin taata ihmisten välistä tasa-arvoa (Cross 1981, s. 46 – 47). Tässä tavoitteessa ei ole on-nistuttu, sillä aikuiskoulutus on kasautuva ilmiö: ne, joilla on paljon harrastuksia ja muuta sosiaalista toimintaa, ovat aktiivisia myös aikuiskoulutuksessa (Alanen 1969, s.

95 – 109, Courtney 1992, s. 39). Pitkä pohjakoulutus tekee ihmisen osallistumisen akuiskoulutukseen hyvin todennäköiseksi. Rinteen työryhmä toteaa perheen kulttuur i-pääoman olevan lasten kouluttautumisen taustalla edelleenkin, vaikka tilanne on viime vuosikymmeninä tasoittunutkin. Koulutuksen suurkuluttajat tulevat ylimmistä sosiaali-ryhmistä, koulutuksesta kieltäytyjistä 97 prosentilla on työläistausta. Aikuiskoulutuk-seen osallistuminen on lisääntynyt voimakkaasti 1970- luvun jälkeen. Erityisesti tämä lisäys on koskenut korkeimmin koulutettuja henkilöitä. Pelkän kansakoulun käyneet tai ilman ammatillista koulutusta olevat suomalaiset osallistuivat aikuiskoulutukseen hyvin niukasti (Rinne ym. 1992, s. 130 – 131, 163 - 175). Tilanne on ongelmallinen etenkin siksi, että koettu ja todellinen koulutuksen tarve eivät kohtaa (Lehtonen ja Tuomisto 1972, s. 17 – 23). Koulutuksen kasautuvuus ja toteamus koulutuksen ja sen todellisen tarpeen kohtaamattomuudesta ovat tuttuja myös amerikkalaisesta yhteiskunnasta (Courtney 1992, s. 140 – 145). Sen sijaan että aikuiskoulutusmahdollisuuksien

paranta-minen helpottaisi vähiten koulutettujen kehitysmahdollisuuksia, se laajentaakin kuilua hyvin ja huonosti koulutettujen välillä. Tämä näkökanta voisi sopia myös suomalaisten apteekkilaisten täydennyskoulutukseen osallistumiseen.

Ylimmät sosiaaliluokat ja etenkin professioammatit ovat yliedustettuina koulutukses-sa, mikä aiheuttaa Elseyn mielestä pysyvää tutkimusharhaa (Elsey 1986, s. 45 – 50).

Aiemmat positiiviset kokemukset koulutuksesta vaikuttavat koulutukseen osallistumi-seen, peruskoulutuksella luodaan positiivisten koulutusasenteiden perusta. Aktiiviset koulutukseen osallistujat ovat tiedon etsijöitä, jotka haluavat nähdä vaivaa oppimisensa eteen. Osallistumattomia puolestaan leimaa välinpitämättömyys tai vihamielisyys kou-lutusta kohtaan. Koska osallistumattomat eivät pidä koulutusmahdollisuuksia itselleen merkityksellisinä, he eivät ole kiinnostuneita edes etsimään tietoa niistä (Elsey 1986, s.

45 – 50).

4.7.2 Aikuiskoulutukseen osallistuminen Suomessa

Vuonna 1990 suosituin koulutusmuoto suomalaisessa aikuiskoulutuksessa oli työna n-tajan järjestämä koulutus työpaikalla. Koska tutkimus oli edustava otos koko väestöstä, tutkijat ovat laskeneet, että työnantajan järjestämään koulutukseen on vuonna 1990 maassamme osallistunut lähes 700 000 henkilöä (Rinne ym. 1992, s. 51 – 53).

Vuonna 1980 vajaa kolmannes valtakunnalliseen aikuiskoulutustutkimukseen vastan-neista oli osallistunut koulutukseen. Aktiivisimmassa työiässä olevista aikuiset osallis-tuvat eniten, naiset miehiä enemmän. Toimihenkilöt kouluttautuivat enemmän kuin muut ammattiryhmät, vähiten kouluttautuivat eläkeläiset. Vuonna 1990 yleinen koulu-tukseen osallistuminen oli lisääntynyt kaikissa ikäryhmissä yleisen osallistumisaktiivi-suuden suhteessa. Yksittäisistä ryhmistä ylimmät toimihenkilöt olivat lisänneet eniten kouluttautumistaan (Simpanen ja Blomqvist 1995, s. 13 – 18). Vuonna 1995 noin puolet suomalaisista oli osallistunut aikuiskoulutukseen. Parhaan pohjakoulutuksen ja toimi-henkilöaseman hankkineet kouluttautuivat eniten. Naiset olivat miehiä aktiivisempia (Blomqvist ym. 1999, s. 10 – 19).

