1
Nuorten aikuisten kertomuksia masennuspoluistaan tarinatyyppien valossa
Hattunen Noora & Karppinen Janna Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto Filosofinen tiedekunta, psykologian oppiaine Kevät 2020
2
Sisällys
1. Johdanto ... 6
2. Aikaisempi nuorten masennustutkimus ... 7
3. Teoreettinen viitekehys... 10
3.1. Narratiivinen terveystutkimus: fokuksessa sairausnarratiivit ... 10
3.2. Nuori aikuisuus, masennus ja mallitarinoiden välittämät normit ... 15
3.3. Masennuksen tutkimus sairausnarratiivien kentällä ... 18
4. Tutkimuskysymykset ... 22
5. Aineisto ja menetelmät ... 22
5.1. Aineisto ... 22
5.2. Menetelmät ... 25
6. Tutkimustulokset ... 27
6.1. Kasvun masennuspolku ... 27
6.2. Selkiytymättömyyden masennuspolku ... 33
6.3. Toivottomuuden masennuspolku ... 38
6.4. Masennuksen suhteuttaminen normatiivisina näyttäytyviin arjen toimiin ja ikäsidonnaisiin odotuksiin ... 44
7. Pohdinta ... 48
7.1. Johtopäätökset ... 48
7.2. Tutkimuksen arviointia ... 53
Lähteet ... 57
Liitteet ... 62
3 ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty Filosofinen tiedekunta
Osasto – School Psykologian oppiaine Tekijät – Author
Hattunen Noora ja Karppinen Janna Työn nimi – Title
Nuorten aikuisten kertomuksia masennuspoluistaan tarinatyyppien valossa
Pääaine – Main subject Psykologia
Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Pro gradu -tutkielma x 74 sivua
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma
4 Tiivistelmä – Abstract
Pro gradu –tutkielman tavoitteena oli lisätä ymmärrystä nuorten masennuksesta sekä tulkinnoista, joita he masennukseen sekä minuuteensa masennuksen yhteydessä liittävät. Tämän vuoksi tutkielma paneutuikin nuorten aikuisten masennuskertomuksiin.
Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana oli narratiivinen terveystutkimus, jonka puitteessa tutkielma painottui sairausnarratiiviseen lähestymistapaan. Tutkimus perustui kymmeneen tutkimushaastatteluun, joihin osallistuneet olivat iältään 22–29-vuotiaita masennusdiagnoosin saaneita aikuispsykiatrian avohoidon potilaita. Aineisto kerättiin teemahaastatteluin. Analyysimenetelmänä oli kertomusten tyypittely ja sen tuloksena identifioitiin kolme masennuspolkutyyppiä. Kasvun masennuspolussa keskeisintä oli masennuksesta seuranneet myönteiset merkitykset minän kasvun ja oppimisen tuloksena. Kasvun masennuspolun kulkeneet henkilöt jäsensivät tulevaisuutta optimistisesti ja siten masennus näyttäytyi vain elämänkulullisena vaiheena. Selkiytymättömyyden masennuspolkua taas kuvasi minän ja tulevaisuuden selkiytymättömyys sekä elämänsuunnan jäsentymättömyys. Tulevaisuuden jäsenteleminen niin yleisesti, kuin masennuksenkin osalta koettiin hankalaksi. Toivottomuuden masennuspolun keskeisinä piirteinä olivat masennuksen myötä kyynistyminen sekä pelko niin kyynistymisen, kuin masennuksenkin lopullisuudesta. Lisäksi jokaisen masennuspolun sisällä haastateltavat kuvasivat masennuksen aiheuttamia katkoksia elämän eri osa-alueilla ja suhteuttivat itseään vallalla oleviin mallitarinoihin, joista keskeisimmiksi nousivat hyvän potilaan, hyvän työntekijän ja hyvän oppilaan mallitarinat. Monen kohdalla masennuksen selitettiin häirinneen kulttuuristen odotusten täyttämistä. Masennuksen selitettiin vaikeuttaneen etenkin hyvän työntekijän ja oppilaan mallitarinoihin vastaamista, kun taas monen kohdalla hyvän potilaan mallitarinaan vastaaminen oli helpottunut. Masennuksen pahimpia vaiheita sekä toipumista jäsennettiin myös suhteessa normatiivisiin toimintoihin, kuten kotitöihin ja itsestä huolehtimiseen sekä normatiivisiin odotuksiin muun muassa opintojen, työn ja intiimien ihmissuhteiden osalta. Masennuksen ollessa huonoimmillaan, normatiivisten odotusten täyttämisen kuvailtiin olevan vaikeaa, kun taas toipumisen myötä jaksamisen askareisiin selitettiin lisääntyneen.
Tutkimustulokset vahvistavat aiempia havaintoja nuorten masennuksesta ja aiempaa masennuskertomusten tyypittelyä tuoden esille keskeisimpiä teemoja masennuskertomuksista sekä niiden yksilöllisistä eroista. Lisäksi tulokset vahvistavat aiempien tutkimusten havaintoja siitä, että masennus merkitsee tulkittua epäonnistumista sosiaalisiin normeihin vastaamisessa ja samalla tuo näitä normeja näkyväksi.
The aim of this study was gain insight into youth depression and their interpretations about self in relation to their illness. Focus of the study was in depression narratives of young people. The data consists of interviews with 10 participants who were 22–29 years old, each of having diagnosed depression and contact to psychiatric outpatient care. The study was based on narrative health research, especially research on illness narratives. As a result of typology of narrativesthree types of depression narratives, illuminating different kinds of depression paths, were found. The main feature in narratives of growth was optimistic view of future and interpretations that depression have had positive effects for example on internal growth. Depression was seen as a temporary period of life. In the narratives of ambivalence participants expressed difficulties to structure pictures of their future and their direction of life seemed to be unclear.
Difficulties concerned also self reflection. The narratives of despair depicts pessimistic view of future of depression. In addition, participants expressed their concern about continuity of drepsession and cynicism. Participants in every depression narrative also descriped ruptures caused by depression in different areas of life. Moreover, participants reflected their self against cultural modelstories of good worker, good student and good patient. Phases of the depression were related to normative everyday tasks like household chores or taking care of oneself and age-based expectations like work, study and intime relationships. The study supports earlier findings of
5 youth depression and is also consistent with earlier typifying research of depression narratives. Findings are also similar to reseach result of young people's need to act according to cultural expectations and norms.
Avainsanat – Keywords
Nuorten masennus, kertomukset, masennuspolut, katkokset, mallitarinat – youth depression, narratives, depressionpaths, modelstories.
6
1. Johdanto
Tutkimuksemme tavoitteena on lisätä ymmärrystä nuorten aikuisten masennuksesta ja heidän siihen liittämistään tulkinnoista. Lisätäksemme ymmärrystä näistä tulkinnoista tutkimme masennukseen sairastuneiden nuorten aikuisten kertomuksia. Tutkimuksessamme olemme kiinnostuneita siitä, miten nuoret aikuiset jäsentelevät masennuksensa taustoja, vaiheita ja tulevaisuuden näkymiä sekä minän ajallisuutta menneen, nykyisen ja tulevan osalta suhteessa masennukseen. Tarkastelemme lisäksi masennuksen aiheuttamia katkoksia nuorten aikuisten elämän eri osa-alueille sekä sitä, millaisia kulttuurisia mallitarinoita ja niihin liittyviä normatiivisia odotuksia vasten he itseään sekä masennustaan peilaavat. Näistä nuorten aikuisten kertomusten kokonaisuuksista tyypittelemme tarinatyyppejä, joita kutsumme tutkimuksessamme masennuspoluiksi. Aineistomme koostuu kymmenestä aikuispsykiatrian avohuollon potilaan kanssa kasvokkain tehdystä tutkimushaastattelusta ja kullakin haastateltavilla on diagnosoitu masennus.
Tutkittava aihe eli nuorten masennus on yhteiskunnallisesti merkittävä ilmiö ja siksi tärkeä aihe.
Masennus on yleinen sairaus, joka vaikuttaa niin yksilön ja yhteisöjen elämään, kuin yhteiskuntaakin.
Korniloffin (2013, 11) mukaan masennus on yleinen, hyvin uusiutuva mielenterveyshäiriö, joka vaikuttaa joka viidenteen ihmiseen elämänkulun aikana. Nuorion, Karukiven ja Saarijärven mukaan (2013) joka neljännes nuorista sairastuu masennukseen. Nuorten keskuudessa masennus onkin yksi yleisimmistä mielenterveyshäiriöistä, minkä vuoksi aiheen tutkiminen on tärkeää.
Tärkeäksi aiheen tutkimisen tekee myös sen yhteiskunnalliset ja yksilölliset merkitykset. Masennus on merkittävä syy nuorten aikuisten työttömyyteen ja sen osuus mielenterveyssyihin liittyvästä työkyvyttömyydestä on noin 40 prosenttia. Kaiken kaikkiaan nuorten aikuisten työkyvyttömyyseläkkeistä noin 70 prosenttia johtuu mielenterveydenhäiriöistä. (Ahola ym., 2014, 3441). Masennuksesta johtuvat sairauspoissaolot ja työkyvyttömyys ovatkin lisääntymässä etenkin nuorilla aikuisilla, mikä aiheuttaa isoja kustannuksia yhteiskunnalle. (Nuorio ym., 2013.) Vuonna 2018 masennuksen takia työkyvyttömyyseläkkeellä oli yhteensä 30 600 henkilöä. (Eläketurvakeskus, 2019, 11.) Tutkimuksemme paneutuukin yksilöllisesti sekä yhteiskunnallisesti tärkeään sekä ajankohtaiseen aiheeseen.
Tutkimuksen paikantuessa narratiivisen psykologiaan, pääsemme huomioimaan, kuinka haastateltavat tulkitsevat ja jäsentävät masennusta suhteessa omaan elämäänsä. Tällä tavoin pääsemme antamaan äänen masennusta sairastavien ihmisten tulkinnoille tutkittavasta ilmiöstä, mikä
7 on mielestämme tärkeää. Narratiivinen tutkimustapa on erinomainen keino päästä käsiksi kokemuksiin ja kunnioittaa yksilön omia kertomuksia. Kuten Josselsonkin (2008, 240) muotoilee, narratiivisen tutkimuksen tavoitteena on havainnollistaa ihmisten kokemuksia, jotka on kuvattu tekstin muodossa ja paljastaa erilaisia merkityksiä, joita ihmisten elämän osa-alueisiin liittyy.
