Hanna Reinikainen (10432H)
KUKA OLEN, MISTÄ TULEN, MINNE MENEN?
Tulkintoja laman maistereiden narratiivisista identiteeteistä
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta Ohjauksen koulutus
Kasvatustieteen pro gradu -työ Toukokuu 2019
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty Filosofinen tiedekunta
Osasto – School
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Tekijä – Author
Hanna Reinikainen Työn nimi – Title
Kuka olen, mistä tulen, minne menen? Tulkintoja laman maistereiden narratiivisista identiteeteistä Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –
Date
Sivumäärä – Number of pages
Kasvatustiede, ohjauksen koulutus
Pro gradu -tutkielma X 6.5.2019 84 + 2 liitettä Sivuainetutkielma
Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Tässä pro gradu -työssä tarkastellaan yliopistosta vastavalmistuneiden suomalaisten kertomuksia elämänkulustaan elämäkerrallisissa narratiiveissa rakentuvien aikaan sidottujen minuuksien kautta erityisesti koulutuksen ja työelämän kontekstissa. Se tehdään tutkimalla kahden eri laman aikaan kahdessa eri paikassa kerrottuja tarinoita koulutuksesta ja työllistymisestä. Kahden aineiston avulla pyritään selvittämään, millaisella orientaatiolla erilaisissa oloissa valmistuneet suhtautuvat yliopisto-opintoihin ja niiden merkitykseen elämänkulussaan.
Molemmat aineistot on kerätty haastattelemalla haastatteluhetkestä korkeintaan vuotta aikaisemmin yliopistosta maisteriksi valmistuneita nuoria aikuisia. Ensimmäisen aineiston 29 haastattelua on tehty keväällä 1993 Helsingin yliopistosta 1992-1993 valmistuneille tai valmistumaisillaan oleville. Toisen aineiston 12 haastattelua on tehty vuoden vaihteessa 2016-2017 Itä-Suomen yliopistosta vuoden 2016 aikana valmistuneille maistereille. Molemmilla haastattelukierroksilla informantit edustivat samoja tieteenaloja: yhteiskuntatieteitä, historiaa ja kieliä. Molemmissa aineistoissa on mukana sekä generalistitutkintojen suorittajia, että aineenopettajan suuntautumisvaihtoehdon opiskelijoita. Tähän työhön on valittu yhteensä kuusi haastattelua, molemmista aineistoista kolme. Valituissa tapauksissa on mukana vahva ajallinen ulottuvuus ja ne kuvaavat keskenään erilaisia elämänkulkuja ja tulkintoja koulutuksen merkityksestä siinä.
Aineistoa analysoidaan Paul Ricoeurin hermeneuttis-fenomenologisen teorian käsitteillä, jotka on esitetty hänen kirjoituksissaan narratiivisesta ajasta ja narratiivisesta identiteetistä. Analyysimetodi on elämänkertomuksia kokonaisuuksina ymmärtämään pyrkivä narratiivinen analyysi, jossa jokainen kertomus muodostaa oman kokonaisuutensa. Tavoitteena on haastattelujen pohjalta muodostettujen narratiivien kautta eritellä ja ymmärtää sitä identiteettityötä, jota tarinoiden kertojat tekevät suhteessa koulutukseen, työelämään, lamaan, päähenkilön historiaan, toimijuuteen ja mahdollisiin tulevaisuuksiin.
Vaikka suoranainen vertailu tai yleistys ei olekaan tavoitteena, voidaan eri aikoina tuotetuista tarinoista havaita koulutuksen merkityksen painottuminen hieman eri tavalla. Vuoden 1993 tarinoissa korkeakoulutus ei erityisemmin problematisoidu, vaan koulutus vaikuttaa melko kyseenalaistamattomasti edelleen kannattavan ja kannattelevan. Vuoden 2016 aikana valmistuneiden tarinoissa koulutus taas saa monivivahteisempia sävyjä eikä näyttäydy päähenkilöiden elämänkulussa enää yksiselitteisen positiivisena asiana.
Tämä pitkittäistarkastelu osoittaa myös, miten hidasta työelämän muutoksen edellyttämä reaktio yliopisto- opintojen ohjaukseen ja sisältöihin on ollut. Ennen kuin nykymuotoista opintojen ohjausta ja työelämärelevanssia on ruvettu kehittämään, on väliinputoajasukupolvi ollut entisen maailmanjärjestyksen katoamisen ja julkisen sektorin työpaikkojen niukentumisen jälkeen ilman uudenlaisilla työmarkkinoilla tarvittavia taitoja.
Avainsanat – Keywords
Korkeakoulutus, koulutususko, lama, työelämä, Paul Ricoeur, elämänkulku, narratiivi, identiteetti
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty Philosophical Faculty
Osasto – School
School of Educational Sciences and Psychology Tekijä – Author
Hanna Reinikainen Työn nimi – Title
Who am I, where do I come from, where do I go? Interpretations of the narrative identities of the graduates of recession
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date
Sivumäärä – Number of pages
Education, career counselling
Pro gradu -tutkielma X 6.5.2019 84 + 2 appendices Sivuainetutkielma
Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
The aim of this Master’s thesis is to examine the identity work new Finnish university graduates engage in, in the framework of life narratives, time, education and working life. This examination is realized by investigating stories of education and employment told during two different economic recessions in two different locations.
The function of this two-part data is to shed light on how the graduates in different times orient towards university education and its meaning in their life course.
Both pools of data have been gathered by interviewing young adults who have graduated from the university less than a year prior to the interview. The first part of the data consists of 29 interviews conducted during the spring 1993 for newly graduated students of the University of Helsinki. The second part of the data was collected by interviewing 12 new graduates of the University of Eastern Finland in the winter 2016-2017. The informants in both rounds of interviews were from the same fields of study: social sciences, history and modern languages, including both generalists and teachers. This work focuses on six interviews selected from the data, three interviews form each round. All cases involve a strong dimension of time and describe a wide variety of life courses and meanings given to education in them.
The data is analyzed in the framework of concepts presented in the hermeneutical and phenomenological theory of the French philosopher, Paul Ricoeur, on narrative time and narrative identity. The method is narrative analysis where separate life stories are treated as whole entities. The aim is to examine and understand the identity work of the narrators of these stories in relation to education, working life, recession and the history, agency and possible futures of the main characters of their stories.
Although this thesis does not aim at comparisons or generalizable results, it is possible, however, to decipher some differences in the inscription of significance into education in the two parts of the data. The stories told in 1993 are very scarce in problematizing higher education in any manner. Education is seen as self-evidently worth the trouble and supportive of the future endeavors of the main characters. On the contrary, the narratives of 2016 present the meaning of education with a variety shades. It is no longer seen as simply a positive investment for the future.
This longitudinal array shows that universities were very slow in reacting to the profound change in working life after the recession of the 1990s. Before universities started to develop and offer career guidance and substance relevant for the new working life, a generation of students dropped between the expectations of the old world order with its plenitude of public sector vacancies and the reality of the new world order, for which they were not trained during their studies.
Avainsanat – Keywords
Higher education, belief in education, recession, working life, Paul Ricoeur, life course, narrative, identity
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 1
2 HYVINVOINTIVALTION HUOMASTA TYÖELÄMÄN MURROKSEN KANSSA SELVIYTYMISEEN ... 7
2.1 Hyvinvointivaltio ... 7
2.2 Lama ja työelämän muutos ... 9
2.3 Koulutuslupaus ja -inflaatio ... 13
3 TEOREETTINEN VIITEKEHYS: RICOEURIN TEORIA NARRATIIVISESTA AJASTA JA IDENTITEETISTÄ ... 17
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS... 27
4.1 Kahdenlaista aineistoa ... 27
4.2 Narratiivisen analyysin tunnusmerkkejä ... 33
5 TARINAT JA ANALYYSIT ... 37
5.1 Vuoden 1993 tarinat ... 38
5.1.1 Määrätietoinen ajelehtija ... 38
5.1.2 Ensimmäisen polven akateeminen ... 42
5.1.3 Lääkärin lapsi ... 50
5.2. Vuonna 2016 valmistuneiden tarinat... 54
5.2.1 Tunnollinen alisuoriutuja ... 55
5.2.2 Henkisesti vahva ihminen ... 62
5.2.3 Urheilijanuorukainen ... 67
5.3 Yhteenveto tuloksista ... 70
6 POHDINTA ... 76
LÄHTEET ... 79
LIITTEET (2 kpl) ... 85
1
1 JOHDANTO
Pro gradu -työssäni tutkin yliopistosta vastavalmistuneiden suomalaisten kertomuksia elämänkulustaan elämäkerrallisissa narratiiveissa rakentuvien aikaan sidottujen minuuksien kautta erityisesti koulutuksen ja työelämän kontekstissa. Tutkimuksen ideaan päädyin pohtiessani, miten suurin toivein 1980-luvun lopulla opiskelemaan lähteneet suurten ikäluokkien lapset selviytyivät valmistumisen koittaessa siitä, että maailma oli 1990-luvun laman myötä muuttunut opintojen aikana toiseksi: ei ollutkaan enää hyviä työpaikkoja kaikille, vaan maisterikin joutui alistumaan työttömäksi, ottamaan mitä töitä sattui saamaan ja etsimään paikkaansa pitkäänkin. Koettiinko koulutus tässä elämäntilanteessa keskeiseksi asiaksi, kannattiko se, kannatteliko se? Millä selitettiin itselle se, että työläs, kallis ja vuosia vienyt opiskelu oli kannattava hanke edes jollakin tavalla? Olivatko ihmiset pettyneitä ja katkeria vai kenties siirtyneet kannattamaan vaihtoehtoisia elämäntapoja ja arvoja, jossa palkkatyö ei ole keskeinen elämänalue? Minua askarrutti myös, miten tähän muuttuneeseen maailmaan jo lapsesta kasvaneet, korkeakoulutukseen 2000-luvulla hakeutuneet ja sen työelämään valmistuneet ovat asian nähneet? Olivatko odotukset erilaisia, kun koulutus ei enää luvannut niin paljon ja miten tässä tilanteessa jaksetaan motivoitua edes yrittämään.
