• Ei tuloksia

Ennen kaikki ei ollut paremmin näkymä

N/A
N/A
Info
Lataa
Protected

Academic year: 2022

Jaa "Ennen kaikki ei ollut paremmin näkymä"

Copied!
2
0
0

Kokoteksti

(1)

TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2017 63 KIRJALLISUUS

ARVOSTELLUT KIRJAT 63 Esko Valtaoja: Kohti ikui- suutta. ● Markus Hotakai- nen

64 Jari Ehrnrooth: Hyvintoi- mintayhteiskunta. Miten ai- kamme kriisi ratkeaa? ● Mik- ko Lagerspetz

67 Pekka Isotalus: Media- poliitikko. ● Outi Alanko-Ka- hiluoto

68 Juuso Koponen, Jona- tan Hildén ja Tapio Vapaasa- lo: Tieto näkyväksi. Informaa- tiomuotoilun perusteet.

● Pauliina Raento 70 Laura Pouru, Mark- ku Wilenius, Karin Holstius ja Sirkka Heinonen (toim.):

Pentti Malaska. Ennalta näki- jä, edellä kulkija.

● Vilja Varho

71 Inkeri Hirvensalo ja Pek- ka Sutela: Rahat pois bolsevi- keilta. Suomen kauppa Neu- vostoliiton kanssa.

● Aki Alanko

73 Sandra Hagman: Seitse- män kummaa veljestä. Kerto- muksia suomalaisen homo- seksuaalisuuden historiasta.

● Veli Hyvärinen

75 Silja Vuorikuru: Aino Kallas. Maailman sydämes- sä. ● Merja Leppälahti 78 Tiina Raevaara (toim.) Voiko se olla totta? – Skepti- siä näkökulmia nykymenoon

● Tommi Tenkanen

Ennen kaikki ei ollut paremmin

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta.

Ursa 2017.

Viisi vuotta sitten Esko Valtaoja haukkasi melkoisen suupalan jul- kaistessaan Kaiken käsikirjan. Nyt ollaan vielä isompien asioiden ää- rellä, sillä ikuisuus on pitkä aika.

Varmaan juuri siksi pystymme yleensä katsomaan vain pienen matkan päähän eteenpäin. Hiukan- kin etäisempi asia ja kas, eipä se meitä ihmeemmin hetkauta.

Ahti Karjalaisen taannoisen luonnehdinnan mukaan ennusta- minen on vaikeaa, etenkin tulevai- suuden. Siksi siinä mennään niin usein metsään. Valtaoja lähtee liik- keelle tuomiopäivän pasuunoista, jotka ovat ennustaneet ihmiskun- nan tuhoa milloin mistäkin syystä.

Silti porskutamme täällä edelleen.

Uhkakuvia on nykyisinkin, ne vain ovat vaihtuneet, osin jopa muuttu- neet entistä synkemmiksi.

Vaikka kirjan nimi on Koh- ti ikuisuutta, Valtaoja katsoo pal- jon ajassa taaksepäin. Se on väis- tämätöntä ja myös välttämätöntä, sillä ellemme tiedä, mistä olemme tulossa, on ihan turha edes yrittää arvailla, mihin ehkä kenties mah- dollisesti olemme menossa: histo- ria opettaa. Tai opettaisi, ellemme olisi niin luokattomia oppilaita.

Valtaojan mielestä ihmislajin

”hulluuden kuin viisaudenkin”

voi tiivistää tokaisuun, jonka ovat esittäneet hieman eri muodoissa Winston Churchill ja Abba Eban.

Jälkimmäisen mukaan ”ihmiset ja kansakunnat toimivat viisaasti, kunhan ensin ovat käyttäneet lop-

puun kaikki muut vaihtoehdot”.

Valoisan tulevaisuutemme tiel- lä on kuoppia, jotka tunnemme jo melko hyvin ja olemme tietoisia myös siitä, miten ne voitaisiin kier- tää. Silti haluamme jääräpäises- ti kokeilla ”kaikkia muita vaihtoeh- toja” ennen kuin alamme toimia järkevästi. Olemme kuin murjotta- via teinejä, jotka tietävät, että van- hempien motkotus loppuu, kun siivoaa huoneen, tekee läksyt ja menee aikaisin nukkumaan, mutta sitä ennen tuntuu olevan aina jo- tain tähdellisempää tehtävää.

Valtaoja tunnustautuu ”fakta- uskovaiseksi”, mutta valtaosa ih- misistä ei tosiasioista piittaa. ”Ai- vomme ovat uskomuksia tuottava elin”, Valtaoja toteaa. Kun siihen yhdistyy vankka halu uskoa siihen, mitä aivomme meille uskottelevat, soppa on valmis. Pidämme kiinni mielipiteistämme ja näkemyksis- tämme, vaikka reaali maailma kaa- taisi niskaamme vuoren verran nii- tä vastaan olevia faktoja.