Narratiivisen lähestymistavan avulla pääsemmekin käsiksi masennusta sairastavan yksilön subjektiivisiin kokemuksiin ja lähestymistapa mahdollistaa niiden esiintuomisen.
Kuten edellä käy ilmi, tutkimuksemme paikantuu laadulliseen, narratiiviseen terveystutkimukseen ja etenkin sairausnarratiivisen tutkimuksen kentälle. Paikannuksellamme haluamme tuottaa lisää tietoa nuorten masennuksesta, sillä olemme huomanneet, että pääpaino aiemmassa sairausnarratiivisessa tutkimuksessa on ollut kroonisten somaattisten sairauksien tarkastelussa. Sairausnarratiivein on lähestytty esimerkiksi HIV:tä ja AIDS:ia tutkimalla sitä, kuinka kertomusten avulla sairauskokemuksia tehdään ymmärrettäväksi (Douglas, 2000). Sairauskokemuksia on tutkittu myös sydän- ja verisuonisaurauksien osalta esimerkiksi sepelvaltimotaudin sairauskokemuksiin liittyen (Dubbin, McLemore & Shim, 2017). Omalla paikannuksellamme sekä aiheen rajaamisella haluamme tuoda uuden näkökulman aiempien tutkimusten rinnalle ja keskittyä tarkastelemaan sairausnarratiivisesta näkökulmasta mielenterveydellistä sairautta kroonisten fyysisten sairauksien sijaan.
2. Aikaisempi nuorten masennustutkimus
Nuorista aikuisista jopa neljännes sairastuu masennukseen 18–25 vuoden iässä. Lisäksi nuoruusiän masennus ennakoi aikuisuuden mielenterveysongelmia ja aikuisikään mennessä masennuksen elämänaikainen esiintyvyys on 15–20 %. Naisilla masennus on yleisempää kuin miehillä.
Masennuksen suuren esiintyvyyden vuoksi sen vaikutukset niin yhteiskuntaan, kuin yksilön elämään ovat merkittäviä, sillä masennus aiheuttaa muun muassa ongelmia ihmissuhteissa ja suurentaa itsemurhariskiä. Lisäksi masennuksen myötä elämänlaatu sekä koulu- ja työmenestys heikkenevät.
(Nuorio ym., 2013.) Mielenterveydenhäiriöistä masennus onkin yleisin syy nuorten aikuisten työkyvyttömyyteen, sillä mielenterveyssyihin liittyvästä työkyvyttömyydestä masennuksen osuus on noin 40 prosenttia. Kaiken kaikkiaan nuorten aikuisten työkyvyttömyyseläkkeistä noin 70 prosenttia johtuu mielenterveydenhäiriöistä. (Ahola ym., 2014, 3441).
Ilmiönä masennus on siis hyvin merkittävä, minkä vuoksi sitä on tutkittu paljon. Määrällisin menetelmin nuorten masennusta on aiemmin tutkittu keskittyen esimerkiksi masennuksen syy-
8 yhteyksiin sekä hoitoon. On muun muassa havaittu, että opiskelijan status nuoruudessa ennustaa masennusoireita siirtymässä nuoruudesta aikuisuuteen, kun taas perheeltä saatu tuki nuoruudessa on suojaava tekijä. (Edgerton, Shaw & Roberts, 2019, 358). Perheen rooli on huomioitu myös tutkimuksessa itsetunnon ja masennuksen yhteyksistä (Reed-Fitzke, Withers, Ferrato, Lucier-Greer
& Duncan, 2018, 1) ja on havaittu, että vanhemman emotionaalinen läheisyys lapseensa varhaisaikuisuudessa vaikuttaa positiivisesti nuoren itsetuntoon ja sitä kautta masennuksen laskuun.
Syy-yhteyksiä on tutkittu myös toisinpäin ja nuoruudessa koetun masennuksen onkin todettu olevan yhteydessä esimerkiksi pienempään todennäköisyyteen saavuttaa aikuisuuden virtsanpylväät sekä pienempiin tuloihin ja ammatilliseen asemaan 30 vuoden iässä (Holsen & Birkeland, 2017, 3).
Lisäksi määrällisissä tutkimuksissa on tarkasteltu muun muassa masentuneiden nuorten hoitoon hakeutumista. Tutkimuksessa masennuksen yhteydestä terveydenhuollon palveluiden käyttöön havaittiin, että kroonisesta somaattisesta sairaudesta kärsivät masentuneet nuoret aikuiset hakevat apua huomattavasti enemmän fyysiseen kuin psyykkiseen sairauteensa (Haarasilta, Marttunen, Kaprio & Aho, 2003, 169). Hoitoon hakeutumiseen liittyen on myös havaittu, että muun muassa negatiiviset uskomukset, asenteet, sosiaaliset normit ja aiempi hoitokäyttäytyminen ennustavat vähäistä hoidon tarpeen kokemusta (Van Voorhees, Fogel, Houston, Cooper, Wang & Ford, 2006, 746).
Sen sijaan masennuksen laadullisissa tutkimuksissa on tarkasteltu muun muassa masennuksen suhdetta yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja työelämään. Esimerkiksi Rikala (2019a) on tutkinut syrjäytyneessä asemassa olevien masentuneiden nuorten toimintaa suhteessa sosiaalisiin ja poliittisiin voimiin havaiten, että erilaiset sosiaaliset rakenteet rajoittavat masentuneiden nuorten toimintaa.
Tutkimuksessaan Rikala havaitsi, että jokapäiväinen kamppailu henkisen ahdistuksen kanssa on yhteydessä sosiaaliturvajärjestelmän, lääketieteellisen hoivatyön, koulutuksen, työmarkkinoiden ja työelämän käytäntöihin. Hän havaitsi toiminnan rajoittumisen olevan voimakkaimmin yhteydessä avun hakemiseen, sillä jos avun saaminen viivästyi tai tarjotut palvelut koettiin haitalliseksi, ongelmat kasaantuivat tai pahenivat ja riski syrjäytymiseen kasvoi. (Rikala, 2019a, 13–14.)
Rikala (2018) on lisäksi tutkinut nuorten aikuisten masennukseen liittyvää työkyvyttömyyttä keskittyen neljään työkyvyttömyyteen johtavaan “polkutyyppiin”. Työkyvyttömyyteen oli Rikalan mukaan päädytty koulun penkiltä, opiskelemasta, työelämästä tai epävarkaasta työmarkkina- asemasta. Keskeisimpiä tekijöitä työkyvyttömyyden taustalla olivat haastavat elinolosuhteet lapsuudessa, opiskelun tai työelämän kuormitus, toimeentulo-ongelmat sekä vaikeudet saada hoitoa.
Rikalan mukaan sosiaalinen eriarvoisuus vaikutti polkutyyppien välisiin eroihin. (Rikala, 2018, 168.) Työhön liittyen Rikala (2019b) on tarkastellut myös sitä, miten työn ja opintojen ulkopuolelle jääneet
9 masentuneet nuoret aikuiset jäsentävät elämäntilannettaan ja suhdettaan työhön. Haastatellessaan nuoria Rikala havaitsi heidän puhuvan paljon muun muassa työn ja opintojen ulkopuolella olemisen kärsimyksestä ja siihen liittyvästä huolesta. Rikalan mukaan haastateltavat muun muassa kuvasivat itseään “taakaksi” ja verorahojen kohteeksi ja kertoivat olevansa huolissaan siitä, pystyvätkö koskaan pääsemään työelämään tai pysymään sen tahdissa. Lisäksi haastateltavien haaveet työelämästä näyttivät liittyvän etenkin toiveisiin yhteiskunnallisesta osallisuudesta. (Rikala, 2019b, 274–279.) Lisäksi nuorten masennusta on laadullisella kentällä tarkasteltu aiemmin muun muassa siitä näkökulmasta, millaisia tekijöitä nuoret uskovat masennuksen taustalla olevan (Cairns, Yap, Rossetto, Pilkington & Jorm, 2018). Nuoret nimesivät masennuksen taustalle psykososiaalisia syitä, kuten personallisuuden, stressaavat tekijät tai sosiaalisen tuen puutteen sekä biologisia tekijöitä, kuten geenit tai aivojen kemikaalisen epätasapainon. Masennuksen taustalla olevien syiden uskottiin olevan monimutkaisia ja monen tekijän summa. (Cairns ym., 2018, 57–59.) Lisäksi on tutkittu, millaiset sosiaaliset ideaalit koskien normaaliutta vaikuttavat masentuneisiin nuoriin (Mol, Alcantara, Cresti, 2019). Keskeisimpinä teemoina nuoret tulkitsivat muun muassa, että masennus tarkoittaa henkilökohtaista epäonnistumista eikä pahanolon tunne ole sallittua tai normaalia. Lisäksi he kokivat, että ollakseen normaali, nuoren on oltava intiimissä suhteessa sekä sosiaalisesti hyvin integroitunut ja tällä on oltava niin yksilöllisiä kuin sosiaalisiakin tulevaisuuden suunnitelmia. (Mol ym., 2019, 4–
7.)
