KAUNIS ON SUOMI RAISION KOHDALTA
Ju t t u ja j a m u i s t e l u k s ia Ra i s i o s t a
T o im . A l t t i K o i v i s t o j a S a m i R a n i n e n Kuv. Y r j ä n ä E r m a l a
Raision kaupungin ju lk aisu ja 1/2000
i s s n 0783-9375
Paino-R aisio O y 2000
SISÄLLYSLUETTELO
Esipuhe 5
Muistikuvia vanhasta Raisiosta 6 Kieltolain aika Raisiossa 22 Sota-ajan Raisio 24 Kunnalliselämän koukerolta 37 Myllyn varjossa 6 l Seuraava potilas 86
Koulumuistoja 90
Urheilusankareita 103
Teatterielämää 112
’’Pommari-sukupolvi” muistelee 117
ESIPUHE
Kesällä 1999 ilmestyi raisiolaisjuttuja sisältävä kirja Kaunista päivää, jon
ka esipuheessa vihjasimme mahdollisesti palaavamme asiaan. Tämä osoit
tautuikin tarpeelliseksi. Aiemmasta kirjasta puuttuivat tiettyihin keskei
siin elämänaloihin, kuten teollisuuteen ja kunnalliselämään, liittyvät muistelukset.
Kaunista päivää -kirjaa hallinneen huumorin rinnalle olemme ottaneet hieman vakavampiakin paikallishistoriallisia muisteluksia. Aineiston ke
ruu onnistui hyvin ja uudesta kirjasta saatiin itse asiassa ensimmäistä laajem p i. K irja lle saatiin tä llä k in k erta a nim i m erk ittäv än raisiolaispersoonan Väinö Petäsen (1908 - 1979) suosimaa sanontaa mukaillen.
Kirjan ovat jälleen kerran toimittaneet Altti Koivisto ja Sami Raninen kulttuuri- ja kirjastotoimen yhteistyönä. Kuvituksen on laatinut Yrjänä Ermala, jonka teokset ovat viime vuosina tulleet raisiolaisille tutuiksi monessa muussakin yhteydessä.
Kiitoksemme kaikille, jotka ovat arvokkaalla panoksellaan auttaneet tä
män kirjan syntyä.
MUISTIKUVIA VANHASTA RAISIOSTA
R aision m a in eik k a in k a rta n o P ern o on vuosisatojen a ja n vaikuttanut voim akkaasti raisiolaisten elä m ä ä n . Se m ain ita an asiakirjoissa j o 1450- luvulla. A lueliitoksen kau tta k a rtan o siirtyi vu on n a 1 9 6 7 Turun k a u pungille.
Turussa toiminut A.I. Arwidsson oli ensimmäisiä suomalaisuusmiehiä ja Suomen kansallisia herättäjiä. Hän joutui 1820-luvun alussa vapaaehtoi
sesti poistumaan maasta Ruotsiin. Suomen silloinen hallintokoneisto oli tehnyt Anvidssonin toimeentulon mahdottomaksi, koska häneltä evät
tiin kaikki työ, mitä hän olisi historiantutkijana saattanut tehdä.
Arwidsson on saanut muistomerkkinsä tuomiokirkon vierelle hä
nen omana elinaikanaan haaveksimaansa itsenäiseen Suomeen. Viimei
sen iltansa Suom essa Arwidsson vietti Pernon kartanossa oman mielitiettynsä Jeanette Armfeltin kanssa. Tämä joutui jäämään Suomeen.
Pernon kartanon Tammimäen erään koivun kyljestä saatettiin siksi vielä vuosikausia lukea tämän viimeisen päivän aikana ilmaistu lemmen- tunnustus ’’Lemmen poluksi” kutsutun metsätien varrella. Lupaus pidet
tiin ja tilanteen tasaannuttua lemmenpari sai toisensa.
Pernon kartano on kautta aikojen ollut myös eräs turkulaisen ja samalla suomalaisen kulttuurielämän keskus. Siellä ovat pidempään asu
neet mm. tunnettu ruotsalainen runoilija Johan Henrik Kellgren, joka toimi kotiopettajana Pernossa vuonna 1773 ja Uudessakaupungissa syn
tynyt Robert W ilhelm Ekm an, joka vaikutti Pernon kartanossa maalatussaan Turun tuomiokirkon freskot vuosina 1850 - 1854. Turun historiaan liittyvänä musiikillisen maailman edustajana mainittakoon Jo seph Pippingsköld. Pernon kartanossa samoin kuin sen läheisessä Upalingossa ja Pakarlassa ovat vaikuttaneet mm. suvut Armfelt, Fincke, Fleming, Horn, Pippingsköld, Stälarm, Stälhandske, von Schantz, Tavast,
Troil ja Wallenstierna. Näiden sukujen jäsenet ovat vaikuttaneet voi
makkaasti Suomessa meri- ja maanpuolustuksen alalla, valtionhallinnos
sa, tieteissä sekä taiteissa.
Suomen merivoimien vuosijuhlapäivää vietetään Kotkan saaristossa 9- 7.
1790 käydyn Ruotsinsalmen voittoisan meritaistelun muistoksi. Se on vieläkin suurin meritaistelu pohjoismaiden historiassa.
Pernon kartanon nuori herra Ulric Wallenstierna toimi Ruotsin
salmen taistelussa everstiluutnantti Törningin 2. prikaatin 8. divisioonan tykkivene no 30:n päällikkönä. Hän haavoittui ja hänen osoittamansa urheuden palkitsemiseksi itse kuningas Kustaa III antoi hänelle kunnia- miekan. Kunniamiekka on vieläkin Pernon kartanossa ja kädensijassa on kirjoitus ’’Givit af konungen til Ulric Wallenstierna för tapperhet vid segern den 9 de Julij 1790”. Tiettävästi taisteluun oli osallistunut muita
kin raisiolaisia. Muun muassa tästä tapahtumasta kertoi kirjailija Ukko Kivistön laatima historiallinen kavalkadi Pernon kartanon 500-vuotisjuh- lassa. Raision Perno oli tuolloin 30. 6. 1958 valtakunnallisesti huomion keskipisteenä, sillä tasavallan presidentti Urho Kekkonen Sylvi-puoli- sonsa kanssa kunnioitti läsnäolollaan tätä juhlapäivää.
Pernon kartanon isäntä, majuri Karl Fredrik Wallenstierna, perimätiedon mukaan Intiassa asti purjehtinut meriupseeri, oli ennen Suomen sotaa 1808 - 1809 toiminut Turun linnassa. Linnan ympäristöön oli juuri tuol
loin Ruotsinsalmen taistelun sankari eversti Viktor von Stedingk Turun eskaaderin eli Sinisen lipun komentajana rakennuttanut modernin lai
vastotukikohdan. Venäläisten kevättalvella 1808 marssittua Turkuun jä
tettiin tukikohta kiireellä ja telakalla olleet kymmenet sota-alukset pol
tettiin. Evakuoinnin yhteydessä oli Pernon kartanon isännän palvelijatar vienyt linnan keittiön suuren kuparipadan mukanaan ja kätkenyt sen kartanon läheiseen suohon. Se oli aikanaan olojen rauhoituttua kaivettu esiin. Pata komeilee nyt kartanon takan vieressä kunniapaikallaan.
Venäjän j a Turkin välille syttyi v u on n a 1853 sota, j o k a tu n n etaan K ri
min sotana. Suom essa sitä kutsutaan myös "Oolannin s o d a k s i”, koska A h ven an m aa jo u tu i väh äksi a ik a a vihollisen m iehittäm äksi. Turkin liit
tolaiset Englanti j a R an ska nim ittäin ryhtyivät sotatoim iin myös Itäm e
rellä herättääkseen p elk o a p ääkau p u n g issa Pietarissa j a häiritäkseen m e
ren ku lku a Suom en ran n ikoilla. Venäläiset jo u k o t ryhtyivät keväällä 1854 varustam aan Suom en ran n ikoiden tod en n äköisiä m aihin n ou su kohteita kuten Turkua. Suuren postitien varrella, läh ellä Jerta n siltaa sijaitseva
K im aliston m äki linnoitettiin tuolloin o sa n a Turun alu een puolustus- valm isteluja. K im aliston m äen p atteri e i k u iten kaa n osallistunut sota
toimiin. Patterin koeam m u n ta epäonnistui, sillä lyhyeksi jä ä n y t kranaatti p u tosi vaarallisen läh elle R aision kirkkoa.
Englannin laivaston neljä tykistöalusta suorittivat 22. 8. 1854 tiedustelu- iskun Turun kaupungin sisääntuloväylälle Ruissalon eteläpuolella. Nämä siipirataslaivat tulittivat kolme tuntia venäläisten ja suomalaisten merelle am puvia p attereita ja v äy läesteek si raken n ettu jen kettinki- ja junttapaaluesteiden takana olevia tykkipursia. Ennen taistelun alkua oli
vat seitsemän suomalaisten miehittämää tykkivenettä olleet Pansion ny
kyisen öljysataman alueella. Ne olivat valmiina torjumaan maihinnousut Pohjoissalmen kautta Turkuun. Alukset siirtyivät kuitenkin taistelun ajaksi Pikku-Pukin salmeen, missä olivat muutkin tykkiveneet.
Tämä tiedusteluisku ja englantilaisten aiempi satamakaupunkien polttaminen sekä 10 000 miehen vahvuiset jalkaväkijoukot Ahvenan
maalla enteilivät maihinnousua Turkuun. Siksi Turkuun johtaneet kolme väylää suunniteltiin suljettaviksi. Vuoden 1855 keväällä nämä väylät miinoitettiin ja niiden suojaamiseksi rakennettiin lisää merelle ampuvia pattereita. Pansion ja Ruissalon väliseen kapeikkoon laskettiin kolmeen riviin 65 Nobelin mekaanis-pyroteknistä ankkuroitua sarvimiinaa. Miinat valmistettiin Immanuel Nobelin (dynamiitin keksijän ja Nobel-palkin- non perustajan Alfred Nobelin isä) tehtaassa Pietarissa. Hän oli vuonna 1837 muuttanut Turkuun ja suunnitellut jo silloin miinojaan sekä siirty
nyt sitten seuraavana vuonna Pietariin.