Aikuiskoulutukseen osallistuminen on lisääntynyt huomattavasti vuosien 1980 - 1995 välillä, jolloin keskenään vertailukelpoisia tutkimuksia osallistumisaktiivisuudesta on

tehty. Kouluttautumisaktiivisuus on lisääntynyt kaikissa ikäluokissa, eniten 45 – 54-vuotiailla (Blomqvist ym. 1999). Kun jo puolet suomalaisista osallistuu johonkin ai-kuiskoulutukseen vuosittain, voidaan lukua pitää merkittävänä.

4.7.3 Kouluttautuminen farmasiassa

Mm. täydennyskoulutuksen vaihtelevat määritelmät ja hyvin monilla tavoilla mitattu koulutukseen osallistuminen tekevät farmasian kansainvälisten tutkimustulosten ver-taamisen suomalaisiin tutkimuksiin melko hankalaksi. Siksi nämä kouluttautumistutki-mukset on esitetty vain yleistasoisena taulukkona (Taulukko 4.5). Britanniassa 1980-luvulla koulutukseen osallistuminen näyttäisi olleen todella matalalla tasolla. USA:ssa pakollista kouluttautumista vaativissa osavaltioissa osallistuminen on runsasta.

Taulukko 4.5. Yhteenveto kansainvälisistä farmasian koulutustutkimuksista.

Tutkimusmaa (tekijät, vuosi)

Osallistumisen tavat Osallistumis-aktiivisuus Britannia ( Morley ja

Jepson 1985)

3 tai useampia kursseja 5 vuoden aikana 25 % Britannia (Furber ja Gill

1987)

Osallistunut vuodessa vähintään yhteen koulutustapahtumaan (kokoukset ym)

70 % Britannia (Mottram ja

Jones 1987)

Osallistunut vähintään neljäsosaan tarjolla olevasta koulutuksesta

23 % Britannia ( Mottram

1989)

Vuosittainen täydennyskoulutus 16 % Britannia (Hoyle ym.

1990)

1 – 6 tuntia kuukausittain, ammattilehdet, täydennyskoulutuskurssit, lääke-edustajat, lääketeollisuuden materiaali

87 %, 92 % 76 %, 70 %, 89 %

Kanada (Greer 1985) ammattikirjallisuuden lukeminen luennot ja seminaarit, kirjekurssit

90 % USA (Hanson ja deMuth

1992)

Seminaarit, kotona opiskelu, etäopetus, toimipaikkakoulutus

Elinikäisen oppimisen periaatteet

puolet osallistui kerran /3 kk 87 %

Farmasian täydennyskoulutusta Suomessa järjestävät Lääkehuollon täydennyskoulu-tuskeskus (Leppä 2001, s. 41 – 42) sekä Kuopion yliopiston Koulutus- ja

kehittämis-keskus (Kuopion Yliopisto 2002). Molemmat organisaatiot järjestävät sekä lyhytkursse-ja että pitkäkestoista (enemmän kuin 1-2 päivää kestävää) koulutusta. Niiden ohella järjestetään myös alueellista koulutusta (Suomen Apteekkariliitto 2002, s. 24 - 25) Lää-kehuo llon täydennyskoulutuskeskuksen kursseille vuosina 1999 ja 2000 (osittain myös vuonna 1998) osallistuneista farmasian ammattilaisista farmaseutteja oli 44 %, proviiso-reita 23 % ja apteekkaproviiso-reita 4 %, loput muita lääkealan ammattilaisia (Leppä 2001, s. 53 – 54). Suhteessa farmaseuttien ja proviisorien kokonaismääriin maassamme proviisorit kouluttautuvat selvästi enemmän kuin farmaseutit. Lepän työssä ei ollut laskettu sitä, miten suuri osuus suomalaisista apteekkifarmaseuteista ja –proviisoreista osallistuu vuosittain koulutukseen. Ilmeisesti osallistuminen kuitenkin on kasautuva ilmiö apteek-kimaailmassakin, sillä kaksi kolmesta kursseille osallistuneista oli osallistunut lääke-huollon täydennyskoulutuskeskuksen kursseille edeltäneiden kahden vuoden aikana.