Toisaalta pitää kysyä, mitä he yrittävät ja odottavat, millaiseen tulevaisuuteen he ovat suuntaamassa. Se lienee jollain tavalla erilainen kuin perinteinen työura ja elämänkulku.
2
Lähdin siis kysymään, mitä ihmiset odottivat ja mitä he nyt aikaisemmista ja uusista odotuksistaan ajattelevat. Teoreettisesti ja metodisesti piti ratkaista, miten kuilun kuromista odotusten ja muuttuneen tulevaisuusvision välillä voi tutkia. Tutkimuksen teemaksi alkoi hahmottua se, miten ajatus koulutuksen merkityksestä oman elämän ja tulevaisuuden kannalta elää ihmisen mielessä ennen opiskelua, opiskelujen kuluessa ja vastavalmistuneena.
Miten vastavalmistuneena voi ylipäänsä kertoa odotuksistaan koulutukseen hakeutumisvaiheessa? Odotuksia onkin muutettava jälkikäteen, jotta ne sopivat kertomahetken tilanteeseen ja tulevaisuusvisioon. Ricoeurin teoria narratiivisesta ajasta ja identiteetistä tarjoaa työkaluja, joilla tähän problematiikkaan voidaan pureutua.
Toisaalta kahden haastatteluaineiston pohjalta hahmottuvien kertomusten kontekstit poikkeavat toisistaan ajallisesti ja paikallisesti. Ensimmäisen aineiston henkilöt ovat pääkaupungin korkealle arvostetusta yliopistosta valmistuvia mahdollisuuksien tasa-arvoa jakavan hyvinvointiyhteiskunnan kultakauden kasvatteja, jotka valmistumisen kynnyksellä joutuivat keskelle 1990-luvun laman synkintä aikaa. Toisen aineiston henkilöt ovat valmistuneet maakuntayliopistosta rapautuvaan hyvinvointiyhteiskuntaan, jossa jako menestyjiin ja häviäjiin on jyrkentynyt (ks. esim. Julkunen, 2001). Molemmat aineistot on kerätty samojen alojen opiskelijoilta, kielten, historian ja yhteiskuntatieteiden generalisti- sekä opettajan suuntautumisvaihtoehdossa opiskelevilta.
Varsinkin generalistialoilla yliopisto-opintoihin on perinteisesti hakeuduttu yhtäältä puhtaasta kiinnostuksesta alaan ja toisaalta hyvinvointivaltion antaman koulutuslupauksen turvin, jolloin korkean koulutuksen jo sinänsä oletettiin tuottavan hyvä työmarkkina-asema. Jos tutkinto on joskus ollutkin varma tae tai edes iso apu työllistymisestä, niin nykyään se ei sitä ole. Jostain syystä tämä usko kuitenkin elää vahvana edelleen myös muualla kuin Suomessa. Kuten Geyden, Fenderin ja Chalkleyn tutkimuksesta käy ilmi, myös Englannissa 2000-luvun alussa aloittelevat opiskelijat ajattelivat, että tutkinto riittää valtiksi hyviin töihin ja että heidän ei tarvitse panostaa opintojen jälkeiseen työllistymiseen sen kummemmin (2004, 389−392).
Valmistuneet opiskelijat kuitenkin huomasivat, että työllistyäkseen heidän olikin joko opiskeltava lisää tai hankittava alan työkokemusta jollain keinolla. Kuten Geyde ym. toteavat,
3
on kuitenkin vaikea motivoida opiskelijoita urasuunnitteluun tai valmistumisen jälkeisen työllistymisen edistämiseen, jos asenne on se, että tutkinto riittää ja on hyvä valtti jo itsessään (emt., 394). Tutkinnon lisäksi tarvitaan paljon muutakin, tutkinto on nykyään lähinnä vain perusedellytys työnhakuun (Ks. myös Ahola 2004). Ammatti- tai professiotutkinnon suorittaneille, kuten lääkäri, opettaja tai juristi, on helpompaa hyödyntää pelkän tutkinnon tuomaa pätevyyttä kuin generalistitutkinnon suorittaneille (Tuominen, Rautopuro & Puhakka 2011).
Kysymystä korkeakoulutuksen merkityksestä ihmisen elämässä on tutkittu monesta eri näkökulmasta ja monen eri tieteenalan piirissä. Oma tutkimukseni paikantuu näin muodoin monentyyppisen koulutusta koskevan tieteellisen keskustelun alueelle. Muiden muassa Houtsonen (1996), Antikainen ym. (1999), Leathwood ja O’Connell (2003) ovat analysoineet koulutusta identiteetin rakentamisen näkökulmasta. Kanervo (2006) puolestaan on tutkinut koulutusvalintojen rationaalisuutta. Kauppila paikantaa koulutuksen merkitystä eri sukupolvien kokemusmaailmassa hahmottelemalla suomalaisia koulutussukupolvia (2002).
Geyde, Fender ja Chalkley (2004) ovat tutkineet korkeakoulutukselle asetettuja odotuksia ja tutkinnon suorittamisen jälkeisiä ajatuksia koulutuksen arvosta Britanniassa.
Yhteiskuntaluokan näkökulmasta korkeakoulutuksen merkitystä ovat lähestyneet mm.
Järvinen ja Kolbe (2007), Käyhkö ja Tuupanen (1996), Nevala (2006) ja Archer ja Hutchings (2000), jotka tarkastelevat myös siihen liittyvää riskiä erityisesti työväenluokasta tuleville.
Sukupuolen problematiikan kautta korkeakoulutusta ovat tarkastelleet mm. Lempiäinen ym.
(2009), Brunila (2009), Fogelberg ym. (1999) ja Keskitalo-Foley (2006).
Koulutuksen kannattavuutta työllistymisen tai työllistyvyyden näkökulmasta ovat puolestaan analysoineet mm. Ahola (2004), Aro (2003), Hämäläinen (2003), Myrskylä (1993), Tuominen (2013) ja Tuominen, Rautopuro ja Puhakka (2009 ja 2011). Merenluoto (2005) on pohtinut erityisesti nopean valmistumisen yhteyttä maisterien työllistyvyyteen. Pelkän koulutuksen riittämättömyys nykyisillä työmarkkinoilla taas tulee todistettua mm. Perronen ja Vickersin (2003), Tomlinsonin (2008) ja Tuomisen ym. (2009 ja 2011) tutkimuksissa. Koulutususkon käsitteen kautta koulutuksen merkitystä ovat analysoineet mm. Kauppila ja Suoranta (2005)
4
ja Silvennoinen (2002). Narratiivista tutkimusta koulutuksen merkityksestä ovat tehneet mm.
Komulainen (1998) ja Heikkinen (2001).
Kaikki edellä luetellut tutkimukset ja niihin liittyvät keskustelut ovat olleet tärkeitä tämän tutkimuksen käsitteellisen taustan ja oman näkökulmani muodostuksessa. Näistä tärkeimpinä pidän kuitenkin niitä, joissa yhdistyy tutkimukseni aihe ja metodologinen ote eli ne, joissa on tutkittu koulutuksen merkitystä tai merkityksellistämistä elämänkerrallisella narratiivisella otteella. Komulainen (1998) analysoi naisten koulutusta koskevia elämänkertomuksia retorisen minän käsitteen kautta. Komulainen tarkastelee sitä, kuinka eri tarinoiden kertojat esittävät erilaisia näkemyksiä minästä, joka ei ole yksi ja yhtenäinen, vaan joka tuotetaan kertomuksissa. Kertoja ei myöskään ole autonominen subjekti, vaan moniääninen, dialoginen puhuja (Komulainen 1998, 247). Komulaista seuraten erotan käsitteellisesti toisistaan haastateltavan henkilön, tarinan kertojan ja tarinassa esiintyvän päähenkilön. Kuten Komulainen tiivistää: ”Kertoja jäsentää itseään useilla erilaisilla ja jännitteisillä äänillä, jotka ovat aina puoliksi muiden. Kertoja ei myöskään jakaudu vain puhujaksi ja puhutuksi päähenkilöksi. Hän on myös kertoja, joka kuulee puhuvansa” (emt., 247). Kerronnassa läsnä olevat äänet, kuten kulttuuriset arvostukset tai normatiiviset näkemykset elämänkulusta ikään kuin vaativat kertojaa esittämään päähenkilön tietynlaisena tai selittelemään tapahtumia, jotka eivät ehkä mene kulttuurisen ideaalikertomuksen mukaan (Linde, 1993).
Heikkisen (2001) tutkimus narratiivisen identiteettityön kehittämisestä opettajankoulutuksessa on myös auttanut minua jäsentämään omaa näkökulmaani tässä työssä. Heikkinen käyttää Ricoeurin (1991a; 1991b; 1991c ja 1992) narratiivisen identiteetin käsitettä opettajan ammatti-identiteetin rakentamiseen tähtäävän toiminnan kehittämiseen opettajankoulutuksessa. Minä taas sovellan sitä yliopistokoulutuksen ja työelämän kontekstissa kerrottuihin elämänkertomuksiin, jotka paikantuvat aikansa yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin olosuhteisiin. Kun Heikkisellä (2001, 123) on tarkka fokus, jossa narratiivien avulla vastataan kysymykseen ”Kuka olen opettajana?”, on minulla holistisempi ote kerrottuihin elämäntarinoihin ja vastaava kysymys kuuluu jotakuinkin ”Kuka olen yliopistokoulutettuna tässä ajassa?” Jaan Heikkisen kanssa ontologisen käsityksen ihmisen olemassaolon tavasta narratiivisena. ”Ihminen on kertova ja kertomusten kautta maailmaansa
5
tulkitseva olento: hän ymmärtää elämänsä ja siihen liittyvät tapahtumat tarinan muodossa ja rakentaa identiteettinsä kertomusten välityksellä” (Heikkinen 2001, 14). Ricoeurin (1991c, 30—31) mukaan ihminen on eksistentiaalisesti kietoutunut tarinoihin jopa siinä määrin, että itse elämä on esinarratiivista: elämä haluaa tulla kerrotuksi, koska vain siitä kertomalla sitä voidaan ymmärtää.
