Koti Raisiossa, juuret Karjalassa : Raision Karjalaseura ry. 1959-2009 · DIGI

Koti Raisiossa,

juuret Karjalassa

Raision Karjalaseura ry. 1959-2009

Teksti Altti Koivisto

Taitto ja ulkoasu Kari Kalin

Painopaikka Lappeenrannan Kirjapaino 2009 ISBN 978-952-92-6201-4

Esipuhe

Raision karjalaisten yhteistoiminnan voidaan katsoa alkaneen vuonna 1956. Rai- sion kirkkomaalle päätettiin pystyttää Karjalaan jääneiden vainajien muistomerk- ki, jonka paljastustilaisuus oli saman vuoden lopulla. Kolmea vuotta myöhemmin 13.12.1959 pidettiin Raision Karjalaiset ry.:n (nyk. Raision Karjalaseura ry.) perus- tava kokous. Seura perustettiin varsin myöhään moniin muihin Karjalaseuroihin verrattuna. Asutustoiminta sekä muut karjalaisten taloudelliset kysymykset olivat silloin jo poissa päiväjärjestyksestä. Seuran tehtävänä olikin toimia ennen muuta karjalaisten henkisenä ja aatteellisena yhdyssiteenä Raisiossa.

Kirjan alussa selvitän lyhyesti ne historialliset tapahtumat, joiden yhtenä seu- rauksena oli karjalaisten saapuminen Raisioon. Jatkosodan jälkeen käynnistettiin toimet siirtoväen asuttamiseksi. Raisioon sijoitetuista karjalaisista suurin osa oli Kuolemajärveltä. Esimerkkinä karjalaisten asettumisesta ja sopeutumisesta tänne 1940-luvun jälkipuolella käytän Mahittulan aluetta. Lisää siirtokarjalaisia saapui Raisioon omatoimisesti myöhemmin 1950- ja 60-luvuilla töiden perässä.

Raision Karjalaisten toiminta oli erityisen aktiivista 1960-luvulla, jolloin muun muassa seuran nuorisotoiminta tanhu- ja näytelmäryhmineen oli vilkasta. Oma merkittävä lukunsa seuran historiassa on ollut Raision Karjala-kuoron 25 vuot- ta kestänyt toiminta vuodesta 1960 vuoteen 1985. Raision Karjalaseuran tämän päivän tärkeimmistä toimintamuodoista mainittakoon tarinaillat ja kyykkä, jotka ovat olleet seuran toiminnan peruspilareita koko sen historian ajan. 50 toiminta- vuottaan juhliva Raision Karjalaseura on yhä elinvoimainen yhdistys, jonka an- siosta karjalainen identiteetti ja kulttuuriperinne ovat säilyneet elävinä yhteises- sä Raisiossamme.

Haluan kiittää lämpimästi kaikkia niitä, jotka ovat arvokkaalla panoksellaan tehneet tästä kirjasta mahdollisen. Erityismaininnan ansaitsee Kai Viertola, joka oli mukana projektin alkuvaiheessa.

Raisiossa 15.7.2009 Altti Koivisto

Karjala ennen talvisotaa

1930-luvun lopulla Karjala oli vauras maakunta, jossa teollisuuden ja kaupan kasvu oli erityisen vilkasta. Karjalaan keskittyi huomattavassa määrin puunjalos- tusteollisuutta, jolle maakunnan rikkaat metsävarat tarjosivat runsaasti raaka-ai- netta. Karjalan, erityisesti Suomenlahden ja Laatokan välissä olevan Kannaksen, tärkein elinkeino oli kuitenkin maatalous.

Karjalan kaupungeista suurin oli Viipuri, jossa oli 85 000 asukasta vuonna 1939. Se oli maamme toiseksi suurin ja toiseksi vanhin kaupunki sekä Karja- lan kaupan ja kulttuurielämän keskus. Kaiken kaikkiaan Karjalassa oli 44 kun- taa, joista Viipurin lisäksi kaupunkeja olivat Sortavala ja Käkisalmi. Koivisto ja Lahdenperä olivat kauppaloita ja muut maalaiskuntia. Sortavala oli Laatokan

Karjalan henkinen keskus monine kouluineen. Lisäksi se oli ortodoksisen kir- kon hallintokaupunki. Sortavala tunnettiin myös vilkkaana matkailukaupunkina, josta lähti vuorolaiva Karjalan ortodoksien pyhimpään paikkaan, Valamon luos- tarisaarelle. Vuonna 1939 Sortavalassa ja sitä ympäröineessä maalaiskunnassa oli asukkaita yhteensä noin 29 000, joista maalaiskunnan puolella asui 20 000.

Käkisalmi taasen muistetaan viehättävänä puutalokaupunkina. Idyllisyydestään huolimatta Käkisalmi oli maamme neljänneksi teollistunein kaupunki 1930-lu- vulla. Vuonna 1939 siellä oli asukkaita noin 5 000, joista yli puolet sai toimeen- tulonsa teollisuudesta.

Suomenlahden rannikolla sijainnut Terijoki puolestaan oli suosittu matkailu- kohde, joka oli tunnettu hiekkarannoistaan ja kartanoistaan. Niin ikään Suomen- lahden ulkosaarista erityisesti Suursaari oli matkailijoiden suosiossa. 1930-luvun viimeisiä vuosia, niin koko Suomessa kuin Karjalassakin, on kuvattu auringon- paisteen ajaksi, mutta tummia pilviä alkoi kertyä taivaalle.

Talvisota ja karjalaisten ensimmäinen evakkomatka

Maailmanpoliittinen tilanne alkoi uhkaavasti kiristyä vuonna 1939. Suomen kan- sa ei kuitenkaan uskonut joutuvansa sotaan huolimatta Neuvostoliiton lokakuun alussa 1939 esittämistä vaatimuksista koskien alueluovutusta Karjalan Kannak- sella ja Suomenlahden suulla sijaitsevan Hankoniemen tai ainakin sen edustalla olevien saarien vuokraamisesta sotilastukikohdaksi. Neuvostoliitto perusteli vaa- timuksiaan sillä, että vieras valta saattaisi hyökätä Suomen kautta Neuvostoliiton kimppuun. Suomalaiset puolestaan pelkäsivät, että vastapuolen todellisena ta- voitteena olisi lopulta koko Suomen valtaus. Maamme poliittinen johto ja koko kansa olivat yksimielisiä siitä, ettei Neuvostoliiton vaatimuksiin myönnytä. Puo- lueettomuuttaan korostava Suomi vakuutti neuvotteluissa, että maamme pystyi tarvittaessa puolustautumaan mahdollista maihinnousuyritystä vastaan. Vaikka neuvottelut katkesivat marraskuussa, Suomessa ei uskottu (sotilasasiantuntijoi- ta lukuun ottamatta) Neuvostoliiton ryhtyvän voimatoimenpiteisiin. Suomalai- set olivat toki ryhtyneet toimiin lisätäkseen maan sotilaallista valmiutta. Karjalan Kannasta linnoitettiin ja pidettiin ylimääräiset kertausharjoitukset. Neuvottelujen aikana armeijallemme annettiin ensin osittainen ja sitten täydellinen liikekannal- lepanokäsky, joten yllätyshyökkäyksen vaara vältettiin neuvostoarmeijan hyökä- tessä Suomeen 30.11.1939 koko itärajan pituudelta ja talvisodan alkaessa.

Viranomaiset olivat tehneet evakuointisuunnitelmia, mutta siviiliväestön näkö- kulmasta evakuointitilanteeseen jouduttiin yllättäen. Sisäministeriön oli tarkoitus hoitaa evakuointi poliisivoimin, mutta kiireen johdosta tarvittiin apuvoimia. Suo- jeluskuntalaisten apu paikallisissa järjestelyissä Kannaksella oli ratkaiseva, jotta siviiliväestö saatiin turvaan sodan jaloista. Eritoten eteläkannakselaisten lähtö ko- tikonnuiltaan tapahtui kiireessä. Mukaan ehti ottaa vain sen, mitä saattoi kantaa mukanaan. Evakuointi jatkui talvisodan ajan rintamalinjojen muuttumisen myö- tä. Usein evakot joutuivat matkaamaan pitkiäkin matkoja omalla kyydillä, hevos- reellä.

Talvisota päättyi Moskovan rauhaan 13.3.1940. Ulkomailla oltiin varmoja, että Suomi häviää sodan lyhyessä ajassa voimiltaan ylivoimaista vihollista vastaan.

Suomalaiset sotilaat tekivät kuitenkin sotahistoriaa torjuntavoitollaan. Talvisodan ihmeen ansiosta Suomi säilytti itsenäisyytensä. Rauhanehdot olivat kuitenkin an- karat, sillä Karjala oli luovutettava Neuvostoliitolle. Kotiseudultaan joutuivat läh- temään nekin karjalaiset, joiden asuinalueet olivat kaukana sotatoimialueesta.

Luovutettavalla alueella oli näin ollen vielä yli 100 000 evakuoitavaa. Kaiken kaikkiaan 410 000 evakkoa oli sijoitettava uusille asuinsijoille. Suurin osa heistä oli maataloudesta elantonsa saaneita. Sen sijaan kaupunki- ja teollisuusväestö sai valita vapaasti uuden asuin- ja työpaikkansa. Suomella oli edessään jättiläistehtä- vä siirtokarjalaisten sijoittamisessa uuden sodanuhan varjossa, sillä arvovaltatap- pion talvisodassa kokenut Neuvostoliitto jatkoi poliittisen johtomme painostus- ta uusilla vaatimuksillaan. Karjala liitettiin Karjalais-Suomalaiseen Sosialistiseen Neuvostotasavaltaan, jonne ehti muuttaa vuoteen 1941 mennessä lähes 190 000 asukasta. Jatkosodan alettua he palasivat takaisin Neuvostoliittoon.

Evakuointisuunnitelmat eivät olleet tarkkoja etenkään evakuoitavien sijoitta- misen osalta. Tärkeintä oli ollut saada heidät ennen muuta turvaan. Karjalaisten asettumista uusiin asuinoloihin haluttiin myöhemmin tasata eri läänien ja kuntien kesken. Sen vuoksi kevään ja kesän 1940 aikana tehtiin tasoitussiirtoja. Raisios- sa seuratalo toimi Karjalasta tulleitten evakkojen ensimmäisenä sijoituspaikkana talvisodan päätyttyä. Sieltä perheitä sijoitettiin eri puolille pitäjää yksityiskotei- hin. Siirtoväen tulo kasvatti merkittävästi Raision väkilukua. Vuonna 1940 kun- tamme väkiluku oli henkikirjojen mukaan 2694, joista siirtokarjalaisia oli 438 eli 16 % asukasluvusta. Suurin osa tuolloin Raisioon saapuneista siirtokarjalaisista oli lähtöisin Johanneksesta. Mainittakoon, että jatkosodan jälkeen Turun lähikun- tiin sijoitetut kuolemajärveläiset ohjattiin talvisodan aikana Urjalan seudulle, mis- tä heidät siirrettiin sodan jälkeen Porin pohjoispuolelle. Kesäkuussa 1940 sääde- tyn pika-asutuslain toimeenpano kuitenkin keskeytyi jatkosodan alkaessa vuotta myöhemmin ja karjalaisten alkaessa palata takaisin kotiseudulleen.

