Lama ja työelämän muutos

Kun elinkeinorakenne ja talousjärjestelmä länsimaissa muuttui vähitellen 1960-luvun lopulta alkaen vakaasta teollisesta, tayloristis-fordistisesta ajasta epävakaaseen jälkiteolliseen aikaan, siirryttiin samalla jatkuvan kasvun oloista kiihtyvän inflaation, työttömyyden nousun, sosiaalimenojen kasvun ja valtion taloudellisen ylikuormituksen kautta rahoituskriisiin, jolloin leikattiin valtion menoja (Julkunen 2001, 38 ja 2009, 36—37). Kun teollisuustyöpaikat vähenivät ja palvelusektori kasvoi, muuttui työelämän rakenne kollektiivisesta

10

individualistiseksi. Valtion ja ammattiyhdistysliikkeen kollektiivinen suoja on haurastunut ja työntekijät eivät enää ole elinikäisten työpaikkojen omistajia.

Laman saapuminen 1990-luvulla oli Lehtosen (2000) mukaan hyvä poliittinen tekosyy perustella jo suunniteltuja suunnanmuutoksia ja sosiaalipoliittisia kiristyksiä, jotka eivät aikaisemmin menneet läpi. Lamanaikainen kriisitietoisuuden ruokkiminen sai ihmiset tyytymään välttämättömyyksiin. Lehtosen mukaan työttömyys oli hintana kilpailukyvyn säilyttämisestä. Työllisyys ja kansantuote romahtivat 1990. Talous oli kuitenkin jo toipunut vuoteen 1994 mennessä ja kansantuote oli palautunut 1996 samalle tasolle kuin 1990.

Työmarkkinoiden lama jatkui kuitenkin vielä pitkään: työttömien määrä nousi pysyvästi korkeammalle tasolle kuin ennen lamaa. (Lehtonen 2000.)

Lama oikeutti markkinaehtoiseen politiikkaan siirtymisen ikään kuin ainoana mahdollisena vaihtoehtona ja välttämättömyytenä (Julkunen 2001, 288; Blom 1999, 231—233). Retoriikka muuttui myös työttömiä ja köyhiä syyllistäväksi (Julkunen 2001, 63 ja 86—90). Kuten Julkunen (emt., 39, korostus alkup.) Ulrich Beckiä mukaillen toteaa, työttömyys ja työn epävakaistuminen ei kuitenkaan ole talouslaman aiheuttama jaksoittain toistuva ongelma, saati työttömän syytä, ”vaan teknologisesti pitkälle kehittyneen ja kansainvälistyneen kapitalismin menestymisen seuraus. Joustavuus jakaa uudelleen riskejä valtiolta ja yrityksiltä kansalaisille itselleen”. Julkusen (emt., 69) mukaan lama toimii lääkkeenä ja työttömyys varaventtiilinä, kun yleistä kustannus- ja palkkatasoa ja inflaatiota pitää hillitä ja vaihtotaseen alijäämää korjata

1990-luvun laman myötä Suomessa jätettiin perusturvan indeksikorotukset tekemättä ja alettiin siirtyä kohti tarveharkintaisuutta. Syntyi uusi alaluokka, jolle väliaikaiseksi ajateltu työttömyyden tila oli muuttunut pysyväksi ja periytyväksi ominaisuudeksi (ks. Kalela 2002).

Keskiluokka alkoi ottaa omia eläkevakuutuksia parantaakseen vanhuudenturvaansa, terveydenhuolto eriytyi yhtäältä työterveyshuoltoon ja yksityiseen terveydenhuoltoon ja toisaalta kurjistuvaan kunnalliseen terveydenhuoltoon. Hyvissä työmarkkina-asemissa olevat saivat puskuriapua väliaikaiseen työttömyyteen ansiosidonnaisesta päivärahasta, kun taas niille, jotka eivät päässeet töihin, ei kertynyt vastaavaa turvaa.

11

Nykyajan työelämää on luonnehdittu mm. turvattomaksi, hauraaksi, ahdistavaksi, rajattomaksi, kaiken nieleväksi, riittämättömyyden tunnetta tuottavaksi ja kuluttavaksi hyperkilpailuksi (ks. Julkunen ym. 2004 ja 2009, Siltala 2007, Sennett 2002, Bauman 2000).