Tutkin tässä työssä kahden eri laman aikaan kahdessa eri paikassa kerrottuja tarinoita koulutuksesta ja työllistymisestä. Kahden aineiston avulla pyrin selvittämään, millaisella orientaatiolla erilaisissa oloissa valmistuneet suhtautuvat yliopisto-opintoihin ja niiden merkitykseen elämänkulussaan. Molemmat aineistot on kerätty haastattelemalla haastatteluhetkestä korkeintaan vuotta aikaisemmin yliopistosta maisteriksi valmistuneita nuoria aikuisia. Ensimmäisen aineiston 29 haastattelua on tehty keväällä 1993 Helsingin yliopistosta 1992—1993 valmistuneille tai valmistumaisillaan oleville. Toisen aineiston 12 haastattelua tein vuoden vaihteessa 2016—2017 Itä-Suomen yliopistosta vuoden 2016 aikana valmistuneille maistereille. Molemmilla haastattelukierroksilla informantit edustivat samoja tieteenaloja: yhteiskuntatieteitä, historiaa ja kieliä. Molemmissa aineistoissa on mukana sekä generalistitutkintojen suorittajia, että aineenopettajan suuntautumisvaihtoehdon opiskelijoita. Tähän työhön valitsin yhteensä kuusi haastattelua, molemmista aineistoista kolme. Valituissa tapauksissa on mukana vahva ajallinen ulottuvuus ja ne kuvaavat keskenään erilaisia elämänkulkuja ja tulkintoja koulutuksen merkityksestä siinä. Pääaineet ovat valtio- oppi, yhteiskuntapolitiikka, Suomen historia, saksa, ranska ja venäjä. Sivuaineita ovat mm.
viestintä, kehitysmaatutkimus, kansainvälinen oikeus, sosiologia, filosofia, kansantaloustiede, johtaminen, hallinto-oikeus, käännöstiede, matkailu, yrityksen taloustiede ja aineenopettajan pedagogiset opinnot.
Tässä työssä sijoitan ensin korkeasti koulutettujen ihmisten elämänkulkujen tarkastelun yhteiskunnallis-historialliseen kontekstiinsa ja sille relevantteihin akateemisiin keskusteluihin (Luku 2). Tarkastelen suomalaisen korkeakoulutuksen historiallista kehystä ja yhteiskunnallista merkitystä, hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen liittyvää koulutususkoa ja koulutuslupausta, koulutusinflaatiota ja korkeakoulutettujen heikentyvää työllistyvyyttä (Luvut 2.1 ja 2.4). Kartoitan myös erityisesti 1990-luvun lama-aikaa ja sen jälkeistä työelämän
6
muutosta koskevaa tutkimusta siltä osin, kun se on relevanttia tutkielmalleni (Luku 2.2). Sen jälkeen kirjoitan tutkimustani ohjaavasta teoriasta ja metodologiasta. Paneudun Paul Ricoeurin (1981; 1984; 1985; 1988; 1991a; 1991b ja 1992) fenomenologis-hermeneuttiseen teoriaan narratiivisesta ajasta ja identiteetistä (Luku 3), jonka jälkeen hahmottelen, miten aineistoa voi tutkia tällaisen teorian kyllästämällä narratiivisella otteella (Luku 4). Sitten kuvailen ja analysoin aineiston ja esitän tutkimukseni tulokset (Luku 5). Lopuksi pohdin, miten hyvin sain analyysini tuloksena vastauksia aineistolle esittämiini kysymyksiin, mitä jäi puuttumaan ja kuinka kysymyksenasettelua tai analyysia voisi jatkojalostaa (Luku 6).
7
2 HYVINVOINTIVALTION HUOMASTA TYÖELÄMÄN MURROKSEN KANSSA SELVIYTYMISEEN
Tässä luvussa hahmottelen aineistolleni kontekstin, jossa aineistoa tulkitsen. Rajaan sen historiallisesti haastateltujen elämän ajalle ja maantieteellisesti haastateltujen elämänpiiriin eli pääasiassa Suomeen. Sosiaalinen konteksti rajautuu alemmista yhteiskuntakerroksista keskiluokkaan pyrkiviin tai siellä jo oleviin suomalaisiin perheisiin ja nuoriin aikuisiin.
Käsittelen ajankuvaa hyvinvointivaltion, 1990-luvun laman, työelämän murroksen ja koulutuslupauksen kautta.
2.1 Hyvinvointivaltio
Suomalaista hyvinvointivaltiota on kehitetty 1700-luvun köyhäinhoitojärjestelmästä kattamaan koko yhteiskunnan. Hyvinvointivaltio saavutti kuitenkin kasvunsa rajat jo 1980- luvulla, kun ruvettiin kyselemään, passivoiko se ihmisiä, pystyykö se vastaamaan sosiaalisiin ongelmiin ja onko siihen enää varaa (Julkunen 2006, 13). Sosiaalihuolto oli ajateltu väliaikaiseksi puuttumiseksi yksilön elämään ja oman vastuun palauttamiseksi. Julkunen (emt., 21) esittää, että arvojen kovetessa vastuullisen käyttäytymisen määrittely on muuttunut:
vastuullinen yksilö ei joudu vaikeuksiin.
8
Pohjoismaisen hyvinvointivaltion voimakas laajentuminen Suomessa 1960-luvun alusta 1980- luvun loppuun ja sen vähittäinen muuttaminen ja muuttuminen erityyppiseksi liittyy keskeisesti tutkimuskohteenani olevien henkilöiden elämään. Vanhempi haastateltujen joukko on syntynyt 1960-luvun alkupuolella ja opiskellut 1980-luvun loppupuolella, jolloin hyvinvointivaltion kansalaisilleen tarjoamat edut olivat laajimmillaan. Hyvinvointivaltio pyrki sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, jossa vanhempien heikko tai etuoikeutettu asema eivät määräisi lapsen kohtaloa, vaan jossa jokaisen olisi mahdollista pärjätä ja menestyä yhtä hyvin (Hiilamo & Saari 2010, 16—17). Haastateltavat nauttivat laajasta mahdollisuuksien tasa- arvosta, jolloin kaikille on ollut tarjolla samat, verovaroin tuotetut koulutus-, sosiaali- ja terveyspalvelut riippumatta maksukyvystä tai yhteiskunnallisesta asemasta. 1980-luvulla jatkunut talouskasvu ja yleisen elintason nousun tuoma palvelujen ja muiden kulutushyödykkeiden kysynnän laajentuminen synnytti uusia työpaikkoja yksityiselle sektorille. Kun julkinen sektori laajeni yhä myös, näytti koulutetulle työvoimalle olevan luvassa runsaasti kysyntää ja hyviä työpaikkoja. Sosiaalinen nousu tuntui olevan edelleen yhä useamman nuoren ulottuvilla.
2010-luvulla työttömyysturva on alettu nähdä yhä vastikkeellisempana ja työttömän oman vastuun piiriin luetaan se, jos töitä ei kerta kaikkiaan ole. Suunta on ollut pitkään jo se, että tuloerot kasvavat, rikkaat rikastuvat entisestään ja köyhät saavat yhä vähemmän ymmärrystä ja vetäytyvät omiin alakulttuureihinsa. Puhutaan syrjäytymisestä, jota on yritetty estää esimerkiksi erilaisten interventioiden, sanktioivien työllisyyskoulutusten, aktivoimaan pyrkivien hankkeiden ja lakisääteisten takuiden kautta (ks. Julkunen 2001, 168—170).
Keskiluokka on myös vaarassa pudota asemistaan. 1980-luvulla kukkeimmassa loistossaan olleen pohjoismaisen, universaalin hyvinvointivaltion voidaankin katsoa taantuneen kohti sekä työperustaisuutta, jolloin hyvinvoinnin taso riippuu siitä, kuuluuko hyvin vai huonosti tai ei ollenkaan työllistyneisiin, että tarveharkintaisuutta, jolloin avun saamiseksi ei riitä tarve, vaan se pitää ansaita osoittamalla yritteliäisyyttä.
Bauman (2007, 50) toteaa, että inklusiivisen yhteisön sosiaalivaltion mallista on siirrytty rikosoikeudelliseen, rankaisevaan ja ulossulkevaan malliin, jossa korostuu sosiaalietuuksien ehdollisuus ja väärinkäytösten epäily. Bauman siteeraa Garlandia, joka kirjoittaa, että
9
avuntarvitsijat esitetään mieluummin rikoksentekijöinä, syyllisinä, ansaitsemattomina ja vaarallisina (emt., 50). Ennen nykyistä työttömien pysyvää suurta määrää ja työttömyyden kasautumista, työvoimareservistä pääsi kuitenkin aina suhdanteiden parannuttua takaisin töihin. Työtön oli vain sellainen, jolla ei väliaikaisesti ollut töitä (emt., 69). Nykyään työttömyys on enenevästi ominaisuus, jolloin osa väestöstä on pysyvästi torjuttu ulkopuolelle, ilman että heidät voidaan integroida takaisin yhteiskuntaan. Ennen heidän tekemänsä työt tekevät nykyään halvemmilla työvoimakustannuksilla jotkut jossakin kehitysmaassa tai samat työt tehdään vähemmällä väellä ja tehokkaammin.
Bauman (2007, 70) toteaa, että vain ohut juopa erottaa työttömät ja erityisesti pitkäaikaistyöttömät rikollisista tai alaluokasta, jota voidaan kuvata hyödyttömäksi ja vaaralliseksi ”ihmisjätteeksi”. Vielä jonkin aikaa sitten työttömät saattoivat matkustaa muihin maihin ja merten taakse työn perässä tai ylijäämäihmisiä voitiin laivata länsimaista siirtomaihin, joissa he saivat jonkinlaiset elämän edellytykset (emt., 32). Suomesta maaseudun ylijäämäväestö työllistyi vielä jokunen vuosikymmen sitten kaupunkeihin ja tehtaisiin tai muutti Ruotsiin ja viime vuosisadan alussa Pohjois-Amerikkaan. Nykyään kouluttamattomille ei ole entiseen malliin enää tarjolla tehdas- tai muuta nk. lattiatason työtä, ja ylijäämäihmiset jäävät paikoilleen ”kunnollisten” ihmisten sekaan. Ylijäämäksi joutuminen on nykyään jokaisen, koulutetunkin, mahdollinen osa, jos kohdalle sattuvat huonot suhdanteet tai sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma ei riitä.
