niin & näin 4/2019
kolumni
Antony Fredriksson
Koti ja juuret
I
stumme tutkijaseminaarin jälkeen terassilla Par- dubicen kaupungissa Tšekeissä ja keskustelemme tulevasta konferenssista, joka tulee käsittelemään muun muassa nationalismia ja populismin nousua. Olemme kaikki suhteellisen liberaaleja näkemyksiltämme ja elämme tyypillistä, jossain määrin kosmopoliittista akateemisen ihmisen elämää. Tietyssä vaiheessa keskustelu kääntyy heistä, oikeistopopulis- teista ja kansallismielisistä, meidän omaan suhteeseemme kotiin ja juurtuneisuuteen. Intialainen tohtorikoulu- tettava kertoo kotiprovinssistaan, missä hän kuuluu noin miljoonan puhujan kielivähemmistöön. Helsinkiläinen kollegani puhuu itähelsinkiläisyydestä ja siitä, miten sitä määrittävät rajat Sipooseen, Vantaaseen ja maakuntiin.Slovakialainen tutkija avaa taustaansa slovakkina Tšekeissä. Meille kaikille on yhteistä se, että sanat ”koti”
ja ”juuret” herättävät meissä ajatuksen jostain tietystä paikasta, kulttuuriympäristöstä tai kieliyhteisöstä, joihin meidän mielemme kääntyy niin kuin kompassin neula, joka etsii magneettista pohjoista. Nämä käsitteet eivät kuulu ensisijaisesti nationalisteille, oikeistopopulisteille tai kansallismielisille: ne ovat olennainen osa meidän jo- kaisen tapoja orientoitua tässä maailmassa. Mutta mitä nämä käsitteet merkitsevät? Miten kodin tai juurtunei- suuden tunnetta voidaan lähestyä joutumatta tyypillisiin vastakkainasetteluihin: liberalismi/konservatismi, suvait- sevaisuus/sovinismi ja kosmopoliittisuus/kansallismie- lisyys?
Kirjassaan At Home in the World fenomenologi ja antropologi Michael D. Jackson miettii käsitteen ’koti’
merkitystä. Taustalla on hänen kenttätutkimuksensa Australian aboriginaalien parissa. Jackson matkusti Aust- ralian syrjäseuduilla ja löysi sieltä tarinoita kodin me- nettämisestä ja sen uudelleen löytämisestä. Hän kuvaa niin kutsuttujen ”varastettujen sukupolvien” (stolen ge- nerations) vaiheita. 1900-luvun aikana Australian valtio huostaanotti 100 000 aboriginaalilasta. Heidät sijoi- tettiin valtiollisiin laitoksiin ja lähetystyöasemille. Ins- tituutioita kehotettiin kasvattamaan ottolapsia kuten valkoisia eurooppalais-australialaisia. Tarkoitus oli, että uudessa ympäristössä lapset unohtaisivat kulttuurinsa, kielensä ja vanhempansa. Lasten kieli-, kulttuuri- ja paikkasidonnaisuus rikottiin. Voidaan sanoa, että heidän juurensa yritettiin leikata, jotta heistä tulisi muiden uus- australialaisten kaltaisia.
Kasvaessaan aikuisiksi tämä sukupolvi kantoi yhteistä traumaa, joka ilmeni huumeriippuvaisuutena, alkoho- lismina ja ulkopuolisuutena. Suurkaupunkien kaduilla aboriginaalit näkyivät usein moniongelmaisina pikkuri- kollisina. Itse aboriginaalisuus alkoi näyttäytyä epäonnis- tujien kulttuuripiirteenä angloaustralialaisen ”kantavä- estön” silmissä. 1980-luvulla alettiin huomioida tämän trauman peruspiirteitä. Syntyi Link-Up-liike, jonka tavoitteena oli palauttaa kadotettu sukupolvi omille juurilleen ja yhdistää huostaanotetut lapset biologisiin Kuva:
yksityinen.
4/2019 niin & näin
kolumni
Viitteet & Kirjallisuus
1 Michael D. Jackson, At Home in the World. Duke University Press, Durham 1995.
2 Rush Rhees, Discussion on Simone Weil. SUNY Press, Albany 2000, 40. Käännös AF.
3 Simone Weil, Juurtuminen. Alkusoitto ihmisvelvollisuuksien julis- tukselle (L’Enracinement, 1949). Suom. Kaisa Kukkola. niin &
näin, Tampere 2007, 103–104.