Pansion miinoitetta suojasi Ruissalon Honkapirtin alueen patte
rin lisäksi nykyisen so tasatam an alu eella ollut patteri, jonka rintavarustuksen kivilatomus on vieläkin satamatoimiston kohdalla. Käsi
asein varustetun kivääriryhmän rintavarustus oli Pansion niemen länsi- kärjessä. Patterin miehistö asui Pansion tilan rakennuksis.sa ja päällystö karautti ratsuineen hälytyksen saatuaan Pernon kartanolta patterilleen.
Tuliasemaan kuuluvia mittavia majoitusparakki-, keittiö- ja tiestö- suunnitelmia ei ilmeisesti ehditty toteuttaa. Tiettävästi patteri osallistui tulitukseen jo vuonna 1854 englantilaisten iskiessä Turkuun, mutta pie
nen kantamansa takia sen tykit eivät voineet osua vihollisen aluksiin.
Raision Kimalistonmäen entisöidyn museopatterin tuliasema silloisine jalkaväkitykkeineen olisi osallistunut Raisionlahdelle tai Naantaliin mai
hin nousseen ja kirkon ohi Turkuun pyrkivän vihollisen torjuntaan Raision- joen sillan kohdalla. Raisionjoki oli myös osaltaan tulvitettu ylittämisen vaikeuttamiseksi. Eräiden arveluiden mukaan Raisionlahden perukan
koillispuoleisen mäentörmän ampumahaudan tapaiset painanteet saat
taisivat olla jo Oolannin sodan ajoilta. Sieltä olisi tulitettu maihin nousseita vihollisia.
Ensimmäisen maailmansodan aikana 1914 - 1918 Venäjän laivas
ton Tumn-Ahvenanmaan saaristoaseman Aurajoen suulla toimineen lai
vastotukikohdan suojana oli avomeren reunan saarille rakennettu ns.
Pietari Suuren m erilinnoitus linnakkeineen ja m iinakenttineen.
Maihinnousujen torjuntaan Turun tienoilla ei enää ollut tarpeen varau
tua miinatykistöasemin kuten Krimin sodan aikana. Rantaviivan valvon
taa suorittivat kuitenkin ratsain liikkuneet kasakat ja jo silloin oli valmis
tauduttu suojautumaan saksalaisten zeppeliinien pommituksilta esim.
pimentämällä öisin asuntojen ja katujen valot. Venäjän laivaston muonituksen tultua perin yksitoikkoiseksi sodan loppuvuosina olivat laivaston miehet olleet usein Raisionlahdella kalassa ja vesilintuja ampumassa.
Eero Auvinen
Hintsan kartanossa oli aikoinaan pitkään töissä Matti Mantera. Hän oli poikkeuksellisen kookas ja vahva mies. Silloisessa Venäjän armeijassa Mantera oli ottanut kenttäkanuunan syliinsä. Siitä lähtien häntä kutsut
tiin Kanuuna-Matiksi. Kenties hän oli joskus nuorempana sairastanut riisitaudin, koska hänen jalkateriensä asento oli poikkeava. Kaikesta täs
tä huolimatta Mantera oli mainio tanssija.
Nurkkatansseissa hänellä oli tapana jossakin vaiheessa iltaa men
nä soittajan luo ja sanoa: ’’Soitapa jäähdytystä.” Jäähdytys oli erikoisen vikkelä polkka. Mantera oli pistämätön siinä.
Kuten todettua, voimiltaan Matti Mantera oli vertaansa vailla. Ker
ran Mahittulan nuoret miehet kilvoittelivat voimiaan sokkelikiven nosta
misella. He olivat pistäneet kiven ympärille köyden ja siihen kalikan nostoa varten. Matti sattui kulkemaan siitä ohitse. ’’Jaa jaa, katotaas sitä”, hän sanoi ja nosti sokkelikiven kevyesti yhdellä kädellä. Mantera varoit- teli muita: ’’Olkaa tämmösen kans varovaisii, sen kans voi selkäns lonkat!”
Petteri Aaltonen oli Hintsan mylläri. Luonteeltaan hän oli temperament
tinen. Tätä luonteenpiirrettä kuvaa seuraava tapaus. Isokummalan isäntä sai häneltä velkatakaukseen nimen. Joku sanoi Aaltoselle, että hänellä meinataan maksattaa mainittu velka. Petteri meni Isoonkummalaan peräämään väitteen todenperäisyyttä. Hän säikäytti portilla räksyttäneen vahtikoiran, meni suoraan tupaan, löi lakkinsa lattiaan, hyppäsi
tasakäpälää ja kirosi. Hän kysyi, onko tällainen suunnitelma. Se kiistettiin.
Emäntä ihmetteli, miksi pihalla on niin hiljaista: ’’Eikö koira ole portilla?”
Petteri sanoi sen johonkin peloissaan karanneen. Petterin pelottavan suuttumuksen seurauksena Isonkummalan isäntä hoiti asian niin, että hän vapautui takauksesta.
Hellgrenin Kontru karttoi työtä yli kaiken, mutta kyllä hänellä oli kei
nonsa tulla toimeen. Hän kulki talosta taloon ja lähipitäjissäkin hänellä oli tukikohtansa. Hän soitti huuliharppua ja triangelia. Kontru soitteli ja kuljetti uutisia. Hänen elantonsa tuli tästä. Hänellä oli erityinen bravuurinumero, mutta sen esittäminen vaati kolme pirturyyppyä. Se oli sellainen, että kun Kontru soitti Porilaisten marssia, hän hoiti basso- puolen takapuolen äänillä. Tämä esitys vaati onnistuakseen ehdotto
masti mainitut kolme ryyppyä.
Aikana jolloin ei vielä ollut radiota tai televisiota, Hellgrenin Kontru oli pidetty esiintyjä.
Kalle Viik oli puuseppä ja erinomainen puuseppä olikin. Hänellä oli myös hyvä ulosanti. Jos oli ristiäiset, syntymäpäivät tai nimipäivät, Kalle kutsuttiin aina ja hänelle annettiin kiikkustuoli. Hän huolehti siitä, ettei päässyt tulemaan hiljaisia hetkiä.
Pienemmissäkin taloissa oli siihen aikaan kotieläimiä. Viikilläkin oli kanoja. Kanat olivat yleensä valtoimenaan pihamaalla ja munivat piilopaikkoihin. Sitten kun munat löytyivät, osa oli jo ruoaksi kelpaamattomia. Jotkut yrittivät myydä pilaantuneita kanamunia ujuttaen niitä syöntikelpoisten munien joukkoon. Kerran Kalle oli myymässä ka
nanmunia Turun kauppatorilla. Eräs naisihminen kysyi häneltä: ”Onks teidän munat haudottu?” Kalle vastasi: ”On toki, kahdessakin pesässä.”
Pirilän isäntä Rekola tunnettiin reiluna miehenä. Hänellä oli Artturi- niminen renki. Artturi oli hyvä työmies, mutta lotrasi viinan kanssa välil
lä. Rekola alkoi miettiä, miten saisi renkinsä juomisen loppumaan. Ker
ran Rekola sanoi rengilleen: ’’Kuules, tossa Kuuanvuoren rinteessä olis tonttimaata. Saat tontin, jos olet vuoden niin, etten mä näe sua humalas
sa.” Asia sovittiin ja Artturi ryhdistäytyi. Kyllä hän otti viinaa, mutta siivosi itsensä silloin pois Pirilän nurkista.
Yksi hyväkäs sanoi Rekolan Viljolle, että kyllä Artturi edelleen ryyppää. ’’Entäs sitten, omiaan ryyppää. Sopimus on se, etten mä n ä e Artturia humalassa vuoteen”, vastasi Rekola.
Artturin mökki on vieläkin Kuuanvuoren rinteellä.
Naapurissani Mäihämäellä oli 1920-luvun lopulla kunnanhoidokki, Pökän äiti. Hän asui savusaunassa, jota hän lämmitti risuilla. Ruokansa hän keitti kolmijalalla saunan pesässä. Kun saunaa käytettiin varsinaiseen tarkoitukseensa, hän oli puuvajan puolella.
Tullessaan meille hän ei koskaan pyytänyt mitään, mutta kyllä äiti aina antoi hänelle jotakin syötävää. Hän koitti korvata saaman.sa avun tekemällä meille luutia ja vihtoja. Kunta oli siis sijoittanut hänet Mäihämäkeen. Tämä oli sen ajan köyhäinhoitoa.
Hänen tyttärensä Pökän Tiltu teki luutia oikein myyntiin. Kunta sijoitti hänet asumaan omistamaansa torppaan Mahittulaan. Siitä tuli koko paikalle nimeksi Pökänmäki eli Pökkälä.
Mahittulassa eli ja asui aikoinaan Lindholmin Sofi. Hänen ammattinaan olivat marjojen ja sienten poimiminen sekä luutien ja rappuhakojen teko.
Vuosikymmenet hän meni kesäisin käsikärryillä ja talvisin potkukelkalla myymään tuotteitaan Turkuun. Omaa metsää hänellä ei ollut, mutta metsänomistajat eivät koskaan puuttuneet Sofin puuhiin.
Sofin töllistä meni katto vanhuuttaan 1930-luvun lopulla. Laak
sosen Jussi oli silloin kunnanhallituksen esimiehenä. Kunnanhallitus päätti kokouksessaan, että kunta tekee Sofin mökkiin uuden katon. Jussi lai
tettiin hoitamaan asiaa. Sofi sanoi, ettei mokomaa rötiskää kannata kor
jata. Hän teettää uuden talon. Jussi selittämään, että kunta huolehtii uu
den katon tekemisestä. Sofi myöntyi tähän ratkaisuun.
Sofi joutui kunnan hoitoon terveyden pettäes.sä 1940-luvun lo
pulla. Sosiaalitoimisto teki inventaarion hänen omaisuude.staan ja löysi muun muassa pankkikirjan. Kävi ilmi, että hänellä olisi ollut varaa ra
kentaa vaikka kaksi uutta taloa silloin, kun edellä kerrottu katonkorjaus tapahtui.
Sofin omaisuus oli koottu Turun matkojen tuotosta. Hän piti jatkuvasti menot pienempinä kuin tulot.