2.2 Lama ja työelämän muutos
Kun elinkeinorakenne ja talousjärjestelmä länsimaissa muuttui vähitellen 1960-luvun lopulta alkaen vakaasta teollisesta, tayloristis-fordistisesta ajasta epävakaaseen jälkiteolliseen aikaan, siirryttiin samalla jatkuvan kasvun oloista kiihtyvän inflaation, työttömyyden nousun, sosiaalimenojen kasvun ja valtion taloudellisen ylikuormituksen kautta rahoituskriisiin, jolloin leikattiin valtion menoja (Julkunen 2001, 38 ja 2009, 36—37). Kun teollisuustyöpaikat vähenivät ja palvelusektori kasvoi, muuttui työelämän rakenne kollektiivisesta
10
individualistiseksi. Valtion ja ammattiyhdistysliikkeen kollektiivinen suoja on haurastunut ja työntekijät eivät enää ole elinikäisten työpaikkojen omistajia.
Laman saapuminen 1990-luvulla oli Lehtosen (2000) mukaan hyvä poliittinen tekosyy perustella jo suunniteltuja suunnanmuutoksia ja sosiaalipoliittisia kiristyksiä, jotka eivät aikaisemmin menneet läpi. Lamanaikainen kriisitietoisuuden ruokkiminen sai ihmiset tyytymään välttämättömyyksiin. Lehtosen mukaan työttömyys oli hintana kilpailukyvyn säilyttämisestä. Työllisyys ja kansantuote romahtivat 1990. Talous oli kuitenkin jo toipunut vuoteen 1994 mennessä ja kansantuote oli palautunut 1996 samalle tasolle kuin 1990.
Työmarkkinoiden lama jatkui kuitenkin vielä pitkään: työttömien määrä nousi pysyvästi korkeammalle tasolle kuin ennen lamaa. (Lehtonen 2000.)
Lama oikeutti markkinaehtoiseen politiikkaan siirtymisen ikään kuin ainoana mahdollisena vaihtoehtona ja välttämättömyytenä (Julkunen 2001, 288; Blom 1999, 231—233). Retoriikka muuttui myös työttömiä ja köyhiä syyllistäväksi (Julkunen 2001, 63 ja 86—90). Kuten Julkunen (emt., 39, korostus alkup.) Ulrich Beckiä mukaillen toteaa, työttömyys ja työn epävakaistuminen ei kuitenkaan ole talouslaman aiheuttama jaksoittain toistuva ongelma, saati työttömän syytä, ”vaan teknologisesti pitkälle kehittyneen ja kansainvälistyneen kapitalismin menestymisen seuraus. Joustavuus jakaa uudelleen riskejä valtiolta ja yrityksiltä kansalaisille itselleen”. Julkusen (emt., 69) mukaan lama toimii lääkkeenä ja työttömyys varaventtiilinä, kun yleistä kustannus- ja palkkatasoa ja inflaatiota pitää hillitä ja vaihtotaseen alijäämää korjata
1990-luvun laman myötä Suomessa jätettiin perusturvan indeksikorotukset tekemättä ja alettiin siirtyä kohti tarveharkintaisuutta. Syntyi uusi alaluokka, jolle väliaikaiseksi ajateltu työttömyyden tila oli muuttunut pysyväksi ja periytyväksi ominaisuudeksi (ks. Kalela 2002).
Keskiluokka alkoi ottaa omia eläkevakuutuksia parantaakseen vanhuudenturvaansa, terveydenhuolto eriytyi yhtäältä työterveyshuoltoon ja yksityiseen terveydenhuoltoon ja toisaalta kurjistuvaan kunnalliseen terveydenhuoltoon. Hyvissä työmarkkina-asemissa olevat saivat puskuriapua väliaikaiseen työttömyyteen ansiosidonnaisesta päivärahasta, kun taas niille, jotka eivät päässeet töihin, ei kertynyt vastaavaa turvaa.
11
Nykyajan työelämää on luonnehdittu mm. turvattomaksi, hauraaksi, ahdistavaksi, rajattomaksi, kaiken nieleväksi, riittämättömyyden tunnetta tuottavaksi ja kuluttavaksi hyperkilpailuksi (ks. Julkunen ym. 2004 ja 2009, Siltala 2007, Sennett 2002, Bauman 2000).
Työelämää voidaan kutsua myös jälkiammatilliseksi, jolloin tieto ja sen käsittely, sopeutumis- ja oppimiskyky, monitaitoisuus ja joustavuus ovat ammattitaidon ytimessä substanssiosaamisen lisäksi tai jopa sijaan. Kuten Julkunen (2003, 61) toteaa: ”Liikkuva, joka paikassa oleva asiantuntijuus ei jähmety ammateiksi”.
Kun länsimaat siirtyivät modernista, teollisesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen, notkeaan tai nestemäiseen moderniin, olisi yksilöiden pitänyt notkistua ja vapautua samassa tahdissa.
Eliitti ja ylempi keskiluokka toki osasivat olla ja pystyivät olemaan vapaita tarvittavalla tavalla, koska heillä oli siihen tarvittavat taloudelliset ja sosiaaliset resurssit. Ne, jotka pystyvät, eivät enää laske jonkun organisaation tai firman varaan, koska voi olla, että koko firmaa ei kohta enää ole. Baumanin (2000, 121) sanojen mukaan, selviytyäkseen voittajana epävarmoilla työmarkkinoilla, pitää voitto kotiuttaa niin kauan kuin vielä on voitettavaa ja siirtyä eteenpäin seuraavaa nopeaa voittoa kohti. Alempien luokkien jäsenillä taas ei välttämättä ole resursseja käyttääkseen tuon vapauden tuomia oikeuksia hyväkseen (Bauman 2007, 58). Tästä seuraa pelko siitä, että on vääränlainen, riittämätön, kömpelö ja mitätön (emt., 58).
Yksilöiksi vastentahtoisesti joutuneille tämä vääränlaisuus ja vaillinaisuus tai sen pelko on muuttunut kouriintuntuvaksi todellisuudeksi (Bauman 2007, 58). Ammattien ja työtehtävien muuttuessa ihmiset joutuvat jatkuvasti opettelemaan uutta. Monet jopa joutuvat yrittäjiksi vasten tahtoaan. Epävarmuus, ennakoimattomuus ja riittämättömyys ovat läsnä kaikkialla, myös niin kutsutuissa pysyvissä työpaikoissa. Kun työpaikoilla saneerataan ja entiset ammatit häviävät ja uudet vaativat entistä korkeamapaa koulutusta, on sinniteltävä ankarasti, että pysyy muutoksen tahdissa eikä tipu kyydistä (Bauman 2000, 124). Jatkuva pelko siitä, osuuko seuraavan yhteistoimintaneuvottelukierroksen irtisanominen tai ulkoistaminen omalle kohdalle, jaksaako uskoa uudelleentyöllistymiseen tai onko voimia uudelleenkouluttautua, syö ihmistä tai ”kuluttaa ihmisen luonnetta”, kuten Sennett (2002) sen sanoiksi pukee.
12
Standing (2011, 155) kirjoittaa, että ahdistus kuuluu vapauteen: se on hinta, jonka siitä maksamme tai merkki siitä, että olemme vapaita. Ahdistusta pitää Standingin mukaan kuitenkin moderoida ja ankkuroida johonkin turvaan, pysyvyyteen tai kontrolliin tai se johtaa irrationaalisiin pelkoihin tai estää toimimasta järkevästi tai tuottamasta koherenttia narratiivia, joka mahdollistaa mielekkään elämän ja työnteon. Hänen mukaansa työelämän reunamilla sinnittelevä prekariaatti on tällaisessa asemassa, jossa se joutuu etsimään turvaa, ennustettavuutta ja kontrollia elämäänsä muualta kuin työstä, työpaikasta tai modernin ajan yhteisöllisestä työelämästä tai valtion suojeluksesta. Solidaarisuutta ja kilpailusta vapaata yhteyttä muihin ihmisiin sekä vakaata identiteettiä itselle on tuotettava kiinnittymällä erilaisiin toivoa antaviin tulevaisuuskuviin, ekologisuuteen, puhtaaseen ilmaan ja luonnon moniaisuuden säilyttämiseen. Prekariaatti haluaa kulutushyödykkeeksi vieraannutetun ja yksilöllistetyn vapauden sijaan palata vanhaan kunnon tasavaltalaiseen vapauteen. Yhdessä toimimalla torjuttu ahdistus suojaa lamaannukselta ja toimii puskurina putoamisen pelkoa vastaan. (Standing 2011, 155.)
Yliopistosta 2000-luvun alussa valmistumassa olevat ovat nähneet työelämän raakana ja kilpailullisena, mutta samaan aikaan odottaneet henkilökohtaisesti palkitsevaa työtä ja kokeneet työttömyyden henkilökohtaiseksi häpeäksi (Salivirta Julkusen (2003, 56) mukaan).
Täystyöllisyyttä ei kuitenkaan ole eikä nykyisessä yhteiskuntajärjestyksessä tule: työ ei enää voi olla ainut toimeentulon, osallisuuden ja identiteetin lähde (Julkunen 2003, 56). Julkunen (emt., 57) jatkaa, että samalla yhteiskuntapolitiikka kuitenkin takertuu työn ideologiaan entistä ankarammin ja olettaa työn olevan ainoa oikea osallisuuden, itsekurin ja kunnollisuuden tae. Erityisesti nuoret yritetään saada opiskelun ja työnteon haaviin, yhteiseen sosiaaliseen ja moraalisen järjestykseen. Keskiluokka pyristelee rajattoman työn ja itsensä toteuttamisen vaatimuksen välisessä kurimuksessa. Sen lisäksi, että työelämässä pitäisi menestyä, pitäisi yhtä lailla olla aikaa perheelle, harrastuksille, parisuhteelle, yhteiskunnalliselle valveutuneisuudelle, taiteelle, kirjallisuudelle, sosiaalisille suhteille ja liikunnalle (Julkunen ym. 2004, 206).
