ESITTELYT KULTTUURINTUTKIMUS 36 (2019): 1 89 mouksesta; muilla tieteenaloilla on an-
nettavaa mimeettiselle teorialle eikä pel- kästään sen testaamisen vaan myös mi- meettisen teorian rikastuttamisen mer- kityksessä voidaksemme paremmin ym- märtää maailmassamme kasvavaa pa- hoinvointia, kuten esimerkiksi äärioi- keiston liikkeitä ja syntipukkimekanis- mia Euroopassa tai autoritäärisiä ja us- konnollisia äärimmäisyyksiä Aasiassa ja Lähi-Idässä, sekä toisaalta yhä voimistu- vaa kilpailua lokaalilla ja globaalilla ta- solla. Vuosisata, jolla parhaillaan eläm- me, näyttäisi olevan erityisen otollinen tämänkaltaiselle perspektiivien laajen- tumiselle.
Claudio Lanza (kääntäjänä Eeva Rohas) Kirjoittaja on tohtoriopiskelija Demo- kratian tutkimuksen keskuksessa (CDS) Westministerin yliopistossa.
• • •
Haastattelukirja tuttuun tapaan
René Girard: The One by Whom Scandal Comes. Michigan State University Press 2014. 139 s.
Heti alkuun on todettava, että koin Gi- rardin teoksen The One by Whom Scan- dal Comes (2014, ranskankielinen alku- teos 2001) arvioimisen haastavaksi teh- täväksi, koska pidän itseäni etupääs- sä Girardin varhaistuotannon tuntija- na, tutkijana ja kääntäjänä. Olen tehnyt graduni Girardin ensimmäisen teoksen Mensonge romantique et vérité romanesque sosiologisesta moderniteetti-käsitykses- tä ja historianfilosofiasta. Olen suomen- tanut Väkivallan ja pyhän, jota voidaan pitää siirtymänä Girardin 1960-luvun kirjallisuustieteellisistä tutkimuksista kohti antropologiaa ja uskontoteoriaa.
Parhaillaan suomennan 1963 ilmesty- nyttä Girardin Dostojevski-tutkimus- ta, jota voidaan voidaan pitää Mensonge romantiquen ja sen Dostojevski-tulkin- nan jatkona.
Matka Girardin kirjallisuustieteel- lisestä varhaistuotannosta myöhäistuo- tannon kokonaisvaltaiseen – sanalla sa- noen totalisoivaan – kulttuuriteoriaan ja teologiaan on pitkä. Erityisen vaikea se on lukijalle, joka ei kovin hyvin tun- ne niitä teologisia keskusteluja ja teemo-
ja, joita Girard kommentoi. Lukijan pi- täisi olla varustautunut Raamatun tutki- muksen työkaluilla ja laajalla teologisel- la lukeneisuudella seuratakseen Girar- din ajatuksia ja voidakseen arvioida nii- tä tasa painoisesti ja aiempaan tutkimuk- seen suhteuttaen.
Sinänsä tilanne ei ole uusi tai outo, onhan Girard-tutkimukseen jo vakiintu- nut käsitys mimeettisen teorian kolmes- ta vaiheesta tai osasta. Ensimmäinen on ihmisen halun mimeettinen luonne. Toi- nen on syntipukkimekanismi yhteiskun- tien keinona säännellä mimeettisen kil- pailun aiheuttamaa väkivaltaa. Kolmas on kristillisen evankeliumin tärkeys syn- tipukkimekanismin paljastajana ja se, miten evankeliumi tekee syntipukkime- kanismin toimimattomaksi.
Oma Girard-tulkintani ja -käsityk- seni on, että näiden vaiheiden välillä on epistemologisia, metodologisia ja meta- fyysisiä kuiluja, joita ei ole mahdollista ylittää. Oman noin kahdenkymmenen vuoden mittaisen Girard-tutkimukseni myötä minulla on käsitys, että osat eivät tästä syystä muodosta koherenttia ja toi- mivaa kokonaisuutta. Omasta mielestä- ni toimivinta Girardia on moderniteetti- immanentti eli modernin ihmisen koke- musta kuvaavia kaunokirjallisia tekste- jä tulkitseva Girard, joka rakentaa näistä kirjallisuustulkinnoista tietynlaista psy- kologista ja sosiologista teoriaa moder-
ESITTELYT KULTTUURINTUTKIMUS 36 (2019): 1
90
nin ihmisen henkisten ongelmien syistä.
