58 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 1 3
nyt ennen kaikkea hyvin monen- laisten harrasteiden organisointi.
Monella paikkakunnalla on har- rastettu nuorisoseuraliikkeen al- kuajoilta juontuvaa arvokasta toi- mintaa taiteiden parissa: näyttele- misen, taidelausunnan, soiton ja laulun, tanhujen ja muun liikunta- taiteen. Joissakin nuorisoseurois- sa tällaiset harrasteet ovat kukois- taneet aivan viime aikoinakin. Lu- kuisat nuorisoseurat ovat toisaal- ta sammuneet senkin vuoksi, että syrjäkylien väestö on pahoin vä- hentynyt. Elinkeinorakenteen suu- ret muutokset ja maassamuutto ovat yleensäkin kaventaneet nuo- risoseuraliikkeen toiminnan edel- lytyksiä.
Kaikki maaseudun kulttuuri- harrastukset joutuivat vaakalau- dalle television vaikutuksen alet- tua 1950-luvun lopulla. Sen esityk- set, ja myös yleisradion kiitettävän runsas taidemusiikin tarjonta, soi- vat uusia mahdollisuuksia henki- sen kulttuurin viljelyyn, mutta vain valmista vastaanottamalla, ei itse tekemällä. Jaakko Numminen ei käsittele kysymystä uusimman po- pulaarimusiikin ja siihen liittyvien joukkotapahtumien vaikutukses- ta nuorisoseuraliikkeeseen, mutta tekijän ikätoverista se voi näyttää uhkaavalta. Liikkeen jäsenmäärät ovat olleet viime vuosikymmenillä jopa suuremmat kuin koskaan var- hemmin, mutta sen vaikutus on ra- joittunut vahvasti tietyille seuduille ja paikkakunnille, etupäässä Länsi- Suomeen ja Pohjanmaalle. Eteläis- ten suurkaupunkien lehdissä lii- ke näkyy nykyään varsin heikosti, mutta eräät maakuntalehdet anta- vat toisenlaisen kuvan.
Numminen esittää vielä teos- sarjan lopussa olevassa yhteenve- tävässä katsauksessa arvioita nuo-
risoseuraliikkeen historiallisesta merkityksestä. Sitä on vaikea tehdä kovin täsmällisesti, koska liikkeen monipuolinen vaikutus on liittynyt maamme henkisen ja sosiaalisen kulttuurin kehitykseen, jota ei voi määritellä numeroin. Tekijän ko- konaisarvio, että nuorisoseuraliik- keen merkitys etenkin maaseudun nuorison kansalaiskasvatuksen ja kulttuurityön organisoinnissa on ollut hyvin tärkeä, ei näytä kuiten- kaan sen liialliselta korostamiselta.
Aivan sama käsitys on esitetty ai- kaisemmin muun muassa kahden Suomen kulttuurihistorian artikke- leissa (1936 Zachris Castrén; 1980 ja 1982 useita kirjoituksia), joi- ta Numminen ei ole huomannut käyttää oman arviointinsa tukena.
Kirjoittaja on Turun yliopiston Suomen historian emeritusprofessori.
Historiakansa arvostaa peruskoulua enemmän kuin sotia
Riitta Mikkola Pilvi Torsti: Suomalaiset ja historia. Gaudeamus 2012.
Suomalaiset ovat historiakansaa, paljastuu Pilvi Torstin Suomalai- set ja historia -kirjasta. Kirja on viisivuotisen Historiatietoisuus Suomessa -tutkimushankkeen ko- konaisesitys ja pitkän projek- tin huipennus. Kirjan esipuhees- sa sanotaan, että kirjaa voi käyttää opetuksessa ja tutkimuksessa, mut- ta myös lukea kiinnostuksen vuok- si. Näin todellakin on. Kirja tar joaa paljon näkemyksiä mutta herättää lukijassa myös ihailtavan paljon uusia kysymyksiä.
Historiatietoisuus Suomes- sa -tutkimuksessa reilu tuhat suo- malaista vastasi kyselytutkimuk- seen, jossa selvitettiin suomalais- ten suhdetta historiaan. Tämän jälkeen haastateltiin tarkemmin vielä osaa kyselyyn vastanneis- ta (n = 49). Tutkimuksessa ei tes- tattu, mitä ihmiset tietävät mennei- syydestä vaan tutkittiin heidän kä- sityksiään menneistä tapahtumis- ta. Samoin tutkittiin sitä, millaisia merkityksiä ihmiset antavat näille historian tapahtumille ja miten ne vaikuttavat käsityksiin nykyisyy- destä ja tulevaisuudesta. Vastauk- sia analysoitiin vastaajien iän, su- kupuolen, koulutuksen ja puolue- taustan perusteella. Joitakin vasta- uksia pystyttiin vertaamaan muissa maissa tehtyihin vastaaviin kyselyi- hin.