Raisiossa oli ennen sotia useita kyläseppiä, koska hevosten kengitys, ajoneuvojen korjaukset ja työvälineet olivat heidän alaaasa. Somersojalla oli seppä Lehtinen, jonka toinen ala oli leivinuunien muuraus. Kerttulas
sa olivat Lindroos ja myöhemmin Lähdetie. Keopellolla vaikutti seppä Rautio, joka toimi myös kirkon urkujen polkijana. Urkujen palkeiden polkeminen oli raska.sta ja polkijalla tuli olla painoa vähintään 100 kiloa.
Rippikoulun lauluharjoituksissa tarvittiin kaksi pojanjolppia polkemaan urkuja. Huhkon tienhaarassa oli sepän paja. Vuosisadan alussa Naanta
lissa oli viinatehdas ja kun ei ollut vielä rautatietä, pirtu ajettiin hevospelein
Turkuun. Pirtu kuljetettiin plommatuissa puutynnyreissä. Huhkon pajalla tynnyrin vannetta siirrettiin ja tynnyriin porattiin reikä. Siitä saivat ajo
mies ja seppä pirtunsa. Sen jälkeen tynnyrin reikään lyötiin tappi ja vanne asetettiin paikalleen.
Pirunmäessä oli seppä, joka tunnettiin taitavana teräseppänä.
Oli yksi sana, jota hän vihasi yli kaiken ja se oli ’’kiire”. Jos erehtyi lausumaan tämän sanan, seppä meni juoksujalkaa asuntoonsa eikä tul
lut sinä päivänä takaisin. Asia piti esittää taiten: ’’Olen menossa torille ja pistin korjattavia mukaani. Kun taas tulee asiaa Turkuun päin, tulen sitten hakemaan.” Jos työ oli pieni, seppä käski hakea Turusta takaisin tullessa. Tämä paja sijaitsi Pläkkikaupungissa, joka kuului silloin Raisi
oon.
Mälikkälässä ja Hintsassa oli seppä talon töitä varten. Hintsan myllyssä oli Aaltosen aikaan verstas sahan ja myllyn tarpeisiin. Isäni Ivar Mäentaka Hitinmäestä teki tilan sepäntyöt ja oli hyvä poraseppä.
Hän teki poranteroituksia monille.
Vankien kuljetus oli alkuaan siviilivirka. Matti Marjamäki oli Raision viimei
nen vanginkuljettaja. Kuljettajan piti järjestää määräysten mukainen säilytystila, moka ja puhtaus vangeille. Marjamäessä on vielä jäljellä putka- rakennus. Kerran Matti vei vangin käymälään. Hoikka vanki pakeni rei
än kautta ulos. Matti huomasi pakoyrityksen ja huusi: ’’Tule takaisin taikka ammun!” Hän laittoi vangin menemään reiän kautta takaisin käymälään ja päästi sitten ovesta ulos sanoen: ’’Oven kautta kuljetaan.”
Vankien kuljetus muuttui vasta 1950-luvun myötä poliisitoimeksi.
Säännöllinen linja-autoliikenne alkoi 1920-luvulla. ’’Aliini” ajoi linja-au
toa Lemu - Turku-linjalla. Matkan aikana hän saattoi poiketa jonkun tutun talon pihaan käyden juomassa punssin, minkä jälkeen jatkettiin matkaa. Seivästön Eino muisteli aikaa, jolloin hän kävi Maskusta käsin koulua Turussa. Aliini oli pysäyttänyt linja-autonsa metsätaipaleella Maskussa ruveten pitkävartisella kintaalla siivoamaan konepeltiä. Hän luuli konepellillä olevan pikku-ukkoja. Eikka haki metsästä kuusenoksan ruveten hänkin siivoamaan konepeltiä sanoen: ”Kyll sen pitäis puhdas oleman.” Aliini vastasi: ”Kyll se nyt on. Ajetaas taas.”
Oiva M äen taka T anskalainen Ja co b Sörensen tuli op ettam aan su om alaisille sokeriju u rikkaan viljelyä 1920-luvunpuolivälissä. Sörensen asettui a su m a a n R ai
sioon ostettuaan m aatilan K u n in k aa n oja lta (K u n in koja) vu on n a 1932.
Jacob Sörensenin tilalla oli töissä peräänantamattomuudestaan tunnettu Koiviston Yrjö. Sokerijuurikkaan taimiharvennus oli totuttu tekemään lyhytvartisella kuokalla kulkien konttaamalla. Harvennukseen tottumat
tomana Koivisto aloitti työt varhain aamulla haluten voittaa isäntänsä tässä työssä. Sörensenin tullessa pellolle hän oli saanut huomattavan etumatkan. Koivisto joutui kuitenkin toteamaan, että harvennukseen tot
tunut isäntä alkoi uhkaavasti saavuttaa häntä. Sorensen käytti pitkävartista kuokkaa kulkien pystyasennossa. Hän saavutti työntekijänsä vääjäämät
tä. Koiviston Yrjö suuttui ja heitti kuokkansa menemään voimasanojen kera. Hän totesi, että tämä työ ei sovi hänelle.
Huhkon kartanon isäntä Hans Juhler ja Jacob Sörensen olivat hyviä ys
täviä. Huhkossa oli sellainen harvinaisuus kuin vesivessa, jonka jäteve
det johdettiin pihalla sijainneisiin kolmeen saostuskaivoon. Juhler ke
hui, että viimeisestä kaivosta voi ottaa vaikka kahviveden. Sörensen tuumasi tähän: ”Minu sitte ei teillä kahvia juo.”
Nestori Itälammella oli pieni tila Kuninkaanojalla. Aika ajoin hän piti pelloillaan vierasta työvoimaa. Itälammen tarkkuutta tilanhoidossa ku
vaa seuraava 1930-luvulla sattunut tapaus. Naiset nostivat perunoita maasta käsin. Isäntä kulki perässä saappaan kärjellä multaa pöyhien.
Hän sanoi löytäessään poimimatta jääneitä perunoita: ’’Meillä eletään sillä, mitä muut haaskaavat.”
Eero Lehtinen osti aikoinaan Kuninkaanojalta maatilan. Hän raivasi sii
hen neljä hehtaaria peltoa. Ojan kaivuu lapiolla oli raskasta ja taitoa vaativaa työtä. Lehtinen pohdiskeli jälkeenpäin onnellisuuden tunnetta seuraavasti: ’’Kun istahtaa ojanreunalle ansaitulle tupakkatauolle ja kat
selee hyvin kaivamaansa viivasuoraa ojaa, siinä on onni.”
Ahti Sainio Im pi Ih a n d e r hoiti y k sin ä ä n R aision kirjastoa vuodesta 1947. Kirjaston
h o itajan toim i oli sivutoim inen j a m uuttui p ää to im iseksi vasta vuonna 1962, jo llo in v irkaan valittiin R aili Uusi-Honko. Im pi Ih a n d er siirtyi tä
m ä n jä lk e e n h o ita m a a n K a a n a a n j a K u n in kojan sivukirjastoja. H än j ä i eläk keelle vu on n a 1977.
Eräs Kuninkojan kirjaston asiakas kysyi kerran 1970-luvulla Impi Ihan- derilta määrätynlaista virkatun tossun mallia. Ihander ei löytänyt sitä, mutta hän tiesi henkilön, joka valmisti kyseisiä tossuja. Hän lupasi asi-
akkaalle ottaa selvää asiasta. Tossunvalmistaja ei kuitenkaan halunnut antaa ohjetta.
Ihanderin Impi keksi tällöin juonikkaan keinon. Hän osti valmis
tajalta mainitunlaiset tossut. Impi sanoi minulle voitonriemuisena: ’’Sit
ten kun mennään Kuninkojalle, puretaan tossu siellä ja otetaan selvää miten se on tehty.”
Kiitollinen asiakas sai Impin viitseliäisyyden ansioista tossun mallin käyttöönsä.
Sirkka Iljin
Löysimme kerran Kaanaan tai Kuninkojan poistokirjoista Rauha Kuu- salon romaanin ’’Yhdeksän kuukautta”, jonka Ihanderin Impi oli muovittanut 1960-luvun lopulla. Erikoista tässä kirjassa oli se, että Impi oli leikannut kirjan nimen pois kansipaperista ennen muovittamista. Lie
kö kyseessä ollut häveliäisyys tai nuorten varjeleminen.
Toinen esimerkki hänen sopivaisuuskäsityksistään: Impi oli muovittanut samoihin aikoihin kirjan, jonka kannessa ollut nainen oli hänen mielestään liian vähissä vaatteissa. Paperipaloista leikkaamillaan vaatteilla hän puki naisen ennen muovittamista. 30 vuotta sitten asen
teet olivat joissakin kysymyksissä varsin erilaisia kuin nykyisin.
Sirkka Iljin, M irjam Väinölä
Vanhem pi ra isio la isp o lv i m uistaa hyvin ’’ta k s i-E in o s e n ” eli taksiliikennöitsijä Voitto Einosen. Entisenä kauppiaana Einonen oli palvelualtis ja ystävällinen herrasmies. Hän oli Raision ensimmäisiä taksi- autoilijoita. Einonen pyrki olemaan kaikille aina tasapuolinen olematta poikkiteloin kenenkään kanssa.
Taksia tarvitessaan Raision Tehtaat otti aina Einoseen yhteyttä.
Kerran Tehtaiden saunatiloista lähti pieni ryhmä taksilla Turkuun. Eino
nen ajoi Artukaisten kautta. Tultiin Jalostajan kohdalle Pansion rantaan.
Etupenkillä Einosen vieressä istunut Lehtimäen Paavo totesi: ’’Onpas tuossa lahdessa paljon sorsia.” Einonen nyökkäsi ja sanoi: ’’Niin on, niin näkyy olevan.” Takapenkillä istunut Mäkisalon Olli puuttui keskuste
luun sanoen: ’’Perkele ne mitään sorsia, lokkeja ne on.” ’’Niin minusta
kin, niin minustakin”, sanoi Einonen. Lehtimäki ei tätä oikein heti usko
nut vaan sanoi: ”On aivan varmaan ne sorsia.” - ’’Aivan, aivan”, myönsi Einonen.
Näin matka jatkui. Ehkä molemmat jäivät siihen uskoon, että 15
ne olivat tosiaan heidän näkemiään lintuja. Einonen halusi todistaa mo
lemmille, että näinhän se on.
P au li Leppänen
1950-luvulla k u n n a n raken n u spu olen org an isaatio oli vielä vähäinen.