Jatkosota ja karjalaisten paluu kotiseudulleen

Välirauhan aikana maassamme elettiin epävarmuudessa tulevasta. Uhkakuvana nähtiin Baltian maiden kohtalo, jotka Neuvostoliitto oli miehittänyt kesällä. Suo- mella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tukeutua Saksan apuun, sillä omat voi- mat koettiin riittämättömiksi. Maamme yleinen mielipide oli, eikä vähiten kotin- sa menettäneiden karjalaisten, että menetetty Karjala oli yritettävä ottaa takaisin.

Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton alkaessa pommittaa maamme kaupun- keja 25.6.1941. Jatkosodan alkuvaiheessa suomalaiset joukot valtasivat menete- tyn Karjalan takaisin elokuun loppuun mennessä. Eräiltä kohdin Suomen armeija ylitti vanhan rajan strategisesti edullisemman puolustuslinjan saamiseksi. Hyök- käysvaihe jatkui joulukuuhun saakka, minkä jälkeen rintamalla elettiin hiljaista asemasodan aikaa kesäkuuhun 1944 saakka.

Maassamme vallitsi puute elintarvikkeista, joten Karjalan pellot oli saatava kii-

reesti viljelykseen. Aluksi alueelle päästettiin miinanraivaus- ja desinfi ointiryhmiä ennen karjalaisten päästämistä takaisin kotikonnuilleen. Paluuta säädeltiin paluu- luvin ja niitä myönnettiin ensi alkuun vain työkykyisille Karjalan kuntien entisille asukkaille. Vuoden 1941 loppuun mennessä kotiseudulle oli palannut jo 75 000 karjalaista. Takaisin vallattu Karjala liitettiin virallisesti muuhun Suomeen itsenäi- syyspäivänä 1941.

Ossi Muurinen Kuolemajärvi-säätiöstä kertoo: ”Keväällä 1942 Kuolemajärven kunnan asukkaista oli palannut kotiin 75 %. He istuttivat perunaa, kylvivät viljaa ja laittoivat kasvimaitaan. Samanaikaisesti aloitettiin tilapäisten asumusten raken- taminen, osan väestöstä joutuessa alkuvaiheessa asumaan kellareissa, maakuo- pissa ja sodalta säästyneissä saunoissa ja ladoissa. Mannerheim-linja kulki läpi kunnan, joten oli selvää, että sotatoimialueella olleet kylät esimerkiksi Summa oli täysin tuhottu. Ainoa kylä, joka säästyi Kuolemajärvellä lähes kokonaan tuholta oli Kolkkala, johon rintama ei missään vaiheessa pysähtynyt. Asemasotavaiheen hiljaiselo mahdollisti sen, että siviiliväestö pystyi asumaan sotatoimialueen lä- heisyydessä.” (Mannerheim-linja oli talvisodassa suomalaisten pääpuolustuslinja, joka sijaitsi Karjalan Kannaksella Suomenlahden ja Laatokan välillä.)

Rosa Töllinen paistamassa leipää talon raunioilla Kanneljärven Mustal- lamäellä vuonna 1942.

MATTI TÖLLISENKOKOELMA

Koko Karjalassa rakennuksista oli raunioina 80 %. Valtio myönsi jälleenraken- nukseen avustuksia ja lainoja. Lisäksi järjestettiin monia keräyksiä. Karjalaisten paluu kotiseudulle jatkui kevääseen 1944 asti, jolloin Karjalassa asui jo 280 000 henkeä. Se oli lähes 70 % vuoden 1939 asukasluvusta. Jälleenrakennus jatkui Karjalassa olon viimeisiin viikkoihin asti, vaikka eduskunta oli hylännyt yksimie- lisesti Neuvostoliiton esittämät välirauhanehdot ja rauhanneuvottelut olivat kat- kenneet. Karjalaiset kuitenkin uskoivat, että kotiin oli palattu pysyvästi.

Vanhan kotitalon rauniot ja uuden saunan rakennustarpeita Kuolema- järven Pentikkälässä vuonna 1942. Kuvassa Matti, Aune ja Loviisa Mannonen sekä Mauno Mellanen.

UUNO VILLANKOKOELMA

Neuvostoliiton suurhyökkäys ja karjalaisten toinen evakkomatka

Sodan pitkittyessä viranomaiset alkoivat tehdä pahimman varalle evakuointi- suunnitelmia käyttäen hyväksi talvisodan evakuoinnissa saatuja kokemuksia. Yk- sityiskohtaiset suunnitelmat olivat valmiina keväällä 1944. Karjala oli jaettu kii- reellisyysjärjestyksen mukaan evakuointivyöhykkeisiin. Niin ikään evakuoitavien mahdollista tulevaa sijoittamista oli suunniteltu entistä tarkemmin. Neuvostolii- ton aloittama raju suurhyökkäys 9.6.1944 teki kuitenkin tyhjäksi kaikki suunnitel- mat, jotka perustuivat rauhallisemmissa oloissa tapahtuvaan evakuointiin. Rajan pinnasta evakuointi piti panna toimeen heti seuraavana päivänä nopealla aika- taululla. Kannaksella lähtö sai paikka paikoin pakokauhun luonteen. Ossi Muu- rinen kertoo: ”Suuri osa kuolemajärveläisistä koottiin kunnan rautatieasemal- le. Venäläisten pommikoneet olivat kuitenkin osuneet Viipurin rautatieasemalla ammusjunaan, mikä aiheutti suurta sekasortoa. Evakuointisuunnitelmat menivät näin pahasti pieleen. Junakuljetusten viivästyessä alkoi liikkua huhuja, että puna- armeija olisi noussut maihin Kuolemajärven rannikolla. Vielä kylissä olevat olisi- vat jäämässä mottiin. Esimerkiksi lähellä asemaa olevat kylät Hietanen ja Kolk- kala, jotka oli tarkoitus tyhjentää kaikessa rauhassa tyhjenivät asukkaistaan ilman lupaa. Kuorma-autojen saapuessa hakemaan evakuoitavia, näissä kylissä ei ollut enää ketään. Lopulta junat pääsivät ohittamaan tuhotun Viipurin rautatieaseman ja evakot pääsivät turvaan. Monet lähtivät myös hevoskärryillä pitkinä saattueina maanteitä pitkin.” Maanteitse ajettiin niin ikään karjaa pitkiäkin matkoja ennen kuin junaan pääsy onnistui.

Evakkomatkalla. AINO ANTTALAISENKOKOELMA

Kuolemajärven Pihkalan kylästä kotoisin oleva Anja Häkkinen (o.s. Kelonen) muistelee: ”Meiltä oli asemalle matkaa 7–8 kilometriä. Lähtökäskyn tultua mei- dät haettiin kuorma-autoilla asemalle, mutta siellä ei ollutkaan junaa. Näin ollen meidät kuljetettiin pari kilometriä takaisin päin Akkalan kylään, jossa olimme yh- teismajoituksessa. Sieltä meidät tuotiin omaan kyläämme vielä kerran takaisin.

Ihmettelimme, kuinka evakkoja kulki ohitse, mutta meitä ei haettu. Vihdoin 14.

päivänä aikaisin aamulla kuorma-auto tuli hakemaan meidät asemalle ja pääsim- me lähtemään viimeisellä evakkojunalla turvaan. Minä olin tuolloin 12-vuotias ja sisareni 9-, 6- ja 2-vuotiaita. Pian junan lähdön jälkeen venäläiset pommittivat Kuolemajärven aseman. Pääsimme onnellisesti Viipurin ohi ja kolme vuorokaut- ta myöhemmin saavuimme Halikon asemalle. Me matkustimme härkävaunuissa ja eläimet avovaunuissa. Matkan aikana oli useita pysähdyksiä. Halikossa meidät sijoitettiin tilapäismajoitukseen paikallisiin taloihin.”

Niin ikään Pihkalasta kotoisin olevat Unto ja Tauno Hyvönen jatkavat:

”Evakuointisuunnitelmat eivät toteutuneet, sillä meille tuli äkkilähtö. Tavaroita oli kuljetettu kaksi päivää asemalle, mutta junia ei tullut. Muun muassa maa- talouskalusto jäi sinne radan varteen. Kun olimme saaneet tiedon, että junia ei enää tule, lähdimme kuljettamaan hevoskärryillä osaa tavaroista.” Muuallakin Kannaksella suuri osa asemille kootuista tavaroista ja irtaimistosta jäi radan var-

Uuno ja Aune Villa jättävät uudisrakennuksensa Kuolemajärven Pentikkälän kylään viimeisen kuorman lähtiessä asemalle 12.6.1944.

UUNO VILLANKOKOELMA

teen. Sen sijaan suurin osa karjasta saatiin siirrettyä pois sodan jaloista. Laato- kan Karjalassa evakuointi sujui paremmin kuin Kannaksella, sillä junakuljetukset toimivat suunnitellusti. Tauno Hyvönen jatkaa: ”Lähdin isäni kanssa viemään ta- varoitamme hevoskärryillä. Vietimme ensimmäisen yön Karhulan kylässä, Johan- neksessa. Seuraava yöpymispaikkamme oli Lauritsala. Saavuttuamme Kouvolan lähellä olevalle Korian asemalle saimme tietää junan olevan tulossa. Se tuli vih- doin kahden päivän odottelun jälkeen. Hevoset ja tavarat lastattiin avovaunuihin.

Saavuimme Halikon asemalle juhannusaattona. Meidän muu perheemme, joka oli matkannut evakkojunassa, oli ollut jo jonkin aikaa tilapäismajoituksessa Hali- kossa.”

Samaan aikaan Neuvostoliiton käynnistämä suurhyökkäys eteni ennen näke- mättömällä voimalla Kannaksella ja vihollisen pysäyttäminen näytti mahdotto- malta tehtävältä. Viipuri menetettiin kesäkuun 20. päivänä. Suomen pyytäes- sä rauhaa, Neuvostoliitto vaati ehdotonta antautumista. Suomalaiset päättivät olla suostumatta Stalinin vaatimuksiin ja jatkoivat urheaa taistelua itsenäisyyten- sä puolesta. Juhannuksen jälkeen alkaneissa ja viikon kestäneissä Tali-Ihantalan alueen taisteluissa Viipurin maalaiskunnassa suomalaiset saavuttivat ratkaisevan torjuntavoiton saksalaisten aseavun turvin. Heinäkuun aikana vihollisen suur- hyökkäys oli pysäytetty kaikilla rintamilla. Rintaman vakiinnuttua osa karjalaisis- ta palasi vielä suomalaisten hallussa olleille alueille sadonkorjuuseen. Suomi oli nyt valmis neuvottelemaan Neuvostoliiton kanssa rauhasta, eikä heidän aikai- semmin vaatimasta ehdottomasta antautumisesta. Välirauhansopimus allekirjoi- tettiin 19.9.1944. Karjala oli luovutettava vuoden 1940 Moskovan rauhan rajaa myöten. Käsky Karjalan tyhjentämisestä oli täytetty 24. syyskuuta. Karjalan lopul- linen menetys oli raskas isku, mutta se oli hinta, joka Suomen itsenäisyydestä oli maksettava. Sodan jälkeen Neuvostoliitto siirsi Karjalaan asukkaita Ukrainasta, Valko-Venäjältä ja Venäjältä. Aluetta alettiin nopeasti muuttaa neuvostojärjestel- män mukaiseksi kolhooseineen ja sovhooseineen.

