Vanhimmasta asutuksesta alkaen Satakunnassa oli tultu toimeen pääasiassa kivestä, kvartsista ja piistä sekä luusta ja sarvesta tehdyillä terillä. Näiden muokkaami-sessa ja käytössä vuosituhannet kehittivät toinen toistaan korkeamman asteen, eikä näiden terien avulla luotua kulttuuria voi vähätellä: Huittisten hirvenpään veistäjää ei myöhempi aika ole kyennyt hirven ylevyyden kuvaamisessa voittamaan, jakiviteriä käyttäen vasarakirveskansa ja Kiukaisten kulttuurin väestö kykeni, kuten näyttää,
saavuttamaan viljelevän talouden tason. Näiden kulttuurien aikana oli etelämpänä jo kuitenkin siirrytty uuden teräaineen, metallin käyttöön.
Metallin käyttööntulo merkitsi tekniikan ja sen suoman luonnonhallinnan kannalta mullistavan kehityksen alkua, sillä vanhoilla terämateriaaleilla oli kelpoisuudestaan huolimatta rajoituksensa: terän koon määräsi käytettävissä oleva aineskappale mistä ei tosin useinkaan koitunut sanottavaa haittaa sen muodon puolestaan ai-neksen kiderakenteen ominaisuudet, jos muokkaustekniikka jätetääntässä huomiotta.
Ja juuritässä nuo mahdollisuuksien rajat olivat lähellä: kovasta, mutta hauraasta ki-vestä tai siihen verrattavasta mineraalista ei voitu valmistaa kovinkaan hienoa tai muutoin '"epäplastillista” terää. Monimutkaisempia teriä voitiin valmistaa luusta tai sarvesta, joita osattiin vedessä kuumentamalla pehmentää, mutta nämä eivät olleet kaikkiin tarkoituksiin riittävän kovia, ja itse materiaalikappaleiden muoto ja koko asetti muokkaukselle omat rajansa. Näidenkin osalta terien valmistus oli pääasiassa samaa kuin kivi-ja piiterien: muokattavan materiaalin tarpeettomien osien poistamis-ta; kirveenterä tai keihäänkärki hakattiin ja hiottiin "esiin” aineksesta kuin graniitti -tai marmoriveistos.
Kun ihminen oppi tuntemaan metallin, hän sai käyttöönsä materiaalin, jonka kidera-kenteeseen hän kykeni tekniikan avulla vaikuttamaan. Hänellä ei tietysti ollut käsi-tystä siitä, miksi metalli tässä suhteessa erosi kivestä, piistä tai kvartsista, mutta hän oppi kokemuksesta, että metallia voitiin muokata mekaanisesti, ts. takomalla, vääntä-mällä, kiertämällä ja että vielä täydellisempi muodonmuutos kävi päinsä tulen avul-la: sulattamalla jasula metalli muottiin valamalla. Nämä keksinnöt veivät ensi aske-leen kohti mullistavaa aineenhallintaa: haluttu muoto voitiin saada aineksesta mitään poistamatta, mikä loi muodonannolle aivan uudet mahdollisuudet.Käytännöllistä
ar-27 voa näille mahdollisuuksille antoi metallin sitkeys. Metallitekniikka kuparin
tako-minen kylmänä syntyi ja kehittyi kuparin muokkauksessa; tämä alkaa Vähässä-Aasiassa ja Iranissa todennäköisesti jo 7. vuosituhannenjälkipuolella jaBalkanillakin jo vuoden 5000 eKr. vaiheilla,1 aikana, jolloin Satakunnan rannikoita asuttivat Suo-musjärven kulttuurin kalastajat; tarvittiin suunnilleen kolme vuosituhatta, ennen kuin metalli alkoi tulla Suomessa tunnetuksi. Sitä ennen ehdittiin metallitekniikka jo kehit-tää pitkälle. Aluksi kuparia lienee saatu puhtaana suoraan luonnosta, jossa sitä pie-nin määrin esiintyy.2 Runsaammin voitiin kuparia käyttää vasta, kun sitä oli opittu
sulattamaan kuparimalmeista, joita maankuoressa esiintyy enemmän; muottien käy-töstä kuparin valannassa on Vähästä Aasiasta todisteita vuoden 6000 tienoilta, Bal-kanilta 5. vuosituhannelta.3 Tällöin kuparista osattiin jo valmistaa pitkälle kehittynyt-tä valantatekniikkaa osoittavia reiällisiä kirveikehittynyt-tä.
Kuparia, jokaon puhtaana pehmeää ja sitkeää, opittiin sittemmin koventamaan su-lattamalla sen sekaan muita metalleja, eritoten tinaa, jolloin syntyi pronssi.4 Vasta pronssi sai terätekniikan kannalta todellista merkitystä; puhtaasta kuparista
valmiste-tut terät eivät pehmeytensä vuoksi olleet kiviterien vertaisia. Kokeilemalla päästiin vähitellen pronssin klassilliseen seossuhteeseen: 9 osaa kuparia, 1 osa tinaa.