Myös Danielsson ja kumppanit (2011) ovat tutkimuksessaan havainneet masennuksen ja sosiaalisten normien yhteyden. He haastattelivat ruotsalaisia nuoria aikuisia pyrkimyksenään selvittää sukupuolen vaikutuksia masennusnarratiiveihin. Haastatteluissa korostui nuoren aikuisen elämään liittyvät sukupuolittuneet normit, mutta keskeisimmäksi teemaksi nousi kuitenkin halu olla normaali, mikä liittyi muun muassa identiteettiongelmiin. Kysymykset identiteetistä liittyivät haluun olla ja käyttäytyä kuten muut ja tulla hyväksytyksi. Haastateltavat jäsensivät huolta heidän ajatuksistaan ja kokemuksistaan masennukseen liittyen ja tämä huoli nosti esille heidän kokemansa normit ja sosiaaliset odotukset. Nuoret jäsensivät Danielssonin ja kumppaneiden mukaan esimerkiksi käyttäytymistään, pukeutumistaan ja ihmissuhteitaan normatiivisuuksia vasten. Normaalius nähtiin välttämättömänä esimerkiksi itsetunnolle ja hyväksyttynä olemiselle. Siten vastoin odotuksia keskeisintä nuorten aikuisten keskuudessa ei ollut normien haastaminen, vaan halu olla normaali, tunnustaa vallalla olevat normit ja vastata niihin. (Danielsson, Bengs, Samuelsson & Johansson, 2011, 612– 619.)
Sen sijaan Kuwabara kumppaneineen (2007) on tutkinut nuorten aikuisten masennusta keskittyen siihen, miten masennusta kuvataan, miten sen kehitykseen suhtaudutaan sekä millaisia
10 selviytymiskeinoja sen selättämiseen käytetään. Tutkimuksessaan he osoittivat, että varhaisaikuisuuden kehitystehtävien, kuten identiteetin muotoutumisen, työelämään siirtymisen ja romanttisen suhteen luomisen kanssa kamppailu pahentaa masennuksen aiheuttamia taakkoja ja haasteita. Lisäksi tutkimus osoitti, että vaikeus saavuttaa varhaisaikuisuuden ikäsidonnaisia kehitystehtäviä pahentaa identiteettiin liittyviä huolenaiheita sekä masentunutta mielialaa. Monet tulkitsivat masennuksen jopa katkoksena nuoren aikuisen identiteetin kehitykselle. Kuwabara ja kumppanit havaitsivat yhteyden masennuksen ja ikäsidonnaisten kehitystehtävien välillä myös toiseen suuntaan. Tutkimuksessa haastateltavat tulkitsivat masennuksen poikkeuksetta esteeksi saavuttaa normatiivisia tavoitteita elämässä. Masennuksen siis tulkittiin aiheuttaneen katkoksia ikäsidonnaisiin kehitystehtäviin. Kuwabaran ja kumppaneiden mukaan haastateltavat kokivat usein, että masennus ja sosiaaliset paineet varhaisaikuisuuteen liittyvistä normeista vaikeuttivat nykyhetkestä selviytymistä. (Kuwabara, Van Voorhees, Gollan & Alexander, 2007, 317–322.) Masennukseen liittyvää narratiivista tutkimusta käsittelemme tarkemmin luvussa 3.3..
3. Teoreettinen viitekehys
3.1. Narratiivinen terveystutkimus: fokuksessa sairausnarratiivit
Tutkimuksemme teoreettinen viitekehys paikantuu laadulliseen terveystutkimukseen ja erityisesti narratiiviseen terveystutkimukseen, joiden sisällä lähestymme aihettamme sairausnarratiivisesta lähestymistavasta käsin. Laadullinen terveystutkimus tutkii Morsen (2012) mukaan terveyttä ja sairautta ihmisen itsensä tulkitsemana. Laadullinen terveystutkimus on hänen mukaansa kiinnostunut ihmisistä ja heidän elämistään, mutta lähestymistavassa keskitytään tutkittavien tulkintoihin sekä kokemuksiin terveydentilasta. Lähestymistapana laadullinen terveystutkimus käyttää laadullisia tutkimusmenetelmiä tuodakseen esille tunteita, näkökulmia, uskomuksia, arvoja, käyttäytymistä ja toimintaa. Pyrkimyksenä on tätä kautta ymmärtää yksilön reaktioita omaan terveyteen tai sairauteen liittyen sekä ymmärtää yksilön terveydelle tai sairaudelle annettujen merkitysten kokemusta.
Keskeistä on, että laadullisessa terveystutkimuksessa asetetaan ihminen etusijalle, sillä se keskittyy sairauteen ja terveyteen liittyviin kokemuksiin huomioiden tunteet ja käyttäytymisen. (Morse, 2012, 20–21.) Ihmisen lisäksi huomion keskipisteenä ovat Kylmän ja Juvakan mukaan ihmisen elämänpiiri ja niihin liittyvät merkitykset (Kylmä & Juvakka, 2007, 16). Laadullinen terveystutkimus tutkiikin usein sitä, miten sairaus vaikuttaa ihmisen jokapäiväiseen elämään ja kuinka toisaalta jokapäiväisen elämän keskeiset yhteisöt, kuten perhe, reagoivat yksilön sairauteen. Laadullisessa terveystutkimuksessa ollaan Morsen mukaan kiinnostuneita siitä, miten tutkittavat uskovat
11 pärjäävänsä sairauden ja oletetun sairauden kulun kanssa tulevaisuudessa. Tyypillistä laadulliselle tutkimukselle on se, että osallistujia pyydetään kertomaan intiimejä, emotionaalisia ja yksityiskohtaisia asioita. (Morse, 2012, 18, 20–21.)
Narratiivinen terveystutkimus on osa laadullisen terveystutkimuksen kenttää. Sools (2012) toteaa, että narratiivinen lähestymistapa on otettu käyttöön laadullisessa terveystutkimuksessa viimeisen kahden vuosikymmenen aikana ja narratiiveista on tullut osa terveystutkimusta (Sools, 2012, 93–94).
Stephensin (2011, 62) mukaan narratiivinen lähestymistapa on joustava ja helposti lähestyttävä tapa ymmärtää terveyttä sekä sen erilaisuutta. Hänen mukaansa häiritsevistä tapahtumista, kuten sairaudesta kysyttäessä, ihmiset alkavat luonnostaan muodostamaan ja jakamaan kertomuksia.
Narratiiveja käyttämällä päästäänkin Stephensin mukaan käsiksi sairauteen liittyviin kokemuksiin sairaudesta kärsivän perspektiivistä käsin. (Stephens, 2011, 62.) Soolsin mukaan narratiivinen terveystutkimus huomioi muun muassa terveyden ja muiden elämän asioiden välisen vuorovaikutuksen, itsestään selvinä pidetyt hyvän terveyden kokemuksen piirteet, hyvän terveyden normit, terveyden ajallisuuden (mennyt, nykyinen ja tuleva) sekä terveyden näkemisen moraalisena toimintana. (Sools, 2012, 93, 103). Kuten edeltä voi huomata, narratiivinen terveystutkimus ei rajaa tarkastelua ainoastaan terveyteen, vaan tutkimussuuntaus huomio muutkin elämään kuuluvat seikat, sillä tarkastelemalla terveydestä kertomisen ohella holistisesti terveyden ja muun elämän suhdetta kuvaavia kertomuksia voidaan ymmärtää terveyden moniulotteisuutta (Stephens, 2012, 99).
Narratiiviseen terveystutkimukseen lukeutuu sairausnarratiivien tutkimus. Sairausnarratiivien tutkimus on Hydénin (1997) mukaan kehittynyt kritiikiksi biomedikaaliselle näkemykselle, joka on sairauskeskeinen ja jossa ei huomioida sitä, kuinka potilas itse jäsentää ja tulkitsee sairauttaan osana elämäänsä. Sairausnarratiivien avulla voidaan tutkia biomedikaalisen käsityksen sijaan sairauskokemuksia ja sairauden sosiaalisia sekä kulttuurisia perustoja. Hydénin mukaan sairausnarratiivit ovat yksi voimakkaimmista tavoista ilmaista sairauteen liittyvää kärsimystä ja potilaan kertomukset antavatkin hänelle äänen biomedikaalisaation ulkopuolelta. (Hydén, 1997, 48–
49) Sairausnarratiivinen lähestymistapa huomioi subjektiivisen todellisuuden tärkeyden krooniseen sairauteen, kuten masennukseen sopeutumisessa (Riessmann, 2003, 7).
Hydénin mukaan sairausnarratiivit kuvaavat sairauksia, sairausjaksoja sekä sairauskokemuksia.
Sairausnarratiiveissa sairaus kulkee mukana läpi kertomuksen. Sairausnarratiivi siis kuvaa sellaisia yksilöllisesti koettuja tapahtumia, jotka ovat tuottaneet yksilölle harmia. Narratiivisen käsityksen mukaan sairausnarratiivien avulla yksilö voi reflektoida sairauskokemusta arkielämässä. Narratiivien avulla yksilö voi liittää oireet ja vaikeudet yhdeksi kokonaisuudeksi ja siten muodostaa sairaudesta merkityksellisiä tapahtumia osaksi elämää. Hydén kirjoittaa, että narratiivien tärkeys on lisääntynyt
12 kroonisten sairauksien tutkimuksessa tarkoituksena ymmärtää potilaan elämäntilannetta ja identiteetin ongelmia, joita sairaus aiheuttaa. (Hydén 1997, 51–56.)
Frankin (1994) kolmijako sairausnarratiiveista havainnollistaa erilaisia tapoja jäsentää sairautta narratiiveissa. Frankin mukaan sairausnarratiivit voidaan jaotella kolmeen narratiiviin, joita hän nimittää palautumisnarratiiviksi (restitution story), kaaosnarratiiviksi (chaos story) sekä etsinnän narratiiviksi (quest story). Palautumisnarratiivissa ilmenee Frankin mukaan halu toipua sairaudesta.
Kaaosnarratiivissa sairaus on sen sijaan niin nujertava, ettei kertoja näe ulospääsyä siitä.
Sairausnarratiiveista hallitsevin on Frankin mukaan etsinnän narratiivi, jossa sairaus nähdään polkuna itsen etsimiseen. Tällöin kertoja hyväksyy sairauden osaksi elämäänsä. (Frank, 1994, 5–7.)