Kuvat ja kirjeet

Olen katsellut isovanhempieni vanhempien kuvia.

Ne ovat herättäneet uteliaisuutta, ilmeiden, vaatteiden tarkastelua.

Tietoa ihmisinä heistä en enää saa.

Katselen isovanhempieni kuvia.

Luen vanhoja, ruskettuneita, repaleisia kirjeitä,

musteella kirjoitettuja, vahvasti murretta viljellen, tuntuu kuin kuvat puhuisivat.

Kirjeiden kautta syntyy henki, maatalon tavat elävät,

ilo, suru, huoli, tunne on läsnä.

He elivät karjalaisina, Karjalassa, tietämättä mihin jälkipolvet kulkisivat.

Heidän aikansa Karjala on poissa.

AILA VIRTA (O.S. KELONEN)

Karjalaisten sijoittaminen, asuttaminen ja sopeutuminen

Jatkosodan jälkeen käynnistettiin toimet siirtoväen asuttamiseksi. Suuri osa heistä sijoitettiin maaseudulle, koska he olivat harjoittaneet Karjalassa maataloutta. Hei- dän juurruttamisekseen Kanta-Suomeen säädettiin maanhankintalaki 5.5.1945.

Ministeri Heikki Haavisto kertoo: ”Lain mukaan asutustoimintaan pyrittiin ensisi- jaisesti käyttämään valtion maata ja hankkimaan maata vapaaehtoisin kaupoin.

Maata pakkolunastettiin ensisijaisilta maanluovuttajilta, joita olivat valtio, rap- piotilojen omistajat, tilakeinottelijat, yhtiöt, seurakunnat, säätiöt, muut yhteisöt ja harrasteviljelijät, joiden maa voitiin käyttää asutustarkoituksiin kokonaan. Varsi- naiset maanviljelijät olivat toissijaisia luovuttajia. Hekin joutuivat luovuttamaan runsaasti maata, sillä yli 25 hehtaarin tiloilta voitiin maata pakkolunastaa tietyn asteikon mukaan.” Maanhankintalaki käsitti siirtoväen lisäksi muun muassa rin- tamamiehet. Siirtoväen lopullinen sijoitussuunnitelma valmistui syyskesällä 1945 ja sen perusteella siirtoväki pyrittiin pitämään lähtökunnittain ja kylittäin yhdes-

sä. Esimerkiksi Kuolemajärven Pihkalan kylän noin 70 asukasta sijoitettiin Raisi- oon ja Naantaliin. Uusien asuinalueiden piti mahdollisimman tarkoin vastata en- tisen kotikunnan oloja.

Siirtokarjalaiset sijoitettiin Kanta-Suomeen Lappia, pohjoista ja koillista Poh- janmaata ja rannikon ruotsinkielisiä seutuja lukuun ottamatta. Heikki Haavisto jatkaa: ”Perustettaville tiloille pyrittiin antamaan puolet peltoa ja puolet raivaus- kelpoista maata. Viljelystilaan, joka oli tilatyypeistä suurin, kuului 6–15 hehtaa- ria maatalousmaata tai maatalouskelpoista maata sekä metsää niin paljon, että siitä riitti myytäväksikin. Asuntoviljelystilalla tuli olla 2–6 hehtaaria maatalous- maata tai maatalouskelpoista maata sekä kotitarvemetsä. Rannikolle tai saaris- toon perustetut kalastustilat vastasivat edellistä. Asuntotilalla oli peltoa 2 heh- taaria ja asuntotonteilla 0,2 hehtaaria.” Korvauslaki säädettiin niin ikään keväällä 1945. Menetetty omaisuus korvattiin täysimääräisenä 500 000 markkaan asti.

Osa korvauksista maksettiin rahana, osa taas obligaatioina ja Holding-yhtiön osuustodistuksina. Korvaukset olivat silloisissa oloissa merkittäviä, mutta Karja- laan jääneen omaisuuden arvon ne kattoivat vajavaisesti. Sitä paitsi monet me- netykset eivät olleet edes rahalla mitattavissa. Siirtokarjalaisia oli vuoden 1944 lopussa noin 410 000 henkeä eli 11% koko maan väestöstä. Heidän järjestelmäl- linen asuttamisensa alkoi kesällä 1946. Kuolemajärveläisten lopulliseksi sijoitus- alueeksi tulivat Turun lähikunnat. Ossi Muurinen kertoo: ”Kansanedustajamme Aapo Inkinen ja kunnan hoitokunta painottivat, että kuolemajärveläisten talviso- dan jälkeinen sijoitusalue Porin seudulla ei vastannut maaston ja elinolosuhtei- den puolesta Kuolemajärven oloja. He saivat aikaan kuolemajärveläisten sijoitta- misen Turun ympäristöön, vehmaaseen Varsinais-Suomeen. Toki Kuolemajärven yli 5000 asukkaasta osa hakeutui omatoimisesti muuallekin.

Halikossa väliaikaisesti asuneet Pihkalan kylän asukkaat saivat tietää lopulli- sesta sijoituspaikastaan Raisiosta ja Naantalista talvella 1945-46. Yksityisomis-

Hyvösten uusi kotitila Santaojantien varrella, Mahittulassa.

TAUNO HYVÖSENKOKOELMA

tuksessa olleista raisiolaisista maatiloista Hintsasta luovutettiin eniten maata siirtokarjalaisille. Heikki Haavisto kertoo: ”Hintsaan kohdistui suuri luovutusvel- vollisuus, sillä minä olin ainoa poika. Jos lapsia oli useita, sai pitää tietyn määrän maata jokaista lasta kohden. Isäni Urho Haavisto teki kaksi ensimmäistä kaup- paa vapaaehtoisella kaupalla Emil Karhun ja Taavetti Hyvösen kanssa. Isäni myi Emil Karhulle vuonna 1946 Mustinperkon ja Rätikön pellot ja niiden ympärillä olevat metsät. Pellot olivat yhteensä 14 hehtaaria ja metsät 23 hehtaaria. Sama- na vuonna isäni teki kaupan Taavetti Hyvösen kanssa Santaojan ja Hevosper- kon pelloista sekä niihin liittyvistä metsistä. Pellot olivat yhteensä 12 hehtaaria ja metsät 14 hehtaaria. Lisäksi Hintsasta lohkaistiin Malakias Nenoselle Hitinmä- en pelto ja Nikodemus Muuriselle Kaerlaa lähellä ollut peltolohko. Näiden lisäk- si Hintsasta jouduttiin luovuttamaan rintamamiestontteja. Petterinpellon asunto- alue on niiden perua. Me menetimme puolet pelloistamme maanlunastuksessa.

Hintsassa oli ennen 90 hehtaaria peltoa ja tämän jälkeen oli jäljellä vajaat 50 hehtaaria. Tilan metsistä menetimme kolmanneksen.” Sen sijaan Ville Kelosen tila rakennettiin kunnan maalle ja Eino Kiskosen tila seurakunnan maalle. Kaiken kaikkiaan siirtoväelle varattiin maata Raisiosta 420 hehtaaria. Esimerkiksi Risti- mäen tilasta luovutettiin 25 hehtaaria ja Pernosta 30 hehtaaria peltoa ja metsää.

Pirilästä puolestaan ei jouduttu luovuttamaan maata lainkaan lasten suuremman lukumäärän vuoksi. Maanhankintalain nojalla kaikkiaan 83 perhettä sai uuden kotipaikan Raisiosta. Näistä enemmistö eli 294 henkeä oli Kuolemajärveltä ja lo- put Johanneksesta, Koivistolta, Uudeltakirkolta jne. Raision pienistä maa-alueis- ta muodostettiin kahdeksan viljelystilaa, 16 asuntoviljelystilaa ja 59 asuntotilaa sekä asuntotonttia.

Uuden elämän alku Mahittulassa. Kelosten asuinrakennus ja karjasuoja.

ANJA HÄKKISENKOKOELMA

Karjalaisten oli jälleen ryhdyttävä rakentamaan. Usein rakennettiin ensin sau- na, jonka toisessa päässä oli asuinhuone. Seuraavaksi rakennettiin navetta ja vasta sitten asuinrakennus. Navetan rakentamisella oli kiire toimeentulon takia. Raken- nusvaiheen aikana Keloset ja Karhut asuivat väliaikaisesti Hintsan muonamies- ten asuinrakennuksessa. Kelosen perhe oli Raisioon muutettuaan asunut ensin Kuninkojalla Amerikassa siirtolaisina olleiden Koskisten luona. Hyvöset puoles- taan asuivat väliaikaisesti Kaerlan vanhassa rakennuksessa. Puolitoistakerroksiset asuinrakennukset tehtiin kahdenlaisten tyyppipiirustusten mukaan. Unto Hyvö- nen muistelee: ”Into oli kova aloittaessamme rakentamisen vuonna 1947, mutta rakennustarvikkeista oli pula nauloista lähtien. Tarvikkeet ostettiin, mitä suinkin oli saatavissa, Kerttulan vanhasta osuuskaupasta. Liikkeen myymälänhoitajana toiminut Eino Aalto perusti vuonna 1947 oman kaupan Raision aseman lähelle.

Hän pystyi järjestämään jotakin kautta sementtiä, mitä kävimme hakemassa he- vosella.” Karjalaiset rakensivat toinen toistaan auttaen, minkä omilta rakennus- töiltään ehtivät. Talkoita pidettiin pohjasokkelin valussa ja pärekaton tekemises- sä. Anja Häkkinen kertoo rakentamisvaiheen aikaisesta elämästä kesällä 1948:

”Me rakensimme ensin saunarakennuksen, johon tehtiin hellahuone ja yläker- taan nukkumatilaa. Sen jälkeen isä rakensi asuinrakennusta ja karjasuojaa yhtä aikaa. Hyvösen Unto ja äitini veli olivat hänen apunaan. Äidin aika meni ruuan laittamiseen sekä lehmien hoitamiseen ja maanviljelykseen. Minä kävin maito- kärryjen kanssa leipomassa Hintsan leivintuvassa. Pyykki pestiin jokirannassa.”

Mahittulan karjalaiset olivat oman katon alla vuosien 1948 ja 1949 kuluessa.

Tyttöjen kammari

Tyttö seisoi kukkamekossaan varpaat kuumassa sorassa montun reunalla.

Rasahdus – lapiollinen soraa – toinen, kolmas, neljäs…

Monta päivää.

Mies montussa punaisena, hikisenä, ohimosuonet pullistellen.

Tehtiin tytölle uutta kotia.

Äidille, isälle, sisaruksille,

jo toista samalla vuosikymmenellä.

Päivä toisensa jälkeen tyttö juoksi montulle, seurasi työtä, valua, rakentamista.

Sai osallistua mihin pystyi,

päreen teossa, niputtamisessa katolle vetoa varten.

Asuttiin jo uudessa valkeassa pienessä hirsisaunassa, Ikkunaverhotkin kangasta, sideharsoa.

Tytöillä siskonpeti matalalla ullakolla tervapahvin väkevässä tuoksussa.

Omassa.

Aika kului. Odotus palkittiin.

Isä rakensi tytöille kammarin.