Kuten olettaa saattaa, kirjan faktat ovat kohdillaan ja ajan ta- salla. Yksi tieteen ja taiteen raja- maastossa liikkuva detalji täytyy oikaista. Valtaoja kertoo, kuinka professori Mark Post vuonna 2013 maistoi lehdistötilaisuudessa mul- listavaa hampurilaista, joka oli tehty laboratoriossa kantasoluis- ta kasvatetusta lihasta. Maailman- kuulu taiteilijapari, Aalto-yliopis- ton Biofilia-laboratorionkin kanssa yhteistyötä tekevät Oron Catts ja Ionat Zurr saivat tuotettua ”kei- notekoisen” pihvin jo kymmenen vuotta aikaisemmin.

”Olemmeko luonnon armoilla vai luonnon herroja?” Valtaoja ky- syy. Olisiko tässä hiven sitä mus- tavalkoisuutta, jota kirjoittaja niin kovasti – ja perustellusti – kirjan- sa sivuilla kritisoi? Asiat eivät ole useinkaan joko–tai. Silti olemme taipuvaisia niin olettamaan (ja us- komaan), koska siinä välissä ole- vien harmaan eri sävyjen, asioiden nyanssien, näkeminen vaatii us- kallusta kyseenalaistaa omat ”to- tuutensa”.

Pitkin matkaa Valtaoja sättii luonnonsuojelijoita, ”viherrauha- KIRJALLISUUS

(2)

64 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2017 KIRJALLISUUS

laisia” ja ”liito-oravan papanoiden levittelijöitä” milloin mistäkin ih- miskunnan kehitystä estäneestä tai ainakin hidastaneesta suhtau- tumisesta asioihin. Osittain totta, osittain ei todellakaan. Ihmisten ympäristötietoisuus on lisäänty- nyt valtavasti eikä se ole tapahtu- nut itsestään. Luontoa ei onneksi enää pidetä pohjattomana kirstu- na, josta voi surutta ammentaa ih- miskunnalle hyvinvointia kaikesta muusta elollisesta piittaamatta.

Tähtitieteilijä kun on, Valta oja laajentaa yhä parempaan tulevai- suuteen luottavaisesti tähyävän ja tekniikkaan vankasti uskovan perspektiivinsä matoisesta maa- pallosta koko maailmankaikkeu- teen. Kotiplaneettamme kohtalo koskettaa toki ihmistä, ihmiskun- nan tuho sen sijaan olisi maapal- lolle ja sen muulle elämälle toden- näköisesti pelastus. Universumia ei hetkauttaisi kumpainenkaan.

Meidän kannaltamme muu maailmankaikkeus, ja etenkin kos- minen lähiympäristömme, on sa- maan aikaan sekä uhka, jopa niin sanottu eksistentiaalinen vaa- ra, että mahdollisuus. Asteroidi- törmäys voi pyyhkäistä suuren osan maailman eliölajeista olemat- tomiin, sillä niin on käynyt ennen- kin. Toisaalta maailmankaikkeus saattaa kuhista elämää. Ainakin se kuhisee planeettoja, joilla elämää on voinut syntyä.

Silti Fermin paradoksi jyl- lää edelleen: missä kaikki ovat?

Olemmeko sittenkin yksin maail- mankaikkeudessa ja jos meil- le käy huonosti, täällä ei ole enää ketään. Valtaoja kertoo havain- nollisesti, miten luonnonlait ovat tehneet maailmankaikkeudesta vääjäämättä sellaisen kuin se on.

Onko myös elämän ilmestyminen osa tätä ”lakisääteistä” tapahtu- maketjua?

Sekään ei vielä takaisi älyn il- mestymistä eikä etenkään sen säi- lymistä niin pitkiä aikoja, että juuri nyt jossain toisaallakin pohdittai- siin, onko muualla maailmankaik- keudessa älyllistä elämää. Voim- me olla yksin sekä avaruudessa että varsinkin ajassa. Mutta mik-

si sen pitäisi olla pelottavaa? Voi- simme tehdä maailmankaikkeu- desta mielemme mukaisen – jos katsomme todella kaukaiseen tu- levaisuuteen ja selviämme sinne saakka.

Vihdoin sivulla 189 päästään matkaan kirjan nimen mukaises- ti kohti ikuisuutta. Millainen on maail ma ja etenkin ihminen kau- kaisessa tulevaisuudessa? Hiukan pilkallisesti nykyisin muodikkaa- seen transhumanismiin suhtau- tuva Valtaoja hahmottelee Homo superioria, jolle olisi kehitetty sar- jakuvien supersankareiden omi- naisuuksia ja kykyjä, järkevästi vali koiden tietysti.

Mutta mihin niitä käyttäisimme?