Sen sijaan mitä kauemmas taakse- päin historiaan ja esihistoriaan Girard ajattelunsa ulottaa, sitä heikommaksi väitteiden tieteellinen tai kokemuksel- linen uskottavuus tulee. Myöhäinen Gi- rard esittää väitteidensä olevan tieteelli- siä, mutta sitä ne eivät ilmiselvästi tieteel- lisen metodologian perusteiden valossa ole. Girardin keskeisiä hypoteeseja, ku- ten alkumurhaa, on mahdoton verifioida tai falsifioida. Girard puhuu kuin havain- noitsija asioista, joita kukaan ei ole kos- kaan voinut havaita, todistaa eikä tark- kailla. Mutta toisin kuin varhaisella Gi- rardilla, nämä väitteet eivät ole myös- kään kokemuksellisesti uskottavia, kos- ka Girard puhuu oletetuista esihistorial- lisista ihmisistä, joista tiedämme hyvin vähän ja joiden kokemukseen meidän on likipitäen mahdoton samastua. Girard ei tunnu ottavan kovin vakavasti esihisto- riaa koskevan tietomme vajavaisuutta ja keskeneräisyyttä, jonka esimerkiksi his- torioitsijat J. R. McNeill ja William H.
McNeill ovat kiteyttäneet seuraavasti:
”Luunsirpaleet, lohkotut kivet ja puu- hiilen palaset ovat ainoita meidän aikoi- himme säilyneitä todisteita siitä, miten kaukaiset esi-isämme todella elivät. Ar- keologit ovat suorittaneet tuhansia kai- vauksia ja saaneet saaliikseen miljoonia jäänteitä, mutta sellaisten todisteiden pe- rusteella voi lähinnä vain arvailla, kuin-
ka ihmiskunnan matka maapallolla al- koi. Vaaditaan vilkas mielikuvitus, jot- ta ihmisyhteisöjä pystytään rekonstru- oimaan pelkkien luun- ja kivensirujen perusteella […]. Yksikin uusi löytö saat- taa koska tahansa mullistaa tällä hetkel- lä vallitsevat käsitykset.” (McNeill&Mc- Neill, Verkottunut ihmiskunta, Vastapai- no 2005.)
Kun Girard vielä lisäksi jatkuvasti korostaa, että vain kristillinen revelaatio voi paljastaa totuuden ihmiskunnan his- toriaa hallinneesta yhteisöllisestä logii- kasta, ollaan metodologisesti ja tieteenfi- losofisesti varsin oudoilla vesillä. Nyt kä- sillä olevassa teoksessa Girard sanoo esi- merkiksi, että ”syntipukkimekanismi ei voi paljastua ilman Kristusta” (s. 60) ja että ”antropologisen totuuden paljastu- miseksi risti oli välttämätön, Pyhän hen- gen lahja: vain Risti saattoi tehdä uhrin viattomuuden näkyväksi” (s. 60). Teo- ria, jonka mukaan Raamattu yksin pal- jastaa totuuden ihmiskunnan siihenas- tisesta historiasta, on varsin kaukana ny- kyaikaisesta tieteellisestä keskustelusta.
Näistä varauksista ja epäröinneistä johtuen The One by Whom Scandal Co- mes oli minulle vaikeaa ja tuskallista luet- tavaa. Luultavasti tämä liittyy hyvin pal- jon kirjan muotoon. Teoksessa on kak- si osaa. Ensimmäinen muodostuu kol- mesta lyhyestä Girardin tekstistä, joissa hän kommentoi omia aiempia ajatuksi-
aan ja tiettyjä niiden herättämiä vasta-ar- gumentteja. Vaikka tekstit ovat tiiviitä ja mimeettistä teoriaa jonkin verran tunte- vallekin paikoin vaikeasti seurattavia, ne ovat kuitenkin kirjan parasta antia.
Kirjan toinen osa muodostuu kes- kustelusta Maria Stella Barberin kans- sa. Haastatteluosuus herättää monia ky- symyksiä, jotka eivät koske vain tätä kir- jaa, vaan Girardin myöhäistuotannos- sa korostuvia haastattelukirjoja laajem- minkin. Jo Girardin kolmas pääteos Des choses cachées / Things Hidden on tunne- tusti haastattelumuotoinen. Teos on it- se asiassa melko erikoinen hybridi haas- tattelua, esseetä ja tutkimusaiheiden esit- telyä. Kuitenkin koska teos esittää mi- meettisen teorian kolmannen osan aja- tukset ensimmäistä kertaa ja varsin laa- jasti, kirja on jotakin enemmän kuin
”pelkkä haastattelukirja”.