Työelämää voidaan kutsua myös jälkiammatilliseksi, jolloin tieto ja sen käsittely, sopeutumis- ja oppimiskyky, monitaitoisuus ja joustavuus ovat ammattitaidon ytimessä substanssiosaamisen lisäksi tai jopa sijaan. Kuten Julkunen (2003, 61) toteaa: ”Liikkuva, joka paikassa oleva asiantuntijuus ei jähmety ammateiksi”.

Kun länsimaat siirtyivät modernista, teollisesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen, notkeaan tai nestemäiseen moderniin, olisi yksilöiden pitänyt notkistua ja vapautua samassa tahdissa.

Eliitti ja ylempi keskiluokka toki osasivat olla ja pystyivät olemaan vapaita tarvittavalla tavalla, koska heillä oli siihen tarvittavat taloudelliset ja sosiaaliset resurssit. Ne, jotka pystyvät, eivät enää laske jonkun organisaation tai firman varaan, koska voi olla, että koko firmaa ei kohta enää ole. Baumanin (2000, 121) sanojen mukaan, selviytyäkseen voittajana epävarmoilla työmarkkinoilla, pitää voitto kotiuttaa niin kauan kuin vielä on voitettavaa ja siirtyä eteenpäin seuraavaa nopeaa voittoa kohti. Alempien luokkien jäsenillä taas ei välttämättä ole resursseja käyttääkseen tuon vapauden tuomia oikeuksia hyväkseen (Bauman 2007, 58). Tästä seuraa pelko siitä, että on vääränlainen, riittämätön, kömpelö ja mitätön (emt., 58).

Yksilöiksi vastentahtoisesti joutuneille tämä vääränlaisuus ja vaillinaisuus tai sen pelko on muuttunut kouriintuntuvaksi todellisuudeksi (Bauman 2007, 58). Ammattien ja työtehtävien muuttuessa ihmiset joutuvat jatkuvasti opettelemaan uutta. Monet jopa joutuvat yrittäjiksi vasten tahtoaan. Epävarmuus, ennakoimattomuus ja riittämättömyys ovat läsnä kaikkialla, myös niin kutsutuissa pysyvissä työpaikoissa. Kun työpaikoilla saneerataan ja entiset ammatit häviävät ja uudet vaativat entistä korkeamapaa koulutusta, on sinniteltävä ankarasti, että pysyy muutoksen tahdissa eikä tipu kyydistä (Bauman 2000, 124). Jatkuva pelko siitä, osuuko seuraavan yhteistoimintaneuvottelukierroksen irtisanominen tai ulkoistaminen omalle kohdalle, jaksaako uskoa uudelleentyöllistymiseen tai onko voimia uudelleenkouluttautua, syö ihmistä tai ”kuluttaa ihmisen luonnetta”, kuten Sennett (2002) sen sanoiksi pukee.

12

Standing (2011, 155) kirjoittaa, että ahdistus kuuluu vapauteen: se on hinta, jonka siitä maksamme tai merkki siitä, että olemme vapaita. Ahdistusta pitää Standingin mukaan kuitenkin moderoida ja ankkuroida johonkin turvaan, pysyvyyteen tai kontrolliin tai se johtaa irrationaalisiin pelkoihin tai estää toimimasta järkevästi tai tuottamasta koherenttia narratiivia, joka mahdollistaa mielekkään elämän ja työnteon. Hänen mukaansa työelämän reunamilla sinnittelevä prekariaatti on tällaisessa asemassa, jossa se joutuu etsimään turvaa, ennustettavuutta ja kontrollia elämäänsä muualta kuin työstä, työpaikasta tai modernin ajan yhteisöllisestä työelämästä tai valtion suojeluksesta. Solidaarisuutta ja kilpailusta vapaata yhteyttä muihin ihmisiin sekä vakaata identiteettiä itselle on tuotettava kiinnittymällä erilaisiin toivoa antaviin tulevaisuuskuviin, ekologisuuteen, puhtaaseen ilmaan ja luonnon moniaisuuden säilyttämiseen. Prekariaatti haluaa kulutushyödykkeeksi vieraannutetun ja yksilöllistetyn vapauden sijaan palata vanhaan kunnon tasavaltalaiseen vapauteen. Yhdessä toimimalla torjuttu ahdistus suojaa lamaannukselta ja toimii puskurina putoamisen pelkoa vastaan. (Standing 2011, 155.)