Historia arjessamme
Kirjan yleinen tulos on, että suo- malaiset ovat historiakansaa. His- torialla on tutkimuksen mukaan merkitystä yksilöille ja historiaa pidetään tärkeänä yleissivistyksen osana. Historiaan suhtautuvat po- sitiivisesti kaikki ikäluokat, vaik- ka alle 20-vuotiaat ovatkin siitä vä- hiten kiinnostuneita. Silti heidän- kin mielestään historia on tärkeää ja kiinnostavaa. Kansana suomalai- set harrastavat historiaa enemmän kuin muut tutkitut kansat. Suoma- laiset katsovat historiallisia doku- mentteja, lukevat historiallisia kir- joja ja puhuvat vanhoista asioista vanhempien sukulaistensa kans- sa. Historia on läsnä arjessa, väit- tää kirja.
Vastaajien mielipide-erot vaih- televat koulutuksen ja puolue- taustan mukaan. Kaikkein koulu- tetuimmat pitävät historiaa kiin- nostavana ja ovat sitä mieltä, että
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 1 3 59 historia auttaa ymmärtämään yh-
teiskunnan muutosta. Historian eri osa-alueista mielenkiintoisim- pana pidetään yleisesti oman per- heen ja suvun historiaa sekä Suo- men ja suomalaisten historiaa. Eu- roopan ja maailmanhistoria kiin- nostaa korkeakoulutettuja, mutta ei vain peruskoulun käyneitä. Kes- kustalaiset ovat eniten kiinnostu- neita oman asuinpaikkansa histori- asta sekä vähiten Euroopan ja maa- ilmanhistoriasta, joka taas kiin- nostaa vihreitä eniten. Suomen ja suomalaisten historiasta ovat kiin- nostuneimpia perussuomalaiset.
Perheeseen luotetaan, poliitikkoon ei
Kirjassa vastaajilta kysyttiin hei- dän sukupolvensa merkittävimpiä kokemuksia. Näiden vastaus ten perusteella on muodostettu viisi suomalaista sukupolvea ja heidän avainkokemuksensa. Totesin kuu- luvani itse kylmän sodan päätty- misen sukupolveen. Olisin itse si- joittanut itseni kuitenkin laman sukupolveen, niin vaikuttavalta 1990-luvun alun lama omassa hen- kilöhistoriassani tuntuu. Vanhem- mista sukupolvista todettakoon, et- tä sodan sukupolven jälkeen syn- tyi sukupolvi, joka ei ollut itse ko- kenut sotaa. Silti moni heistäkin pitää toista maailmansotaa oma- na avainkokemuksenaan. Historia on siis muutakin kuin omaa koke- musta.
Kansainvälisissä tilastoissa suo- malaiset ovat vertailumaita (Aust- ralia, Kanada, Yhdysvallat) aktii- visempia historian harrastajia. He käyvät museoissa, katsovat eloku- via ja historiallisia dokumentte- ja, lukevat historiallisia romaane- ja ja tietokirjoja sekä etsivät tie- toa enemmän kuin vertailun muut
maat. Suomalaiset ovat myös luot- tavaisempia historiallisten lähtei- den suhteen: enemmistö pitää mu- seoita, televisiodokumentteja, tie- tokirjoja, yliopistotutkimusta ja koulun historianopetusta luotetta- vana. Myös oman perhepiirin his- toriatarinoihin luotetaan. Sen si- jaan historialliseen fiktioon eli näytelmiin ja romaaneihin suhtau- dutaan kriittisesti. Myöskään polii- tikkojen historiaa käsitteleviä lau- suntoja ei pidetä luotettavina.
Poliittisen kulttuurin historiasuhde On mielenkiintoista verrata kirjan tutkimustuloksia Tommi Uscha- novin syksyllä 2012 ilmestynee- seen kirjaan Miksi Suomi on Suo- mi, jonka mukaan Suomi on his- toriaton kansa. Uschanovin kir- ja on hyvin poleeminen eikä täytä tieteellisen tutkimuksen kriteerejä, mutta hauska se on. Kirjan yksi pe- rusteesi on, että Suomen poliittinen kulttuuri on erityisen historiatonta.