T heodor K oski toim i k u n n a n raken n u sm estarin a vuoteen 1958, jolloin virka siirtyi Yrjö Ruokoselle. S a m a n a vu on n a Viljo Salm enista tuli 2.
raken n u sm estari j a P a a v o P esosesta v a raston h oitaja. Vuonna I9 6 0 Salm enista tuli u u d en rak en n u slain edellyttäm ä k u n n a n raken n u s
tarkastaja j a Pentti R an n ila tuli h ä n en tilalleen ku n n a n 2. raken n u s
mestariksi.
K u n n an rak en n u sh an k keet toteutettiin vuoteen 1958 asti ku n n an ulkopuolisten raken n u sliikkeiden u rakoin a. Uusikai.tpunkilainen Laipio Oy raken si 1950-luvulla R aisioon v an h a in k od in j a ku n n an talon sekä sen viereen asu n tolaraken n u ksen . V uonna 1958 perustettiin en sim m äin en raisiolain en rakennusliike, R ak em m sv a sara Oy. Sen peru s
tivat Yrjö Sjöblom j a h ä n en p o ik a n s a H eikki Sjöblom sek ä Martti Varpe j a h ä n en p o ik a n s a Timo Varpe.
R aken n u svasara Oy raken si R aisioon a in a k in P aikkarin terveys
talon, K u h isten koulun, K a a n a a n u u den kou lu raken n u ksen 1 vaihee>i.
Kerttulan kou lu n LI vaiheen, am m attikou lu n 1 vaiheen sekä paloasem an . Vuonna 1969 Martti Varpe yh d essä p o ik ien sa Timon j a Tepon kanssa irtautui R aken n u sv asarastap eru staen Varpe Oyai. Varppeen raken n u s
liike on j o 3 0 vuotta pystyttänyt Raisioon p ien - j a rivitaloja.
Vanhainkodin vihkiäisiä vietettiin vuoden 1952 .syksyllä. Kutsuvieraita oli runsaasti läsnä. Silloinen arkkipiispa meni ensimmäi.senä hakemaan kahvia virallisten juhlapuheiden jälkeen. Sitten tuli hiljai.sempi hetki, kun kukaan ei uskaltanut mennä hakemaan. Odotettiin vain, että joku toinen menisi ensin. Silloin kunnan rakennusmestari Theodor Ko.ski tokaisi:
’’Joko oma väki on kaikki kaffet saanu, kun vieraat kronkkii pöydässä?”
Kunnantaloa rakennettaessa, tulevan valtuustosalin sisäkattotöissä, valun purkauksessa sattui seuraavanlainen tapaus: Kun salin katto oli laudoiteta!, joka kolmanteen lautaan oli lyöty ylimääräisiä nauloja. Ne oli tarkoitus jättää kattoon, että niiden päälle saisi viritettyä varsinaisen pintakatteen.
Työmiehet olivat aloittaneet laudoituksen purkauksen ja jättäneet joka kolmannen tiukan laudan kattoon. Ruokatunnin alkaessa rakennusmiehet lähtivät syömään. Vastaava mestari Vilho Reinivaara huomasi, että juma
lauta - katossa on joka kolmas lauta purkamatta. Hän meni ja hakkasi ne pois katosta. Sen jälkeen hän meni työmaakoppiin syömään itsekin.
Nuorempi mestari Tuure Lempiäinen oli ehtinyt jo syödä ihmetellen, missä Reinivaara mahtaa olla, kun ei tule syömään. Kun Reinivaara tuli, hän ensitöikseen sanoi: ’’Jumalauta, sulia on huonoi miehii. Kattoonkin olivat jättäneet joka kolmannen laudan irroittamatta . Mun piti ne hakata sieltä pois. Kyl ne piukassa oli, mut mää hakkasin vaan. Nyt ne on pois sielt katost.” Lempiäinen kysyi: ’’Hakkasiks sää ne laudat sielt katost pois, kun siel oli?” - ’’Juu, kaikki, nyt on ihan puhdas”, vastasi Reini
vaara. ’’Niin, ne oli tarkotus sinne jättää”, Lempiäinen sanoi. Huomattu
aan virheensä Reinivaara huudahti: ”Ja perkele!”
Kunnantalon valmistumisvaiheessa kävi niin, että jostakin syystä pääsi vettä karkuun. Vesi vahingoitti kunnan varastoon jo vietyjä tavaroita.
Siitä syntyi korvausvelvollisuus rakennusyritykselle. Kunnan sosiaali
puolen virkailija toi laskun vahingoista nuoremmalle mestarille Tuure Lempiäiselle. Tämä lähetti laskun edelleen konttoriin, jossa syntyi mel
k o in en häm m ästys. Laskussa to d ettiin o lev an 12 k ap p aletta äitiyspakkauksia. Samalla todettiin, että vaikka Lempiäinen onkin nuori ja reipas mies, on tässä jonkinnäköistä ylireagointia. Ei yksi mies sentään noin monta pakkausta perheeseensä tarvitse.
K au ppias E ino A alto tuli R aision O suuskaupan m y y m älän h oitajaksi vuon n a 1940. Elän vuokrasi Ristim äen k a u p a n R aision asem a lta vuon
n a 194 7. 1950-luvun alussa h ä n raken si v an h an k a u p a n läh elle u u den kau ppaliikkeen . Uusi k au p p a oli edellisen ta p a a n sekatav araka u p p a . R aision nykyinen keskusta tav arataloin een a lk o i m u odostu a 1970-lu- vulla vetäen a sia k k a ita p ois p ikku kau p oilta. A allon k au p assa keskityt
tiin tuolloin raken n u starvikkeiden myyntiin.
Kauppias Eino Aalto meni kerran lääkärin puheille valitellen väsymystä.
Lääkäri arveli sen johtuvan liikunnan puutteesta. Aalto vastasi tuskastu
neena: ’’Täytyyks mun hakea vielä neljäs sementtikuorma, kun mä olen hakenut jo kolme kuormaa sementtisäkkejä tänään Paraisilta.”
Hän oli sinä aamuna viiden aikaan lähtenyt hakemaan ensim
mäistä sadan säkin sementtikuormaa kuorma-autolla Paraisilta. Hän oli itse huolehtinut säkkien lastauksesta ja oli ollut myös kuormien purkauksessa. Tämän kuullessaan lääkäri tuli toisiin ajatuksiin.
Timo Varpe
Maisteri Sointu Siiri (1897 - 1979) oli nuoruudessaan ajatellut sotilasuraa ja hän toimi siksi vänrikkinä Helsingin edustan rannikkotykistöpatterilla.
Silloin Kuivasaaren linnakkeella sattunut tapaturmainen kuolemantapaus vyörytettiin esimiehenä olleen Siirin vastuulle ja hän katsoi epäoikeu
denm ukaisen kohtelun osoittavan, ettei hän saattaisi enää meri
puolustuksen saralla edetä. Hän suuntasi siksi voimansa oman Raisiossa olevan tilansa hoidossa välttämättömän koulutuksen hankkimiseksi ja vaikutti monissa toimissaan Raision hyväksi. Sodanjälkeinen Pansion laivastotukikohta kiehtoi kuitenkin hänen mieltään ja hän osallistui Tu
run reserviupseereiden meriosaston toimintaan aktiivisesti sekä oli usein laivaston juhlapäivien kunniavieraana. Hän oli sodanjälkeisinä ankeina aikoina myös merkittävä lahjoittaja, jonka kustantamin varoin upseeri- ja toimiupseerikerhoilla oli käytössä hyvät radiot ja televisiot. Usein hän myös istuskeli näiden ääreen kokoontuneiden seurassa Pansiossa piipahtaessaan. Raision historian tuntija maisteri Siiri oli itse puheissaan todellinen herrasmies. Vain kerran hänen tiedetään lipsuneen tästä. Oli ollut puhe hänen kotikuntansa varallisuudesta, ’Vahaisesta Raisiosta”, jolloin hän kouriintuntuvasti ja ylpeänä kotiseudustaan oli sanonut: ’’En
nen koiralta loppuu kusi kuin raisiolaiselta raha.”
Rahaisuudesta puhuttaessa perusteena on ollut alueen varalli
suus yleensä, mutta voidaan kysyä, saattaisiko 1450-luvun alussa toimin
tansa alkaneella ja sittemmin varmasti Turun linnassa toimineella rahapajalla ja sen lyömällä pienellä ja ohuella hopearahalla eli aurtualla olla myös kytkentöjä Raision suuntaan, esimerkiksi Artukaisiin. Tällöin rahaisa Raisio -ilmaisu saisi lisäperusteen.
Eero Auvinen Rautatieläinen Väinö Petänen (1908 - 1979) oli tunnettu kotiseutupersoona Raisiossa. Tutustuin häneen vuoden 1955 kesällä, kun olin vasta muutta
nut Raisioon. Väiski tuli käymään meillä Rannikko.seudun asiamiehenä.
Hän astui ovesta sisälle, toivotti hyvää päivää ja sanoi: ’’Kaunista, kau
nista, minä olen Petäsen Väiski ja asun Raision Pasalas.sa, mikä on kau
neinta Eurooppaa.” Sen jälkeen hän puhui hyvin avoimesti ja tuttavallisesti lähinnä vanhemmistaan ja sisaruksistaan. Hän asui vanhempiensa kans
sa Välitiellä ja oli ainoa vielä kotona asuva sisarusparvesta. Hän sanoi:
’’Kaunista, kaunista, minä olen poikamies ja olen pappan ja mamman kanssa elellyt.” Väiskin vierailun johdosta meistä tuli Rannikkoseudun tilaajia ja samaa kyytiä meistä tuli myös Punaisen Ristin kannatusjäseniä.
Ei siitä ohitse päässyt, kun hän sanoi: ”No juu, kaunista, kaunista, hyvä asia, kyllä sen puolesta kannattaa joku markka uhrata.”