Yliopistosta 2000-luvun alussa valmistumassa olevat ovat nähneet työelämän raakana ja kilpailullisena, mutta samaan aikaan odottaneet henkilökohtaisesti palkitsevaa työtä ja kokeneet työttömyyden henkilökohtaiseksi häpeäksi (Salivirta Julkusen (2003, 56) mukaan).

Täystyöllisyyttä ei kuitenkaan ole eikä nykyisessä yhteiskuntajärjestyksessä tule: työ ei enää voi olla ainut toimeentulon, osallisuuden ja identiteetin lähde (Julkunen 2003, 56). Julkunen (emt., 57) jatkaa, että samalla yhteiskuntapolitiikka kuitenkin takertuu työn ideologiaan entistä ankarammin ja olettaa työn olevan ainoa oikea osallisuuden, itsekurin ja kunnollisuuden tae. Erityisesti nuoret yritetään saada opiskelun ja työnteon haaviin, yhteiseen sosiaaliseen ja moraalisen järjestykseen. Keskiluokka pyristelee rajattoman työn ja itsensä toteuttamisen vaatimuksen välisessä kurimuksessa. Sen lisäksi, että työelämässä pitäisi menestyä, pitäisi yhtä lailla olla aikaa perheelle, harrastuksille, parisuhteelle, yhteiskunnalliselle valveutuneisuudelle, taiteelle, kirjallisuudelle, sosiaalisille suhteille ja liikunnalle (Julkunen ym. 2004, 206).

13 2.3 Koulutuslupaus ja -inflaatio

Kun Suomea 1800-luvun puolivälissä synnytettiin, piti sen kansalaisten ruveta vastaamaan edes jollakin tavoin sitä mielikuvaa, joka kansakunnasta ja kansallisvaltiosta haluttiin esimerkiksi Runebergin ja Edelfeltin teosten avulla luoda. Koska kansallisromanttisen aatteen mukaan sivistys oli kansallista, piti kielellisen yhtenäisyyden ihanteen takia myös suomen kieli nostaa sivistyskieleksi, perustaa suomenkielisiä kouluja ja antaa suomelle virallinen sivistyskielen asema tekemällä siitä virasto- ja oikeudenkäyntikieli ja sallimalla sen käyttö yliopistoissa. Yliopistosta valmistuville virkamiehille oli ruvettava tämän johdosta myös opettamaan maan enemmistön kieltä. Yhtenä selityksenä tuolloiseen kielelliseen käänteeseen Silvennoinen (2002, 140) antaa pikkuvirkamiesten poikien kehnot uranäkymät, joiden johdosta he ryhtyivät suomalaisiksi ja alkoivat edistää suomenkielisten asemaa tehden itsensä samalla tarpeelliseksi. Varhaisen työväenliikkeen johtajilla oli myös vankka usko sivistykseen rahvaan aseman kohottajana, olivathan he itse usein hyvänä esimerkkinä koulutuksen mahdollistamasta sosiaalisesta noususta (emt., 141). Sääty-yhteiskunnassa kouluun olivat päässeet vain säätyläiset, 1860-luvulta alkaen sen kautta haluttiin integroida yhtäläisiksi kansallisvaltion jäseniksi kaikki.

1900-luvulla on sama integroiva ja tasa-arvon ideaaliin nojaava usko koulutuksen voimaan jatkunut. Silvennoisen (2002, 143) sanoin:

Koulutusjärjestelmän olemassaoloon kiinteästi kytkeytyvä uskomus koulutuksellisesta tasa-arvosta ja sen kautta kaikille avoimista elämänmahdollisuuksista on ideologisesti hyvin tärkeä. […] Avoimessa yhteiskunnassa huono-osaiset voivat syyttää epäonnistumisesta ensi sijassa itseään, samoin kuin yhteiskuntahierarkiassa ylös päätyvät pitävät vakavaraista ja kulttuurisesti mallikelpoista elämäänsä oman ansionaan.