Maamme apteekeissa annettavaa toimipaikkakoulutusta on tutkittu muita koulutusta-poja enemmän. 1990-luvun alussa kolmasosa farmaseuteista ja neljäsosa proviisoreista ilmoitti työpaikkansa koulutusjärjestelyt heikoiksi (Tiippana 1991, s. 48), 1990- luvun alussa noin 40 % maamme apteekeista oli vailla säännöllistä toimipaikkakoulutusta (Sorvala 1991, s. 32, Savela ym. 1997) ja tilanne oli pysynyt jokseenkin ennallaan 2000-luvulle tultaessa (Hartikainen 2000, s. 33). Kuitenkin 80 % lääkehuollon täyden-nyskoulutuskeskuksen kursseille osallistuneista kertoi pitävänsä kurssista koulutusta omalla toimipaikallaan (Leppä 2001 s. 59).

4.7.4 Täydennyskoulutuksen pakollisuus farmasiassa

Täydennyskoulutuksen tekemistä pakolliseksi farmasian ammattilaisille on pohdittu monissa maissa (Harzema ym. 1990a, Harzema ym. 1990b) ja pakollisuuteen tuntuu kirjoittajien mielestä olevan sosiaalista tilausta. Vuonna 1990 täydennyskoulutukseen osallistuminen oli pakollista farmasian ammattilaisille Japanissa, Unkarissa, Filippii-neillä ja 41 USA:n osava ltiossa. Australiassa, Britanniassa ja Kanadassa on em. maiden lisäksi voimassa määräaikainen toimilupa. Kanadassa toimiluvan uusimiseen vaaditaan tentin suorittamista, Australiassa ja Britanniassa riittää pelkkä hakemus ja siihen liittyvä maksu (Harzema ym. 1990b). Vuoden 1997 tietojen mukaan EU:n alueella farmasian

täydennyskoulutus oli pakollista ainoastaan Alankomaissa farmasian ammattijärjestön jäsenille (European Comission 1997, de Smidt, he nkilökohtainen tiedonanto, 2001).

Vuoden 2001 tietojen mukaan se olisi pakollista myös Tanskassa, Ruotsissa, Ranskassa ja Saksassa (van Mil ym. 2001). Tieto täydennyskoulutuksen pakollisuudesta Ruotsissa vuonna 2001 on virheellinen (Cronlund, henkilökohtainen tiedona nto 2002).

Brittiläisistä farmasian ammattilaisista noin puolet oli sitä mieltä, että ammatilliseen täydennyskoulutukseen osallistuminen pitäisi tehdä farmasiassa pakolliseksi (Morley ja Jepson 1985). Amerikkalaiset farmasian ammattilaiset pitivät toimiluvan säilyttämistä toiseksi tärkeimpänä motiivinaan osallistuessaan ammatilliseen koulutukseen (Mergener ja Weinswig 1979, Hanson ja deMuth 1991). Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan (Mergener 1981) ne farmasian ammattilaiset, joille koulutukseen osallistuminen oli pa-kollista, kokivat ulkoiset syyt kouluttautumisensa motiiveiksi useammin kuin vapaaeh-toisuuden pohjalta osallistuvat kollegat. Siirtymävaiheessa vapaaehtoisesta pakolliseen ulkoisten syiden vaikutus kouluttautumiseen oli lisääntynyt selvästi. Kirjoittaja epäilee, että jos pakollisuus on täydennyskoulutukseen osallistumisen tärkein motiivi, alan am-mattilaiset etsivät helppoja, halpoja ja nopeita tapoja vaatimusten täyttämiseen ja jättä-vät mielenkiintoiset ja ammatillisesti haastavat koulutukset käymättä. Kanadalaisten farmasian ammattilaisten kohdalla tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa: ammattitai-don säilyttäminen oli tärkein motiivi opinnoille (Greer 1986). Dunnin ja Hamiltonin (1986) mielestä täydennyskoulutuksen pakollisuus on ollut epäonnistunut ratkaisu mm.

lääketieteessä ja farmasiassa. Koulutuksen pakollisuus ei kasvata alalle parempia am-mattilaisia, joten sitä ei kannata toteuttaa.