Henkisesti vahva ihminen

Seuraava tarina alkaa, kun päähenkilö 1980—1990-lukujen taitteessa syntyy eräässä suomalaisessa kaupungissa. Hänen molemmat vanhempansa ovat opiskelleet yliopistossa.

Tytär on tekemisissä molempien kanssa, vaikka asuukin ”turvallisessa ja hyvässä kodissa” vain toisen kanssa. Hän soittaa pianoa, laulaa kuorossa, on kesäisin leireillä ensin osallistujana ja sitten ohjaajana, matkustelee Euroopassa ja mökkeilee. Hän on kiinnostunut tapahtumien järjestämisestä ja kansainvälisistä kontakteista. Lukiolaisena hän pääsee ensin kielikurssille ja sitten koulun järjestämälle opintomatkalle Saksaan. Lukion välitodistusta tutkaillessaan hän tulee siihen tulokseen, että oppiaineista häntä kiinnostaa saksa ja päättää hakea opiskelemaan sitä.

Ylioppilaskeväänä päähenkilö hakee Joensuun yliopistoon ja pääsee, mutta lykkää aloitusta vuodella, koska on saanut au pair -paikan Saksasta. Hänellä on Joensuussa päin sukulaisia, joten kaupunki on ennestään tuttu ja maakuntaan on vahvat siteet. Hän on kuvitellut, että opiskelu olisi suurelta osin vain kevyitä kulttuuriopintoja saksankielisistä maista, mutta se osoittautuukin vaikeaksi kieli- ja käännöstieteelliseksi analyysiksi ja perusteiden etsimiseksi erilaisille käännösratkaisuille: ”täytyypä nyt paljon lukea ja ymmärtää asioita.” Sivuaineiksi valikoituvat mediakulttuuri ja viestintä, markkinointi ja matkailuopinnot, jotka ovat erityisen innostavia. Opintojen ohessa hän työskentelee vaatekaupanmyyjänä koko Joensuussa olonsa ajan. Akateemisten vanhempien lapsena hänellä ei ole suuria vaikeuksia sopeutua yliopistoon ja suuntautua sen jälkeiseen tulevaisuuteen. Henkisesti vahva ihminen yllättyy kieliopintojen

63

vaativuudesta, mutta sopeutuu nopeasti ja valitsee työelämätietoiset sivuaineet ja suorittaa peräti kaksi työharjoittelua.

Eräänä syksynä isä sairastuu vakavasti. Päähenkilö matkustaa edestakaisin kotikaupungin ja Joensuun väliä ja muutaman kuukauden jälkeen isä kuolee. Sinä lukuvuonna opiskelusta ei tule juuri mitään. Sairausloman ja ystävien ja läheisten tuen avulla hän toipuu. Hän aloittaa opinnot ja työt heti kun pystyy:

mä en halunnu antaa niiden asioiden sotkee mun koko elämää. Et en mä, koska mä sen verran tiedostin, et jos mä nyt en jatkais syksyllä opintoja, niin alottaisinko mä sit taas loppuvuodesta, ja ens vuonna? Mä pelkäsin sitä, et mä jään johonki kuoppaan. Ja kuitenki mä oon aina ollu sellanen ihminen, et mä oon aina halunnu elämässä eteenpäin, aina. Enkä jäädä vaan junnaamaan jonneki neljän seinän väliin ja vetää verhot kii. Et jotenki, aina sit. Et eteenpäin meneminen, et se on tärkeetä, et sillai henkisesti vahva.

Opiskelut ja työt lähtevät taas sujumaan. Myös työharjoittelu, jossa on tuttua tapahtumanjärjestämistä ja kansainvälisiä osallistujia ja jossa saa olla ”joka paikan höylä” on innostava ja siitä saa onnistumisen kokemuksia ja tuntumaa suuntaan, johon haluaisi työelämässä tähdätä.

Gradunteko on opettavaista, vaikka ensimmäinen graduseminaari meneekin huonosti: ”mä ajattelin, että ei hitto, et mihin täs nyt, et mihin täs nyt mennään. Et oonks mä nyt sit vaan niitä, jotka ei vaan kerta kaikkiaan päässy siihen gradun tekemiseen kiinni”. Hän pääsee kuitenkin toiseen seminaariin, jossa saa kehiteltyä itselleen kiinnostavan aiheen ja hyvää ohjausta. Opintojen viimeinen loppusuora sujuu säntillisesti puurtaen Helsinkiin muuton ja toisen työharjoittelun ohessa. Työharjoittelu on ministeriössä, jossa ”pääsi aika erilaisiin näköpiireihin, että mitä, mikä tätä maailmaa myös osaltaan pyörittää […] olin siellä kyllä oikein onnellinen harjoittelija, kun pääsin mukaan”. Opinnoissa jääkin hieman kaihertamaan se, että jos olisi ajoissa tajunnut, olisi hän ”halunnut ehkä lukea jotain yhteiskuntatieteitä tai valtiotieteitä, jotain näitä.” Samoin yrittäjyys ja kääntäjän ammatissa tarvittavat tietojärjestelmät ja ohjelmistot olisivat voineet olla opinnoissa vahvemmin esillä.