Historiaa ei käytetä argumentaati- on välineenä, toisin kuin esimer- kiksi Britanniassa. Suomessa polii- tikot eivät yritä edes tarkoitusha- kuisesti perustella omia kantojaan historiallisilla argumenteilla, mi- kä on muualla Euroopassa yleis- tä. Uschanovin mukaan suomalai- nen poliittinen keskustelu on har- vinaisen irrallaan historiasta, vaik- ka monien asioiden ymmärtämistä auttaisi, jos niiden aiempi kehitys olisi tuttu keskustelijoille.
Uschanov siteeraa kirjassaan Pilvi Torstia, joka oli europarla- menttivaalien ehdokkaana vuon- na 2009. Ylioppilaslehden haas- tattelussa Torstilta kysyttiin, oliko hänen oma puolueensa SDP tehnyt menneisyydessä sellaisia virheitä, jotka tulisi nyt korjata. Torsti vas- tasi kysymykseen: ”Historiantutki-
jana minua kiinnostaa menneisyys, mutta poliitikkona tulevaisuus.”
Torstin kirjassa ei suoranaisesti käsitellä poliittista kulttuuria Suo- messa, valitettavasti. Olisi hauska kuulla Torstin ja Uschanovin kes- kustelevan asiasta. Ainoa lyhyt viit- taus politiikkaan on kirjan luvussa, jossa käsitellään suomalaisten tär- keiksi mieltämiä historiallisia ta- pahtumia, taideteoksia ja henki- löitä. Voiko politiikan poissaolosta päätellä, että suomalainen poliitti- nen kulttuuri on todella historia- tonta? Vai eikö aihe vain kuulunut tähän tutkimukseen? Muutenkin Torsti tekee hyvin vähän johtopää- töksiä tutkimustuloksistaan ja tyy- tyy enimmäkseen kuvaamaan ih- misten mielipiteitä ja näkemyksiä.
Sivistys löi sodan
Mitä asioita suomalaiset sitten pi- tävät tärkeinä? Voittajaksi selviy- tyy selkeästi oppivelvollisuus, pe- ruskoulu ja ilmainen koulutus. Jo- pa 75 % vastaajista on valinnut asian viiden tärkeimmän asian joukkoon. Seuraavaksi tärkeimpä- nä pidetään talvisotaa, sitten yleis- tä äänioikeutta vuonna 1906, hy- vinvointiyhteiskuntaa, jatkosotaa ja Suomen EU-jäsenyyttä. Sota ei siis olekaan suomalaisille tärkein tapahtuma vaan peruskoulu. Lie- kö Pisa-tutkimuksilla vaikutusta asiaan?
Merkittävät henkilöt ovat pe- rinteisempiä: Mannerheim ja Kek- konen. Tutkimuksessa vastaajil- le ei annettu vaihtoehtoja, kuten edellisessä kysymyksessä. Onko se vaikuttanut vastauksiin? Mai- nitut henkilöt ovat Minna Canthia lukuun ottamatta poliitikkoja tai miehiä. Myös vaikuttavien taiteel- listen teosten lista on hyvin yksioi- koinen: Tuntematon sotilas ja Tääl-
60 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 1 3
lä Pohjantähden alla. Tuntuu, että nämä kysymykset vetävät maton peruskoulun ja hyvinvointivaltion alta. Historiakäsitys tuntuu kuiten- kin olevan kovasti sodan, poliitik- kojen ja miesten varassa.
Tulokset ovat myös ristiriitai- sia, joka on inhimillistä. Vaikka so- siaali politiikka ei tule henkilöissä tai merkkiteoksissa esille, suurin osa vastaajista on kuitenkin sitä miel- tä, että hyvinvointivaltion rakenta- minen on muuttanut suomalaisten elämää enemmän kuin mikään muu 1900-luvun kehitys. Myös Suomi- kuvaan ulkomailla eniten vaikutta- viksi asioiksi katsotaan Nokian me- nestys, puhdas luonto ja koulutus- järjestelmä. Suomen 1900-luvun historia nähdään edistystarinana, mihin varmasti kaikki edellä mai- nitut asiat liittyvät.
Nuoret, perheet, tulevaisuus Kirjassa on kaksi erillisartikkelia nuorten historiakäsityksistä. Mar- ko van den Berg on kirjoittanut nuorten historiatietoisuudesta ja Jukka Rantala perheen muistelu- kerronnasta. Nuorten näkemykset eroavat jonkin verran aikuisten nä- kemyksistä, mutta ero ei ole suuri.