Myöhemmin liittyessäni Raision VPK:hon Väiski oli siellä nuo
rempien poikien ohjaajana. Hän oli palokuntapoikatyöstään kuuluisa kautta Suomen ja Suomen rajojen ulkopuolellakin. Muistaakseni hän oli palokuntapoikien kouluttajakurssilla Keski-Euroopassa, mistä hänelle tuli postikortti jälkeenpäin. Kortissa oli nimi- ja osoitetietojen kohdalla vain
’’Palokuntapoikatyön ohjaaja Väiski, Suomi”. Sen tarkempaa osoitetta ei tarvittu, näin tunnettu hän oli Suomessa. Ollessamme kilpailumatkoilla, joilla Väiski ei vanhemmiten enää ollut mukana, joka paikassa kohta kyseltiin: ’’Missäs on Väiski?” Hän oli tämän verran kuuluisa henkilö.
Väiski tapasi liikkua polkupyörällä salkku pyörän sarvella. Kun kysyi, missä hän on ollut, Väiski vastasi: ”No kaunista, kaunista, Kaanaanmaas.sa kävin piioilla ja nuijakalassa olin tossa Raisionlahdella tullessa.” Ne olivat hänen sanontojaan. Ollessani kerran nuohousmatkalla Väiskin luona Pasalassa, hän näytti minulle valokuvakokoelmaansa van
hasta Raisiosta. Innokkaana kotiseutumiehenä hän kuvasi myös itse monenmoisia tilanteita ja tapahtumia. Näistä valokuvista heräsi minussa mielenkiinto ja kiintymys vanhaan Raisioon.
Myöhemmin, ennen sairaala- ja vanhainkotiaikoja, Väiski muutti Pasalasta Särkilahdenkadulle kerrostaloon. Siellä ei enää ollut omaa van
haa kunnon saunaa, mikä oli Euroopan kauneimmassa paikassa, Pasalassa. Hän joutui tyytymään taloyhtiön saunaan. Hän ei osannut olla tarkka saunavuorojen kanssa. Kerran hän oli mennyt saunaan ja istui lauteilla, kun pari naisihmistä oli tullut vuorollaan saunomaan ja nostanut kamalan äläkän. Väiski vaan sanoi: ’’Täällä on kaunista, kaunis
ta ja lämmintä. Tulkaa tänne vaan.” ,
R aim o K u lm ala
Kohtasin hyvän ystäväni Yrjö Santaharjun ensimmäisen kerran 1960-lu- vun puoliväli.ssä. Olin silloin Kuloisten koulussa, missä kolme poikaa oli välitunnin aikana käynyt pahanteossa koulun alakerrassa. He olivat koulun entisiä oppilaita. He olivat Santaharjun Yrjön tuttuja ja vähän jo minulle
kin tuttuja. Pojat olivat lähteneet karkuun ja minä soitin poliisilaitokselle, missä Santaharju vastasi puhelimeen. Ykä sanoi: ’’Juu, mä hyppään au
toon ja tulen poikia vastaan. Mä tiedän mistä ne juoksee mäen yli ja yrittää tulla keskustaan päin. Mä panen oven auki jo valmiiksi.”
Ei kestänyt kuin hetken, kun kolme poikaa oli auton penkillä ja Ykä tuli heidän kanssaan Kuloisten koulun kansliaan. Pojat pantiin ri
viin eteisessä. Ykä sanoi, että selvitetään tässä, millä lailla tämä kävi.
Hän sanoi minulle: ’’Kyllä mä kuulustelen pojat.” Ykä kysyi ensimmäi
seltä, mitä tämä teki. Poika vastasi siihen. Ykä hiukan huitaisi poikaa ja
sanoi: ’’Kun mä kysyn suita, niin sä vastaat!” Ykä käytti huonoa kuulo
ansa hyödyksensä. Hän pisti laitetta hiukan kiinni, niin ettei kuullut pienimpiä mutinoita. Kun ei mitään kuulunut, hän hiukan tönäisi ja sa
noi: ”Sä vastaat, kun mä kysyn. Vastaat nyt kuuluvasti, et mä kuulen!”
Sitten hän aukaisi vähän kuulonappia. Poika ärjäisi oikein. Ykä huitaisi ja sanoi: ’’Älä sä huuda mulle!” Niin minä opin tuntemaan Ykän, jonka kasvatusmenetelmä oli aina palveluksessa.
Vuosia myöhemmin oli paloasemalla suuri väenkokous, jossa pohdittiin kasvatuskysymyksiä yleensäkin, mutta ennen muuta psyko
login tarvetta. Minut oli valittu kokouksen puheenjohtajaksi ja Yrjö osal
listui myös tähän kokoukseen poliisin edustajana. Hän oli vihjaissut mi
nulle, että antaisin hänelle alkuun puheenvuoron, niin alkaa varmasti keskustelu. Ykän tapana oli puhua suoraan. Hän piti kunnon puheen
vuoron siitä, millä tavalla yleisesti pitäisi kasvattaa. Kuten monesti van
hoilla poliisimiehillä hänen kasvatuskäsityksensä oli varsin suoraviivai
nen. Toki minä poliisin poikana tiedän tämän. Maailma oli silloin suorasukaisempi ja mutkattomampi, elämä ei ollut niin hienohipiäistä kuin nykyään. Ykä käytti puheenvuoron ja piti laajan tarpeet- tomuusesitelmän kaiken maailman hienouksista kasvatuksessa ja muus
sa. Hän lopetti puheenvuoronsa sanoihin: ’’Poliisikoulussa minulle on opetettu, että pamppu on paras psykologi.”
Antti Tuom inen
KIELTOLAIN AIKA RAISIOSSA
K ieltolaki astui v o im a an kesäku u n alusta 1919- Lain toteuttam inen epäon n istu i ku iten kin la a ja k si p a isu n een salakuljetuksen j a siihen k o h distetun v o im a k k aa n vastustuksen j a arvostelun vuoksi. E duskunta k u m osi kieltolain j a alko h olin m yynnistä tuli taas sallittua 5. huhtikuuta
1932
vastaperustetun valtion m onopoliyhtiön liikkeissä.K ieltolain a lk u a ik o in a spriitä kuljetettiin Korppoosta H irvensaloon tyy
d yttäm ään n ä id en seutujen viinantarvetta. Kun toim inta Hirvensalossa vaikeutui, p irtu a alettiin tu od a Viheriäisten niem elle Raisioon. Pirtu- lasteja tuotiin p ä ä a s ia s s a kesäisin j a syksyisin. V älivarastoina käytettiin raisiolaisten pirtu isän tien latoja. Talvisin pirtulastit kulkivat ym p ä rö i
vää n m a a k u n ta a n m äärättyjä ajoreittejä pitkin. Pirtulastien myynti oli la a ja a liiketoim in taa Raisiossa.
P aikallin en poliisi oli sam assa ju o n essa pirtum iesten kanssa. ’K an sa ei koken u t kieltolain rikkom isessa m itään rikosta. Poliisit tartti v iin aa j a k a ik k i tartti viin aa. ”P irtusakin keskin äin en kuri oli ää rim m ä isen kova, eik ä p o ik k e a m ia sallittu. R aisiossakin koettiin väkivaltain en ku olem a pirtum iesten välienselvittelyissä. Sam oin tulliveneen tak aa -ajossa eräs
raisiolain en pirtu m ies h u k ku i R aision lahdella. Kieltolain päätyttyä ne raisiolaiset isännät, jo illa oli on n ea, jä iv ä t raham iehiksi.
Telefoonikeskuksen Ida kuunteli kaikkia puheluja. Pirtumiehillä oli kei
nonsa puhua asiansa. Kerrankin Hugo-niminen raisiolaismies soitti ystä
välleen Yrjölle ja kysyi: ’’Onko sulia vielä heiniä myytävänä?” Tähän Yrjö vastasi: ’’Jäiks sinne latoon, kun sä hait viimeksi. Mä en ole siellä jälkeen
käynyt.” Hugo: "Kyllä mä luulisin, kun ne kaikki kerää, niin kyllä siitä vielä kuorma tulee.” Yrjö: ’’Hae pois.”
Väinö oli pirtukuski ja hänellä oli aina hyvät hevoset. Kerran poliiseillakin sattui olemaan sopivasti reki ja hevonen. Koetettiin kenen hevonen kul
kee. Väinö tunsi Raision sivutiet paremmin ja sai kuorman tyhjennettyä.
Tämän jälkeen hän ajoi kotiinsa. Poliisit tulivat perässä seuraten uuteen lumeen jääneitä jälkiä. He kolistivat ovea ja Väinö muka tähän heränneenä avasi sen kysyen: ’’Mikä nyt on”? Poliisit vastasivat: ’’Tänne tuli hevonen pirtulastissa!” Tähän Väinö: ’’Helvetti, sitten lyhtyyn valkea ja semmonen asia tutkitaan!” Mentiin talliin ja vaahto valui hevosesta. Väinö ei ollut ehtinyt sitä tietenkään siivoamaan. Hän huudahti: ’’Voi perkele, suolisolmu!
Nyt .soittamaan lääkärille!”
Raision kunnanvaltuu.sto teki päätöksen tuntuvan palkkion maksamises
ta viinanmyyjien ilmiantami.sesta. Muutama ilmianto tehtiinkin. Kiinni
jääneiden perheet joutuivat kunnan huoltoon, kun miehet pantiin lin
naan. Kunnalle tämä kävi kalliiksi. Kunnanvaltuusto peruikin varsin äk
kiä päätöksensä.
Oiva M äen taka.
SOTA-AJAN RAISIO
Minulle on jäänyt vahvasti mieleen, kun menimme kouluun 1. päivä syyskuuta 1939- Tuona päivänä menin erään luokkatoverini kotiin ja hänen äitinsä oli ovella meitä vastassa kertoen, että Saksa on hyökännyt Puolaan. Kävimme kuukauden verran koulua. Lokakuun ajan olin kanttiinipalvelussa reservin ylimääräisten kertausharjoitusten eli YH:n ollessa käynnissä ja marraskuussa aloimme uudestaan koulunkäynnin.
Turun ensimmäisen ilmahälytyksen tullessa meillä oli ruokatunti ja olin Palmrothilla syömässä. Kadut olivat täynnä ihmisiä. Kaupunkilaiset eivät ymmärtäneet, mikä tämä oli, vaikka hälytyksistä oli puhuttu. Turkuun ei onneksi sillä kertaa tullut pommitusta. Ohi-merkin kuuluessa palasim
me kouluun. Muistan, miten olimme koulun aulassa ja rehtori puhui meille ja lauloimme virren ’’Jumala ompi linnamme”. Lopuksi hän sa
noi: ’’Menette nyt kotiin.” Talvisodan alkaessa ei kouluun enää menty.