Sen sijaan vuonna 1994 ranskaksi il- mestyneestä Quand ces choses commen- ceront -haastattelukirjasta alkaen on il- mestynyt useita melko samanlaisia teok- sia (Achever Clausewitz 2007, Evolution and Conversion 2008). Tuntuu kuin ai- na joku uusi Girardista innostunut tut- kija tai tutkijaryhmä haluaisi kysyä hä- neltä samoja asioita, joihin Girardilla ei kuitenkaan ole – eikä koskaan ole ollut – sen parempaa vastausta. Näitä kirjo- ja lukiessa joutuu kokemaan kiusaantu- nutta déjà-vu:ta: aivan kuin kulloisenkin
ESITTELYT KULTTUURINTUTKIMUS 36 (2019): 1 91 haastattelijan olisi väkisin yritettävä saa-
da Girard sanomaan jotakin enemmän kuin hän voi sanoa; aivan kuin haastat- telija ei uskoisi, että Girardin ajattelul- la on rajansa, jotka Girard itse tuntuu osaavan hyväksyä paremmin kuin haas- tattelija. Ja kun Girardilta yritetään saada vastausta kaikkeen siihen, minkä hänen ajattelunsa jättää auki tai keskeneräisek- si, lopputuloksena on paljon löysää pu- hetta suurista teemoista, joihin ei kuiten- kaan kunnolla paneuduta. Valitettavasti myös nyt käsillä olevan kirjan haastatte- luosuus toistaa tätä kaavaa.
Kirjan parasta antia ovat ensimmäi- sen osan kaksi lyhyttä Girardin tekstiä.
Niissäkin tosin on vahvaa toisteisuut- ta. Girard on vuosien varrella julkais- sut usein hyvin samanlaisia lyhyitä kir- joituksia, joissa hän pyrkii kiteyttämään mimeettisen teorian joitakin pääaja- tuksia. Nyt käsillä olevan kirjan ensim- mäinen teksti ”Violence and Recipro- city” muistuttaa eniten Girardin aiem- pia tekstejä: Girard pyrkii selventämään halu teoriansa perusajatuksia melkeinpä arkijärkisellä tasolla. Samalla kun tässä pyrkimyksessä hyvää on selkeys ja yk- sinkertaisuus, se myös kadottaa olen- naisia tasoja Girardin haluteorian pe- rustoista – yksinkertaistaminen johtaa teo rian syntyvaiheen tärkeiden oival- lusten ja problematisointien häivyttämi- seen. Kirjan toinen teksti ”Noble Sava-
ges and Others” on kirjan kiinnostavin ja tuorein. Girard pohtii oman ajattelunsa suhdetta länsimaiseen etnologiaan. Oi- keastaan jo Väkivalta ja pyhä aloittaa tä- män juonteen Girardin tuotannossa: mi- ten nähdä 1800-luvun etnologian vah- vuudet ja heikkoudet ilman ”etnosent- rismin”, ”rasismin” tai ”kolonialismin”
tyhjiksi muuttuneita leimakirveitä. Täs- sä Girardilla tuntuu olevan omintakei- nen positio, jota sietäisi kehitellä lisää.
Hänen mukaansa 1800-luvun etnologit olivat ainutkertaisessa asemassa moder- nisoituvan kristillisen lännen ja ei-länsi- maisten kulttuurien rajapinnassa. Siksi heidän havaintojaan, ajatuksiaan ja tul- kintojaan pitää pohtia vakavasti ja kehi- tellä – eikä liian helposti heittää niitä val- koisen miehen taakan romukoppaan.
Lopuksi en oikein tiedä, kenelle kir- jaa voisi suositella. Girardia vain vähän tai ei lainkaan tunteville sitä ei voi suo- sitella johdantona tai sisäänheittona ai- heeseen, koska sellaiseksi kirja on liian pintapuolinen ja hajanainen. Toisaalta taas Girardin pääteokset ja niitä koske- vaa keskustelua tuntevillekaan kirjaa ei oikein voi suositella, koska samoista ai- heista on olemassa monia muita, paljon parempia tekstejä.
Niinpä en voi kuin suositella luke- maan toisaalta Girardin 60- ja 70-luku- jen tekstejä sekä toisaalta vuonna 1999 ilmestynyttä Girardin ehkä viimeistä
eheää ja yhtenäistä kirjaa Je vois satan tomber comme l’eclair sekä tämän jälkeen pohtimaan, millainen yhteys niiden vä- lillä on – jos on.
Olli Sinivaara
Kirjoittaja on Helsingissä asuva kirjailija ja René Girardin suomentaja.
Kylväjä lähti kylvämään:
René Girardin yleisteoria käsiin jaettuna
James Allison & Wolfgang Palaver (toim.), The Palgrave Handbook of Mimetic Theory and Religion. Palgrave/
Macmillan 2017. 549 s.
Käsillä olevan yli 500-sivuisen kirjan toi- mittajat esittelevät sen käsikirjaksi, joka auttaa nykypäivän opiskelijoita ja tut- kailijoita ymmärtämään uskonnon ase- maa ja merkitystä muuttuvassa maail- massa. Mikään ohjekirja tämä järkäle ei tietenkään ole, vaan tarkoitettu uskon- toa eri yhteyksissä tarkastelevaksi ajat- telun apuvälineeksi, myös ”uskonnon paluuseen” liittyvässä hämmennykses- sä. Maallistuminen ei olekaan siirtänyt
• • •