Sairaus voi merkitä ihmiselle konkreettisia elämänkulun katkoksia tai minään liittyviä katkoksia, joita ihminen sairausnarratiivien avulla prosessoi. Buryn (1991) mukaan sairaus muuttaa potilaan kehon, mielen ja ympäröivän maailman yhteyttä ja siten oman elämäntarinan uudelleenrakentaminen on potilaalle merkityksellistä. (Bury, 1991, 169.) Bury luonnehtii sairautta tapahtumana, joka häiritsee jokapäiväisen elämän jatkuvuutta. Sairaus katkaisee sen yhtenäisen menneestä tulevaan johtavan polun, jonka ihminen on mielessään hahmotellut. Sairauden puhjettua yksilö joutuu tarkastelemaan uudelleen haaveitaan ja odotuksiaan koskien tulevaisuutta. (Bury 1982, 169.) Koska tutkimuksemme aineisto koostuu nuorista aikuisista, heille katkokset elämän keskeisillä osa-alueilla, kuten työssä, opiskelussa ja ihmissuhteissa määrittyvät mahdollisesti aivan erityisin tavoin ikäsidonnaisten odotusten ja vaatimusten myötä. Sairausnarratiivi mahdollistaakin merkityksenannon tapahtumille, jotka ovat aiheuttaneet katkoksen elämänkulkuun. (Bury 1991, 169.)
Sairausnarratiivien tutkimus on perustaltaan kertomusten tutkimusta. Tutkimuksessamme hyödynnämme Sonja Miettisen (2006) määritelmää kertomuksen käsitteelle. Miettinen määrittelee väitöskirjassaan kertomuksen neljän piirteen avulla, jotka ovat tapahtumallisuus, ajallisuus, juonellisuus ja henkilöisyys. Tapahtumallisuus on Miettisen mukaan sitä, että kertomuksissa esitetään jokin tapahtuma. Hänen mukaansa narratiivisen kertomuksen kentällä ei ole tarkkaan määritelty, kuinka monta tapahtumaa kertomuksen tulisi sisältää ja Miettinen väitöskirjassaan määritteleekin kertomukseksi jo yhden tapahtuman sisältävän kertomuksen. (Miettinen, 2006, 25.) Ajallisuus viittaa siihen, että kertomuksen tapahtumasarjat ajoittuvat tietylle ajalliselle jatkumolle ja niihin kuuluu Rimmon-Kenan mukaan peräkkäisyys (Miettinen, 2006, 25; Rimmon-Kenan, 1991, 57–58).
Kertomuksessa on Miettisen mukaan myös juoni, joka sitoo yksittäiset tapahtumat yhteen merkitykselliseksi kokonaisuudeksi, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Yksittäiset tapahtumat saavat hänen mukaansa merkityksensä osana juonta, jonka etenemiseen ne vaikuttavat tavalla tai toisella.
Neljäntenä kertomusta määrittelevänä piirteenä on henkilöllisyys eli kertomukseen kuulu olennaisena
13 henkilöt. Kertomukset kuvaavat Miettisen mukaan ihmisten tekemistä ja sitä, mitä heille tapahtuu tämän seurauksena. Henkilökohtaisia kokemuksia koskevissa kertomuksissa Miettisen mukaan kertojasta tulee oman kertomuksensa päähenkilö ja hänen elämänsä ihmisistä tulee kertomuksen muita henkilöitä. (Miettinen, 2006, 25.)
Kertomukset palvelevat monia tarkoituksia. Riessmanin mukaan kertomuksilla voidaan esimerkiksi pyrkiä muistelemaan, väittelemään, oikeuttamaan, viihdyttämään ja harhaanjohtamaan. Riessmanin mukaan yksilöt tekevät tapahtumien merkityksiä ymmärrettäväksi tarinoita kertomalla, sillä hänen mukaansa tarinoiden kertominen vaikeista ajoista elämässämme luo järjestystä sekä emootioita.
Tämän avulla narratiivit mahdollistavat tarkoituksen etsimisen sekä tapahtumien merkitysten ymmärrettäväksi tekemisen. (Riessman, 2008, 8–10.) Kertomuksilla voidaankin rakentaa syy- seuraussuhteita selittämään asioita, mikä on myös ymmärrettäväksi tekemistä. Issakaisen ja Hännisen mukaan kertomukset valitsevat ja yhdistävät tapahtumia ketjuiksi, jotka muodostavat implisiittisiä kausaalisia kuvauksia eli narratiivisia selityksiä. Sen myötä kertomusten avulla muodostetaan kausaalisuutta asioiden välille. (Issakainen & Hänninen, 2016, 238.) Ottaen huomioon sairausnarratiivisen lähestymistapamme, kertomuksen avulla voidaan Murrayn (2000, 339) mukaan myös pyrkiä siihen, että sairastuneet ottavat kontrollin sairaudestaan kertomuksien avulla ja siten luovat järjestystä kaoottiseen maailmaan. Lisäksi Hännisen (2003) mukaan kerronnassa kertoja ei ainoastaan passiivisesti kuvaa maailmaa, vaan kertoo aktiivisesti, intentionaalisesti ja strategisesti.
Eri tilanteissa kertomuksella voidaan pyrkiä esimerkiksi tietyn sosiaalisen identiteetin luomiseen tai itsereflektioon. (Hänninen 2003, 56.) Myös Riessmannin mukaan yksi keskeinen kerronnan tarkoitus on identiteetin rakentaminen (Riessmann, 2003, 7).
Tässä tutkielmassa lähestymme kerronnallista identiteettiä mahdollisen minän käsitteen avulla, jota hyödynnämme tarkastellessamme, miten minän ajallisuutta jäsennetään. Käytämmekin Markusen ja Nuriuksen (1986) teoriaa mahdollisesta minästä sekä siihen sisältyvää minäskeeman käsitettä.
Minäskeemat itsessään ovat ajallisia konstruktioita käsittäen menneen, nykyisen ja tulevan minän, minkä vuoksi ne sopivat minän ajallisen reflektion tarkasteluun. Minäskeemat ohjaavat minää koskevaa tiedon prosessointia ja ne rakentuvat yksilön aiempien kokemusten pohjalle (Markus &
Nurius, 1986, 955). Minäskeemat ohjaavat käyttäytymistä ja välittävät emotionaalista, merkityksellistä tietoa liittyen minään. Ne voivat olla jo toteutuneita, mutta niiden ajallisuuteen liittyy keskeisenä myös mahdolliset minät eli kuvitellut jäsennykset minästä, jotka kuvaavat sitä, millaiseksi haluamme tulla ja toisaalta, millaisiksi emme halua pelättyjen minien puitteissa kehittyä (Strahan &
Wilson, 2006, 3). Mahdolliset minuuksien kautta tarkastellaan myös mennyttä minää eli sitä, mitä yksilö olisi voinut olla menneisyydessä (Markus & Nurius, 1986, 955). Tulevaisuuden mahdolliset ja
14 pelätyt minät mahdollistavat nykyisen minän tarkastelun, tulkinnan ja vertailun sekä niiden on ajateltu motivoivan kehittymistä toivotunlaiseksi minäksi sekä välttämään ei-toivottua minää (Markus &
Nurius, 1986, 955; Strahan & Wilson, 2006, 3). Tämä tekeekin mahdollisista ministä motivationaalisia, sillä niiden ajatellaan toimivan kannustimina tulevaisuuteen liittyen. Tulevaisuutta koskevat mahdolliset minät heijastelevat myös arvoja sekä normeja, sillä ne kuvaavat ideaalia minää kuten millainen yksilö haluaa tai toivoo olevansa eli millaisia asioita yksilö arvottaa ja päin vastoin, millaiseksi yksilö ei toivo tulevansa pelätyn minän puitteissa eli mitä suhteessa minään ei arvosteta.
(Markus & Nurius, 1986, 954–955).
Minäskeemojen vertailua voidaan tehdä niin sosiaalisesti kuin temporaalisestikin. Albertin (1977) mukaan siinä missä sosiaalinen vertailu on interpersoonallista ja kohdistuu muihin, on temporaalinen vertailu aina yksilön sisäistä eli intrapersoonallista, sillä temporaalisessa vertailussa on kyse menneen ja nykyisen minän vertailusta. Temporaalinen vertailu ylläpitää identiteetin jatkuvuuden tunnetta, kun taas sosiaalisen vertailun tehtävä on antaa täsmällinen kuva minästä nykyhetkellä (Albert, 1977, 485–
501). Temporaalisen ja sosiaalisen vertailun tarkoituksena on se, että yksilö voi nähdä itsensä myönteisessä valossa (Strahan & Wilson, 2006, 5). Festingerin (1954) mukaan sosiaalisessa vertailussa yksilö useimmiten vertailee itseään kyvyiltään ja mahdollisuuksiltaan itseään lähellä ja samalla tasolla oleviin ihmisiin, jottei poikkeavuutta toisiin synny (Festinger, 1954, 124). Tämä on tärkeää, jotta yksilö pystyy pitämään sosiaalisen vertailun kautta myönteistä kuvaa itsestään ja siksi minää vertaillaankin mieluummin henkilöihin, jotka ovat omalla tasolla tai sen alapuolella.
Temporaalisessa vertailussa vastaavasti minää verrataan menneeseen minään, joka on nykyistä huonompi, minkä vuoksi nykyinen uusi minä voidaan nähdä myönteisessä valossa. Markuksen ja Nuriuksen mukaan nykyhetken minäskeemat vaikuttavat lisäksi tulevaisuuden näkymiin esimerkiksi siten, että kriiseistä huonosti selviytyneet rakentavat negatiivisia minäkäsityksiä nykyhetken minän lisäksi myös tulevaisuuden minästä. (Markus & Nurius, 1986, 962.)
Koska lähestymistapamme on narratiivinen, emme tarkastele mahdollista minuutta ja minäskeemoja niinkään kognitiivisina tai mielensisäisinä, vaan kerronnassa tuotettuina ilmiöinä. Hyödynnämme position käsitettä eritellessämme, miten haastateltavat jäsentävät minää ajallisesti kerronnassaan ja samalla rakentavat muille kuvaa itsestään. Daviesin ja Harrén (2008) mukaan positiointi on prosessi, jossa ihmiset paikantavat ja määrittävät itseään sekä toisiaan vuorovaikutuksessa. Positiointia on heidän mukaansa kahdenlaista: interaktiivista, jolloin positioidaan toisia henkilöitä sekä reflektoivaa, jolloin positioidaan itseä. Ottaessaan kerronnassaan tietyn position, yksilö näkee maailmaa nimenomaisen position näkökulmasta. Positioita tutkittaessa saadaankin selville, mitä yksilö ajattelee itsestään sekä muista vuorovaikutukseen osallistuvista. Positioihin liittyy Daviesin ja Harrén mukaan
15 aina myös kulttuurillisia, sosiaalisia ja poliittisia merkityksiä. Positiot ilmentävät aina tiettyjä ominaisuuksia, oikeuksia, velvollisuuksia, valtaa sekä sosiaalisia ja moraalisia järjestyksiä laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Minuutta positioidaankin kategorioiden ja tarinajuonien kautta. Keskitymme tutkimuksessamme itseä koskevaan eli reflektoivaan positiointiin, mikä Daviesin ja Harrén mukaan tulee esille kerronnan minää koskevissa, omaelämänkerrallisissa osioissa. (Davies & Harré, 2008, 262–270.)