Oman – tyttöjen kammarin vintille.

AILA VIRTA.

Koko maassa siirtoväki oli asutettu lähes kokonaan vuoteen 1950 mennessä.

Heikki Haavisto toteaa: ”Tilojen rakentaminen oli asutustoiminnan suuritöisin ja eniten varoja vaatinut tehtävä. Siirtoväen asuttamisen kustannukset olivat yhtä suuret kuin Neuvostoliitolle maksetut sotakorvaukset. Se oli tavaton voimanpon- nistus. Silloin ei ollut puutetta työstä, sillä jokaisella oli niin paljon työtä kuin jak- soi tehdä.”

Karjalaisten sopeutumista uusille asuinsijoille helpotti heidän luonteensa.

Kaarlo Hännisen ”Kansakoulun maantieto ja kotiseutuoppi yksiopettajaisia kou- luja varten” vuodelta 1929 toteaa karjalaisista seuraavaa: ”Karjalainen on solak- kavartaloinen ja pitempi. Silmät ovat tummemmat, tukka tavallisesti ruskea ja usein kihara. Luonteeltaan karjalainen on reipas, puhelias ja toimelias. Hänellä ei kuitenkaan ole hämäläisen sitkeyttä töissään. Se nähdään varsinkin siinä, että hänellä ei ole maanviljelykseen niin suurta halua kuin hämäläisillä. Sen sijaan te- kee hän mielellään kauppaa. Karjalainen rakastaa laulua ja soittoa.” Ossi Muuri- nen kertoo: ”Karjalaiset ovat ulospäinsuuntautuvia, vilkkaita ja erilaisiin tilantei- siin sopeutuvia. Venäläiset ovat tehneet vuosisatojen saatossa toistuvasti tuhoa karjalaisten alueella. Karjalaiset on pakotettu sopeutumaan tähän uhkaan. Se on kulkenut perintönä sukupolvelta toiselle ja opettanut nöyryyttä karjalaisille.”

Huolimatta myötätunnosta kotinsa menettäneitä kohtaan ristiriitojakin syn- tyi alkuperäisväestön ja siirtokarjalaisten välillä. Ennakkoluulot saattoivat ilmetä loukkaavana sanankäyttönä tai kohteluna. Maanluovutukset ja majoitusasiat ovat varmasti aiheuttaneet myös paljon ristiriitoja. Anja Häkkinen ja Aila Virta muis- televat: ”Meillä ei ollut tullessamme juuri mitään omaisuutta. Sen vuoksi meitä ei uskottu, kun kerroimme elämästämme Karjalassa ennen sodan hävityksiä. Jos meitä ei suorastaan epäilty valehtelemisesta niin ainakin liioittelusta.” Kanta-suo- malaisten ja karjalaisten keskenään solmimat avioliitot edistivät sulautumista puo- lin ja toisin. Erityisen vaivattomasti sopeutuminen onnistui kuitenkin karjalaislap- silta. He omaksuivat paikallisen murteen vanhempiaan nopeammin, jotta eivät olisi erottuneet muista lapsista.

Sekahaku

Sellaista se oli, sekahakua Karjalassa syntyneillä, siirtolaisina kasvaneilla, sodan jälkeisillä nuorilla.

Karjalaispoika nai paikallisen tytön, tyttö paikallisen pojan.

Harvemmassa olivat karjalaiset tasaparit.

Eivät ilahtuneet kaikki apet ja anopit nuorten naima-aikeista,

eivät ainakaan ihan kaikki.

Epäluulo nyyttikansasta oli ymmärrettävää.

Luonto on aina ihmispoloa vahvempi.

Kun rakastettiin, niin rakastettiin.

Tehtiin pesä, oma, uusi, uudenlainen kahdesta kulttuurista.

Luonto auttoi, antoi työtä, työhaluja.

Mahdollisuuksia, koulutusta.

Sekahaku tuotti tulosta:

uuden sukupolven sosiaalisia kansalaisia.

AILA VIRTA

Siirtoväen prosentuaalinen osuus kuntien väestöstä vaihteli ollen suurimmil- laan jopa yli 40 %. Vuonna 1947 Raisiossa oli 419 siirtoväkeen kuulunutta asu- kasta. Heidän määränsä oli henkikirjoitetusta väestöstä 10 %. Heikki Haavisto toteaa: ”Siirtoväen asuttaminen herätti monet kunnat elämään. Se oli väestöpo- liittisesti oikea toimi, sillä se toi maaseudulle uutta verta. Useissa syrjäisen maa- seudun kunnissa oli ollut runsaasti poikamiehiä, jotka sittemmin avioituivat kar- jalaistyttöjen kanssa.”

Muodostettavien tilojen suuri lukumäärä aiheutti sen, että tiloista tuli myö- hemmin maanviljelyn kannalta liian pieniä. Heikki Haavisto jatkaa: ”Maan- hankintalaki loi maahamme yli 40 000 uutta viljelys- ja asuntoviljelystilaa sekä pientilavaltaisti voimakkaasti maatalouttamme. Kun yli 2 peltohehtaarin tilojen keskikoko oli vuonna 1941 ollut 10,7 hehtaaria, oli se vuoteen 1950 mennessä

alentunut 8,8 hehtaariin, vaikka sen olisi pitänyt jo siinä vaiheessa nousta. Maa- seutu ja maatalous saivat rasitteen siitä, että yhteiskuntamme pysyi ylipäänsä pystyssä. Siirtoväen asuttaminen Kanta-Suomeen oli kansainvälisen mittapuun mukaan harvinainen, laajaa ihailua saavuttanut toimenpide. Se hoidettiin meillä poikkeuksellisen ripeästi ja joustavasti. Ihmisiä ei sijoitettu pakolaisleireille, vaan heidät pyrittiin saamaan heti omaan paikkaan kiinni ja työntekoon.”

Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki

Raision karjalaisten yhteistoiminta alkoi 23.4.1956 pidetystä kokouksesta, jolloin Raisioon päätettiin pystyttää Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki. Hank- keen toteuttamiseksi valittiin toimikunta, jonka tehtäväksi annettiin varojen ke- rääminen. Muistomerkkitoimikuntaan valittiin T. Pyökäri, T. Leppänen, A. Uk- konen, A. Mannonen, T. Kaskinen, I. Koskenranta ja A. Miettinen. Sanomalehti Uusi-Aura uutisoi asiasta seuraavasti:

Karjalan vainajien muistomerkki Raisioon

Sunnuntaina oli joukko Raisiossa asuvia karjalaisia kokoontunut Raision rukoushuoneelle pohtimaan luovutetulle alueelle jääneiden vainajien muis- tomerkin hankkimista nykyiseen kotipitäjäänsä Raisioon. Tätä varten on Raision seurakunta lahjoittanut huomattavan rahasumman sekä muisto- merkin paikan kirkkomaalta. Tilaisuuden alussa puhuivat kirkkoherra V.

Heimonen, past. E. Hilke sekä konemest. T. Pyökäri luonnehtien niitä vai- kutteita, jotka ovat saaneet karjalaiset tähän hankkeeseen.

Lehti kertoo edelleen päätöksestä hankkia muistomerkki sekä toimikunnan valitsemisesta ja jatkaa:

Kokous päättyi voimakkaasti laulettuun Karjalaisten lauluun, jonka jälkeen toimikunta kokoontui vielä pohtimaan hankkeeseen liittyvistä seikoista. Pää- tettiin mm. suorittaa, jos ao. lupa saadaan, kunnan alueella keräys varojen hankkimiseksi.

Toimikunta rohkeneekin toivoa, että jokainen raisiolainen, sekä teollisuus, kauppa että yksityiset, joiden ovelle kolkutetaan näissä merkeissä, suhtau- tuisivat myötämielisesti tähän yhteiseen asiaan.

Toimikunta teki jo kuukauden kuluttua tutustumismatkan Askaisiin, Kalantiin, Uuteenkaupunkiin, Laitilaan ja Mynämäkeen, joiden kirkkomaalle oli jo pystytet- ty muistomerkki. Kesäkuussa toimikunta päätti pyytää taiteilija Kirsti Liimataisen paikan päälle tutustumaan muistomerkin tulevaan sijoituspaikkaan.

Varoja saatiin kerätyksi seuraavasti:

keräyslistoilta yksityisiltä ihmisiltä ...63 360 mk yrityksiltä, kaupoilta ja pankeilta ... 67 000 mk seurakunnalta ... 40 000 mk kunnalta ... 25 000 mk säätiöiltä, kolehdit, ym ...35 730 mk yhteensä...236 090 mk

Syyskuussa pitämässään kokouksessa toimikunta päätti muistomerkkiin tule- vasta tekstistä. Hyväksytyksi tulivat seuraavat sanat:

MUISTONNE ELÄÄ POLVESTA POLVEEN (Psalmia 102:13 mukaillen) Karjalaan jääneiden vainajien muistolle pystytti Raision Karjalaiset v 1956

Vehmaan punaisesta graniitista valmistetun muistomerkin toimittajaksi valittiin Vasaramäen hautakivihakkaamo E. Ekman. Hinnaksi tuli pohjatöineen 133 600 markkaa. Loput varat käytettiin juhlamenoihin ja lisäksi kivihakkaamolta tilattiin myöhemmin vielä ruukku 7 000 markalla.

Muistokiven julkisivussa on kolme kohollaan olevaa hiottua neliötä, joista kultaisen ristin alla olevas- sa keskimmäisessä neliössä on teksti Muistonne elää polvesta polveen. Vasemmalla olevassa ne- liössä on Karjalan vaakuna ja oikealla seppelöity kannel. Neliöiden alla on teksti Karjalaan jäänei- den vainajien muistolle pystytti Raision Karjalaiset v 1956.

KUVA KAI VIERTOLA

Muistomerkin paljastustilaisuus 3.11.1956:

Tilaisuuden ohjelma alkoi juhlajumalanpalveluksella klo 10.00. Varsinainen muis- tomerkin paljastustilaisuus alkoi klo 12.00, jolloin se luovutettiin seurakunnalle.

Kirkkoherra Veli Heimonen otti seurakunnan puolesta muistomerkin vastaan. Tä- män jälkeen ohjelma jatkui juhlatilaisuudella Ihalan kansakoululla. Juhlassa esiin- tyivät muun muassa Raision torvisoittokunta ja Raision kirkkokuoro. Lausuntaa esittivät Kastehelmi Karjalainen ja Ritva Oinonen sekä yksinlaulua Iris Pentti. Juh- lapuheen piti ylijohtaja Veikko Vennamo.

Raision karjalaisten seuran perustaminen

Alkusysäys oman karjalaisseuran perustamiseen Raisioon lähti Karjalaan jäänei- den vainajien muistomerkkitoimikunnan taholta. Muistomerkin pystyttämisen kolmivuotisjuhlassa valittiin toimikunta valmistelemaan asiaa. Toimikuntaan kuu- luivat Toivo Pyökäri, Aulis Kaukonen, Aulis Potinkara, Arvi Ukkonen ja Tahvo Leppänen.

Raision Karjalaiset ry.:n perustava kokous pidettiin Raision Yhteiskoululla 13.12.1959. Paikalle oli kerääntynyt 22 henkeä. Kokouksen puheenjohtajaksi va- littiin maatalousteknikko Arvi Ukkonen ja sihteeriksi opettaja Aulis Kaukonen.