Kun koulutukseen osallistumisen tarpeellisuuden perusteluna on sivistys, tasa-arvo ja edistys, se toimii mainiona hallinnoinnin välineenä (emt., 143). Enää ei tarvitse pakottaa rahvasta kuuliaiseen alamaisuuteen, vaan se on sisäistänyt koulutuksen omaa elämäänsä ohjailevaksi ihanteeksi ja välttämättömyydeksi (ks. myös Foucault, 1984 ja Elias, 2000).

14

Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa oli suuri sosiaalinen liikkuvuus. Elinkeinorakenteen muuttuessa muutettiin maalta kaupunkeihin ja pientiloilta tehtaisiin. 1960-luvulta aina 1980-luvun loppuun asti sekä maalaisväestön että työläisten jälkeläisille oli avoinna paljon mahdollisuuksia elämän rakentamiseen vanhempiaan korkeammalle sosiaaliselle ja taloudelliselle tasolle (Blom, 1999, 218). Keskeinen nousun väline oli vanhempia korkeamman koulutuksen hankkiminen. Tällöin syntyneiden vanhempien lapset taas ovat saaneet pienestä pitäen omien vanhempiensa elävästä esimerkistä todeta, että koulutus kannattaa. Mitä koulutetumpi, sitä parempi työmarkkina-asema, palkka ja suoja työttömyyttä vastaan. Vaikka tämä asetelma pitää suhteellisesti tarkastellen edelleen paikkansa, on kaikkien koulutusryhmien työmarkkina-aseman huononeminen myös huonontanut korkeasti koulutettujen absoluuttista työmarkkina-asemaa ja työttömyyslukuja (Rinne & Salmi 2000, 86—96). Silti usko koulutuksen voimaan yksilön, valtion ja kansakunnan menestyksen edellytyksenä on edelleen vankkumaton.

Kymmenen vuoden tavoite: Suomi on maa, jossa tekee mieli oppia koko ajan uutta. Suomalaisten osaamis- ja koulutustaso on noussut, mikä tukee suomalaisen yhteiskunnan uudistumista ja mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Suomi on koulutuksen, osaamisen ja modernin oppimisen kärkimaa.

(Ratkaisujen Suomi 2015, 17.)

Silvennoinen (2002, 139 ja 142) huomauttaa, että nykyään lasten ja nuorten lisäksi myös aikuiset on velvoitettu oppimaan ja opiskelemaan koko ikänsä, mikäli haluavat säilyttää asemansa täysivaltaisina kansalaisina.

Suomessa on alueellisesti hajautettu, muodollisesti umpiperätön ja kaikille sosiaaliryhmille avoin koulutusjärjestelmä. Tämä on toteutettu kaikille maksuttomalla ja yhteisellä perusasteen yhtenäiskoululla ja maksuttomalla toisen asteen ja korkeakoulutuksella, jota on laajennettu voimakkaasti 1960-luvulta alkaen. Yhä suurempi osuus ikäluokasta on tullut korkeakoulutuksen piiriin. Ennen sotia korkeakoulutus oli leimallisesti eliitin kouluttamista korkeisiin virkoihin, kun 1970-luvulle tultaessa se oli jo massoittunut ja ainakin periaatteessa kaiken kansan ulottuvilla. 1970-luvun alussa korkeakouluissa opiskeli 20—24-vuotiaiden ikäluokasta n. 15 %, kun vuonna 1994 sen piirissä oli jo noin 40 % parhaassa opiskeluiässä olevista (Nevala 1999, 104). Jos taas tarkastellaan korkeakoulutettujen osuutta

15

korkeakouluista valmistuneiden määrän mukaan, 25—34-vuotiaiden ikäluokasta vuonna 1970 korkeakoulututkinnon oli suorittanut 18 %, vuoteen 1990 mennessä lukema oli kivunnut 29 prosenttiin ja vuonna 2010 se oli 37 % (Repo, 2012). Kansan koulutustaso on siis noussut huimasti ja samalla korkeakoulututkinnon tuoma suhteellinen etu työmarkkinoilla tai sosiaalisen statuksen nousun suhteen on pienentynyt. Kun monella muullakin on korkea koulutus, se ei enää erottele ihmisiä edukseen, vaan erotteluun tarvitaan muita keinoja.