3.2. Nuori aikuisuus, masennus ja mallitarinoiden välittämät normit
Kerronnallinen positiointi on myös kulttuurisiin mallitarinoihin vastaamista. Käytämme tässä tutkimuksessa mallitarinan käsitettä tarkastellessamme sitä, miten nuoret aikuiset tulkitsevat kokemuksiaan suhteessa kulttuurisiin normeihin ja odotuksiin. Hänninen kirjoittaa sosiaalisista tarinavarannoista, joista mallitarinat nousevat. Hännisen mukaan yksilö sosiaalistuu tiettyjen yhteisöjen ja osakulttuurien moraalijärjestyksiin. Nämä moraalijärjestykset luovat osakulttuureille omat mallitarinansa. Tarinavarannon malleja voidaan Hännisen mukaan käyttää monella tapaa oman elämän jäsentämiseen ja mallitarinat voivat olla niin positiivisia, kuin varoittavia esimerkkejä.
(Hänninen, 2002, 50.) Hänninen kirjoittaa, että tarinat voivat toimia normatiivisesti välittäessään mallia siitä, millä tavalla tietyssä tilanteessa on kulttuurisesti tavanomaista ja hyväksyttyä asennoitua (Hänninen, 2002, 50). Mallitarinat välittävätkin selkeästi normatiivisia odotuksia ihmisen olemukseen ja toimintaan liittyen.
Hännisen mukaan mallitarinat ovat periaatteessa kaikkien saatavilla, mutta niiden käyttöä säätelevät silti tietyt tekijät (Hänninen, 2002, 50). Siihen, mitä yksilölle on mallitarinoista tarjolla, vaikuttaa Hännisen mukaan ikä, sukupuoli ja yksilön edustama luokka. On syytä muistaa, että haastateltavat henkilöt olivat nuoria aikuisia, millä itsellään on vaikutusta siihen, millaisia mallitarinoita heille on tarjolla. Eri luokan edustajia koskevat Hännisen mukaan erilaiset kategoriset rooliodotukset ja mikäli ihminen omaksuu omalle kategorialleen epätyypillisen tarinan, vaatii se Hännisen mukaan rajojen ylityksiä niin oman ajattelutottumusten, kuin muiden odotusten suhteen. Mallitarinoihin liitetyt piirteet ohjaavat Hännisen mukaan niihin kuuluvien ihmisten toimintaa sekä muiden ihmisten heihin liittämiä odotuksia. (Hänninen, 2002, 51.) Nuorten aikuisten voi olettaa työstävän kokemuksiaan suhteessa erilaisiin mallitarinoihin, jotka voivat koskea esimerkiksi koulutusta, työtä, terveyttä ja sairautta. Tällaiset mallitarinat linkittyvät mahdollisesti nuorten aikuisten ikävaiheeseen liittyviin odotuksiin sekä mahdollisuuksiin.
16 Yhtäältä nuoret aikuiset joutuvat ikänsä ja elämänvaiheensa puolesta suhteuttamaan kokemuksiaan hyvää työntekijyyttä koskeviin kulttuurisiin odotuksiin ja käsityksiin. Nuorilta aikuisilta luonnollisesti odotetaan yhteiskunnassamme työelämään siirtymistä ja työhön kiinnittymistä. Tämän vuoksi työntekijän rooli onkin merkittävä nuorten aikuisten elämänvaiheessa. Hyvään työntekijyyteen voidaan jo arkisin mielikuvin liittää ahkeruus, tunnollisuus, tuottavuus ja kuuliaisuus. Hännisen (2002, 50) mukaan työn keskeisyys on yksi tyypillisimmistä mallitarinoista sekä ajatus työstä arvona sinänsä ja yksilön arvon mittana on ollut keskeinen länsimaisessa yhteiskunnassa. Larssenin (2001, 4) mukaan palkkatyön ideaalista eroava ihminen tulkitaan laiskaksi, marginaaliksi, poikkeavaksi tai riippuvaisuuden kulttuuriin kuuluvaksi henkilöksi. Tästä voidaankin lukea kolikon kääntöpuolena hyvän työntekijän olevan aktiivinen, ahkera ja normaaliin, enemmistöväestöön kuuluva. Hyvää työntekijää ohjaa pärjäämisen eetos, johon Kortteisen (1992) mukaan kuuluu se, että hyvä työntekijä selviää työstä. Hänen mukaansa näyttää siltä, että työssä pusketaan, vaikka terveys menisi ja selviytymisen eetoksen puitteissa hyvä työntekijä uhraa itsensä. Kortteisen mukaan työssä selviytymiseen kiinnittyy moraalisia ja eettisiä elementtejä, jotka määrittelevät hyvän työntekijän omaa arvoa ja kunniaa. Hän mainitseekin, että mikäli yksilö ei selviydy työstä, menettää hän kasvonsa. (Kortteinen, 1992, 47-50, 301). Ottaessamme huomioon tutkittaviemme iän, nuorten aikuisten elämässä merkityksellistä on työnteon lisäksi tai sen sijaan kouluttautuminen, minkä vuoksi heidän tulkintojaan on mielekästä tarkastella myös suhteessa siihen, mitä kulttuurissamme ajatellaan hyvästä oppilaasta. Yleisesti ottaen hyvään oppilaaseen liitetään kulttuurisesti samoja piirteitä kuin hyvään työntekijään, kuten tunnollisuus ja ahkeruus sekä odotus opinnoissa jaksamisesta ja niistä selviytymisestä.
Toisaalta masennus merkitsee myös omien kokemusten tulkitsemista suhteessa hyvää potilasta koskeviin kulttuurisiin käsityksiin ja ihanteisiin. Hyvän potilaan mallitarinaan kuuluu vastuullisuus ja aktiivisuus. Aktiivisuus näkyy esimerkiksi yleisenä hyödyllisyytenä ja suorittamisena sairastumisesta huolimatta sekä siten, että potilaan on oltava aktiivinen itsensä hoitamisessa. Koska sairauteen ja terveyteen liittyy vastuullisuus sekä aktiivisuus, havaitsivat Korhonen ja Komulainen (2018), kuinka sairauslomastakin tulee suorittamista. Suorittamisen kautta aktiivisuus ja hyödyllisyys näyttäytyivät esimerkiksi kotitöissä ja liikunnassa. (Korhonen & Komulainen, 2018, 9–12.) Hyvän potilaan täytyykin ikään kuin suorittamalla todistaa olevansa normaali ja hyvä. Radleyn ja Billigin (1996) mukaan sairauden oikeuttamisen on oltava ansaittua, minkä vuoksi hyvän potilaan täytyy olla enemmän kuin potilas. Ollakseen hyvä potilas ja ansaitakseen oikeutuksen sairaudelle, sairaan ihmisen on näytettävä myös terveellisyyttä ja normaaliutta. Jos sairas ihminen on vain sairas, hän epäonnistuu oikeuttamaan erityiset vaatimuksensa sairauteen liittyen. (Radley & Billig, 1996, 221–
17 222). Galvin (2002) kirjoittaa, että terveyteen ja sairauteen liittyy yksilön vastuullisuus, sillä sairastumisen ja hyvinvoinnin uskotaan olevan kiinni yksilön valinnoista. Hyvän potilaan vastuullisuus näkyykin siinä, että hänen tulee ottaa aktiivinen ja autonominen rooli terveytensä hoitamisessa. Galvin lisää, että kroonisesti sairaisiin kohdistettuihin odotuksiin kuuluu myös, miten heidän oletetaan käyttäytyvän asiantuntijatietoa kohtaan. (Galvin, 2002, 108–109.) Hyvän potilaan onkin omaksuttava myönteinen asenne asiantuntijoita eli terveydenhuollon ammattilaisia ja heidän tietämystään kohtaan, mikä näyttäytyy hoitomyönteisyytenä.
Mallitarinat ovat kytköksissä ikään, sillä tiettyihin ikä- ja elämänvaiheisiin liitetään aina tietyssä yhteisössä ja kulttuurissa tiettyjä odotuksia niin yksilön elämän kuin käyttäytymisen suhteen.
Ikäsidonnaisuutta on syytä tarkastella, jotta ymmärtäisimme tutkimukseemme osallistuneiden nuorten aikuisten omanlaista elämänvaihetta kulttuurisine odotuksineen. Kehityspsykologiset näkökulmat ikäsidonnaisista kehitystehtävistä ovat osaltaan rakentamassa normatiivisuuksia, joita tässä tutkimuksessa analysoimme kuitenkin narratiivisesta näkökulmasta käsin. Tarkastelemme siis sitä, millaisia ikäsidonnaisia kehitystehtäviä ja normeja haastateltavien kertomuksissa esiintyy ja miten haastateltavat positioivat itseään suhteessa niihin.
Maryn (2014) mukaan aikuisuutta määritteleviä piirteitä ovat koulun suorittaminen loppuun, vakituisen työpaikan saaminen, taloudellisen itsenäisyyden saavuttaminen, lapsuuden perheen jättäminen, paikoilleen asettuminen sekä parisuhteen ja perheen perustaminen (Mary, 2014, 415).