Päähenkilö on kuitenkin oppinut substanssiosaamisen ohessa paljon erilaisia työelämätaitoja.

Esimerkkeinä kertoja mainitsee ajan ja kalenterin hallinnan niin, että saa kaiken hoidettua

64

ajallaan päällekkäisyyksistä huolimatta, valintojen perustelun, priorisointi-, delegointi-, avun pyytämis- ja tiedonhakutaidot. Viimeinen opiskeluvuosi gradun kirjottamisineen työpäivän jälkeen ja viikonloppuisin on rankka: ”musta tuntu, että mä olin ihan hirveen uupunut jollain tavalla. Mutta sitä vaan sitten kantaa sen kaiken siinä harteillaan ja jaksaa eteenpäin.”

Päähenkilö taistelee, ja suorittaa opinnot loppuun.

Valmistumisen jälkeen on huojentunut olo, kun ”prosessi on vihdoin valmis. Et nyt voi mennä uutta kohti. Mutta se olikin taas mielenkiintonen se työnhaku, mitä nyt tän kesän jälkeen on ollu. Eli ei ollu helppoa.” Vaikka Uudellamaalla on paljon työpaikkoja tarjolla, on hakijoidenkin määrä valtava. Satojen työnhakijoiden massoista erottautuminen tuntuu mahdottomalta, vaikka ”CV on ihan hyvä, että siellä on jatkuvasti ollu osotus siitä, et on ollu [..] et eiks nyt näy CV:stä, että tämä olis aktiivinen, et tää oli sillai, et voi hitto.” Puolen vuoden päätoimisen työnhaun jälkeen alkaa hiipiä jo paniikki ja epätoivo mieleen:

Mut sit se, että kun on syyskuu ja mitään ei kuulu, ja lokakuu ja mitään ei kuulu, ja marraskuu ja mitään ei mistään kuulu. […] Mulle tuli pieni epäluottamus tuossa marras- joulukuun vaihteessa, just ennen itsenäisyyspäivää, et tässäkö tää menee? Et ens vuos alkaa sillee, et ei vieläkään töitä, et ei mitään.

Ystävät ja kontaktit viimeisimpään harjoittelupaikkaan pitävät työttömyyden pitkittyessä kasvavaa epätoivoa loitompana: ”Oon nyt käyny sieltä edellisen harjoittelun kautta näissä seminaareissa ja nähny paljon kavereita, niin on pitänyt mut syksyn koossa siten, että ei oo tullu semmosta, et mitä tässä nyt, tämä työttömyys.” Tavoite on ollut työllistyä vuoden sisällä valmistumisesta, mutta se näyttää erittäin epävarmalta.

Sitten yllättäen, juuri kerrontahetkeä edeltävällä viikolla päähenkilö saa tiedon, että on päässyt EU:n palkalliseen 5 kuukauden kääntäjäharjoitteluun Brysseliin. Huojennus on valtava: ”Nyt mulla on hyvä tilanne. Nyt mulla ei oo enää mikään stressi […] Kyl se niinku huojentaa nyt tässä välissä, et nyt mä jaksan.” Harjoittelupaikan saamisen kertoja arvelee johtuvan siitä, että päähenkilö on kieli-, viestintä- ja organisointitaitoinen. Vaikka paikka on vain viideksi kuukaudeksi, päähenkilö ei suostu ajattelemaan sen jälkeistä mahdollista työttömyyttä: ”Mä kieltäydyn ajattelemasta sitä ens kesää.” Hän toivoo, että Belgiasta tai Saksasta löytyisi jotain töitä harjoittelun jatkoksi tai että se poikisi jotain muita työtilaisuuksia siellä syntyvien kontaktien kautta.

65

Kertoja näkee päähenkilön koulutus- ja urapolulla säännönmukaisen mallin, jossa aina jonkun koulutusrupeaman päätökseksi lähdetään ulkomaille:

Kun mä halusin lähteä peruskoulun päätteeksi sinne kielimatkalle, lukion jälkeen mä halusin lähteä au-pairiks ja nyt sit yliopisto-opiskelujen jälkeen tulee taas tää joku ulkomaanmatka. Että mulla on selvästi ollu tämmönen, joku rakennelma tässä. Että tehdään aina joku pätkä, sit tavallaan lähdetään johonkin seikkailemaan. Ja sit taas joku pätkä.

Kertoja näkee hyvin mahdollisena, että Brysselin kautta päähenkilölle voisi avautua uusia tilaisuuksia, tai sinne voisi jäädä joksikin aikaa. Hän myös arvelee, että voisi lähteä Lappiin matkailualan töihin. Kun on valmis muuttamaan työn perässä, voisi Lappi tällä hetkellä tarjota pysyvämpääkin työtä matkailualalla.