13 2.3 Koulutuslupaus ja -inflaatio
Kun Suomea 1800-luvun puolivälissä synnytettiin, piti sen kansalaisten ruveta vastaamaan edes jollakin tavoin sitä mielikuvaa, joka kansakunnasta ja kansallisvaltiosta haluttiin esimerkiksi Runebergin ja Edelfeltin teosten avulla luoda. Koska kansallisromanttisen aatteen mukaan sivistys oli kansallista, piti kielellisen yhtenäisyyden ihanteen takia myös suomen kieli nostaa sivistyskieleksi, perustaa suomenkielisiä kouluja ja antaa suomelle virallinen sivistyskielen asema tekemällä siitä virasto- ja oikeudenkäyntikieli ja sallimalla sen käyttö yliopistoissa. Yliopistosta valmistuville virkamiehille oli ruvettava tämän johdosta myös opettamaan maan enemmistön kieltä. Yhtenä selityksenä tuolloiseen kielelliseen käänteeseen Silvennoinen (2002, 140) antaa pikkuvirkamiesten poikien kehnot uranäkymät, joiden johdosta he ryhtyivät suomalaisiksi ja alkoivat edistää suomenkielisten asemaa tehden itsensä samalla tarpeelliseksi. Varhaisen työväenliikkeen johtajilla oli myös vankka usko sivistykseen rahvaan aseman kohottajana, olivathan he itse usein hyvänä esimerkkinä koulutuksen mahdollistamasta sosiaalisesta noususta (emt., 141). Sääty-yhteiskunnassa kouluun olivat päässeet vain säätyläiset, 1860-luvulta alkaen sen kautta haluttiin integroida yhtäläisiksi kansallisvaltion jäseniksi kaikki.
1900-luvulla on sama integroiva ja tasa-arvon ideaaliin nojaava usko koulutuksen voimaan jatkunut. Silvennoisen (2002, 143) sanoin:
Koulutusjärjestelmän olemassaoloon kiinteästi kytkeytyvä uskomus koulutuksellisesta tasa-arvosta ja sen kautta kaikille avoimista elämänmahdollisuuksista on ideologisesti hyvin tärkeä. […] Avoimessa yhteiskunnassa huono-osaiset voivat syyttää epäonnistumisesta ensi sijassa itseään, samoin kuin yhteiskuntahierarkiassa ylös päätyvät pitävät vakavaraista ja kulttuurisesti mallikelpoista elämäänsä oman ansionaan.
Kun koulutukseen osallistumisen tarpeellisuuden perusteluna on sivistys, tasa-arvo ja edistys, se toimii mainiona hallinnoinnin välineenä (emt., 143). Enää ei tarvitse pakottaa rahvasta kuuliaiseen alamaisuuteen, vaan se on sisäistänyt koulutuksen omaa elämäänsä ohjailevaksi ihanteeksi ja välttämättömyydeksi (ks. myös Foucault, 1984 ja Elias, 2000).
14
Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa oli suuri sosiaalinen liikkuvuus. Elinkeinorakenteen muuttuessa muutettiin maalta kaupunkeihin ja pientiloilta tehtaisiin. 1960-luvulta aina 1980- luvun loppuun asti sekä maalaisväestön että työläisten jälkeläisille oli avoinna paljon mahdollisuuksia elämän rakentamiseen vanhempiaan korkeammalle sosiaaliselle ja taloudelliselle tasolle (Blom, 1999, 218). Keskeinen nousun väline oli vanhempia korkeamman koulutuksen hankkiminen. Tällöin syntyneiden vanhempien lapset taas ovat saaneet pienestä pitäen omien vanhempiensa elävästä esimerkistä todeta, että koulutus kannattaa. Mitä koulutetumpi, sitä parempi työmarkkina-asema, palkka ja suoja työttömyyttä vastaan. Vaikka tämä asetelma pitää suhteellisesti tarkastellen edelleen paikkansa, on kaikkien koulutusryhmien työmarkkina-aseman huononeminen myös huonontanut korkeasti koulutettujen absoluuttista työmarkkina-asemaa ja työttömyyslukuja (Rinne & Salmi 2000, 86—96). Silti usko koulutuksen voimaan yksilön, valtion ja kansakunnan menestyksen edellytyksenä on edelleen vankkumaton.
Kymmenen vuoden tavoite: Suomi on maa, jossa tekee mieli oppia koko ajan uutta. Suomalaisten osaamis- ja koulutustaso on noussut, mikä tukee suomalaisen yhteiskunnan uudistumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa.
Suomi on koulutuksen, osaamisen ja modernin oppimisen kärkimaa.
(Ratkaisujen Suomi 2015, 17.)
Silvennoinen (2002, 139 ja 142) huomauttaa, että nykyään lasten ja nuorten lisäksi myös aikuiset on velvoitettu oppimaan ja opiskelemaan koko ikänsä, mikäli haluavat säilyttää asemansa täysivaltaisina kansalaisina.
Suomessa on alueellisesti hajautettu, muodollisesti umpiperätön ja kaikille sosiaaliryhmille avoin koulutusjärjestelmä. Tämä on toteutettu kaikille maksuttomalla ja yhteisellä perusasteen yhtenäiskoululla ja maksuttomalla toisen asteen ja korkeakoulutuksella, jota on laajennettu voimakkaasti 1960-luvulta alkaen. Yhä suurempi osuus ikäluokasta on tullut korkeakoulutuksen piiriin. Ennen sotia korkeakoulutus oli leimallisesti eliitin kouluttamista korkeisiin virkoihin, kun 1970-luvulle tultaessa se oli jo massoittunut ja ainakin periaatteessa kaiken kansan ulottuvilla. 1970-luvun alussa korkeakouluissa opiskeli 20—24-vuotiaiden ikäluokasta n. 15 %, kun vuonna 1994 sen piirissä oli jo noin 40 % parhaassa opiskeluiässä olevista (Nevala 1999, 104). Jos taas tarkastellaan korkeakoulutettujen osuutta
15
korkeakouluista valmistuneiden määrän mukaan, 25—34-vuotiaiden ikäluokasta vuonna 1970 korkeakoulututkinnon oli suorittanut 18 %, vuoteen 1990 mennessä lukema oli kivunnut 29 prosenttiin ja vuonna 2010 se oli 37 % (Repo, 2012). Kansan koulutustaso on siis noussut huimasti ja samalla korkeakoulututkinnon tuoma suhteellinen etu työmarkkinoilla tai sosiaalisen statuksen nousun suhteen on pienentynyt. Kun monella muullakin on korkea koulutus, se ei enää erottele ihmisiä edukseen, vaan erotteluun tarvitaan muita keinoja.
Harjoitetulla koulutuspolitiikalla on pyritty edistämään tasa-arvoa sosiaaliryhmien, alueiden ja sukupuolten välillä, kasvattamaan kansantuotetta ja poistamaan köyhyyttä ja huono- osaisuutta (Silvennoinen 2002, 138). Ihmisille on koulutusmahdollisuuksien järjestämisen lisäksi tietoisesti opetettu, että juuri koulutus on paras keino taata heille hyvinvoinnin ja elämässä etenemisen edellytykset (emt., 139). Turvaamalla yhtäläiset mahdollisuudet kaikille kansalaisille, koulutuksen on nähty koituvan sekä yksilön että yhteiskunnan eduksi. Suomessa on julkisen vallan avulla 1800-luvulta asti lujitettu uskoa koulutukseen. Kaikki lapset saatettiin yhteiseen perusopetukseen kansakoululaitoksen ja yleisen oppivelvollisuuden kautta. Kuten Silvennoinen (emt., 139) huomauttaa, yleisen hyvän ja tasa-arvoisuuden lisäksi keskeisenä pontimena tälle hankkeelle oli yhteiskuntarauhan säilyttäminen, koska sivistymätön, köyhä ja itsensä elättämiseen kykenemätön rahvas nähtiin myös uhkana.
Kun väestön elin- ja koulutustaso alkoi 1950-luvulta alkaen nousta elinkeinorakenteen muutoksen kanssa yhtä aikaa maatalousvaltaisesta teolliseen, oli sosiaalinen nousu helppoa.
Seuraavalla sukupolvella on kuitenkin jo erilainen kokemus ja näkemys noususta, koulutuksen ja suhteellisen vaurastumisen inflaatiosta ja suuren menestyskertomuksen todennäköisyydestä ja mahdollisuudesta omalle kohdalle. 1980-luvulla aikuistuneet nuoret ovat joutuneet kiipeämään yhä korkeammalle saavuttaakseen vanhempiensa suhteellisen aseman ja ”kilpailemaan paitsi koulutukseen pääsystä myös työpaikoista ja uralla etenemisestä minkä hyvänsä koulutuksen hankittuaan” (Silvennoinen 2002, 145). Laajentuva Eurooppa ja globaalistuva maailma ovat suoneet lisää mahdollisuuksia, mutta tuoneet mukanaan myös kovenevaa kilpailua yhä vaativampien vastustajien kanssa.
16
Silvennoisen (2002, 145) mukaan ”yhteiskunnan vaurastuminen ja joukkomittainen sosiaalinen nousu nähtiin todisteena koulutuksen vaikuttavuudesta”. 2000-luvulla sosiaalinen nousu on kuitenkin hidastunut ja yhteiskuntarakenne sosiaalisen liikkuvuuden suhteen on jäykempi (emt., 146). Pelkkä tutkinto riitti julkisen sektorin virkoihin pääsemiseksi vielä 1980- luvulla. Nykyään henkilökohtaisilla ominaisuuksilla on korostetun ratkaiseva merkitys työllistymisessä, ei niinkään tutkinnoilla ja niiden sisällöillä (Tuominen 2013, Ahola 2004 ja Aro 2003). Julkisen sektorin pysyvän pienennyksen jälkeen ei näitä töitä enää ole ollut tarjolla yhtä paljon, vaikka valtio on samaan aikaan kasvattanut maistereiden tuotantoa. Alempien koulutustasojen ja suorittavaan lattiatason työhön vaaditaan nykyään myös useimmiten alan ammattitutkinto, joten pelkkä maisteri ilman muita avuja tai suhteita ei pääse edes niihin.