Kokouksen avasi ylivääpeli Tahvo Leppänen tehden selkoa karjalaisten yhteen- kuuluvaisuuden tärkeydestä. Hän korosti, että ensimmäiset karjalaisseurat perus- tettiin jo kaksi vuosikymmentä sitten eri puolille maatamme. Syynä Raision kar- jalaisten hitauteen perustaa oma seura oli hänen mukaansa se, että karjalaisia oli pitkät ajat niin vähän paikkakunnallamme.*

Karjalan Liiton edustaja Reino Joenpolvi teki puheenvuorossaan selkoa, miten Karjalan Liitto ja sen alaiset noin 350 karjalaisseuraa ympäri maata toimivat kar- jalaisuuden ylläpitämiseksi ja vaalimiseksi. Lopuksi Reino Joenpolvi totesi: ”Kun te nyt tänään perustatte oman seuranne toivon, että annatte ennen kaikkea lap- sillenne ja nuorisollenne mahdollisuuden osallistua tilaisuuksienne ohjelmasuori- tukseen ja kaikkeen mahdolliseen, jotta heidät saataisiin pysymään toiminnassa mukana. Toivon lisäksi, että kaikki paikkakunnan karjalaiset liittyisivät jäseniksi omaan seuraansa.”

Tämän jälkeen kokous päätti yksimielisesti perustaa seuran, jonka nimeksi tuli Raision Karjalaiset ry. Seuran johtokuntaan valittiin Arvi Ukkonen, Iivo Kos- kenranta, Tahvo Leppänen, Valto Hoikkala, Leo Mannonen, Nils Pentti, Elvi Ko- sonen, Sinikka Virkki ja Toivo Nikkanen. Tilintarkastajiksi tulivat Toivo Pyökäri ja Aulis Potinkara. Tiedotustoiminnasta keskusteltaessa päätettiin seuraa koske- vat ilmoitukset julkaista sanomalehti Karjalassa ja Uutis-Valjakossa. Johtokunnan tehtäväksi tuli laatia seuraavaan kokoukseen seuran toimintasuunnitelma vuo- deksi 1960. Niin ikään seuran rekisteröiminen jätettiin johtokunnan tehtäväksi.

Karjalan Liiton ja sen Varsinais-Suomen piirin kokouksiin päätettiin nimetä seu- raavassa kokouksessa seuran puheenjohtajaksi ja sihteeriksi valittavat henkilöt.

* Raision väkiluvun kasvu oli räjähdysmäisen nopeaa etenkin 1950- ja 60- luvuilla. Esimerkiksi vuonna 1950 Raision väkiluku oli 5083, kun se kym- menen vuotta myöhemmin oli jo 11 580. Turussa oli tarjolla töitä, ja monet maaseudulta töiden perässä tulleet asettuivat asumaan Raisioon. Miehet työskentelivät rakennuksilla, tehtailla ja satamassa. Työllistäjistä mainitta- koon Vuoksenniskan rautatehdas, Turun satama ja aivan erityisesti Crich- ton-Vulcanin ja Laivateollisuuden telakat. Raision Tehtaat oli iso teollisuus- yritys, joka laajeni laajenemistaan. Niin ikään Naantalin puolella olevan Nesteen öljynjalostamon rakentaminen ja käynnistäminen 1950-luvun jäl- kipuolella toi uusia työpaikkoja. Muuttajien joukossa oli paljon siirtokarja- laisia.

Seuran johtokunta kokoontui seuraavan kerran 13.1.1960 Arvi Ukkosen luo- na, jolloin valittiin toimihenkilöt. Yhdistyksen puheenjohtajaksi tuli Iivo Kosken- ranta, varapuheenjohtajaksi Elvi Kosonen, sihteeriksi Nils Pentti ja rahastonhoi- tajaksi Arvi Ukkonen. Tiedotustoimintaa valittiin hoitamaan Tahvo Leppänen ja jäsenkeräystä Valto Hoikkala.

Toimintansa lopettanut Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkkitoimikun- ta jätti yhdistykselle arkistonsa ja lahjoitti toimikunnalta jääneet 4471 markkaa.

Näin oli toimintansa aloittaneelle yhdistykselle valittu toimihenkilöt ja saatu ra- halahjoitus ”pesämunaksi”.

Seuran perustajajäseniin kuuluva Leo Mannonen muistelee: ”Pastori Erkki Hilke esitti muistomerkkitoimikunnan kokouksessa pitämässään puheessa toivo- muksen, että muistomerkkihanke olisi alku karjalaisseuran perustamiselle. Vie- rähti kuitenkin kolme vuotta ennen kuin seura perustettiin. Seuran alkuunpani- joita olivat Iivo Koskenranta, Tahvo Leppänen, Arvi Ukkonen, Nils Pentti ja Toivo Pyökäri.”

Iivo Koskenranta puolestaan totesi Karjala-lehden haastattelussa vuonna 1974:

”Kun seuramme perustamista puuhattiin 15 vuotta sitten keskusteltiin aluksi sii- tä, onko sen perustaminen ylipäänsä enää tarpeellista. Asutustoiminta sekä muut karjalaisten taloudelliset kysymykset olivat silloin jo poissa päiväjärjestyksestä.

Katsottiin kuitenkin, että henkiseksi ja aatteelliseksi yhdyssiteeksi tarvitaan omaa seuraa, ja niinpä se perustettiin.”

Toiminta vuosina 1960-1974:

Tarinailtoja, kuorolaulua, kyykkää, näytelmiä, tanhuja, juhlia ja retkiä

Seuran ensimmäinen vuosikokous pidettiin puheenjohtaja Iivo Koskenrannan luo- na 20.3.1960. Kokouksessa päätettiin tarinailtojen pitämisestä joka kuukauden ensimmäisenä tiistaina. Lisäksi tehtiin päätös laulukuoron perustamisesta seuran sihteerin Nils Pentin ehdotuksesta. Tilaisuudessa vieraana ollut Karjalan Liiton edustaja Juhani Rusi kertoi raisiolaisille tulevan kesän valtakunnallisesta suurjuh- lasta, jonka Liitto järjesti Helsingissä. Raision Karjalaiset päättivät osallistua näihin kaikkien karjalaisten yhteisiin juhliin. Eri puolilla maata järjestetyt Karjalan Liiton kesäjuhlat ovat sittemmin muodostuneet seuran jäsenten kesien kohokohdaksi.

Tarinaillat

Leo Mannonen kertoo Raision Karjalaisten vanhimmasta toimintamuodosta, tari- nailloista: ”Kokoonnuimme pitkään yhdistyksen jäsenten kodeissa. Kulloinenkin isäntäväki huolehti ohjelman järjestämisestä sekä kahvitarjoilusta ja arpajaisista, joiden tuotto käytettiin yhdistyksen toimintaan. Tarinailtoihin osallistui säännölli- sesti 20-30 henkeä. Yhteislaulu oli olennainen osa tarinailtojen viettoa. Illan ku- luessa sovimme aina kenen luona pidämme seuraavan tapaamisen. Kesäisin pi- dimme lyhyen tauon tarinailtojen vietosta.”

Esimerkkinä ensimmäisistä tarinailloista mainittakoon Aino Evestin luona elo- kuussa 1960 pidetty yhteinen ilta, jonka teemana oli Kuolemajärvi. Seuran en- simmäinen kunniajäsen, taiteilija Juhana Akkanen muisteli aidolla murteella entisaikojen Kuolemajärven oloja ja elämää. Välillä kajautettiin karjalaisella välit- tömyydellä lauluja ja illan emäntä tarjoili maittavaa kahviaan vieraille. Erityisen innokkaasti tarinailtoja pidettiin vuonna 1961, jolloin niitä järjestettiin kaksi ker- taa kuukaudessa. Toisen tapaamisen ajankohta oli kuukauden toinen perjantai ja kokoontumispaikkana oli Yhteiskoulun ruokasali. Seuraavana vuonna palattiin alkuperäiseen yhteen tarinailtaan kuukaudessa.

Raision Karjala-kuoro

Raision Karjalaisten toiminnassa oli mukana monia musikaalisia jäseniä, joten ajatus oman kuoron perustamisesta oli luonnollinen. Seura pyysi kuoron johta- jaksi opettaja Iris Suokiveä (o.s. Pentti), joka johti Raision Karjala-kuoroa koko sen 25 vuotta kestäneen toiminnan ajan. Iris Suokivi on saanut koulutuksensa Klemetti-opiston kuoronjohtajakursseilla. Opintojaan hän täydensi myöhemmin Harald Andersenin kamarikuoroseminaareissa.

Iris Suokivi muistelee: ”Leo Mannonen ja veljeni Nils Pentti pyysivät minua kuoronjohtajaksi. Kuorolle oli selvä tilaus, sillä asiasta kiinnostuneita oli monia.

Tuttavapiirissäni oli hyviä laulajia ja myös seurassa oli innokkaita tulevia kuoro- laisia. Lisäksi kolme siskoani ja veljeni liittyivät kuoroon. Leo Mannosella, Nils Pentillä ja Aino Evestillä oli kirkkokuorotausta, joka oli siihen saakka ollut Rai- sion ainoa kuoro. Aloitimme harjoitukset syyskuussa 1960 Raision Yhteiskoulul- la. Harjoittelimme kerran viikossa perjantai-iltaisin. Mikäli meillä oli konsertti lä- hestymässä pidimme ylimääräisiä harjoituksia. Kesäisin pidimme taukoa. Toki saatoimme silloinkin pitää viikonlopun laululeirejä, jos meillä oli esiintymisiä tiedossa. Kuoro oli sekakuoro, jonka sointi-ihanteena oli kamarikuoron sointi.

Aloitimme 16-jäsenisenä, mutta kuoro kasvoi vuosien myötä jopa niin, että ei- karjalaisiakin laulajia liittyi riveihimme. Vuonna 1966 kuorossa oli jo 22 laula- jaa. Ensiesiintymisemme oli Raision Karjalaisten järjestämässä pyhäinpäiväjuhlas- sa 5.11.1960 Raision Yhteiskoululla. Ensimmäisen oman konserttimme pidimme samassa paikassa 28.4.1963 Yhteiskoulun musiikkirahaston hyväksi.”

Kuoroon kuuluivat vuonna 1960 kuoronjohtajan lisäksi: Irja Siren, Eila Kas- kinen, Ines Kruskopf, Elli Pentti, Anna-Liisa Pentti, Aino Evesti, Maija-Liisa Pent- ti, Maija Pentti, Aulis Kaukonen, Alvar Karhu, Tauno Kaskinen, Iivo Koskenranta, Leo Mannonen, Heikki Mannonen, Eino Kosonen ja Nils Pentti.

Iris Suokivi jatkaa: ”Kuoron ohjelmisto oli monipuolista. Lauloimme kirkko- musiikkia, klassista kuoro-ohjelmistoa ja kansanlauluja. Esiinnyimme Raision Karjalaisten juhlatilaisuuksissa ja vuosittaisissa joulujuhlissa sekä Raision kunnan järjestämissä tilaisuuksissa, joita olivat muun muassa itsenäisyysjuhlat, uudenvuo- denjuhlat ja vappuaamujen esiintymiset. Raision tilaisuuksista ovat jääneet mie-

Raision Karjalaisia kokoontuneena tarinaillan viettoon vuonna 1962.