Tahvion koululla oli ennen talvisodan syttymistä YH:n aikana paljon miehiä koulutettavana. Lahdensivun Kirsti, Sirenin Martta ja minä olim
me siellä pitämässä kanttiinia Anna Siirin komennossa. Sitä kesti useam
pia viikkoja. Muistan elävästi, miten miehet äkseerasivat siinä pihalla.
Helvi M äkelä (o.s. A aku la) Me asuimme lähellä seurataloa, jonne oli YH:n aikana majoitettuna lä
hemmäs 100 miestä. He kävivät iltaisin seurustelemassa lähistön talois
sa. Meillekin Lumparlaan muodostui 5 - 6 miehen ryhmä, joka tultuaan tutuksi kanssamme tuli iltaisin kahville ja kuuntelemaan radiota. Talvi
sotaa edeltäneet kuukaudet olivat omalaatuista aikaa. Heinä- ja elokuun vaihteessa jo alettiin puhua tulevasta seuratessamme Keski-Euroopan liikehdintää.
Jokaiseen kuntaan oli sodan uhan lisääntyessä 1930-luvulla ni
metty hevosottolautakunta. Sen tehtäviin kuului luetteloida kunnan alu
een hevoset ja ajoneuvot. Vuoden 1939 syksyllä tuli ajankohtaiseksi he
vosten ja ajoneuvojen luovutus armeijan käyttöön. Raisiossa luovutusti
laisuus järjestettiin seuratalon piha-alueella, missä lautakunta suoritti lo
pullisen tarkastuksen. Hevosten tuli olla terveitä ja sopivan luonteisia.
Niiden harjaan kiinnitettiin pieni nahanpala tunnistinnumeroineen. Näi
tä luovutustilaisuuksia oli sekä ennen talvisodan alkua että myöskin ennen jatkosodan syttymistä ja edelleen jatkosodan kestäessä. Luovutetut he
voset lastattiin Raision asemalla rautatievaunuihin ja kuljetettiin Karjalan kannakselle. Muistan omakohtaisesti miten talvisodan päätyttyä olin isä
ni kanssa hakemassa sodasta selvinnyttä hevostamme Turun kasarmilta.
Jatkosodassa Lumparlasta oli kaksi hevosta, jotka jäivät sille tielleen.
Palautetut hevoset sopeutuivat rauhan töihin kohtuullisesti. Tosin monet olivat säikkyjä ja levottomia. Lumparlan talvisotahevosesta tuli kovin
’’isäntämielinen”. Se saattoi pysähtyä omia aikojaan ajossa eikä suostu
nut vapaaehtoisesti jatkam aan m atkantekoa ilman m onenm oisia suo.stutteluja.
J o r m a M äkelä Talvisodan aikana Turku oli toiseksi pommitetuin kaupunki Viipurin jälkeen. 105 päivää kestäneen sodan aikana Turussa oli 126 ilmahälytystä ja 60 pommitu.sta. Pahin pommituspäivä Turussa oli 29. tammikuuta 1940.
Oli kauheaa katsella Turun suuntaan - sankkaa savua ja tulta. Tietä pitkin alkoi tulla pakenevia turkulaisia etsimään turvaa maaseudulta.
Mekin otimme kamariin turkulaisäidin nuoren tyttärensä kanssa. Itse nukuimme keittiössä, ahdasta oli.
A n n ikki Ukkola (o.s. Sippola) Pernon kartanon isäntä Frans Hjalmar Ahlström oli ammatiltaan kello
seppä. Hänellä oli myös taito suunnitella taloja, mistä on esimerkkinä Pernon nykyinen kartanorakennus. ’’Yllätysmaanantaina” 29. 1. 1940 Ahlström oli kiirehtimässä vaimonsa kanssa osoitteessa Humalistonkatu 8 sijainneesta kellokaupastaan pommisuojaan, kun hän menehtyi pom
mituksen uhrina.
E ero Auvinen Raision ensimmäinen pommitus tapahtui uudenvuodenpäivänä 1940 puolilta päivin. Isä, velipoika ja minä katselimme kotitalomme Kemppilän pihalla, miten neljä suomalaista Fokker-hävittäjää tekivät savuverhoa lä
heisyydessä. Hetken kuluttua lännestä päin tuli venäläinen pommikone- laivue. Hävittäjät hyökkäsivät ja pudottivat yhden pommikoneista.
V en äläiskon eet jou tuivat tekem ään hätäpom m ituksen. Meidän puutarhaviljelyksessä olleelle peltoalueelle putosi pommi tehden ison kuopan. Räjähdyksen johdosta navetan katon läpi lensi kaksi isoa kiveä.
Kivet sattuivat putoamaan kanalan puolelle. Meidän tappiomme oli kak
si kuollutta kanaa. Muita pienempiä pommeja putosi mm. meidän kuiva- huoneen kylkeen. Pienempiä räjähdyspommeja ja kymmeniä palo- pommeja putosi sekä meidän että Nuorikkalan talon pelloille.
Seuraavan kerran Raisiota pommitettiin talvisodan viimeisenä päivänä iltapäivällä. Olin silloin vartiointitehtävissä Puolusmäessä, mistä näin savun nousevan korkealle kotitaloni suunnassa. Palopommi oli pudonnut asuinrakennuksemme viereen. Toinen pihalle pudonnut 90-kiloinen räjähdyspommi jäi onneksi suutariksi. Pioneerit tulivat hakemaan sen.
Meillä on pihamaalla poppeli, jonka juurella me tapasimme olla hälytysten tullessa. Ensi alkuun menimme suojaan perunakellariimme, joka on kivestä tehty holvikellari. Vahvistimme sen kattoa ja ajoimme päälle vielä hiekkaa, joten meillä ei ollut siellä mitään hätää. Aikaa myöten kyllästyimme kellariin suojautumiseen ja olimme pihamaalla, koska sieltä näimme hyvin.
Veikko H uikka Olin hiihtämässä ensimmäisen pommituksen päivänä ja olin tullut sat
tumalta Nuorikkalan pihaan, kun nämä venäläiset pommikoneet tulivat ja pudottivat pommeja rivissä Nuorikkalan pellolle. Näimme pihalta, miten pommirivi paloi peltoaukealla.
Matti A akula Keskiviikkona 25.6. 1941 osallistui 44 viholli.skonetta jatkosodan ensim
mäiseen Turun pommitukseen. Osa koneista lensi idästä länteen kolme
na aaltona Pansion yli. Toinen aalto yritti pommittaa Pansion laivasto- asemaa. Yksi 1000 kg:n pommi putosi Raisionlahteen työntyvän Koivu- luodon niemen keskipaikkeille aiheuttaen pienehkön metsäpalon. Kak
si muuta putosi Koivuluodon länsipuolelle Raisionlahteen.
E ero Auvinen, Antti H on kala Kuuanvuorelle oli rakennettu ilmavalvontatorni, jossa oli puhelin. Iv- lotat olivat siellä vartiossa. Juho Heinonen, joka asui miltei vuoren juu
rella, oli jotenkin vastuussa tästä toiminnasta. Olikohan niin, että iv-
lottien puhelut välittyivät Heinosen kautta keskukseen. Huumorimiehenä hän sanoi minulle kerran .soittaessaan keskukseen: ”Ny siäl tornis oi semmone lotta, ku oi nii kutivaine ääni.” Minua huvitti, kun heti arvasin ketä hän tarkoitti. Lotta Ellen Heinonen erottui muista.
Kysyin Kyllikki Virtaselta Kaanaa.sta, mitä hän muistaa talvisodasta. ”No kyl mä sen muista, ku mul oli ensisynnytys helmikuussa. Mä pyysi kätilö Thyra Vainiota kotti. Hän käski mennä vaa Turkku laitokse. Sin mää en menny ja pakko kätilön oi tulla. Sama aikka ku se synnytys, oli Tunis kamala pommitus. Kätilö pelkäs nii pal.
- ”Eks sää sit peljänny?”
- ”En, ku oli nii miälisän, et oli pitäny pään. Siäl olisi sit .synnyttä
nyt jossa pommisuojas.”
Noin 2 viikon pää.stä Vilho-isä pääsi rintamalta lomalle katso
maan esikoispoikaansa.
Lottien muonitustehtävistä on jäänyt mieleeni hauska muisto Ihalan Puolusmäestä. Suojeluskunnan miehiä oli komennettu vartioimaan Pansion rautatiesiltaa. Heidät muonitettiin Polusmäen Piinuksen tuvas
sa. Vanhalukkarlan Lauri kehotteli vanhapoika Piinusta: ’’Kattele ny noita lottia, kun häärävät ja valitte ittelles hyvä emäntä.” Piinuksen arvion mukaan Venheen E.steri oli kaikkein vikkelin. Valinta jäi kuitenkin teke
mättä tai saiko Piinus rukkaset, kun yksin jäi.
Monissa taloi.ssa käytiin leipomas.sa, mm. Ristimäessä, Huhkolla, Vähä
talossa, Laittisissa ja Kemppilässä. Leivät olivat nelikulmaisia. Ne kuivat
tiin vartaissa tuvan katossa ja pakattiin sitten laatikoihin rintamalle lähe
tettäväksi. Laila Lainio Ylhäisistä kertoi, kuinka isä oli vihainen kun hän illalla mycihään lähti taikinaa tekemään ja aamulla varhain leipomaan. Ei ollut edes palvelijaa avuksi äidille navettatcMhin. Niin isä sanoi: ”Eik niit ny muit oi, et sun tartte sin lähte?”
Paljon siinä ky.syttiin, kun talojen emännät ja tyttäret lähtivät leipomaan ja muonittamaan, vaikka omassa talossakin oli moninkertai
nen työmäärä mie.sten ollessa rintamalla.