Lisäksi Aapola (1999) kirjoittaa, että aikuisikä liitetään käsitykseen täysivaltaisesta kansalaisesta ja iän karttuessa yhteiskunnallinen status lisääntyy vanhuuteen saakka. Työikäiset ovat yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä ja toimivat siten sosiaalisena normina. (Aapola, 1999, 32–33.) Arnettin (2000) mukaan varhaisaikuisuutta luonnehtii myös identiteetin etsintä. Identiteettiä etsitään etenkin työn, rakkauden ja elämänkatsomuksen suhteen. Yksilö etsii ja kokeilee erilaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja työssä ja rakkaudessa pyrkien pitkäkestoiseen valintaan. Elämänkatsomuksen muotoutuessa yksilö haastaa aiempia omaksuttuja uskomuksiaan ja arvojaan ja pyrkii löytämään omansa. (Arnett, 2000, 470–473.)
Varhaisaikuisuudessa monet nuoruuden keskeisimmistä kehitystehtävistä on siis saavutettu ja uudet ikäsidonnaiset kehitystehtävät tulevat ajankohtaisiksi. Tällöin nuoren aikuisen on vastattava uusiin sosiaalisen kontekstin luomiin ikäsidonnaisiin normeihin (Kuwabara ym., 2007, 318).
Siirtymävaiheessa nuoruudesta aikuisuuteen myös masennuksen roolia on tutkittu. Masennuksen on tässä ikävaiheessa havaittu olevan merkittävä mielenterveyden sopukka ja ikäsidonnaisten odotusten kaksisuuntainen yhteys masennukseen onkin tunnistettu ongelmalliseksi nuorilla aikuisilla. (Berry, 2004, 53, 58). Masennuksen on nuorten aikuisten keskuudessa todettu vaikuttavan epäsuotuisasti
18 esimerkiksi työhön ja ihmissuhteisiin liittyvien ikäsidonnaisten normien saavuttamiseen (Kessler &
Walters, 1998, 9; Horwitz & White, 1991, 227), kun taas toisaalta ikäsidonnaisten odotuksien kanssa kamppailun on nähty pahentavan masennuksen aiheuttamia vaikeuksia (Kuwabara ym., 2007, 322).
3.3. Masennuksen tutkimus sairausnarratiivien kentällä
Kuten jo mainittua, aiemmin sairausnarratiivien tutkimus on keskittynyt somaattisten sairauksien tutkimiseen. Kuitenkin myös masennusta on tutkittu sairausnarratiivien kentällä jonkin verran.
Aiemmin masennuksen sairausnarratiivisessa tutkimuksessa onkin oltu kiinnostuneita muun muassa masennuksen psykologisesta tarkoituksesta sellaisten ihmisten näkökulmasta, jotka sairastavat masennusta (Robertson, Venter & Botha, 2005). Robertsonin ja kumppaneiden keskeisimmät havainnot masennusnarratiiveista liittyivät yksilöiden masennukselle antamiin merkityksiin, heidän käyttämäänsä kieleen masennusta kuvaillessaan, sosiopoliittisiin narratiiveihin sekä tapoihin selviytyä masennuksesta. Robertson ja kumppanit havaitsivat, että masentuneet ihmiset eivät liittäneet negatiivisia merkityksiä ainoastaan masennukseensa vaan myös muihin elämänkokemuksiin, mukaan lukien kokemukset oletetusta tulevaisuudesta. Haastateltavilla oli siten taipumus tulkita masennuksen lisäksi koko elämäntarinansa negatiivisesti. Toinen tutkimuksen keskeinen havainto oli se, että haastateltavat käyttivät hyvin negatiivista, rajoittavaa kieltä kertomuksissaan. Heidän tapaansa kertoa kuvasi Robertsonin ja kumppaneiden mukaan esimerkiksi itseen liittyvien ominaisuuksien kielteiseksi tulkitseminen sekä tulevaisuuden ilmaiseminen pessimistisesti. Lisäksi tutkimukseen osallistuneet kokivat sosiopoliittiset narratiivit, kuten uskonnolliset ja poliittiset ideologiat sekä sosiaaliset stereotypiat alistaviksi. Neljäs keskeinen teema haastateltavien kertomuksissa oli tapa käsitellä masennusta. Masennusta käsiteltiin Robertsonin ja kumppaneiden mukaan muun muassa positiivisten, ainutlaatuisten tapahtumien tai henkilökohtaisten kykyjen kautta. Lisäksi osa tutkimukseen osallistuneista pyrki käsittelemään tilannetta sitä objektiivisesti tarkastellen. Joidenkin kohdalla myös lääkkeet olivat auttaneet masennukseen.
(Robertson ym., 2005, 337–342.)
Tapoihin käsitellä masennusta on kiinnittänyt huomiota myös Hajela (2013) tutkiessaan sitä, kuinka masennusta ymmärretään ja kuinka siitä toivutaan. Hajelan tutkimuksessa keskeisimpiä teemoja olivat elämä ennen masennusta, masennuksen puhkeaminen ja sen tunnistaminen, masennuksen kanssa eläminen ja siitä toipuminen sekä sen tarkastelu jälkikäteen. Hajelan mukaan haastateltavien elämäntilanteet ennen masennusta vaihtelivat paljon: osan elämää kuvasi hyvinvointi ja tyytyväisyys, kun taas osan elämä oli täynnä ahdistusta johtaen tyytymättömyyteen. Huolimatta siitä, millainen
19 haastateltavien elämä ennen masennusta oli ollut, masennuksen tulkittiin olevan seurausta haitallisesta tapahtumasta, joka oli läheisen menetys tai tärkeiden tavoitteiden toteutumatta jääminen.
Negatiivinen tapahtuma oli aiheuttanut muutoksia muun muassa tutkimukseen osallistuneiden ajattelu- ja käyttäytymistavoissa sekä tunteissa, minkä he tunnistivat liittyvän masennukseen. (Hajela, 2013, 10–15.)
Narratiiveja tarkastellessaan Hajela havaitsi, että kaikki tutkimukseen osallistuneista pyrkivät selviämään sairauden kanssa sekä negatiivisten tunteiden säätelyllä että lisäämällä ja ylläpitämällä positiivisia tunteita. Hajelan mukaan perheen, ystävien ja kumppanien rooli koettiin merkitykselliseksi masennuksen käsittelemisessä. Jälkikäteen sairautta tarkastellessaan haastateltavat jäsensivät sairauden positiivisia vaikutuksia. Hajela nimittää tätä vaihetta itsen uudelleenjärjestelemiseksi, johon haastateltavien narratiiveissa sisältyi esimerkiksi arvojen uudelleenmuotoutuminen. Hajelan mukaan kyseinen tutkimus havainnollistaa sitä, kuinka ihmiset näkevät sairauden ja terveyden jokapäiväiseen elämään kytkeytyvänä. (Hajela, 2013, 15–18.)
Aiemmissa narratiivisissa masennustutkimuksissa on tarkasteltu myös sitä, kuinka masennuspotilaat suhtautuvat sairaudesta kommunikointiin. Issakainen (2013) kiinnitti tutkimuksessaan huomiota siihen, miten nuoret tulkitsevat masennuksesta kommunikoimisen suhteessa sosiaaliseen tukeen, yhteyden luomiseen sekä tilanteen hallitsemiseen (Issakainen, 2013, 63). Tutkimuksessaan Issakainen havaitsi, että nuoret tulkitsivat masennuksesta kommunikoimisen johtavan tuen saamiseen niin omalta lähipiiriltä kuin ammattilaisilta ja moni nuorista koki etenkin ammattilaisen tuen todella tärkeäksi sairaudesta selviämisessä. Osa tutkimukseen osallistuneista kuitenkin kertoi, ettei tuen hakemisella halua kuormittaa läheisiään tai mielenterveyspalveluita ja tulkitsi siten sairaudesta kommunikoimisen tässä suhteessa negatiivisemmin. Suhteessa yhteyden luomiseen kommunikoinnin tulkittiin onnistuvat sellaisten ihmisten kanssa, jotka todella halusivat auttaa tai jotka olivat samassa tilanteessa. Issakaisen mukaan yhteyden muodostaminen koettiin vaikeaksi silloin, kun omia kokemuksia ei osattu sanoittaa tai vastaanottava osapuoli ei niitä ymmärtänyt. Tilanteen hallitsemisen kontekstissa masennuksesta kommunikoimisen tulkittiin yhtäältä auttavan hallitsemaan stressiä, sillä nuoret tulkitsivat tunteidensa ja ajatustensa ilmaisemisen tärkeäksi. Monet nuorista tulkitsivat esimerkiksi psykologin tai sosiaalityöntekijän avun merkitykselliseksi oman elämän hallinnassa.
Toisaalta osa tutkimukseen osallistuneista kertoi kokevansa stressiä nimenomaan kokemustensa, ajatustensa ja tunteidensa kommunikoinnista. (Issakainen 2003, 91–94.)
Masennusta koskevia sairausnarratiiveja on tutkittu myös käyttämällä analyysimenetelmänä tyypittelyä. Tyypittelyä on tehty muun muassa sairauden etiologian näkökulmasta tarinatyyppejä erotellen. Tutkimuksessaan Kangas (2001) erotteli haastateltavien kertomuksista kolme eri
20 tarinatyyppiä sen perusteella, millaisia tekijöitä masennuksen taustalla tulkittiin olevan. Kankaan mukaan ensimmäinen tarinatyyppi perustui varhaisen kehityksen puutteisiin keskittyen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin. Tämän tarinatyypin sisällä haastateltavat kuvasivat masennuksen taustoja jäsentäessään muun muassa yksinäisyyttä ja vaikeita suhteita vanhempiin. Usein masennuksen taustalla tulkittiin olevan myös tiettyjä traumaattiseksi koettuja jaksoja tai tapahtumia elämässä, kuten kiusaaminen tai riidat vanhempien kanssa. Kankaan erottama toinen tarinatyyppi keskittyi liiallisiin vaatimuksiin ja roolikonflikteihin, jotka esitettiin syynä työuupumukselle. Tämän tarinatyypin sisällä haastateltavat jäsensivät kyvyttömyyttään selvitä liian työmäärän kanssa. Haastateltavat kuvasivat paljon suorituskykyään töissä sekä lisäksi kertoivat syyttävänsä itseään siitä, että eivät huomanneet ylikuormitusta tarpeeksi ajoissa ehkäistäkseen masennusta. Kolmas tarinatyyppi muotoutui aikuisiän vaikeuksista ja menetyksistä sekä tietyistä elämäntapahtumista, joihin reagoitiin masennuksen kautta.