Etualalla keskellä seuran ensimmäinen puheenjohtaja Iivo Kosken- ranta ja oikealla ensimmäinen kunniajäsen Juhana Akkanen.

RAISIONKAUPUNGINKIRJASTONKOKOELMA

leeni erityisesti kauppalaksitulo- ja kaupungiksitulojuhlallisuudet. Vuodesta 1965 vuoteen 1972 lauloimme vappuaamuisin keväisiä lauluja kunnantalon edustal- la. Kuoron omia konsertteja, jotka ovat olleet työn kannalta haastavimmat, olivat joulu- ja pääsiäiskonsertit, kahvikonsertit ja kuoron omat juhlakonsertit. Lauloim- me myös seurakunnan jumalanpalveluksissa, onnittelukäynneillä kuoron jäsen- ten luona sekä kuoron tai seuran jäsenten siunaustilaisuuksissa. 1960-luku oli esiintymismäärin laskettuna kuoron työteliäintä aikaa, sillä meillä oli 43 esiinty- mistä. Seuraavalla vuosikymmenellä esiinnyimme 35 kertaa ja 1980-luvulla esiin- nyimme vielä 20 kertaa ennen kuoron hajoamista.”

Raision Karjala-kuoro esiintymässä Raision Yhteiskoululla vuonna 1963.

IRIS SUOKIVENKOKOELMA

Raision Karjala-kuoron vappuaamun sä- veltervehdys vuonna 1966 kauppalantalon portailla.

IRIS SUOKIVENKOKOELMA

Kyykkä

Raision Karjalaisten kyykkäkerho aloitti toimintansa vuonna 1961. Kyykästä tuli seuran toinen vahva toimintamuoto Karjala-kuoron lisäksi.

Kyykkä on vuosisatoja vanha karjalainen peli, joka 1800-luvun lopulla oli jo häviämässä. Kyykänlyönti eli hiljaiseloa vuoteen 1951 saakka, jolloin Karjalan Sivistysseura aloitti kyykän elvyttämisen Boris Karppelan ja Kosti Pamilon joh- dolla. Koeottelu pelattiin keväällä 1951 Seurasaaressa. Karjalaisten kesäjuhlissa pelattujen näytösotteluiden myötä kyykkä alkoi levitä eri puolille maatamme. Pe- lin säännöt noudattavat tarkasti kyykän vanhoja pelitapoja ja nimityksiä. Sen si- jaan pistelaskujärjestelmää on jouduttu uudistamaan. Vuonna 1962 perustettiin Karjalan Sivistysseuran ja Karjalan Liiton Karjalaisten kyykkävaltuuskunta, jonka tehtävänä oli muun muassa mestaruuskilpailujen järjestäminen ja pelituomarien koulutus. Karjalainen Kyykkäliitto perustettiin vuonna 1984. Sen nimi muutettiin vuonna 1993 Suomen Kyykkäliitoksi.

Eino Hiltunen ja Keijo Eisala muistelevat: ”Kyykkäharrastuksen sytyttäjänä Raisiossa oli Väinö Riikonen, jonka johdolla lajin harrastaminen alkoi vuonna 1961. Turun Uusi Karjalaseura aloitti kyykänpeluun samaan aikaan. Väinö Riiko- nen oli käynyt katsomassa otteluja muualla ja lisäksi Helsingin karjalaiset kävivät opettamassa kyykänpeluuta meille. Harjoittelimme ensin vesilaitoksen pihalla ja sen jälkeen Mahittulan koulun kentällä, kunnes Vaisaaren koulun kenttä vakiin- tui harjoituspaikaksemme 1960-luvun jälkipuolella. Harjoittelimme kolme kertaa viikossa tiistaisin, torstaisin ja sunnuntaisin. Pelasimme turkulaisten kanssa vuo- roin toistemme kentillä ja voitimme heidät aina. He ihmettelivät, kuinka me olim- me oppineet pelaamaan niin nopeasti. Me olimme nuoria 25-30 vuotiaita ja vah-

Vaisaaren koulun kenttä vakiintui kyykänpelaajien peli- ja harjoituspaikaksi 1960-luvun jälki- puolella.

KEIJO EISALANKOKOELMA

vakätisiä. Meidän pelit menivät hyvin myös kyykän SM-kisoissa vuonna 1962, missä meidän 1- ja 2-joukkueemme sijoittuivat hopealle ja pronssille. Muut seu- rat tulivat meille kateellisiksi ja mestaruuskilpailujen osanottajamäärää karsittiin näiden kisojen jälkeen siten, että yhdestä seurasta sai osallistua vain yksi jouk- kue kisoihin. Meillä oli siihen aikaan kolme 4-miehistä joukkuetta, mihin mää- rään monikaan seura ei pystynyt. Kaikki pelaajamme eivät suinkaan olleet taus- taltaan karjalaisia.”

Toistaiseksi ainoan Suomen mestaruutensa Raision Karjalaiset voittivat vuon- na 1966, jolloin kyykkämestaruuskilpailut pidettiin Karjalan Liiton kesäjuhlien yhteydessä Joensuussa. Joukkuekilpailuun osallistui 22 joukkuetta, ja mestaruu- den ratkaisemiseksi tarvittiin kaikkiaan 30 ottelua alkukilpailuissa, välierissä ja loppuottelussa kilpailun kestäessä lähes seitsemän tuntia. Mestarijoukkueeseen kuuluivat Väinö Riikonen ja hänen poikansa Pekka Riikonen, Keijo Eisala sekä Eino Hiltunen. Raisiolaiset kyykkääjät menestyivät erinomaisesti myös henkilö- kohtaisissa SM-kilpailuissa 1960-luvulla. Eero Kelonen sijoittui toiseksi Helsin- gissä vuonna 1964 pidetyssä mestaruuskisassa. Samassa kilpailussa Väinö Riiko- nen oli kolmas, Eino Hiltunen neljäs ja Keijo Eisala viides. Kilpailuun osallistui 40 kyykänlyöjää. Raision kyykkäurheilun uranuurtaja Väinö Riikonen sijoittui kol- manneksi myös vuoden 1965 SM-kisassa.

Eino Hiltunen ja Keijo Eisala jatkavat: ”Aloitimme harjoittelun keväisin heti lu- mien lähdettyä. Loimme henkeä ja haimme tottumusta otteluissa Turun ja Pan- sion karjalaisia vastaan. Kesäisin olimme kilpailemassa eri puolilla Suomea mel- kein joka viikonloppu. Pelimatkat me teimme omilla autoillamme. Maksoimme kuskina olleelle bensarahan. Myöhemmin seura maksoi meidän pelimatkat. Kyy- kän pelaamisessa meitä viehättivät kilpailuvietti, yhteenkuuluvaisuuden tunne sekä ennen kaikkea karjalaishuumori, joka on kyykänpeluun suola.”

1960-luvun lopulla toiseksi kauden pääkilpailuksi SM-kisojen rinnalle tuli Pre- sidentin malja –joukkuekilpailu, jota on pelattu vuodesta 1969 lähtien aina syys- kuun toisena lauantaina. Joukkuekilpailun SM-kisan ajankohta on vakiintunut Karjalan Liiton kesäjuhlien yhteyteen viikkoa ennen juhannusta. Henkilökohtai- nen SM-kisa puolestaan käydään elokuun ensimmäisenä lauantaina. Presidentti Urho Kekkonen kävi Seurasaaressa seuraamassa kyykkää ja innostui lajista. Hän lahjoitti hopeapokaalin kiertopalkinnoksi edistääkseen kyykänlyönnin harrastus- ta ja kilpailutoimintaa. Presidentin maljasta on kilpailtu vuosittain ja kilpailuihin ovat osallistuneet piirien mestarijoukkueet. Kilpailun on järjestänyt vuosittain se seura, jonka hallussa kiertopalkinto on kulloinkin ollut. Kiertopalkintoa puolusta- va seura saa oikeuden osallistua kilpailuun isäntäjoukkueena, vaikka se ei olisi- kaan piirinsä mestari sinä vuonna. Raision Karjalaiset voittivat ensimmäisen ker- ran Presidentin malja –kilpailun Helsingissä vuonna 1971. Voittajajoukkueeseen kuuluivat Eino Hiltunen, Keijo Eisala, Eero Kelonen ja Pertti Tiirakari. Seuraavana vuonna Raision Karjalaiset isännöivät kilpailua. Vaisaaren kentällä käytyyn kilpai- luun osallistui kahdeksan joukkuetta. Raisiolaisten oli tyytyminen toiseen sijaan, sillä kiertopalkinnon voitti Helsingin Entiset Salmilaiset. Raision Karjalaisten jouk- kueessa pelasivat Eino Hiltunen, Eero Kelonen, Keijo Eisala ja Pertti Tiirakari.

Nuorisotoiminta

Yhdistys käynnisti nuorisotyön vuoden 1962 syksyllä uuden puheenjohtajan- sa Tahvo Leppäsen johdolla. Nuorisotoiminnan virallinen lähtölaukaus annettiin 29.11.1962, jolloin Raision Yhteiskoululla pidettiin nuorten ja vanhempien yhtei- nen nuorisoilta. Tilaisuudessa puhuivat seuran puheenjohtaja Tahvo Leppänen ja Karjalan Liiton nuorisosihteeri Paavo Suominen, joka kertoi Liiton viime aiko- jen panostuksesta nuorisotyöhön. Karjala-seuroissa oli alkanut toimia eri puolilla maata lukuisia nuorten kerhoja. Raisiossa nuorisojaoston tanhu- ja näytelmäryh- miä alkoi vetää kyykkäurheilun puolelta tuttu seuran puuhamies Väinö Riikonen.

Nuoret esiintyivät ensimmäisen kerran seuran pikkujoulujuhlassa 8.12.1962 Rai- sion seuratalolla.

Pipsa Ahlqvist (o.s. Rokka) muistelee: ”Meitä oli toistakymmentä nuorta mu- kana toiminnassa. Me olimme vuonna 1962 iältämme 15 vuoden molemmin puolin. Sama pieni, mutta aktiivinen ryhmä sekä tanhusi että näytteli. Väinö Rii- konen toimi kaiken aikaa meidän vetäjänä. Ilman häntä meillä ei varmastikaan olisi ollut näin vilkasta toimintaa.” Pipsa Ahlqvist harrasti tanhuamisen ja näyt- telemisen lisäksi myös runonlausuntaa. Hän on voittanut muun muassa Karjalan Liiton kesäjuhlilla lausuntakilpailun.

Tanhu- ja näytelmäryhmät osallistuivat vuosittain Karjalan Liiton järjestämiin kesäjuhliin, talvipäiviin ja nuortenpäiviin. Näitä vuoden päätapahtumia varten

Presidentti Urho Kekko- nen kättelemässä Raision Karjalaisten kyykkäjouk- kueen Eino Hiltusta vuon- na 1969, jolloin kilpailtiin ensimmäisen kerran Presi- dentin maljasta.