Julkisen sektorin työ olisi kuitenkin päähenkilölle mieluisin, sellainen, jossa olisi ”joku yhteiskunnallinen linkki.” Opettajan pedagogisia opintoja hän ei ole missään vaiheessa harkinnut, koska ei halua koulumaailmaan. Toinen vanhemmista työskenteli päähenkilön lapsuudessa opettajana, ja

kanto kotiin aina ne työt, et aina oli koepinkka ja aina oli se työpöytä ja työpöydän ääressä oltiin [..] mä haluan enemmän liikkuvampaa työtä ja enemmän jotain semmosta, ehkä matkustelua ja […] joku yhteiskunnallinen linkki, et katotaan, mitä se sitten tulee olemaan.

Tällä hetkellä tärkeintä päähenkilölle on kuitenkin töihin kiinni pääseminen. Varsinkin harjoittelu ministeriössä toi uskoa omaan pärjäämiseen, jonka siivittämänä voi rohkeasti tähdätä kaikenlaisiin paikkoihin ja mahdollisuuksiin. EU-harjoittelu on ensimmäinen tämän haaveen toteutuma. Aikaisemmin matkailuala on tuntunut enemmän realistiselta.

Taloudellisen epävarmuuden ja vähän väliä toistuvien laskusuhdanteiden päähenkilössä herättämiä ajatuksia kertoja kuvaa seuraavasti:

Maailma muuttuu tällä hetkellä hyvin vahvasti. Ens vuonna on paljon tärkeitä vaaleja, mitä käydään. Saattaa olla et Italia vie kohta koko euron mennessään.

Mut mä jotenki kieltäydyn itse stressaamasta sitä ens kesää. Et mulle nyt ois hirveen tärkeetä päästä johonki pysyvään työhön ja pysyvään palkkaan, koska se, joku laman saapuminen näihin vuosiin. Se saattaa olla hyvinki lähellä. Enkä

66

mä sit tiedä, kun eurokriisi vasta oli 2008:sta eteenpäin, että kestääkö se toista kriisiä nyt uudestaan näin lyhyen ajan sisällä. Voi olla, että aikamoisiakin mullistuksia tässä saattaa vielä tulla.

Uuden laman mahdollisuus ja pysyvien työpaikkojen väheneminen entisestään herättää päähenkilössä kovaa huolta. Euroopan ja globaalin mittakaavan epävarmuus ja talousongelmat heijastuvat myös henkilökohtaiseen elämään. Kertoja osaa eritellä maailmanlaajuisia vaikutuksia päähenkilön elämään ja on edellisten tarinoiden kertojia huomattavasti enemmän huolissaan näistä vaikutuksista.

Kaikesta huolimatta päähenkilö uskoo, että kunhan on valmis muuttamaan työn perässä ja tarttumaan tarjolla oleviin mahdollisuuksiin laajalla skaalalla, vakituisempaa työtä jossain vaiheessa kyllä löytyy jostain.

Totta kai se sit just, niinku jotain opintolainen maksamista, […] aina otin sen, mitä sitä sai kuukausittain ottaa. Mut sillai en, en suostu stressaamaan.

Mennään nytki puoli vuotta kerrallaan ja sit toivotaan, et löytyy jotain pysyvämpää. Et jos se pysyvä on vaikka siellä Pohjois-Suomessa, niin sit se on.

Pääasia et pääsee nyt siihen leipään kiinni jollain tavalla. Et ei tässä.

Kertoja vakuuttaa päähenkilön olevan valmis kestämään epävarmuutta tulevaisuudestaan.

Hän kertoo miten päähenkilö ikään kuin valmentaa itseään olemaan huolestumatta ja murehtimatta tulevaisuutta. Hän aikoo luottaa vaikka väkisin siihen, että kaikki järjestyy. Hän tekee kovasti töitä vakuuttaakseen kuulijan, että pysyy luottavaisella mielellä ja jaksaa.

Koulutuksen merkitys on tässä koulutusta ja työllistymistä koskevassa kertomuksessa ja tämän päähenkilön tulevaisuuden huolen suunnasta kerrotussa narratiivisessa identiteetissä keskeinen. Tutkinnon sisältö on toissijainen, mutta maisterin tutkinnon suorittaminen ylipäänsä ”tarkoittaa työllistymisen kannalta aivan kaikkee [… Se] on ihan äärimmäisen tärkeä ihan senkin kannalta, että siellä on esimerkiks tullut suoritettua semmonenkin asia kuin virkamiesruotsi.” Vaikka CV olisi miten hyvä ja vaikka olisi käytännössä kuinka taitava, ei ilman tutkintotodistusta pääse esimerkiksi valtion työpaikkoihin ollenkaan:

Jos mä nyt hakisin töitä ilman sitä korkeakoulututkintoa, niin kyllä siinä saattais jo jonkun verran stressi nousta. En mä tiiä millä enää tuolla erottuis. Kaikki kuitenki on tehny paljon elämässään, muutki hakijat. Et kyl se kannatti se vaiva

67

nähdä, vaikka se tuntuki välillä hyvin isolta työmaalta. Et eiks tää niinku koskaan, tää kävely tänne Carelialle lopu, tai eiks tää koskaan täällä Agoralla lopu, mut kyl se sit kuitenki palkitsi.

Vaivannäkö on ollut sen arvoista ja yksi palkinto on siitä jo saatu, ensimmäinen palkallinen paikka ja vieläpä EU:n virkamiehistössä.