Koko ihmiskunnan hyvinvoinnin edistämiseen, se on selvä, mutta myös ihmisen ja maapallon välis- ten kahleiden katkomiseen: ava- ruuden valloittamiseen. Sehän tehtiin mukamas jo 1960-luvulla, kun piipahdettiin Kuun pinnalla, mutta sen jälkeen on menty pelk- kää takapakkia. Tieteen ja tutki- muksen kannalta avaruusrintamal- la on edistytty, mutta miehitettyjen lentojen osalta ei.

Silti haaveilemme paitsi Mar- sin myös muutaman muun Au- rinkokunnan kappaleen maan- kaltaistamisesta, muuttamisesta olosuhteiltaan niin paljon kotipla- neettaamme muistuttaviksi, että ihmiskunta voi oikeasti laajentua avaruuteen, ennen pitkää myös muita tähtiä kiertäville planeetoil- le. Tieteisfantasiaa? Toistaisek- si ja vielä pitkälle tulevaisuuteen- kin. Mutta nyt ollaankin menossa kohti ikuisuutta. Ja sinne myös päästään: ihmisestä voi tulla kuo- lematon, koska ”biologiaahan se vain on”.

Tieteen, teknologian ja luon- nonlakien asettamien rajojen li- säksi tulevaisuudenhaaveita ra- joittaa ihminen itse. Ennustaminen on vaikeaa, koska pelkästään po- liittisten voimasuhteiden muuttu- minen sekoittaa pakkaa vähintään kerran vaalikaudessa. Valtaojan kehittämä käsite ”taannustami- nen” on tulevaisuuden ennusta- mista tavallaan jälkiviisaasti. Ensin

asetetaan jokin tavoite, ”isketään viiri kauas tulevaisuuteen”, ja sit- ten katsotaan nykypäivän vink- kelistä, mitä on tehtävä sen saa- vuttamiseksi, millaista tietä pitkin siihen on mahdollista päästä.

Kohti ikuisuutta matkates- samme polku mutkittelee ja vä- lillä haarautuukin. Näihin haa- rautumiin, neljään avoimeen kysymykseen (joita en tässä pal- jasta) Valtaoja päättää kirjansa.

Vastausten löytäminen on hänen mukaansa ”yksi keskeinen osa tu- levaisuuttamme”. Muuten se voi jäädä näkemättä.

MARKUS HOTAKAINEN Kirjoittaja on tiedetoimittaja.

Hyvinvointiyhteiskunnan kurinpalautus 

Jari Ehrnrooth: Hyvintoimintayh- teiskunta. Miten aikamme kriisi ratkeaa? Kirjapaja 2016. 

Pohjoismaista hyvinvointivaltio- mallia on tavallisimmin arvostel- tu joko väitetyn taloudellisen te- hottomuuden tai yksilönvapauden tukahduttamisen ja yksityiselä- mää loukkaavan kontrollin vuok- si. Jari Ehrnroothin kirjan aiheena ei kuitenkaan ole mallin taloudel- linen kestävyys tai sen kehittämis- tarpeet yksilönvapauden kannalta.

Arvostelu on eettinen ja moraali- nen: vapautta on liikaa, vastuuta liian vähän. Yksilön hyvinvoinnin sijaan olisi tavoitteeksi asetettava se, että hän toimii hyvin.

Viittaukset

LIITTYVÄT TIEDOSTOT

Toimin- tatapamme ovat samanlaisia kuin aina ennenkin, reagoimme uuteen toteamalla, että ennen kaikki oli paremmin?. Tyypillistä on myös se, että ihminen ottaa in-

Tänä syksynä tulee kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun Pekka Kuusen kirjoittama ja alun alkaen Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisema teos 60-luvun sosiaalipolitiikka ilmes-

Artikkeli käsittelee kriisijournalismin kehitystä Suomessa. Laadullisen analyy- sin kohteena on onnettomuuksien ja rikosten uhrien, heidän omaistensa sekä

si kuvan vain muutaman vuoden espanjan taudin riehumisen jälkeen, jonka kauhut ovat varmasti olleet vahvana hänen mielessään.. Kulkutauteja koskeva faktatieto

Kun tarkastellaan Tammisen ja Nilsson Hakkalan arviota koko vientiin liittyvästä kotimaisesta arvonlisäykses- tä, sen kehitys vuoden 2008 jälkeen näyttää jotakuinkin yhtä

Kuulevien van- hempien ja heidän lastensa viittomakielen kehitys poikkeaakin tässä kuurojen van- hempien perheiden kielimallista; vanhem- mat opettelevat viittomakieltä vieraana

pohjois- ryhmän erityispiirre, että kantasuomessa prolatiiveja on ollut vähän ja että nämä vä- hät ovat olleet sitä alíise, jilírse -tyyppiä, joka yhdistää viron muihin

Myös sukupolvien välisiä eroja on selvitetty ja havaittu reilun kolmanneksen nuorista tuntevan van- hempien ja nuorempien polvien välillä olevan suuren sukupolvien välisen