Pronssis-ta valmistettuja teriä on Vähästä Aasiasta löydetty jo 3. vuosituhannen alkupuolelta, mm. Homeroksen runoista kuuluksi tulleesta Troijasta. Vaikka kupariteriäkin valmis-tettiin Vähässä Aasiassa vielä vuosituhannen jälkipuolella,katsotaan pronssin käytön olleen siellä jo vuosituhannen puolivälissä niin runsasta, että uuden kulttuurikauden, pronssikauden alku sijoitetaan siellä n. vuoteen 2500 eKr.5
Miksi, kysyttäneen, pronssiseoksen keksimisellä on niin suuri merkitys, että seuraa-valle aikakaudelleon annettu nimi tuon uuden, salaperäisen aineen mukaan? Johtuu-ko se siitä, että pronssiesineiden vuoksi uudemmat kerrostumat tai löydöt erottaa helposti edeltävästä kiviterien ajasta? Jälkimmäinen seikka voisi olla selitysperustee-na, jospronssiterien käytäntööntuloolisi tapahtunut äkillisesti, mutta niin ei ole laita:
kivi- javarsinkin piiteriä valmistettiin jatkuvasti. Uuteen nimeen ei oikeuta myöskään teknologinen mullistus, uudenlainen, aineen sisäisen rakenteen muutokseen perustuva aineenhallinta, vaikka se antoi mahdollisuuden valaa taidokkaita koruja, jollaisista ki-vestä tehtyinä ei olisi voitu edes uneksia. Todellisen maailmanhistoriallisen merkityk-sensä uusi materiaali sai siitä, että se loi mahdollisuudet hyvin erilaisiin teriin, joita voitiin kehitellä kuhunkin tarkoitukseen sopiviksi. Näiden avulla voitiin kehittää
uu-1. Mellaart 1961 42. Renfrew 1973 167-75.
2. Filip 1969 "Melalle”.
3. Filip 1969 "Metallurgie”. Renfrew 1973 172—75 4. Filip 1969 "Metallurgie”.
5. Blegen 1965 64-65.
denlaisia työtapoja, uusillatyötavoilla valmistaa uudenlaisia esineitä tai laitteita: ne antoivat ihmiselle mahdollisuuden muuttaa, muokata ympäröivää luontoa ratkaise-vasti voimakkaammin kuin kiviterien aikana, ne lisäsivät ihmisen mahdollisuuksia ra-kentaa kulttuuria ja laajentaa asumiskelpoisen alueen piiriä. En tiedä, onko vähem-män merkittävää, että metallia käytettiin myös inhimillisen turhuuden markkinoilla:
koruihin, komeuteen, statuksen luomiseen, sillä näillä kaikilla on tehtävänsä kulttuu-rien kasvuprosesseissa. Pronssista opittiin myös valmistamaan uusia aseita: tikareita,
miekkoja, kirveitä, nuijia. Kaikilla teknisillä saavutuksilla on roomalaisen Janus-jumalan tapaan kahdet kasvot, kaikki tarjoavat mahdollisuuden oikeaan javäärään toimintaan.
Joka tapauksessa metallia alettiin pitää sellaisessa arvossa, että sitä koetettiin hank-kia yhä enemmän. Sitä alettiin ammattimaisesti louhia, sulattaa javalaa. Kun näiden toimintojen tuotteet merkitsivät korkeimpia saavutuksia materiaalisen kulttuurin alal-la, niitä kysyttiin kaikkialla: syntyi pronssiesineiden kauppa, jokaulotti reittinsä yhä laajemmalle. Sillä pronssiesineissä oli sellainen määrä tietoa, taitoa, työtä ja luonnon-varoja niin pieneen tilaan investoituina, että niitä kannatti kuljettaa kauas. Kuljetuk-sen tarve kehitti merenkulkutekniikkaa, teitä ja myös matkustusta maitse. Lisääntyvä metallinkäyttö vei myös yhä suurempaan metallinkysyntään, ja kun vanhojen metal-likeskusten raaka-ainevarat alkoivat loppua, oli pakko etsiä uusia. Monet arkeologi-set ilmiöt osoittavat, että Lähi-idästä purjehdittiin jo 3. vuosituhannella metallihan-kintamatkoille Välimeren länsiosiin tai kuljettiin maitse tai joitse Balkanille ja
myö-hemmin Uralin suuntaan; tämä levitti metallitekniikkaa uusille alueille ja johtiuusien metallikeskusten syntymiseen. Pronssikulttuurin myötä myös Suomen ja Suomessa Satakunnan asutus niveltyy osaksi koko Euroopan käsittävää talous- ja kehityspro-sessia.
Suomen osalta kehityksellä oli myös negatiivinen puolensa: kivikaudella maamme oli ollut terämateriaalin suhteen omavarainen, jopa hyvässä asemassa; täällä oli runsaas-ti oivallisiakivilaatuja, niin että valikoimasta oikeastaan puuttui vain pii. Kuparia ei-vät Suomen silloiset asukkaat sen sijaan tienneet maamme kallioperän sisältävän, vaan kaikki metalli oli tänne tuotava. Suomi joutui teräainemarkkinoilla periferiaan ja ongelma muodostui nykyisin termein kansantaloudelliseksi: jos ostaa, millä maksaa? Muodostuiko siis Suomeen ollenkaan todellista pronssikulttuuria? Merkitsi-kö pronssikausi Suomen joutumistaonnellisen omavaraisuuden tilasta kansainvälisen kulttuurikuvan viimeisUle sijoille?
29