1990-luvulla ja sen jälkeen moni on joutunut pettymään, kun kovasti opiskeluissaan ponnisteltuaan joutuikin työttömäksi.
Korkean koulutuksen avulla saatu kilpailuetu on menettänyt merkitystään ja sen kohteena oleva hyvä on nykyään yhä nopeammin liikkuva maali, jota eivät saavuta kuin harvalukuiset huiput, äärettömän ahkerat tai jo valmiiksi hyvissä lähtöasemissa olevat. Alun perin tavoiteltu päämäärä on liikkunut kauemmaksi (Silvennoinen 2002, 148). Onkin luonnollista, että moni niin sanottu tavallinen ihminen miettii, kannattaako tuon ”hyvän” takia uhrata koko ajan lisää aikaa ja vaivaa kouluttautumiseen. Kuten Silvennoinen (emt., 146) asian ilmaisee, ”[e]rilaisissa oloissa ja erilaisilla voimavaroilla varustetut ihmiset tekevät erilaisia johtopäätöksiä siitä, mikä toiminta on heille itselleen kannattavaa, luontevaa ja vähäriskistä, mikä taas kannattamatonta, vaivalloista ja turhan uhkarohkeaa”. Kun saman aikaisesti elintasovaatimukset korottuvat, mutta vallitsee alityöllisyys, on moni ruvennut miettimään, onko edes mielekästä saada koko ajan enemmän (Silvennoinen 2002, 145). Kasvava ympäristötietoisuus ja vaihtoehtoiset elämäntavat alkavat houkuttaa ja koulutuksen avulla tavoiteltavasta ”hyvästä” on kenties alettu kieltäytyä (emt., 145).
17
3 TEOREETTINEN VIITEKEHYS: RICOEURIN TEORIA NARRATIIVISESTA AJASTA JA IDENTITEETISTÄ
Tässä luvussa tarkastelen sitä, miten ihmiset esittävät elämänkulkuaan kertomusten kautta.
Paneudun erityisesti Paul Ricoeurin (1981, 1984, 1985, 1988, 1991a, 1991b ja 1992) teoriaan narratiivisesta ajasta ja narratiivisesta identiteetistä. Olen valinnut Ricoeurin fenomenologis- hermeneuttisen teorian siksi, että sen avulla voidaan tutkia, miten maailma ja tapahtumat ilmenevät ihmisille ja miten ihmiset ne kokevat. Ricoeur (1992, 150-153) on realisti siinä mie- lessä, että hän tunnustaa, että on olemassa meistä riippumaton esinetodellisuus, jossa on peräkkäisiä ja sattumanvaraisia tapahtumia. Ihmisille tämä todellisuus kuitenkin välittyy vain heidän tietoisuutensa kautta. Tietoisuuden sisältöihin taas päästään parhaiten käsiksi kerto- musten kautta, kun elämää tarkastellaan ajallisesti järjestäytyneenä kokonaisuutena. Narra- tiivisuus on näin ollen epistemologinen ja metodinen väline päästä käsiksi ihmistodellisuuteen ja ihmiselämään.
Ricoeurin (1991c, 28) mukaan ihmiselämän erottaa biologisesta eksistenssistä elämän tul- kinta, jolloin on kysymys intentionaalisesta toiminnasta jotain päämäärää kohti, ei pelkästään mekaanisesta reagoimisesta johonkin tai liikkeestä sinänsä. Intentionaalisuus ja ajallinen ulot- tuvuus erottaa ihmiselämän biologisesta eksistenssistä. Ihminen elää jotain merkityksellistä tarinaa, joka on ehkä saatu jostain perinnöksi, mutta jonka käsikirjoitusta hän voi muuttaa,
18
olosuhteet huomioon ottaen, improvisoiden milloin tahansa sekä etu- tai jopa jälkikäteen.
Vaikka perimä, kulttuuri, historia, ympäristö ja olosuhteet vaikuttavat ja ikään kuin luovat ih- misen ei-vain-biologisena oliona, Ricoeurin ihmiskäsitys vaikuttaa enemmän voluntaristiselta kuin deterministiseltä. Samoin, vaikka ihminen on kasvuyhteisönsä ja aikansa lapsi, on Rico- eurilla vahvasti teleologinen näkemys ihmisyksilöistä ja yhteisöistä. Enemmän ollaan menossa jotakin ennalta kuviteltua futuuria ja suurempia tai pienempiä päämääriä kohti kuin vain tu- lossa jostain. Ihmiskäsitys on myös ainakin episteemisesti konstruktivistinen, koska subjektin minuus ilmenee narratiivisessa identiteetissä kahtaalle jakautuneena (samuus ja itseys) ja moninaisena. Tämä minuus rakentuu narratiivisesti kulttuurisessa ja historiallisessa jatku- mossa ja muutoksessa (Ricoeur 1991c, 32).
Ihmiset merkityksellistävät tapahtumia, rakentavat ja muokkaavat identiteettiään herme- neuttisesti aina uudestaan ja uudestaan kertomalla tarinoita maailmasta itsestään. Ymmärrän tarinat laajasti ottaen konstruktivistisesti niin sanallisina kertomuksina ja ajatuksina kuin te- koina ja elämäntapana. Ihmiselämä on Ricoeurin (1991c, 27) mukaan esinarratiivista, se ra- kentuu jonkin juonen tai tarkoituksen ohjaamana. Yksilöiden lisäksi myös yhteisöt ymmärtä- vät itseään narratiivisesti ja narratiivisen toiston avulla luovat yhteisön identiteettiä. Edeltäviä tarinoita käytetään sekä jatkuvuuden että uudistamisen tarpeisiin (emt.).
En siis esimerkiksi teemoittele haastatteluaineiston pohjalta tyyppitarinoita (Ylijoki, 1998), tutki kertomusten rakennetta tai niistä luettavissa olevia sosiaalisia funktioita (Labov & Wa- letsky, 1967), ihmisten sisäisiä tarinoita (Hänninen, 2004), tarinoiden koherenssia (Linde, 1993) tai vuorovaikutusta (Brown 1998). Sen sijaan tutkin pikemminkin kertomusten juonta, sitä miten koulutuksen merkitys tarinallistetaan.
Kun kronologisesta sarjasta sekalaisia tapahtumia valitaan kerrottaviksi ja tietystä perspektii- vistä tulkittaviksi vain tietyt, tiettyyn kokonaisuuteen kuluvat asiat, syntyy kaksitasoinen, sekä kronologinen eli episodinen että konfiguratiivinen eli juonennettu narratiivi (Ricouer 1981, 173—175). Juonentamalla kertoja seuloo tapahtumien virrasta merkityksellisiä kokonaisuuk- sia, jotka on levitetty ajalliselle jatkumolle. Kuten Komulainen (1998, 71) toteaa, kertomuksen juoni
19
ei ole itsestään olemassa elämän kokemuksessa, sen kronologiassa. Juonenta- minen on konfiguraatiota – elämänkertomuksen muodon, hahmon ja äärivii- vojen luomista ja tarinan ytimen rakentamista. Juonen analysointi ja ymmärtä- minen on tällöin pikemminkin tutkimustulos, ei vain väline, joka antaisi parem- mat edellytykset tehdä elämänkertomuksen pohjalta johtopäätöksiä.
Tarinan ydin voidaan ricoueurilaisittain (Ricoeur 1981, 175) nähdä sen juonessa, joka voidaan kääntää yhdeksi ajatukseksi, teemaksi, opetukseksi tai kattokäsitteeksi, kuten renessanssi tai teollinen vallankumous. Minä kiteytän tämän tutkimuksen tapausten juonet kertomusten ot- sikoihin, joissa tiivistyy kunkin rakentamani ja tulkitsemani tarinan juonen ydin.
Kertomalla elämästään ihmiset tekevät identiteettityötä, jonka Ricoeuria tulkitseva Heikkinen (2001, 117) määrittelee ”projektiksi, jonka kautta ihmiset ymmärtävät itseään ja suhdettaan maailmaan”. Identiteettityöllä yritetään vastata kysymyksiin ”Kuka olen?” ja ”Keitä me olemme?” Itseymmärrys rakentuu hermeneuttisesti vähitellen kertomusten ja itseilmausten välityksellä (emt.). Ricoeurin narratiivisen ajan ja narratiivisen identiteetin käsitteiden kautta voidaan tarkastella miten haastateltuni rakentavat itseään suhteessa koulutukseen kertomalla menneistä, nykyisistä ja tulevista elämänsä vaiheista. Ricoeur (1981; 1984; 1985; 1988; 1990;
1991a; 1991b; 1991c; 1992) käyttää synonyymisesti käsitteitä story ja narrative (ranskaksi histoire ja narratif), joten minäkin käytän käsitteitä tarina, kertomus ja narratiivi synonyymisesti.
Ricoeurin kautta voidaan ymmärtää minkälaisten eksistentialististen voimien puristuksissa ihmiset kertovat elämästään. Kaikissa kertomuksissa voidaan nähdä puntaroitavan tai tarjottavan vastausta kysymykseen ”Kuka minä olen?”. Kun pureudutaan vielä syvemmälle, sen takaa löytyy vielä perustavampi kysymys ”Kuka on se minä, joka tätä kysyy?”.
Ricoeurilaisittain ajatellen näitä kysymyksiä olisi luonnollista lähestyä hermeneuttisfenomenologisesti ihmisen kokemuksesta käsin, mutta kiertotietä sitä kautta, että ihminen kertoo kokemuksistaan, tekemisistään, ajatuksistaan, tunteistaan, odotuksistaan, pettymyksistään, onnistumisistaan tietyissä tilanteissa joko menneisyydessä, tulevaisuudessa tai parhaillaan juuri nyt. Näin ihminen sijoittuu kokemuksineen ja ajatuksineen aikaan.