Kankaan mukaan haastateltavat tulkitsivat masennuksen taustalla olevan esimerkiksi ongelmat avioliitossa tai läheisen kuoleman. Tälle tarinatyypille ominaista oli lisäksi se, että masennuksen taustalla olevia tapahtumia ja niistä aiheutunutta stressiä ei osattu käsitellä. (Kangas, 2001, 80–83.) Sairausnarratiiveihin liittyvää tyypittelyä on tehty myös keski-ikäisten naisten masennuspoluista (Turunen & Hänninen, 2014). Tutkiessaan masennuspolkuja Turunen ja Hänninen lukivat kertomuksia keskittyen etsimään sairauden taustoja, vaiheita sekä tulevaisuuden näkymiä kuvaavia seikkoja. He havaitsivat haastattelujen perusteella neljä eri tarinatyyppiä eli masennuspolkua haastateltavien kertomuksista. Eri masennuspolut olivat voimaantumis-, sinnittely-, toivottomuus- ja elämänvaikeuksien polku. Elämänvaikeuksien polkua he eivät kuvanneet tarkemmin, sillä tässä ryhmässä haastateltavat eivät reflektoineet omaa masennustaan. (Turunen & Hänninen, 2014, 122–
124.)
Kaiken kaikkiaan polut kuvasivat sitä, millaisen merkityksen masennus on saanut elämän suhteen.
Turusen ja Hännisen nimeämässä voimaantumispolussa masennus näyttäytyi myönteisenä käänteenä elämässä. Masennuksen puhkeaminen johtui vaikeasta elämäntilanteesta, mutta avun hakemisen kautta masennuksesta pyrittiin tavoitteellisesti toipumaan. Masennus toi elämään positiivista muun muassa arvojen kirkastumisen sekä itseymmärryksen lisääntymisen myötä. Tunne elämän hallittavuudesta sai uskomaan hyvään tulevaisuuteen. Sinnittelypolussa masennus rajoitti elämää, mutta sen kanssa selviydyttiin. Masennusta selitettiin elämän pitkäaikaisilla vaikeuksilla ja sen tulkittiin aiheuttavan niin syyllisyyttä kuin pelkojakin. Elämä masennuksen kanssa oli siedettävää, mikä johti masennukseen sopeutumiseen. Toivottomuuspolkua kuvaa Turusen ja Hännisen mukaan elämän romahtaminen masennuksen vuoksi. Toivottomuuspolun kulkeneet kokivat masennuksen
21 tuoneen elämään pelkkää kärsimystä jo usean vuoden ajan eikä tulevaisuutta jäsennelty yhtään positiivisemmin. (Turunen & Hänninen, 2014, 122–131.)
Tyypittelyä analyysimenetelmänä ovat käyttäneet myös Issakainen ja Hänninen (2016) nimetessään kertomuksia raide-metaforan mukaan. Heidän tekemästään analyysistä paljastui neljä erilaista tapaa, jolla nuoret ymmärtävät masennuksensa taustoja sekä tulkitsevat elämänsä haasteita suhteessa nuoruuteen liitettyihin normatiivisiin odotuksiin. Tyypitellyt masennustarinat olivat analyysin myötä sivuraiteilla kasvaminen, raiteiden kyseenalaistaminen, raiteilta putoaminen ja raiteiden kadottaminen. Tutkimuksessaan Issakainen ja Hänninen pyrkivät löytämään tulkintoja siitä, miten nuoret tekevät masennustaan ymmärrettäväksi osana elämänkulkua. He toteavat, että masennuksen kuvailuun liittyvät kertomukset reflektoivat niin todellista elämää, kuin normatiivisia nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen liitettyjä käsityksiä. (Issakainen & Hänninen, 2016, 238.)
Sivuraiteilla kasvamisen polkua kuvasi nuoren kamppailu varhaisiän vaikeiden kokemusten kanssa ja sen myötä vaikeudet täyttää normatiivisia odotuksia. Aiemman elämän vaikeita olosuhteita tai kokemuksia olivat esimerkiksi vastoinkäymiset vertais- tai perhesuhteissa. Raiteiden kyseenalaistamista luonnehti kertojan taipumus problematisoida nuoren aikuiseen liitetyt normatiiviset odotukset. Tässä tarinatyypissä kertojan masennus näytti liittyvän hänen ponnisteluunsa odotusten mukaan elämisen sekä erilaisten valintojen tekemisen välillä. Raiteilta putoamisen masennuspolkua sen sijaan kuvaa normatiivisen elämänkulun keskeytyminen sellaisten kokemuksien vuoksi, jotka aiheuttivat tai pahensivat masennusta. Raiteiden kadottamisessa taas oli kyse siitä, ettei nuori kykene vastaamaan normatiivisiin odotuksiin ja tulkitsee siksi masentuneensa. Nämä epäonnistumiset tutkimuksessa koskivat ikäsidonnaisia tehtäviä, kuten työtä sekä vakaan parisuhteen muodostamista. (Issakainen & Hänninen, 2016, 241–246.) Issakaisen ja Hännisen tutkimuksen pohjalta näyttää siltä, että masennus toisaalta vaikeuttaa normatiivisiin odotuksiin vastaamista, mutta toisaalta kykenemättömyys elää normatiivisten odotusten mukaisesti voi itsessään aiheuttaa masennusta.
Sairausnarratiivisin menetelmin masennusta tutkittaessa on syytä huomioida, että masennus on psyykkinen sairaus ja poikkeaa siten kroonisesta somaattisesta sairaudesta. Korhosen ja Rikalan (painossa) mukaan mielenterveysongelmissa sairaan status joudutaankin ansaitsemaan, sillä sairaus ei näy päällepäin (Korhonen & Rikala, painossa) Masennusta sairastava joutuu usein lisäksi oikeuttamaan sairauttaan. Pitkäaikaissairaita tutkiessaan Garthwaite (2015) totesi, että sairausnarratiiveissa toistuva teema oli se, kuinka olla sairaan näköinen ja todistaa todella olevansa sairas. Garthwaiten mukaan sairauden todistelu voikin aiheuttaa yksilölle taakkaa. (Garthwaite, 2015, 6.) Haastateltaviemme tapauksissa tarve todistaa olevansa sairas johtuu psyykkisen sairauden
22 sairastamisesta. Masentunut ei välttämättä näytä masentuneelta, joten sairauden tunnistaminen on vaikeaa. Tämän vuoksi potilas saattaa joutua käymään kamppailua sen kanssa, tunnustetaanko hänet oikeasti sairaana.
4. Tutkimuskysymykset
1. Millaisia masennuspolkuja aineistosta on tunnistettavissa haastateltavien tulkintojen perusteella?
1.1 Miten haastateltavat jäsentävät mennyttä, nykyistä ja tulevaa minäänsä positioidessaan itseään kerronnallisesti?
1.2 Miten haastateltavat kuvaavat masennuksen taustoja, vaiheita ja tulevaisuuden näkymiä?
2. Näyttäytyykö masennus elämänkulun osa-alueiden tai minään liittyvinä katkoksina?
3. Millaisia ikä- ja elämänvaihesidonnaisia sekä sairauteen liittyviä kulttuurisia mallitarinoita normatiivisine odotuksineen minää ja masennusta koskevat tulkinnat ilmentävät?
Ensimmäisen tutkimuskysymyksen kohdalla olemme kiinnostuneita siitä, minkä tyyppisiä masennuspolkuja aineistosta voidaan tunnistaa ja tyypitellä. Tyypittelyn tukena toimii analyysin lukutapa, jossa tarkastellaan haastateltavien kertomuksista masennuksen taustoja, vaiheita ja tulevaisuuden näkymiä sekä minän ajallisuuden reflektointia menneen, nykyisyyden ja tulevaisuuden osalta suhteessa masennuksen. Toisessa tutkimuskysymyksessä tarkastelemme sitä, millaisia katkoksia masennus on aiheuttanut yksilön elämänkulkuun ja mihin elämän eri osa-alueisiin nämä katkokset liittyvät. Kolmas kysymys käsittää ikään liittyvien kulttuuristen ja yhteiskunnallisten mallitarinoiden sekä näissä mallitarinoissa kiteytyvien normatiivisten odotusten tarkastelun minää ja masennusta koskevien tulkintojen kautta. Tutkimme, millaisiin mallitarinoihin ja ikäsidonnaisiin odotuksiin haastateltavat suhteuttavat itseään reflektoidessaan minuuttaan ja masennustaan.
5. Aineisto ja menetelmät
5.1. Aineisto
Pro Gradu -tutkielmamme on osa laajempaa laadullista “Allostaattinen kuormittuneisuus ja terveyttä koskevat tulkinnat masennusta sairastavalla: Monimenetelmällinen seurantatutkimus” –
23 tutkimushanketta1 (Honkalampi & Korhonen). Honkalampi ja Korhonen keskittyvät tutkimuksessaan tarkastelemaan masennusta sairastavien tulkintoja koskien masennusta sekä muuta terveydentilaa sekä sitä, kuinka nämä tulkinnat muuttuvat hoidon ja kuntoutuksen aikana. Heidän pyrkimyksenään on tuottaa tietoa masennuksen koetusta yhteydestä muuhun terveydentilaan sekä tekijöistä, jotka näyttävät yksilölle itselleen merkittäviltä hoitoon ja kuntoutukseen liittyen. Honkalammen ja Korhosen laadullinen seurantatutkimus on jatkoa ”Masennuspotilaiden seuranta- ja satunnaistettu D- vitamiini-interventiotutkimus (DepFuD)” -hankkeelle, jonka aineistosta on valikoitu Honkalammen ja Korhosen tutkimuksen osallistujat (N=30) ja siten meidänkin Pro Gradu –tutkielmamme haastateltavat. Tutkimukseemme osallistuminen on ollut vapaaehtoista ja haastateltavien etsiminen on tehty yhteistyössä Kuopion yliopistollisen sairaalan (KYS) kanssa, sillä niin DepFud –tutkimus kuin laadullinen jatkotutkimuskin on tehty yhteistyössä KYS:n kanssa. Tästä syystä otos edellä mainituissa tutkimuksessa sekä Pro Gradu – tutkielmassamme koostuu KYS:n aikuispsykiatrian poliklinikan potilaista, joilla jokaisella on diagnosoitu masennus ja kukin heistä oli haastatteluhetkellä hoidon piirissä. Rekrytoinnissa on ollut mukana tutkimushoitaja, joka on jakanut suullista tietoa tutkimuksesta ja lisäksi haastateltaville on annettu liitteessä 1 esitetty kirjallinen tutkimustiedote.