A n n ikki Ukkola Talvisodan aikana sotavankeja tuli härkävaunullinen Raisioon. Heidät majoitettiin .seuratalolle. Vangit olivat taloissa töls.sä - kenellä oli yksi, kenellä kaksi. Aamuisin heidät haettiin seuratalolta taloihin ja iltaisin heidät .saatettiin takaisin. Osittain he .saivat kulkea yksinkin nämä mat-
kat, jos olivat rehellisen tuntuisia. Karkaamisia tapahtui vähän. Taloissa he saivat ruokaa päivällä. Yleensä vangit söivät samassa pöydässä talon väen kanssa. Sitä täytyy ihmetellä, miten he tarkenivat. Heidän vaatetuksensa oli heikko. He joutuivat sekä pelto- että metsätöihin. Jat
kosodan aikana scrtavankien määrä oli suurempi. Vangeilla teetetyt maat
yöt kohdistuivat eritoten jatkosodan vuosiin. Aikaa myöten luovuttiin seuratalosta vankien majoituspaikkana ja käytännöksi muodostui, että he yöpyivät niissä taloissa, joissa olivat kulloinkin töissä. Pestien pituus samassa talo.ssa vaihteli ollen enimmillään kaksi vuotta. Joskus heitä jouduttiin lähettämään takaisin varsin piankin. Heitä myös vaihdeltiin talojen kesken.
Veikko H uikka, Jo r m a M äkelä, Matti A aku la
Meillä Ristimäessä oli useampi sotavanki jatkosodan vuosina. Naapuri
talo Pirilässä oli rakennus, johon heidät majoitettiin. Vangit haettiin sieltä aamuisin lähiseudun taloihin töihin ja iltaisin heidät saatettiin majapaik
kaansa. Aikaa myöten Pirilän yhteismajoituksesta kuitenkin luovuttiin ja venäläiset majoitettiin taloihin, joissa kulloinkin tekivät töitä. Ristimäes
sä vangit asuivat piharakennuksessa, jonka ikkunoihin laitettiin kana- verkkoa tai piikkilankaa. Vangit eivät yrittäneet karata. Taloissa oli täysi ylöspito ja taloihin tullessaan he olivat olleet vähillä muonilla.
Yksi meillä olleista vangeista oppi puhumaan suomea. Hän oli Ukrainasta ja oli saanut teknisen koulutuksen. Hän ajoi meidän puukaasukäyttöistä traktoria. Kerran hän ajoi vahingossa traktorin ojaan.
Oli aikamoinen työ saada se ylös ojasta. Se onnistui seuraavana päivänä.
Ensin ukrainalaisemme teki huojentuneena ristinmerkin. Sitten hän le
vitti kätensä ja totesi: ’’Meillä Ukrainassa viisi kilometriä pitkä ja neljä kilometriä leveä. Ei oja!” Ojaan ajo ei ollut hänelle tuttua.
Erkki M yllym äki
Pahaniemen kartanossa oli sotavankeja. Eräänä iltana sieltä karkasi sota
vanki tullen Raisioon päin. Marjamäen Matti sattui tulemaan venäläistä vastaan Raisionjoen sillalla. He joutuivat käsirysyyn sillan toisessa pääs
sä ja painin tuoksinassa he putosivat alas sillalta jokitörmään. Molemmat kolhivat itseään pahasti. Matti joutui olemaan pitkään sairaalassa eikä hän täysin toipunut loukkaantumisestaan. Hänestä ei enää oikein työ- mie.stä tullut sen jälkeen.
Matti A aku la
Lumparlasta ajettiin talvisodan aikana maitoa Turkuun. Kun ei oltu kou
lussa, minun tehtäväkseni tuli ajaa hevosella maitokannuja kaupunkiin.
Lähdin aamuisin seitsemältä liikkeelle. Silloin tällöin tuli matkalla häly
tys, jolloin piti ajaa tien sivuun. Muistan, miten kerrankin olin hevoskärryineni erään pellon reunassa kasvavien tammien suojassa. Jou duin odottamaan siinä pitkään ja oli peevelin kylmä. Nuori kaveri ei tietenkään suostunut pukemaan riittävästi vaatetta ylle ja pakkasta oli 30 astetta. Se oli kuitenkin vähäistä sodan kärsimystä.
Jo r m a M äkelä Talvisodan päätyttyä seuratalo toimi Karjalasta tulleitten evakkojen en
simmäisenä sijoituspaikkana Raisiossa. Kylmänkalsea se oli asuttavaksi, joten lottien lämpimät keitot olivat tarpeen. Muistan, että lapsia oli pal
jon. Katsellessani kerran heitä karjalaismies sanoi: ’’Karjalaiset ovat hyviä sikiämään.” Sieltä sitten perheitä sijoitettiin eri puolille Raisiota.
Sillanpään marssilaulusta tuli talvisodan aikana uusi kansallislaulumme.
Se kuvasi oivallisesti sitä yhteyttä, jonka kansamme oli löytänyt. ’’Sama kaiku on askelten, kyllä vaistomme tuntee se n ...” Muistan kuinka innol
la lauloimme sitä välirauhan aikana yhteisessä juhlassa Raision työväen
talolla.
A n n ikki Ukkola
Raision edustajat veivät paketteja rintamalla olleille raisiolaisille. Tämä ei ollut raisiolainen keksintö, vaan kotiseudun rintamavierailut olivat ylei
siä sotavuosina.. Raision patterin miehiä kävivät tervehtimässä ja paket
teja tuomassa pitäjän kärkimiehet. Suurin osa raisiolaisista oli tykistössä, mistä johtuu, että Raisiossa on kaatuneita vähän. Toki jatkosodan aikana nuoremmat raisiolaiset olivat jalkaväessä.
Jo r m a M äkelä, Veikko M aikka
Rintamamiesten tullessa lomalle oli syytä lämmittää sauna. Leo Lainio sanoi: ”Ei ne suuret täit mittä, mut piänet täit purevak ku pahukset. ”
A n n ik ki Ukkola Talvi- ja jatkosodan aikana Raision VPK:hon kuuluivat iäkkäämmät mie
het, jotka eivät olleet rintamalla. Heitä olivat Kemppilän isäntä, Mylly
mäen Erkin isä, Frälsin Artturi, minun isäni ja monet muut. He olivat valmiustilassa hälytysten tullessa. Se oli heille kovaa puuhaa, kun muis
taa ne pakkaset, joissa he kastuneina joutuivat työskentelemään.
Jo r m a M äkelä
Oli myös salaperäisesti syttyneitä tulipaloja. Huhkon lato paloi Pajuniityssä ja samoin kävi Siirin puimalan. Ainakin nämä kaksi paloa tulevat mie
leen jatkosodan ajalta. Talvisodan aikana ei ollut tällaista sabotointia, koska silloin oltiin erityisen yksimielisiä.
Matti A akula, Jo r m a M äkelä
Pentti Taavi oli erittäin tarkka mies kansanhuollon johtajana. Palkenin Akseli meni Laineen kaupassa toimineeseen kansanhuoltoon. Hän sorahti puhuessaan. Kansanhuollon flikat sanoivat hänelle, että paperille tulee tarkasti merkitä paljonko sinulla on peltoa ja mitä siellä kasvaa. Akseli vastasi heille: ’’Mitä mul montta sarkka olekkan, semmost pari nöpömittast mul vaa on.” Flikat rupesivat niin paljon niiskuttamaan, kun eivät tien
neet mihin olisivat kruksin laittaneet.
Elintarvikepulan aikana pidettiin, vaikka ei ollut viljelystäkään, sikaa.
Kun se teurastettiin, piti lähettää todistus siitä, kuinka paljon tuli lihaa, mikä oli teuraspaino. Teurastaja Aaltonen Turun Pitkämäestä huolehti sikojen teurastuksista Raisiossa. Hän oli valtuutettu kirjoittamaan todis
tuksia. Aaltonen oli jälleen teurastanut sian. Hän merkitsi papereihin teuraspainoksi 45 kiloa. Sian kasvattaja meni kansanhuoltoon tämän to
distuksen kanssa. Taavin Pentti sanoi: ”Ei voi olla totuudenmukainen!” -
’’Kuinka niin?”, ihmetteli kasvattaja. ’’Mihin on 5 kiloa hävinnyt?” Sian k a sv a tta ja o li saan u t k a n sa n h u o llo sta 50 k ilo n o sto lu v an kaurankuorijauhoihin eikä lihaa tullut kuin 45 kiloa. Tarina ei kerro kuinka asia selvitettiin, mutta molemmat osapuolet olivat ymmällään.
Sota-aikana pidettiin taloissa tarkastuksia, että kotieläimiä oli yhtä pal
jon kuin kirjoihin oli merkitty. Rekolan Viljo kertoi minulle, miten tar
kastaja oli tullut erääseen taloon. Tuvassa ennen tarkastukselle lähtöä juotiin kahvia ja juteltiin. Isäntä oli vähän hermostunut, koska lampaita oli vähän enemmän kuin mitä kirjoihin oli merkitty. Tarkastaja puoles
taan jutteli: ”On sit tämmöses paikkaa nii paljon kiva tarkastaa, ku kaik o nii levollisii. Tietää, et asiat on kunnos.” Juuri silloin talon renki vei
akkunan alta ylimääräistä lammasta ja se pisti: ’’Pää!” Tuli levottomuutta kumminkin.
Jo r m a M äkelä Surusanom ia rintamalta
Kyselin kolmen nuoren sankarivainajan sisarilta, mitä he muistavat niistä hetkistä.
Sotamies Olavi Tulonen (3- 12. 1920 - 6. 8. 1941)
Sisar Terttu Tulonen muistelee: ’’Olimme kotona. Äiti, Raakkel, Lea ja minä. Opettaja Olga Ailu-Vuorela tuli meille. En muista sanamuotoa, mutta hän kertoi rovasti Mauno Soinin soittaneen hänelle: - ’En jaksa lähteä. Menisitkö sinä sanomaan Tulosille, että Olavi on kaatunut.’ Niin alkoi itku ja tuska. Äiti meni työstä palaavaa isää vastaan kertoakseen hänelle.”
Puuarkut tulivat junalla asemalle, sieltä hevoskyydillä ruumis
huoneelle. Koko perhe meni katsomaan vainajaa. Tertulle teki pahaa desinfioimisaineen väkevä tuoksu.
Hautajaistilaisuudesta Terttu muisti että Paavo oli päässyt lomal
le. Sisamkset seisoivat lähellä toisiaan. Kunnialaukauksia ammuttaessa jokainen hätkähti kuin pelon tunteista.
Lottien puheenjohtaja Olga Ailu-Vuorela oli jo ilmoituskäynnillään sanonut: ’’Teidän ei tarvitse huolehtia hautajaisista, lotat hoitavat kai
ken.” Kuten tavallista, muistotilaisuus pidettiin Raision rukoushuoneella.