EINO HILTUSENKOKOELMA

nuoret harjoittelivat talvisin ainakin kerran viikossa. Tanhuharjoitukset pidettiin Yhteiskoululla. Näytelmäharjoitukset puolestaan pidettiin joko ammattikoululla tai ryhmän jäsenten kodeissa. Nuoret rahoittivat toimintaansa järjestämällä ilta- mia seuratalolla. Pekka Riikonen kertoo: ”1960-luvun alkupuolella ihmiset tuli- vat vielä joukoin iltamiin. Tilaisuudet avattiin tavallisesti puheella, minkä jälkeen seurasivat meidän esittämät ohjelmanumerot. Joka iltamaan piti harjoitella uusi näytelmä. Iltamat ajoitettiin sopivasti talvipäivien, nuortenpäivien ja kesäjuhlien edelle, joten ne olivat tavallaan näytelmien kenraaliharjoituksia. Muita ohjelma- numeroita olivat runonlausunta- ja tanhuesitykset. Iltamien päätteeksi oli tans- sia. Pääsylipputuloilla ja kahvituksella me rahoitimme matkamme isoihin tapah- tumiin eri puolille maata.”

Myös tanhuharjoitukset teettivät paljon työtä. Pipsa Ahlqvist ja Pekka Riiko- nen kertovat: ”Karjalan Liiton nuoriso-ohjaajien opastuksella me harjoittelimme joka vuosi uusia tanhuja. Tavallisesti ryhmästämme osallistui pari tanhuajaa Väis- kin lisäksi Turussa pidettyihin tanhukursseihin. He puolestaan opettivat ne meille muille. Uusien tanhujen kuvioiden opetteluun tarvittiin paljon harjoittelua. Tan- hujen säestyksessä käytimme seuran lahjoituksena saamaa magnetofonia. Opet- telemamme tanhut oli osattava seuraavassa valtakunnallisessa kilpailussa. Me hankimme vanhempiemme avustuksella kansallispuvut esiintymisiä varten.”

Raision Karjalaisten näytelmäryhmä esiintymässä seuratalolla 1960-luvun al- kupuolella. Kuvassa vas. Pirjo Rokka, Väinö Riikonen, Toivo Römpötti ja Ka- levi Römpötti.

RAISIONKAUPUNGINKIRJASTONKOKOELMA

Ahlqvist ja Riikonen jatkavat: ”Raision Karjalaisten nuorisotoiminta päät- tyi vuoden 1966 kuluessa. Meistä nuorista tuli aikuisia ja elämä vei meitä eri suuntiin. Toiminta päättyi meidän edustamiimme suuriin ikäluokkiin. Meidän jäl- keemme ei tullut enää seuraavaa ikäryhmää. Se oli syynä nuorisotyön päättymi- seen.”

Tanhuryhmä harjoittelemassa Raision Yhteiskoululla 1960-luvun alkupuolella.

RAISIONKAUPUNGINKIRJASTONKOKOELMA

Lippu

Seura alkoi puuhata oman lipun hankkimista vuonna 1963 johtokunnan esittäes- sä tammikuun kokouksessaan määrärahan varaamista tähän tarkoitukseen. Hel- mikuussa kokoontunut vuosikokous hyväksyi lipun tilaamisen Karjalan Liitosta.

Asian hoito jätettiin johtokunnan tehtäväksi sellaisessa aikataulussa, että lippu saatiin Karjalan Liiton seuraavaan kesäjuhlaan mukaan.

Uuden lipun naulaustilaisuus pidettiin kesäkuun alussa Toivo Römpötin luona pidetyssä tarinaillassa. Tavallista juhlavammassa tarinaillassa seuran puheenjoh- taja Tahvo Leppänen puhui lipun asettamista velvoitteista ja opettaja Olga Ailu- Vuorela puolestaan lipun karjalaisia yhdistävästä voimasta. Näin Raision Karja- laiset pääsivät osallistumaan oman lipun kanssa Liiton Tampereen kesäjuhlille, jossa uudet Karjalaseurojen liput vihittiin juhlallisin menoin. Lippua on sittemmin käytetty Liiton juhlien lisäksi seuran omissa juhlissa.

Juhlat ja retket

Viikkoa ennen juhannusta järjestettävä Karjalan Liiton kesäjuhla on suurin karja- laisten yhteinen vuosittainen tapaaminen. Leo Mannonen muistelee: ”Meitä oli aina täysi linja-autolastillinen kaksipäiväisille Liiton kesäjuhlille lähtijöitä 1960-lu- vulla. Kesän toinen iso tapahtuma oli yksipäiväinen Varsinais-Suomen piirin ke- säjuhla.”

Seuran omia vuosittain järjestettyjä juhlia olivat pyhäinpäiväjuhla ja pikkujou- lu. Ensimmäisen pyhäinpäiväjuhlan Raision Karjalaiset järjestivät 5.11.1960 Raisi- on Yhteiskoululla. Juhla alkoi jumalanpalveluksella kirkossa klo 10.00, minkä jäl- keen yhdistyksen puheenjohtaja Iivo Koskenranta ja sihteeri Nils Pentti laskivat kukkalaitteen Karjalaan jääneiden vainajien ja sankarivainajien muistomerkeil- le. Päiväjuhlan ohjelmaan kuului tervehdyspuhe, Karjala-kuoron ensiesiintymi- nen, VPK:n soittokunnan musiikkiesityksiä, runonlausuntaa, juhlapuhe ja loppu- hartaus.

Pikkujoulujuhlien pitopaikkoina olivat seuratalo, Yhteiskoulun kerhohuone, Säästöpankin kerhohuone ja paloaseman juhlasali. Ensimmäistä seuran nuor- ten järjestämää pikkujoulua vietettiin 8.12.1962 seuratalossa salintäyteisen kar- jalaisyleisön läsnä ollessa. Tervehdyssanojen jälkeen juhlan ohjelmaan kuuluivat muun muassa Karjala-kuoron esittämät joululaulut ja seuran tyttöjen esittämät tonttuleikit. Kahvitarjoilun jälkeen seurasi illan kohokohtana näytelmäesitys. Yh- distyksen vasta perustettu näytelmäkerho esitti Kersti Bergrothin näytelmän Kan- naksen lumous, jossa esiintyivät Liisa Rantala, Toivo Römpötti, Kalevi Römpötti ja Väinö Riikonen.

Seura alkoi 1960-luvulla järjestää jäsenilleen myös päiväretkiä ja teatterimat- koja. Ensimmäinen vuonna 1961 tehty kesäretki suuntautui Tammelaan ja Hä- meenlinnaan. Sunnuntairetkelle lähdettiin kahdella linja-autolla, sillä osanottajia oli peräti 74.

Raision Karjalaisten pikkujoulujuhla seura- talolla 1960-luvun al- kupuolella.

RAISIONKAUPUNGINKIR-

JASTONKOKOELMA

Tapahtumia

Aito-karjalaiset pidot ammattikoululla 3.6.1962:

Ajatus pitojen järjestämisestä syntyi tarinailloissa. Pitojen toteutuksesta vastan- neet seuran naiset valmistivat tilaisuuteen monia karjalaisia herkkuja. Ruoat val- mistettiin sekä kotona että ammattikoulun keittiössä. Ruokatarjoilun lisäksi pi- doissa oli monenlaista ohjelmaa. Seuran puheenjohtaja Tahvo Leppänen lausui vieraat tervetulleiksi ja piti ruokarukouksen. Raision VPK:n soittokunta soitti Leo Mannosen johdolla, Raision Karjala-kuoro esiintyi Iris Suokiven johdolla ja juhla- puheen piti Karjalaseurojen Varsinais-Suomen piirin puheenjohtaja, rovasti Erk- ki Hilke.

Ammattikoululle oli kertynyt 180 pitovierasta. Tilaisuus yhdisti karjalaiset ja varsinais-suomalaiset pöydän antimillaan ja välittömällä tunnelmallaan.

Kevätkekkerit 12.4.1964 Raision Yhteiskoululla:

Tilaisuuteen saapui parisataa henkeä seuran naisten tekemien herkullisten piira- koiden houkuttelemina. Kekkereiden ohjelmaan kuului kansantanhuja, lausuntaa ja kuorolaulua. Juhlapuheen piti everstiluutnantti Reino Simonen. Väliajalla seu- ran naiset tarjosivat vieraille kekkerikahvit ja leipomiaan karjalanpiirakoita, minkä jälkeen kyykkäkerhon jäsenet esittivät yleisölle kyykkäpeliä. Päätteeksi nuorten näytelmäkerho esitti Väinö Riikosen ohjaaman näytelmän Juhannustaika.

Vuoden 1970 juhlaviesti:

Kerran viidessä vuodessa maassamme kulkeva Karjalan Liiton juhlaviesti saapui 18.2.1970 Raisioon. Vaihtotilaisuus oli Nils ja Hilkka Pentin kotona, missä Naan- talin Seudun Karjalaiset luovuttivat viestin Raision Karjalaisille. Ilta vierähti juh- laviestikansioita lukiessa ja paikalla olleet kirjoittivat nimensä kansioon. Lisäksi Raision Karjalaiset liittivät juhlaviestikansioon puheenjohtajansa Toivo Römpötin kirjoittaman runon Oi kuinka kauniina Karjalan nään.

Iltamat Raision Kauppaoppilaitoksella 25.2.1973:

Raision Karjalaiset järjesti Karjalaisen kulttuurin viikolla vanhan hyvän ajan ilta- mat. Tilaisuudessa esiintyivät puheenjohtaja Toivo Römpötin lausuttua iltamavä- en tervetulleeksi Raision VPK:n soittokunta, Karjala-kuoro sekä kuorolausuntaa esittäneet Sylvia Hotinen, Hilkka Pentti ja Martta Mäkeläinen. Väliajalla juotiin kahvia ja syötiin piirakoita, minkä jälkeen opettaja Kauko Hörkkö piti juhlapu- heen. Lopuksi sali tyhjennettiin tuoleista ja tanssit alkoivat. Iltamien juontajana oli Leevi Inkinen.

Yhdistyksen hallinto

Raision Karjalaiset ry.:n asioita hoitaa ja sen hallituksena toimii johtokunta, jonka vuosikokous valitsee kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Johtokuntaan kuuluu yhdek- sän jäsentä. Johtokunta valitsee keskuudestaan puheenjohtajan, varapuheenjoh- tajan ja sihteerin. Rahastonhoitaja sen sijaan valitaan johtokunnan ulkopuolelta.

Ensimmäisten 15 toimintavuoden aikana johtokunnan kokoukset pidettiin jär- jestäytymiskokouksia lukuun ottamatta johtokunnan jäsenten kodeissa. Johto- kunta kokoontui tarpeen mukaan kahdesta neljään kertaan vuodessa.

Yhdistyksen sääntömääräinen vuosikokous pidetään helmikuussa. Kokouk- seen voivat osallistua kaikki seuran jäsenet. Osallistujien määrä vaihteli ensim- mäisinä 15 vuotena vuoden 1961 60 hengestä vuoden 1974 12 henkeen. Vuosi- kokousten paikkoina olivat jäsenten kotien lisäksi Raision Yhteiskoulun ruokasali sekä Säästöpankin ja Osuuspankin kerhohuoneet.