Tutkimushoitaja on kerännyt tutkimukseen osallistuneilta henkilöiltä kirjallisen suostumuksen, joka on esitetty liitteessä 2.
Aineistomme käsittää kymmenen haastattelua masennusdiagnoosin saaneilta potilailta. Yksi haastatteluista on pilottihaastattelu. Keräsimme aineiston kasvokkaisilla yksilöhaastatteluilla ja haastattelimme kunkin osallistujan kertaalleen. Haastattelut vaihtelivat kestoiltaan tunnista kolmeen tuntia. Haastattelumenetelmänä käytimme teemahaastattelua, jossa käsiteltävät aiheet oli jaettu teemoittain eri osa-alueisiin. Liitteessä 3 esitellyn haastattelurungon mukaisesti kävimme haastattelussa läpi muun muassa masennuksen taustoja ja vaiheita sekä haastateltavan ajatuksia tulevaisuudesta, fyysistä terveyttä, haastateltavan saamaa hoitoa ja kuntoutusta sekä masennuksen vaikutuksia elämän eri osa-alueisiin, kuten työhön, opiskeluun, ihmissuhteisiin, arjen toimintakykyyn ja käsitykseen itsestä. Vapaaseen kerrontaan rohkaisevia avoimia kysymyksiä täydensimme kysymysrungon tarkentavilla kysymyksillä. Tutkimushaastatteluun kuului myös piirustustehtävä, jossa haastateltavat piirsivät nykyisen elämänkenttänsä. Kävimme piirustuksen läpi jokaisen haastateltavan kanssa kysymysrungon tarkentavien kysymysten avulla. Yksi haastateltavista täydensi vastauksiaan jälkikäteen myös sähköpostitse, mutta tutkimuksemme aineistossa emme ole täydennystä käyttäneet, sillä sen sisältö ei koskenut tutkittavaa aihetta, eikä se siten ollut analyysin
1 Tutkimushankkeen nykyinen nimi on Masennus, työkyky ja kuntoutuminen elettyinä kokemuksina ja normatiivisina
odotuksina: Laadullinen seurantatutkimus psykiatrisessa avohoidossa olevista nuorista aikuisista.
24 kannalta merkittävä. Kukin haastattelu on nauhoitettu ja litteroitu sanasta sanaan. Litteroidun aineiston kokonaissivumääräksi tuli noin 510 sivua fonttikoolla 12 ja rivivälillä 1.5.
Aiheen sensitiivisyyden vuoksi haastatteluja koskevaan tutkimusetiikkaan kiinnitettiin erityistä huomiota. Informoimme tutkimukseen osallistuvia henkilöitä etukäteen tutkimustiedotteella, jossa kerrottiin kattavasti mistä tutkimuksessa ja haastatteluissa on kyse. Kävimme tärkeimmät seikat läpi myös kasvokkain haastattelun alussa. Haastatteluun osallistuminen oli vapaaehtoista ja kaikkien tutkimukseen osallistuneiden jaksaminen huomioitiin siten, että haastattelutapaamiset sovitettiin ensisijaisesti haastateltavien aikataulujen mukaan. Myös haastattelutilanteessa pyrimme huomioimaan haastateltavan tarpeet ja etenemään heidän ehdoillaan. Haastatteluja tauotettiin ja niitä oli tarvittaessa mahdollisuus jatkaa toisella kertaa. Myös haastateltavien empaattinen kohtaaminen oli meille tutkijoille tärkeää, sillä halusimme ensinnäkin rohkaista haastateltavia kertomaan henkilökohtaisesta, sensitiivisestä aiheesta ja toiseksi osoittaa aitoa kiinnostusta haastateltavien kertomuksia kohtaan.
Haastatteluissa pyrimme painottamaan vuorovaikutuksellisuutta ja rohkaisemaan vapaaseen kerrontaan. Kaiken kaikkiaan haastattelutilanteet olivat mielestämme luonteeltaan rauhallisia ja vapautuneita. Haastatteluissa vallitsi luottavainen ilmapiiri ja haastateltavat kertoivat hyvin avoimesti tilanteestaan. Iloksemme saimme useampaan otteeseen kuulla haastattelun olleen mieluisa. Usein haastattelun päätteeksi haastateltavat sanoittivat tutkimukseen osallistumisen olleen mukava mahdollisuus päästä jäsentämään omia kokemuksiaan ja samalla jakamaan niitä tutkimuksen hyödyksi. Osa haastateltavista mainitsi myös, että läpikäydyt kysymykset nostivat esille sellaisia asioita, joita ei terapiassa tai hoitosuhteessa ole tullut keskusteluun ja haastateltavista yksi mainitsi myös kokevansa haastattelun teemat ja kysymykset hyödyllisemmäksi, kuin terapeuttisessa hoitosuhteessa siihen saakka käsitellyt kysymykset.
Tutkimukseen osallistuneet olivat nuoria aikuisia ja ikä vaihteli 22–29 vuoden välillä. Liitteessä 4 on esitelty koonti tutkimukseen osallistuneiden perustiedoista. Osallistujista kolme oli miehiä ja loput seitsemän naisia. Haastateltavat nimettiin pseudonyymein Laura, Teemu, Emilia, Milla, Sirpa, Verneri, Oona, Anni, Kaisa ja Perttu. Suurin osa haastateltavista oli parisuhteessa, joista osa oli avoliittoja. Yksi haastateltavista oli naimaton. Kaksi haastateltavista odottivat haastatteluhetkellä ensimmäistä lastaan ja loput olivat lapsettomia. Haastateltavien elämäntilanteet vaihtelivat siten, että osa oli opiskelijoita, osa työssäkäyviä ja osa taas työttömiä. Työttömyyden taustalla oli vaihtelevan mittaisia sairauslomia, työpaikan etsimisestä tai muutoin masennuksesta johtuvaa työttömyyttä. Yksi haastateltavista oli odottamassa päätöstä kuntouttavasta työtoiminnasta. Haastateltavista neljä oli suorittanut tai suorittamassa tutkintoa ammattikorkeakoulusta ja kolme ammattikoulusta. Yksi
25 haastateltavista opiskeli yliopistossa ja yhdellä oli taustalla toisen asteen kaksoistutkinto. Yhden haastateltavan koulutustaso ei selvinnyt haastattelussa, mutta hän toimi yrittäjänä.
Kokonaisuudessaan opiskelu ja työpolut näyttäytyivät enemmistön osalta pirstaleisina.
Haastateltavilla masennusdiagnoosi vaihteli heidän kerrontansa mukaan keskivaikeasta vaikeaan masennukseen. Osalla masennus oli ollut osa elämää jo murrosiästä asti, kun taas osalla masennus oli puhjennut vasta nuorena aikuisena. Masennuksen kesto oli siten vaihdellut haastateltavasta riippuen useista, jopa yli kymmenestä vuodesta vuoteen. Monen haastateltavan kohdalla tilanne sairauden kanssa oli vaikeimmista jaksoista helpottunut haastatteluhetkeen mennessä. Vaikka kaikki haastateltavat olivat hoidon piirissä, ei kaikilla tilanne masennuksen kanssa ollut kuitenkaan helpottanut ja osa joutui kamppailemaan vaikean masennuksen kanssa myös haastatteluajankohtana.
Vain yksi haastateltavista kertoi, ettei tunne itseään masentuneeksi, mikä viittaa toipumiseen.
Huomattavaa kuitenkin on, että haastateltavista kaikki olivat haastatteluhetkellä avohoidon piirissä, minkä vuoksi täysiä toipumisen kertomuksia ei ole. Lisäksi on tärkeää huomauttaa, että haastattelututkimuksen tekijöillä ei ollut pääsyä haastateltavien terveystietoihin, joten esimerkiksi masennuksen diagnosoimisen ajankohtaa, masennuksen kestoa ja voimakkuutta koskevat tiedot perustuvat siihen, mitä haastateltavat itse kertoivat haastatteluissa.
5.2. Menetelmät
Olemme käyttäneet analyysimenetelmänä tyypittelevää narratiivista analyysia, joka soveltuu masennuspolkuja koskevien kertomusten analysoimiseen. Tyypittelyn avulla voimme vastata kysymykseen, millaisia masennuspolkuja masennuspotilaat tuottavat kertomuksissaan.
Pyrkimyksenämme on ollut havaita kertomuksista erilaisia tyyppejä, jotka muodostavat masennuspoluista tyypiteltäviä kokonaisuuksia. Analyysimenetelmämme taustalla on aiempia sairausnarratiivisia tutkimuksia, kuten Turusen ja Hännisen (2014) sekä Frankin (1994) tutkimukset, joissa on käytetty samaa analyysitapaa. Turusen ja Hännisen tutkimuksesta olemme hyödyntäneet myös heidän käyttämäänsä lukutapaa, johon analyysi on perustunut.
Analyysin ensimmäisessä vaiheessa kiinnitimme Turusen ja Hännisen tutkimuksessa käyttämän lukutavan mukaisesti huomiota siihen, miten haastateltavat kertoivat masennuksen taustoista, vaiheista ja tulevaisuuden näkymistä. Tarkastelimme tämän analyysitavan sisällä haastateltavan reflektiota minän ajallisuudesta menneen, nykyisen ja tulevan osalta suhteessa masennukseen.
Harjoitustutkimusta saman aineiston kahdella haastattelulla tehdessämme havaitsimme, että minän