vanhempiinsa. Aboriginaalien sydänalueille Australian aavikolle alettiin rakentaa uusia kyläyhteisöjä, jonne kau- punkilaistuneet alkuperäiskansan jäsenet palasivat. Joil- takin paluu juurille ei enää luonnistunut, monelle ajatus siitä tuntui vieraalta. Toisille liike tarkoitti hyvin konk- reettisessa mielessä kotiinpaluuta. Uudet kyläyhteisöt vanhoilla kulttuurimailla koettiin parantavina. Ikään kuin itse maaperä, jossa tietty kulttuuri on kasvanut 50 000 vuoden aikana, olisi parantanut vieraantuneisuuden tunteen ja trauman. Merkityksellistä tässä esimerkissä on se, miten syvälle juurtuneisuus ulottuu. Osa sukupol- vesta, joka oli jo täysin kaupunkilaistunut ja jonka kult- tuuri ja kieli oli jossain vaiheessa hävitetty, löysi kodin tunteen edeltävien sukupolvien käytännöistä ja kotialu- eilta. Jackson tiivistää kodin merkityksen kahteen asiaan.
Se on paikka, johon sinä ja ajatuksesi jatkuvasti palaatte, mutta se on myös yhteisö, jota ilman elämäsi on merki- tyksetöntä.1
Yksi edeltävän vuosisadan tärkein filosofinen pu- heenvuoro juurtuneisuuden/juurettomuuden koke- muksesta on Simone Weilin teos Juurtuminen. Rush Rheesin mukaan teos syntyi Weilin huolesta, joka koski toisen maailmansodan jälkeistä Ranskaa: ”Miten Ranska voidaan saada elämään uudelleen – miten se voi aloittaa uuden elämän saksalaisen miehityksen jälkeen?”2 Kirja on kirjoitettu ennen sodan loppua vuoden 1943 alku- kuukausina Lontoossa. Weil pohtii:
”Ei pidä kuitenkaan kuvitella ihmisten toivovan vain omaa hyvinvointiaan, koska ovat uuvuksissa. Heitä hiljan koh- danneen onnettomuuden aiheuttama hermorasitus estää heitä asettumasta hyvinvointiinsa. Se pakottaa heitä etsi- mään unohdusta, joko katkerien nautintojen humalasta – kuten vuoden 1918 jälkeen – tai synkästä fanaattisuudesta.
Liian syvältä kouraissut onnettomuus altistaa onnettomuu- delle, jota kohti sännätään ja vedetään toisetkin mukaan.”3 Tämä katkelma kuvaa hyvin sitä trauman ominaispiir- rettä, joka kumpuaa juurettomuudesta. Juurensa me- nettäneelle ulkoinen maailma on vieras. Tämä johtaa sisäänpäin kääntymiseen. Eksyneisyys luo tarpeen tar-
rautua kiinni vastoinkäymisen tunteeseen. Tunteena se luo helposti pohjan fanaattisuudelle. Ajatus on tar- koitettu varoitukseksi ranskalaisille ja eurooppalaisille.
Sodan luoma tyhjiö johtaa helposti kehitykseen, jossa trauma toistaa samoja tapahtumaketjuja. Weilin mukaan juuri tämä dynamiikka johti 1930-luvun natsistiseen lii- kehdintään Saksassa. Versailles’n rauhan luoma näköalat- tomuus loi suotuisan maaperän Hitlerille. Weilin huoli on siis se, että sodanjälkeinen Eurooppa tulisi toistamaan samaa kuviota.
Weil kehottaa meitä ottamaan kodittomuuden ja juurettomuuden tunteet vakavasti. Nämä kokemukset kielivät tietystä perustavanlaatuisesta juurtuneisuuden tunteesta, jota emme voi ohittaa. Kodin, kielen tai kult- tuurin menettäminen on psykologisesti riipivää ja trau- matisoivaa. Tämä juurtuneisuuden/juurettomuuden tunne ei seuraa tiettyä poliittista suuntausta, se ei ole tietyn kulttuuripiirin kokemus tai tietyn sosioekono- misen ryhmän ominaispiirre – kodin ja juurtuneisuuden tai kodittomuuden ja juurettomuuden tunne on meissä kaikissa. Se on osa mielemme dynamiikkaa, joka määrit- telee tutun ja vieraan, tunnetun ja tuntemattoman sekä tavanomaisen ja oudon. Tämä ei silti tarkoita, että ne, jotka takertuvat tuttuun ja turvalliseen, omaksi koettuun kansalliseen kulttuuriin, ymmärtäisivät tätä juurtunei- suutta paremmin, tai että heillä olisi ratkaisu juuretto- muuden ongelmaan. Se, miten tätä menetyksen tunnetta käsitellään, on ratkaisevaa yhteisön yhteenkuuluvuuden kannalta. Uskon, että filosofeilla on tärkeä rooli tämän dynamiikan avaamisessa, jotta käsitteet ’koti’ ja ’juuret’
eivät näyttäytyisi yksipuolisessa valossa vaan kuuluisivat kaikille.