Vuosikokouksessa valitaan tarvittavat toimikunnat. Raision Karjalaisten van- hin toimikunta oli vuonna 1960 perustettu ohjelmatoimikunta, joka lakkautet- tiin vuonna 1963. Samana vuonna aloitti työnsä nuorisotoimikunta ja vuonna 1965 perustettiin uutena toimikuntana juhlatoimikunta. Nämä toimikunnat jat- koivat toimintaansa vuoteen 1970 asti. Vuonna 1964 aloittanut naistoimikunta on yhä tänä päivänä yksi Raision Karjalaisten toiminnan kivijaloista. Lempi Inki- nen kertoo: ”Naistoimikunta on huolehtinut tarjoilusta seuran järjestämissä juh- lissa ja muissa tilaisuuksissa. Ennen kutakin tapahtumaa olemme kokoontuneet jonkun naistoimikunnan jäsenen kotona sopimassa työnjaosta. Toimikunnan ko- koonkutsujana on toiminut pääemäntä.”

Niin ikään vuosikokouksessa valitaan seuran edustajat piirin ja liiton tilaisuuk- siin. Seuran ilmoituslehtinä olivat Uutis-Valjakko ja sanomalehti Karjala.

Raision Karjalaiset ry.:n 15-vuotisjuhla 15.12.1974 Vaisaaren koululla

Seuran varapuheenjohtaja Iivo Koskenranta totesi Karjala –lehden haastattelussa ennen yhdistyksen 15-vuotisjuhlaa: ”Joukkomme on melko suuri, sillä jäsenmää- rämme on 236. Valtaosa jäsenistämme ovat iäkkäämpiä, mutta seuramme vah- voissa lajeissa kyykässä ja kuorossa on mukana nuorempiakin. Muuten nuorten mukaan saaminen tuntuu olevan vaikeaa. Pidämme edelleen tarinailtoja jokai- sen kuukauden ensimmäisenä tiistaina sekä suurempia yleisötilaisuuksia tarpeen ja innostuksen mukaan. Vuoden päätapahtuma tällä saralla on pikkujoulu.”

Juhlallisuudet alkoivat aamupäivällä Raision kirkossa pidetyllä juhlajumalan- palveluksella ja sen jälkeen kunniakäynnillä Karjalaan jääneiden vainajien muisto- merkillä. Vaisaaren koululla pidetyssä päiväjuhlassa piti tervehdyspuheen seuran varapuheenjohtaja Iivo Koskenranta sekä juhlapuheen Karjalan Liiton järjestösih- teeri Reino Joenpolvi. Tilaisuudessa esiintyivät muun muassa Raision VPK:n soit- tokunta Bruno Sirkiän johdolla ja Raision Karjala-kuoro.

Juhlassa jaettiin Karjalan Liiton myöntämiä ansiomerkkejä. Hopeisen ansio- merkin saivat Iivo Koskenranta, Toivo Römpötti ja Iris Suokivi. Pronssisella an- siomerkillä palkittiin puolestaan Eino Hiltunen, Leo Mannonen, Sirkka Teitto ja Ritva Vuori. Päätössanat lausui seuran puheenjohtaja Toivo Römpötti. Lämmin- henkinen juhla päättyi yhteisesti laulettuun Maamme-lauluun.

Vuodet 1975-1989:

Tarinailtoja, kuorolaulua, kyykkää, juhlia ja retkiä

Tarinaillat

Tarinailtoja alettiin pitää joka kuukauden ensimmäisenä torstaina aikaisemman tiistain sijasta vuonna 1976. Seuran varapuheenjohtaja Iivo Koskenranta kertoi seuran vuosikokouksessa vuonna 1974 mahdollisuudesta käyttää myös Osuus- pankin kerhohuonetta tarinailtojen pitopaikkana. Tällöin ne, joilla ei ollut mah- dollisuutta järjestää 20-30 hengen tarinailtaa kotonaan saattoivat isännöidä tarinailtaa pankin tiloissa. Tarinailtoja ryhdyttiin viettämään Osuuspankin kerho- huoneessa 1970-luvun jälkipuolella rinnan kodeissa pidettyjen tapaamisten kans- sa.

Raision Karjala-kuoro

Kuoro esiintyi myös Raision ulkopuolella. Iris Suokivi kertoo: ”Teimme konsert- timatkan Ruotsiin, Raision ystävyyskaupunkiin Sigtunaan vuonna 1981. Lisäksi esiinnyimme vuosien varrella Turussa, Kaarinassa, Maskussa, Lemussa ja Askai- sissa. Esiinnyimme kaikkiaan 98 kertaa, joista omia konserttejamme oli 14. Nämä konsertit teettivät tietenkin eniten työtä. Meillä oli omissa konserteissamme myös kuoron ulkopuolisia solisteja. Esiinnyimme esimerkiksi urkuri Erkki Alikosken kanssa sekä Turun Tuomiokirkossa että Raision kirkossa. Vuonna 1982 esitimme Kari Tikan Messun Raision kirkossa. Saimme solistiksi Esa Ruuttusen. Urkuja soit- ti vanhempi poikani Heikki Suokivi. Esitimme Messun myöhemmin myös Askais- ten kirkossa, joilloin solistina oli Martti Korpela.”

Iris Suokivi jatkaa: ”Harjoitusten ja esiintymisten vastapainoksi teimme virkis- tysmatkoja Sibeliuksen Ainolaan, Savonlinnan oopperajuhlille, sinfoniakonsert- teihin Finlandia-talolle, Tallinnaan ja Itävaltaan Salzburgin musiikkijuhlille.”

Alkuvuosina kuorolaiset hankkivat itse nuotit. Myöhemmin seura rahoitti nuot- tien hankinnan. Kuoro sai kahdesti avustuksen Raision kulttuurimäärärahoista.

Esiintymisasut jokainen kuorolainen maksoi itse. Iris Suokivi korostaa: ”Toimin-

tamme oli harrastuspohjaista. Teimme sitä rakkaudesta musiikkiin. Saamamme ulkopuoliset solistit eivät ottaneet koskaan maksua esiintymisestään, eikä meillä tosin olisi ollut rahaakaan maksaa heille. Maailma oli siihen aikaan erilainen. Sil- loin tehtiin töitä vielä talkoohengessä. Kuoromme oli hyvin itsenäinen, eikä seu- ra puuttunut sen toimintaan. Meitä ei määrännyt kukaan, vaan saatoimme itse määrätä omien konserttiemme aikataulun. Harjoittelimme, ja kun ohjelma alkoi tuntua valmiilta esiinnyimme. Harjoituspaikkamme vaihtui vuonna 1978. Viimei- set vuodet kuoro harjoitteli tiistai-iltaisin Raision seurakuntatalolla.”

Viimeisen kerran Raision Karjala-kuoro esiintyi raisiolaisten kuorojen konser- tissa kaupungintalolla 29.2.1984. Karjala-kuoron lisäksi tilaisuudessa esiintyivät Raision Kirkkokuoro ja Raision Laulajat. Iris Suokivi muistelee: ”Kuoron toiminta päättyi lopullisesti vuonna 1985. Minä ajattelin, että oli oikea hetki lopettaa, kun me osasimme vielä laulaa hyvin. Ehdotin kuorolaisille, että he kyselisivät uutta kuoronjohtajaa. Paula Lammesta pyydettiin tähän tehtävään, mutta hän ei ha- lunnut ryhtyä siihen. Ne, jotka halusivat jatkaa laulamista liittyivät Raision Lau- lajiin.”

Vuosien varrella kuoron kokoonpano vaihteli. Uskollinen kantajoukko, Anna- Liisa Pentti, Maija Pentti, Maija-Liisa Pentti, Nils Pentti, Alvar Karhu ja Leo Man- nonen, oli kuitenkin mukana kuoron koko 25 vuotta kestäneen toiminnan ajan.

Lisäksi Iivo Koskenranta ja Elli Pentti olivat mukana lähes alusta alkaen.

Raision Karjala-kuoro 20-vuotiskonsertissaan 12.10.1980 Raision Kauppaoppilai- toksella

IRIS SUOKIVENKOKOELMA

Kyykkä

Raision Karjalaisten kyykkäkerho isännöi kyykän henkilökohtaista SM-kisaa elo- kuussa 1975 Vaisaaren kentällä. Saman vuoden kesäkuussa raisiolaiset olivat si- joittuneet toiseksi joukkuekilpailun SM-kisassa Karjalan Liiton suurjuhlissa Hel- singissä.

Raision Karjalaiset järjestivät kyykän Varsinais-Suomen piirinmestaruuskilpai- lut kahdesti 1970- ja 1980-luvuilla. Eino Hiltunen vastasi isäntäseuran parhaasta suorituksesta vuonna 1978 sijoituttuaan kolmanneksi henkilökohtaisessa kilpai- lussa. Raisiolaisten menestys oli huomattavasti parempi kahta vuotta myöhem- min Pansiossa pidetyissä piirinmestaruuskilpailuissa, sillä he voittivat joukkue- kilpailussa piirinmestaruuden ja Eino Hiltunen voitti henkilökohtaisen kilpailun.

Voitettuaan piirinmestaruuden joukkuekilpailussa raisiolaiset pääsivät osallistu- maan Presidentin malja –kilpailuun. Toisen kerran Raision Karjalaiset järjestivät piirinmestaruuskilpailut vuonna 1987. Joukkuekilpailussa isäntäjoukkue sijoittui toiseksi Turun Uuden Karjalaseuran voitettua mestaruuden. Henkilökohtaisessa kilpailussa Pekka Pitkänen sijoittui parhaana raisiolaisena viidenneksi.

1980-luvulla Raision Karjalaiset kilpaili tasaväkisesti Turun Uuden Karjalaseu- ran ja Pansion Karjalaisten kanssa piirinmestaruuksista joukkuekilpailussa. Esi- merkiksi vuonna 1988 Pansion Karjalaiset oli piirin paras joukkue Raision Kar- jalaisten sijoituttua hopealle. Raision Pekka Pitkänen voitti piirinmestaruuden henkilökohtaisessa kilpailussa samoissa kisoissa.

Juhlat ja retket

Joulujuhlien pitopaikkoina olivat Säästöpankin ja Osuuspankin kerhohuoneet sekä erityisesti keskustan nuorisotila liikekeskuksessa. Seuran joulujuhla pidettiin 9.12.1976 TSSP:n kerhohuoneessa. Tilaisuuden ohjelmaan kuuluivat puheenjoh- tajan tervehdyspuhe, Karjala-kuoron esitys, seurakunnan edustajan pitämä jou- lupuhe, jouluvirsi, kahvitarjoilu, yhteislaulu, joulupakina, kyykkäkilpailun palkin- tojenjako, arvonta, joulupukin vierailu ja päätössanat. Tarjoilusta huolehti seuran naistoimikunta.

1960-luvun pyhäinpäiväjuhlista luovuttaessa perinteeksi muodostuivat kun- niakäynnit Karjalaan jääneiden vainajien ja sankarivainajien muistomerkeillä kaa- tuneiden muistopäivänä, pyhäinpäivänä ja itsenäisyyspäivänä. Seppeleen laski- joina olivat seuran nimeämät henkilöt.

Seuran järjestämiä vuotuisia retkiä olivat entiseen tapaan Karjalan Liiton ke- säjuhlat ja Varsinais-Suomen piirin kesäjuhlat. Niin ikään teatterimatkoja, lähinnä Helsinkiin ja Tampereelle, tehtiin lähes vuosittain.