Rovasti Mauno Soini oli jo 83-vuotias. Siksi nämä surusanomien viemiset olivat hänelle raskaita matkoja. Apulainen, pastori Paavo Nuorviita, oli myös saanut kutsun rintamalle.
Sotam ies Martti L ain io (7. 11. 1 9 2 2 - 2 9 . 6. 1941)
Laila Jaakkola (os. Lainio) kertoo: ’’Puhelin soi. Menin vastaamaan. Siellä oli rovasti Mauno Soini, joka sanoi: ’Minulla on nyt ikäviä uutisia’. Isä seisoi kauempana, kysyi: ’Onk se puhelu minulle?’
- ’Rovasti Soini tääl soittaa.’ - ’Onk Martti kaatunu?’, sanoi isä välittömästi aivan kuin aavistaen.”
Ylhäisten talosta oli viisi poikaa rintamalla - Lauri, Lasse, Leo, Kustaa ja Martti. Kuopus Martti oli vasta 18-vuotias ja varmaan siksi erikoisesti huolena sydämellä. Kotiväki oli käynyt katsomassa vainajaa.
Luoti oli lävistänyt rinnan. Hautajaisista Laila muisti vain sen, että arkku oli peitetty Suomen lipulla.
Isä Kustaa Lainio kuoli 60-vuotiaana keuhkokuumeeseen noin kahden kuukauden kuluttua Martin kaatumisesta. Voimat loppuivat, suru mursi sydämen.
Sotam ies K eijo M unter (21. 2. 1 9 2 5 - 2 8 . 12. 1943)
Uudenvuodenpäivänä 1944 pastori Kaarlo Honkasalo tuli tuomaan suru- sanomaa Kaanaanmaahan, jossa Keijon koti oli. Hän ei tavannut perhet
tä, joka oli vierailemassa Merimaskussa. Niin hän oli jättänyt kirjeen naapuriin. Aira Hjelmman (os. Munter): ’’Joulukuun iltapimeässä lintu oli koputtanut ikkunaan. Äiti oli sanonut: ’Vanhat ihmiset sanovat, kun lintu koputtaa ikkunaan, se tietää kuolemaa.’ Oliko se ollut viestintuoja Keijolta?”
Suru oli suuri kaikilla, mutta äidille se oli erityisen raskasta, kun ainoa poika meni.
Otteita surunvalitteluista
Sotilaspastori J. Hytösen kirjeestä:
Kun tässä esitän vielä asetoverien kunnioituksen, tahdon samalla lausua syvän osanottomme poikanne kaatumisen johdosta. Ymmärrän, että teille se on suru ja kaipaus. Jumala, joka on paras lohduttaja, antakoon teille armonsa ja lohdutuksensa. Hän voi suruihinkin kätkeä salattua siunaus
ta. Pyhä kirja todistaa:
H erra p a r a n ta a ne, jo illa särjetty sydän on j a H än sitoo h eid ä n
h a a v a n sa . Psalmi 147:3
K irje y ksikön p ä ä lliköltä, kap teen i Tuom o Niemiseltä:
Suomalaisen sotilaan kynä ja sanat eivät taivu lohduttamaan surevia omaisia ja ystäviä. Mutta sankarivainajan muisto velvoittaa meitä jäljelle
jääneitä henkeen ja vereen puolustamaan pyhää paikkaa, johon nuoren sankarin sydänveri valui kuiviin. Tunnemme syvää surua, mutta uskom
me, että suuri uhrimme isänmaan alttarilla joskus korvautuu Korkeim
man käden kautta.
Kirje TJ-ryhmän pu olesta (V. Oksaselta):
On meillä vähän outoa pakata kaverimme omaisuutta näin kotiin lähe
tettäväksi, mutta kaikki siinä pitäisi olla, mitä tänne jäi.
A iraH jelm m an sa i yllättävän jo u lu la h ja n v. 1999- Keijo-veljen ry hm än joh taja, alikersantti Erkki Seppälä on kirjoittanut kirjan "Elämän p o lk u j a ”, jo ssa on myös k atkelm a sotakokem uksista. Sivulta 34:
Minusta nimitettiin alikersantti joulukuun 21. päivänä 1943. Toimin sekä Maaselässä että vetäytymisvaiheen aikana tulenjohtoryhmän johtajana.
Joulukuun 28. päivänä tein päätöksen, jonka muistan elämäni loppuun saakka. Korsumme oli kylmä, koska siinä ei ollut lainkaan uunia.
Koska ryhmässämme oli muurimestari, otin poikien kanssa puheeksi uunin tekemisen. Yhdessä sovittiin, että muurari saa vapaata vartiosta ja muuraa meille kelpo lämmityslaitteen.
Minulle merkitty vartiovuoro siirtyi näissä järjestelyissä aikai
semmaksi ja V. 1925 syntynyt, muutama päivä aikaisemmin ryhmäämme tullut tykkimies Munter lähti minun vuorollani. Kuinka ollakaan, kello 20.30 tulenjohtopesäkkeeseen tuli täysosuma ja Munter kuoli vartio
paikalleen. Ilman muuripuuhaa minähän siellä olisin Munterin sijaan ollut.
A n n ikki Ukkola
Naantalin Kuparivuoren törmälle on pystytetty mereen siunattujen lai
vaston miesten muistomerkki. Panssarilaiva Ilmarinen tuhoutui 13. 9.
1941 Utön majakan ulkopuolella miinaan ajossa. Alus vei mukanaan 271 miestä. Menehtyneiden joukossa olivat raisiolaiset pursimies Veetu Kart
tunen ja ty k k im estari K aarlo M äen pää. P a n sio ssa asu nut ja Hahdenniemeen taloaan rakentanut sotilasmestari Lauri Saari oli myös yksi Ilmarisen tuhossa kaatuneista.
Miinalaiva Riilahti torpedoitiin Loviisan edustalla 1943, jolloin aluksen mukana vaipui syvyyksiin 23 miestä, heidän joukossaan raisiolainen pursimies Jaakko Korjonen.
E ero A uvinen
Raisiosta k a a tu i talvisodassa 15 m iestä j a ja tk o so d a ssa 32. A sukkaita silloisessa Raisiossa oli n oin 2000.
Kesäkuun 19- päivänä vuonna 1944 Turun tuomiokirkon aikakellojen lyönnit kuultiin Yleisradion välittäminä Hangosta Petsamoon. Kannas oli tuolloin murtunut ja vihollinen Viipurin porteilla. Heinäkuun l6. päi
vänä Suomen kohtalo näytti yhä sysimustalta, kun maan ensimmäinen nainen, presidentinrouva Gerda Ryti puhui radiossa kello 12 lyöntien jälkeen Suomen kansalle.
Ote Gerda Rytin rukousvetoomuksesta:
- ’’Rukoile siis, tee velvollisuutesi, ken lienetkin. Silloin täytät sinä tehtä- vä.si Jumalan ilmoituksen arvollisena osana. Halki vuosisatojen on tämä Jumala ilmoittanut meille itsensä voimallisena auttajana. Kansamme his
toria on tämän ihmeen elävää todistusta. Siitä muistutetaan meitä joka päivä, kun radiostamme kuulemme kello kahdentoista lyönnit Tumn tuomiokirkosta, kansallispyhäköstämme, joka on kuin tunnuskuva johdatuksesta ja armosta. Siksi ovat juuri nämä kahdentoista lyönnin hetket sopivat yhteiselle rukoukselle synnyinmaan edestä.”
A nnikki Ukkola
Vuonna 1944 sodan päättymisen jälkeen järjestettiin Rai.sion .seuratalolla rintamamiesten paluujuhla. Lotat ja maatalousnaiset olivat tehneet laati
koita, lihapullia ynnä muuta huolimatta siitä, että kaike.sta oli puute. Siitä muodostui mieleenpainuva juhla.
J o r m a M äkelä, Matti A akula, A nnikki Ukkola.
KUNNALLISELÄMÄN KOUKEROITA
Työväen oikeuksien puolustaja K ustaa P erho (1 8 8 5 - 1 9 4 4 ) Raision työväenyhdistys Voiman p eru stajajäsen K ustaa P erho R aision pitäjän P ahan iem en kylästä vangittiin kan salaissodan melskeissä vuonna
1918. Raision suojeluskunnan esikunta totesi vangitusta lau su n n ossaan :
"Asia on m ielestäm m e täysin selvä edellyttääkseen sotalain a n k a rim m a n ran gaistu ksen .”P u n akaartiin jo h tom ieh iin Turun a lu eella kuulunutta P erhoa ei ku iten k aa n teloitettu, v a an h ä n jo u tu i T am m isaaren van ki
leirille.
10 vuotta m yöhem m in, vu on n a 1929, h ä n et valittiin Turun ete
läisestä vaalipiiristä sosialidem okraattisen p u o lu een ed u stajan a k a n sanedustajaksi. K ustaa P erho toim i k a n sa n ed u sta ja n a 15 vuotta. H än kuoli sydän kohtau kseen edu sku n tatalossa vu on n a 1944.
Olin Kustaa Perhon mukana eräänä talvena Piikkiön työväenyhdistyk
sen järjestämässä tilaisuudessa, joka pidettiin korkean mäen laella ole
vassa Piikkiön työväentalossa. Sovimme siitä, että tilaisuus lopetetaan hyvissä ajoin ehtiäksemme Helsingistä Turkuun menevään junaan. Per
ho intoutui tapansa mukaan puhumaan eikä loppua tahtonut tulla, vaik
ka aika alkoi käydä täpäräksi. Puheen vihdoin loputtua ryntäsimme ulos ja laskimme jäisen mäen takamuksillamme. Mäestä selviydyttyämme juoksimme minkä jaloistamme pääsimme. Kuulimme veturin viheltävän lähdön merkiksi ennen kuin ehdimme asemalle. Näin ollen jouduimme kävelemään pakkasessa Turkuun, jonne ehdimme vasta aamuyöstä.
Nummenmäen sosialidemokraattinen yhdistys järjesti jäsenilleen ja hei
dän perheilleen joulujuhlan Kaarinan raittiustalossa vuonna 1925.
Puhujaksi pyydetylle Kustaa Perholle ilmoitettiin kuinka kauan puhe saa