20
Teosarjassaan Time and Narrative (1984; 1985 ja 1988) Ricoeur tutkii aikaa ja sen suhdetta narratiiviin länsimaisessa filosofiassa yleisesti esiintyvän kahtalaisen aikaulottuvuuden kautta.
Aika on yhtäältä kosmologista. Se alkoi, kun maailma syntyi ja jatkuu lineaarisesti ja kronologisesti eteenpäin. Toisaalta aika on fenomenologista, niin kuin ihminen sitä elää ja kokee. Kosmologinen aika on suoraviivaista, kun taas fenomenologinen on sekalaista ja moninaista. Näiden kahden välillä on kuilu, joka voidaan ylittää narratiivin muodostaman sillan avulla. Kosmologisessa ajassa asiat tapahtuvat kronologisessa, episodisessa järjestyksessä, ja aika virtaa koko ajan niin, että tulevaisuus muuttuu nykyisyydeksi ja tämä taas menneisyydeksi. Ajallisuus on Ricoeurille syvää tulevan, nykyisen ja menneen ykseyttä (1981, 176—177). Ajan futuuriulottuvuutta voidaan kuvata myös joksikin tulemisena tai odottamisena. Preesensiä voidaan luonnehtia jonkin läsnäolevaksi tekemisenä tai syventymisenä. Mennyt taas voidaan ymmärtää muistina tai olleena olemisena (emt., 177).
Augustinukselle aika on ”sielun ulottuneisuutta” (Ricoeur 1991a, 436). Siinä kamppailevat ihmisen epästabiili ja jatkuvasti karkaava ’nyt’ ja jumalallinen, stabiili ’nyt’, jossa mennyt, oleva ja tuleva ovat ikuisessa sopusoinnussa ja ykseyden tilassa. Ihmiselämän kärsimys kumpuaa halusta olla tietoinen, yhtenäinen ja yksi, mutta koska ajan kokeminen on poukkoilevaa ja liukuvaa, ei ihminen pysty syventymään ja olemaan läsnä kuin hetkittäin. Halu olisi sopusointuun, mutta epäsointu voittaa.
Sen sijaan Aristoteleen Ricoeur (1991a, 436) kirjoittaa olevan sillä kannalla, että elämän ja ajan heterogeenisyys saadaan hyvinkin sopusointuun, kunhan siihen sovelletaan narratiivisen juonentamisen tuomaa synteesiä. Mutta jotta mitään varsinaista narratiivia tai kiinnostavaa tarinaa syntyisi, on tässä sopusoinnussa oltava sisäänrakennettuna epäsointu, juuri taistelu niiden välillä tekee tapahtumista tarinan (emt., 436). Ricoeurin (1981, 172—175) mukaan peräkkäisestä sarjasta tapahtumia tulee narratiivi, kun siihen liittyy juoni, joka yhdistää ne mielekkääksi kokonaisuudeksi. Tarinan kertominen on samalla tapahtumien arviointia niin, että niitä ryhmitellään ja erotellaan merkittävät yksityiskohdat merkityksettömistä (emt., 175).
Edellä kuvattu analyysi ”narratiivin epäsointuisesta sopusoinnusta ja ajan sopusointuisesta epäsoinnusta” sovellettuna ihmiselämään tarkoittaa Ricoeurille (1991a, 436) sitä, että elämä
21
on eräänlaista konstruktiivista toimintaa, jolla rakennamme itsemme perustana piilevää narratiivista identiteettiä. Tällainen identiteetti ei Ricoeurin (emt., 437) mukaan muodostu epäkoherentista sattumusten sarjasta eikä muuttumattomasta substanssista, vaan se on dynaaminen ja koko ajan joksikin tuleva. Kun subjektiivisuus määritellään narratiivisena identiteettinä, siihen voidaan soveltaa esimerkiksi samoja ajatuksia kuin traditioon, kulttuuriin tai kirjallisuuteen. Traditio muodostuu sedimentaation ja innovaation ristipaineessa. Samalla tavalla lastaamme meidät muodostavaan narratiiviseen identiteettiin yhtäältä lisää samojen tapojen ja uskomusten toistoa, mutta toisaalta teemme myös hienoisia muutoksia, uudelleentulkintoja ja vastarintaa tai irtisanoutumisia (Kearney 1991, 69). Kulttuurimme taas on antanut meille erilaisia tarinoita, joiden valossa voimme ymmärtää itseämme ja maailmaa, ja niistä voimme poimia kokeiltavaksemme erilaisia rooleja ja hahmoja. Kirjallisuuden kautta tarkasteltuna narratiivinen identiteetti taas tulee lähelle henkilöhahmoa ja kertojaa.
Kirjallisuudesta poiketen elävässä elämässä ihmiset kuitenkin ”suunnistavat olosuhteissa, joita he eivät ole itse luoneet, ja tuottavat seurauksia, joita eivät ole tarkoittaneet” (Ricoeur 1981, 172). Ihminen on toimija, mutta samalla sidottu maailmanjärjestykseen. Hän voi olla elämänsä kertoja, mutta ei kertomuksen alkuun panija tai luoja. Ihminen voi korkeintaan olla elämänsä merkityksen kanssakirjailija (Ricoeur 1992, 162).
Narratiivinen identiteetti on itseymmärrystä, jossa ei juututa puhtaaseen muutokseen eikä absoluuttisen identiteettiin, joita Ricoeur (1991a, 437) kutsuu ”pseudovaihtoehdoiksi”.
Subjektiviteetti narratiivisena identiteettinä näyttäytyy ja ilmenee eri kohdissa kaksiulotteista ajallista jatkumoa, jossa toisessa päässä on samuus, täydellinen identtisyys ja tunnistettavuus ja toisessa päässä täysin erilaiseksi muuttunut, kaiken samuuden entisen kanssa menettänyt, jopa hajonnut tai kaikki piirteet ja ominaisuudet menettänyt paljas itseys. Ricoueurin (1992, 118—125) teoriassa identiteettiin ja itseyden kokemiseen on sisäänrakennettu samuus- identiteetin ja itseys-identiteetin välinen aporia, jonka voi suomentaa ristivedoksi tai monimutkaiseksi ja hämmentäväksi vaikeudeksi. Kuten myös Heikkinen (2001, 118) toteaa, identiteetti ja itseys on samanaikaisesti sekä samuutta että asteittaista muuttumista erilaiseksi.
22
Samuus-ulottuvuudessaan identiteetti on Ricoeurille (1992, 116—117 ja 1991b, 189—190) itsen kokemista samana kuin ennen ja olemista tunnistettavissa samaksi, vaikka vanhenisi tai vaikka kaikki solut olisivat uusiutuneet monta kertaa. Rakenne on sama kuin ihmisen tai muun eliön solussa, tai koneessa, jonka kaikki osat on vaihdettu vuosien mittaan uusiin: Kyseessä on sama organismi. Ihmisen pysyvät luonteenpiirteet ja tavat ovat myös osa identiteetin samuus- ulottuvuutta (emt., 1992, 121—122). Ricoeur (1992, 117) kysyy, ”onko olemassa ajallisen pysyvyyden muotoa, joka vastaisi kysymykseen ’Kuka minä olen?’”. Ihmisen pysyvät ominaisuudet, luonteenpiirteet, taipumukset, arvot, ihanteet ja asenteet, joita ilmaistaan elämällä tietynlaista elämää ja kertomalla itselle ja muille tietynlaisia versioita siitä, vastaavat kysymyksen tiettyyn rajaan asti. Ne määrittelevät millainen tai mikä hän on samalla tavalla kuin henkilö määrittyy fiktiivisessä narratiivissa, kun henkilöä kuvataan tai kun hän toimii kertomuksessa. Tällainen luonne tai henkilö on ”the what of the who” (emt., 122), ”Kuka minä olen?” muuttuu samuuden kautta ajateltuna kysymykseksi ”Mikä minä olen?” Vastaus kuuluu, että tämä kuka on sellainen, jolla on tällaisia fyysisiä, henkisiä ja moraalisia ominaisuuksia, joka tekee tällaisia asioita, on osa tällaisia ryhmiä ja on sisäistänyt tällaisia kulttuurisia normeja.
Kun ihminen muuttuu niin, että hän on kokonaan toinen kuin ennen tai ei ole enää mikään, liu’utaan samuuden tuoman tuen piiristä pois. Kun ihminen ei enää ole sama, eikä haluakaan olla sama, mutta silti pitää lupauksensa, jonka antoi erilaisessa tilanteessa ja ennen muuttumistaan, hän ikään kuin kieltää muuttumisen ja torjuu ajan vaikutuksen ja ottaa ohjat käsiinsä (Ricoeur 1992, 124). Hän asettautuu toimijaksi, joka on vastuussa teoistaan ja tilivelvollinen ainakin itselleen. Toisaalta lupauksen pitäminen on moraalista sitoutumista ja nimenomaan asettautumista toisen kuin itsen käyttöön. Tällöin on määriteltävä uudelleen, miten asettautuu yhteyteen niiden asioiden kanssa, jotka eivät enää päde samalla tavalla kuin silloin kuin ihminen oli erilainen. Tällaista identiteettityötä Ricoeur (1992, 168) kutsuu ”sitoutumisen ytimessä olevaksi salaiseksi murtumaksi”, jolloin itsen pysyvyys tai uskollisuus itselle rakennetaan identiteetin epäjatkuvuudesta ja muuttumisesta huolimatta eettisellä tasolla. Vaikka olisi mahdollista tehdä kaikenlaista, olla vaikka minkälainen, tai vaikka ei itsekään tietäisi kuka tai mikä on, joku odottaa tältä häilyvältä itseltä jotain, ja tämä vastaa tuohon odotukseen: ”Täällä ollaan!”, kävi miten kävi. Jos taas lupaus pidetään niin kutsutusti
23
hampaat irvessä stoalaisittain ylpeästi tai marttyyrin elkein, on kysymyksessä itsen kieltäminen, jopa itseviha (emt., 168). Paljas itseys on ajallista jatkuvuutta ilman samuutta, ilman selityksiä, ilman kertomuksia. Kauan sitten annettu avioliittolupaus tai jossakin vakaumuksessa pysyminen voisivat olla tällaisia itseä velvoittavia paljaan itseyden ilmentymispaikkoja. Identiteettityötä on tehtävä, että saa sovitettua nämä erilaisessa ajassa, tilanteessa ja kokemusmaailmassa tehdyt ja yhä noudatettavat lupaukset osaksi sitä ihmistä, joka ei ole enää sama kuin silloin.