Myös nuoret pitävät historiaa tär- keänä ja hyödyllisenä asiana. Tiet- tyihin historian tapahtumiin, ku- ten vuoden 1918 sotaan, nuoret suhtautuivat neutraalimmin kuin vanhemmat ikäluokat, mutta se lie- nee vain luonnollista. Ajan ja kou- luopetuksen muutoksesta kertoo, että nuorempien keskuudessa vuo- den 1918 sodan nimeksi on vakiin- tunut sisällissota.
Kirja päättyy tulevaisuusvisioi- hin. Kyselyiden mukaan ihmiset suhtautuvat Suomen tulevaisuu- teen huomattavasti optimistisem- min kuin koko maailman tulevai-
suuteen. Maailman tilaan vaikut- tavina tekijöinä nähdään ilmasto-, ympäristö- ja energia-asiat. Yksit- täisen ihmisen rooli nähdään hyvin pienenä. Samalla tavalla on arvioitu myös historiaan vaikuttavia voimia, joista tärkeimpinä pidetään teknisiä keksintöjä ja tiedettä. Yksittäisen ih- misen vaikutusmahdollisuudet ar- vioidaan vähäisiksi. Onko kyse pes- simismistä vai realismista?
Kirja on kauniisti kuvitettu ja värikkäästi taitettu. Sen eri luvut erottuvat erivärisinä, mikä helpot- taa selaamista ja eri aiheiden etsi- mistä. Kaaviot on painettu värilli- senä ja käsiteltävät muuttujat nä- kyvät värillisissä palloissa tekstin sivussa. Henkilöhaastatteluiden puhekuplat tekevät kirjasta myös helposti lähestyttävän.
Kirjoittaja on espoolaisen Karakallion koulun historian ja yhteiskuntaopin lehtori sekä Historian ja yhteiskunta- opin opettajien liiton HYOL ry:n vara- puheenjohtaja.
Sanojen talon kielimiehet Maija Paavilainen Kai Häggman: Sanojen talossa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS 2012.
Irma Sulkusen kirjoittama Suoma- laisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) historian ensimmäinen osa ilmes- tyi vuonna 2004. Se käsitti vuo- det 1831–92. Sanojen talossa, jo- ka on historian toinen osa, jatkaa 1890-luvulta talvisotaan asti. Kol- mannessa osassa, jonka on tarkoi- tus ilmestyä vuonna 2014, käydään läpi uudempi historia 2000-luvulle
asti sekä tehdään yhteenveto seu- ran historian pitkistä linjoista.
Ajanjakso, jonka Kai Häggma- nin teos kattaa, on suomen kie- len ja suomenkielisen sivistyselä- män kannalta kiinnostavaa ja ta- pahtumarikasta aikaa, mutta myös suurten yhteiskunnallisten mul- listusten aikaa. Suomen kieltä ke- hitettiin aktiivisesti sivistyskielek- si, ja kansallisen tietoisuuden ke- hittäminen oli koko kansan tärkeä projekti. Projekti oli kaksijakoinen, toisaalta pyrittiin aktiivisesti sivis- tyskansojen joukkoon muun mu- assa kehittämällä kirjakieltä ja eri alojen sanastoa, toisaalta haluttiin kerätä menneisyyden aarteet tal- teen murteiden ja kansanrunou- den muodossa. SKS oli kansallis- mielinen organisaatio, joka toi- mi tiiviissä suhteessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Seuran toi- mintaa tutkimalla on mahdollista kääntää katse myös toiseen suun- taan, jolloin avautuu uusia näkö- aloja Suomen ja suomalaisen sivis- tyneistön historiaan.
Sanoilla rakennettu kansa
Kirjaa koossa pitäviä teemoja ovat nationalismi ja kansalliset tieteet.
Häggman yhdistää Suomen tilan- teen 1800-luvulla alkaneeseen ylei- seen nationalistiseen liikehdintään Euroopassa, ja huomauttaa, ettei nationalistisen toiminnan tarvit- se olla kiihkomielistä fanatismia, vaan se voi olla myös maltillista, humanistista sivistystyötä. Kansa- kuntaa rakennettiin paitsi teoilla, myös sanoilla – seuran historia on osa modernin Suomen syntyä.
Kirja on jaettu kahteen osaan.
Vedenjakajana toimii vuosi 1918.
Valtiollisen itsenäisyyden saavut- tamisen jälkeen oli aiempaa voi- makkaampi tarve synnyttää kansa-