Narratiivinen identiteetti on silta paljaan itseyden ja samuuden välillä. Narratiivisen identiteetin aluetta on se kohta samuuden ja erilaisuuden jatkumoa, jossa samuus ja itseys ovat päällekkäin. Tuossa kohdassa sijaitsee ihmisen itsestään kertomisessaan ja elämäntyylissään ilmentämä henkilöhahmo tai luonne, kuten Heikkinen (2001, 118) Ricoeuria ilmeisesti englannin kielisen käännöksen pohjalta suomentaa1. Narratiivinen identiteetti koostuu itsemme ja muiden kertomista tarinoista, joihin eläydymme ja joita imitoimme ja varioimme. Elämän narratiivinen ykseys muodostuu myyttisten kertomusten ja koettujen kokemusten epävakaasta sekoituksesta (Ricoeur 1992, 163).
Kuviossa 1 tulkitsen ja havainnollistan Ricoeurin teoriaa narratiivisen identiteetin ja henkilöhahmon sijoittumisesta samuuden ja paljaan itseyden jatkumolle ajallisessa tarkastelussa menneisyydestä kerrontahetkeen ja tulevaisuuteen. Samuuden ollessa tiheimmillään, kun aikaa ei ole kulunut, mitään kertojalle merkityksellistä ei ole tapahtunut tai kun toimija tai kokija ei ole yhtään muuttunut, ei asioista saa muodostettua kertomusta. Niistä saadaan tehtyä kuvaus, luettelo tai tapahtumien peräkkäinen esitys, kronikka. Kun jotain tapahtuu ajassa ja se kerrotaan merkityksellisenä, on kyseessä tarina, joka rakentaa henkilöhahmojen narratiivista identiteettiä. Kun taas identiteetti särkyy ja toimija, kokija, päähenkilö, toiminta ja aikaulottuvuus häviää, kertomusta ei enää samassa mielessä pysty
1Siinä missä englanninkielisessä käännöksessä (Ricoeur, 1992) esiintyy vain termi character, joka toki kattaa sekä luonteen, ominaispiirteet sekä fiktion henkilöhahmon, alkuteoksessaan Ricoeur (1990) kirjoittaa sekä caractèresta (luonne, ominaispiireet, persoonallisuus) että personnagesta
(roolihahmo, arvohenkilö). Ricoeur (1990, 189-193; 1992, 160-162 ja 1991a, 437) rinnastaa
keskenään eksplisiittisesti elämän, fiktion ja historiankirjoituksen, jolloin on perusteltua ajatella sekä fiktiivisiä henkilöhahmoja että kasautuvan toiminnan ja taipumusten muodostamia ominaispiirteitä.
24
muodostamaan, vaan on siirryttävä muunlaisiin olemisen tai ei-olemisen artikulaatiokeinoihin, kuten essee, runo, musiikki tai tanssi.
KUVIO 1. Narratiivinen identiteetti samuuden ja erilaisuuden ajallisella jatkumolla
Ricoeurin (1992, 144) mukaan tarinat kertovat “toimijoista ja kärsijöistä”. Toimijalla on kertomuksessa kyky tehdä merkityksellinen teko ja hän tosiaan tekee sen, on tekonsa omistaja ja asettuu samalla syytteenalaiseksi, jolloin häntä voidaan oikeutetusti syyttää tai ylistää.
Kärsijällä taas on velvollisuus tehdä jotain ja tällöin hänen ei voida katsoa omistavan tekoaan samassa mielessä eikä olevan siitä vastuussa, vaan ennemminkin hän vain joutuu kokemaan ja näin ollen häntä tulee lähinnä sääliä ja kohdella anteeksiantavasti (emt., 99 ja 152). Ei ole lainkaan selvää, milloin joku joko omistaa tekonsa ja toimii, tai toimii pakon edessä ja vain kärsii, vaan henkilö on yhtä aikaa sekä vastuussa että sysättynä maailmanjärjestykseen, joka laittaa hänet toimimaan milloin mitenkin (Ricoeur 1981, 172—173).
Narratiivisessa rakenteessa liittyvät yhteen kaksi juonentamisen prosessia, toiminnan ja luonteen prosessit (Ricoeur 1992, 146). Tässä kahden prosessin liitoskohdassa osuvat yksiin myös tiettyä hetkeä koskeva paradigmaattinen ja pitempää aikaväliä koskeva ajassa etenevä syntagmaattinen tarkastelu. Paradigman tasolla voidaan saada kaavamainen ja selkeäkin vastaus siihen, kuka teki mitä ja miten. Luonteen ja toiminnan artikuloidessa toinen toistaan
samuus samanlaisuus
itseys erilaisuus narratiivinen identiteetti
täysin sama
ei yhtään sama, ei- mikään, hajonnut subjekti
jonkin verran muuttunut menneisyys nyt
muuttunut paljon
kertomus essee, runo, musiikki
luettelo, kronikka
25
voidaan tavoittaa tekijä, ”periaatteessa äärellisesti siinä mielessä, että toiminta kuuluu hänelle” ja saada vastaus kysymykseen ”kuka?” (emt., 147). Kertomuksen henkilö aloitti, suoritti ja lopetti jonkin toimintasarjan. Hän ei kuitenkaan aloittanut toimintaa tai aikaa absoluuttisessa mielessä, koska maailma ja toimintaa oli jo ennen hänen aloitustaan. Vaikka elämässä ei tällainen selkeä aloitus ole mahdollinen, kertomuksessa on. Toiminta alkaa siitä, kun kertomus alkaa. Kysymykseen ”miksi joku teki jotakin?” ja ”mitkä olivat teon motiivit?”, ei taas Ricoeuria (1992, 147) tulkiten näyttäisi riittävän oikein mikään selitys, vaan vastaus on rajaton ja loputon sarja erilaisia kertomuksia.
Identiteetti narratiivina on ykseyden ja moninaisuuden dialektiikkaa: Kertomuksen henkilön tai luonteen yksilöllisyys seuraa elämän ykseydestä, joka ajatellaan ajallisena kokonaisuutena, joka on itsessään yksilöllinen ja erilainen kuin kaikki muut elämät (Ricoeur 1992, 147).
Moninaisuus taas uhkaa tätä yhteyttä odottamattomien tapausten ja onnettomuuksien myötä. Koska kertomus edellyttää ykseyden ja moninaisuuden synteesiä, tapahtumien sattumanvaraisuudesta tuleekin elämänhistorian taannehtiva välttämättömyys. Tämä takautuvasti välttämättömistä tapahtumista koostuva elämänhistoria on samalla kertomuksen henkilön identiteetti. Sattumasta tule kohtalo. Ricoeur (emt., 147) jatkaa, että tarinan henkilö ei ole irrallinen ”kokemuksistaan”, vaan päinvastoin on samassa dynaamisen identiteetin tilassa kuin juuri kerrottava tarina. Kun narratiivi rakentaa kerrotun tarinan juonellisen ytimen, se samalla rakentaa myös henkilön identiteetin (Ricoeur 1992, 147—148). Barthes (1993, 195) on kiteyttänyt saman ajatuksen seuraavasti: ”Olen itse oma sybolini – olen tarina, joka tapahtuu minulle”.
Kun ihmiset kertovat tarinoita elämästään, kertomisessa on läsnä sekä menneisyys, josta monesti on puhe, että nykyisyys menneisyyteen huomion kiinnittämisen merkityksessä.
Ricoeurin (1981, 177) mukaan ensisijainen huolen suunta on kuitenkin tulevaisuus. Se määrittää, mikä on merkityksellistä. ”Huolenpidon kautta olemme aina itseämme edellä”(emt., 177). Hän jatkaa, että lainaamme toki siihen mitä meidän ehkä täytyy olla sieltä, missä olemme jo olleet jotain. Vaikka yksilön elämä olisi lineaarisessa mielessä vain syntymän ja kuoleman välissä venymistä, ajatus narratiivisesta ajasta vapauttaa ihmiselämän ajan sisällä olemisesta jatkuvampaan ja kauemmas ulottuvaan tulemiseen sekä menneessä että tulevassa
26
(emt. 178). Esimerkiksi perinne otetaan vastaan edeltäjiltä ja välitetään seuraajille.
Lineaarisessa ajassa sankari suorittaa jonkin tehtävän, kun taas narratiivisessa ajassa henkilö tulee vähitellen siksi, mikä on (emt., 182). Kuten Ricoeur (emt., 182) kuvailee, muisti ei ole ulkoisten, ajallisesti levittäytyvien tapahtumien kertomista episodisessa ajassa, vaan se on spiraalinen liike, joka anekdoottien ja episodien kautta vie meidät takaisin potentiaalien ja mahdollisuuksien asetelmaan, jonka narratiivi tuo takaisin. Aktuaalinen ja potentiaalinen liittyvät tarinassa yhteen: henkilö on se, kuka hän oli.
Tulkinta siitä, mitä oli ennen, on Ricoeurin katsannossa kuitenkin syytä säilyttää avoimena uusille tulkinnoille (ks. myös Kearney 1991, 56). Miten tulkitsemme kokemuksemme ja menneisyyden, voi muuttua. Sen sijaan toivomamme tulevaisuus ja odotukset kannattaa määritellä tarkasti siinä mielessä, että ne olisivat rajallisia ja toteutettavissa. Kertomisessa tulevaisuus edeltää ontologisesti nykyisyyttä. Asioita valitaan kerrottaviksi tulevaisuuden näkövinkkelistä käsin. Tulevaisuus on myös se linssi, jonka läpi menneisyyttä katsotaan. Jos tulevaisuus on tiettyyn asiaan suuntautuva, kerrotaan siihen liittyvistä mahdollisuuksista ja uhkista menneisyydessä, josta tiedetään jo jotain.