Harjoitetulla koulutuspolitiikalla on pyritty edistämään tasa-arvoa sosiaaliryhmien, alueiden ja sukupuolten välillä, kasvattamaan kansantuotetta ja poistamaan köyhyyttä ja huono-osaisuutta (Silvennoinen 2002, 138). Ihmisille on koulutusmahdollisuuksien järjestämisen lisäksi tietoisesti opetettu, että juuri koulutus on paras keino taata heille hyvinvoinnin ja elämässä etenemisen edellytykset (emt., 139). Turvaamalla yhtäläiset mahdollisuudet kaikille kansalaisille, koulutuksen on nähty koituvan sekä yksilön että yhteiskunnan eduksi. Suomessa on julkisen vallan avulla 1800-luvulta asti lujitettu uskoa koulutukseen. Kaikki lapset saatettiin yhteiseen perusopetukseen kansakoululaitoksen ja yleisen oppivelvollisuuden kautta. Kuten Silvennoinen (emt., 139) huomauttaa, yleisen hyvän ja tasa-arvoisuuden lisäksi keskeisenä pontimena tälle hankkeelle oli yhteiskuntarauhan säilyttäminen, koska sivistymätön, köyhä ja itsensä elättämiseen kykenemätön rahvas nähtiin myös uhkana.

Kun väestön elin- ja koulutustaso alkoi 1950-luvulta alkaen nousta elinkeinorakenteen muutoksen kanssa yhtä aikaa maatalousvaltaisesta teolliseen, oli sosiaalinen nousu helppoa.

Seuraavalla sukupolvella on kuitenkin jo erilainen kokemus ja näkemys noususta, koulutuksen ja suhteellisen vaurastumisen inflaatiosta ja suuren menestyskertomuksen todennäköisyydestä ja mahdollisuudesta omalle kohdalle. 1980-luvulla aikuistuneet nuoret ovat joutuneet kiipeämään yhä korkeammalle saavuttaakseen vanhempiensa suhteellisen aseman ja ”kilpailemaan paitsi koulutukseen pääsystä myös työpaikoista ja uralla etenemisestä minkä hyvänsä koulutuksen hankittuaan” (Silvennoinen 2002, 145). Laajentuva Eurooppa ja globaalistuva maailma ovat suoneet lisää mahdollisuuksia, mutta tuoneet mukanaan myös kovenevaa kilpailua yhä vaativampien vastustajien kanssa.

16

Silvennoisen (2002, 145) mukaan ”yhteiskunnan vaurastuminen ja joukkomittainen sosiaalinen nousu nähtiin todisteena koulutuksen vaikuttavuudesta”. 2000-luvulla sosiaalinen nousu on kuitenkin hidastunut ja yhteiskuntarakenne sosiaalisen liikkuvuuden suhteen on jäykempi (emt., 146). Pelkkä tutkinto riitti julkisen sektorin virkoihin pääsemiseksi vielä 1980-luvulla. Nykyään henkilökohtaisilla ominaisuuksilla on korostetun ratkaiseva merkitys työllistymisessä, ei niinkään tutkinnoilla ja niiden sisällöillä (Tuominen 2013, Ahola 2004 ja Aro 2003). Julkisen sektorin pysyvän pienennyksen jälkeen ei näitä töitä enää ole ollut tarjolla yhtä paljon, vaikka valtio on samaan aikaan kasvattanut maistereiden tuotantoa. Alempien koulutustasojen ja suorittavaan lattiatason työhön vaaditaan nykyään myös useimmiten alan ammattitutkinto, joten pelkkä maisteri ilman muita avuja tai suhteita ei pääse edes niihin.

1990-luvulla ja sen jälkeen moni on joutunut pettymään, kun kovasti opiskeluissaan ponnisteltuaan joutuikin työttömäksi.

Korkean koulutuksen avulla saatu kilpailuetu on menettänyt merkitystään ja sen kohteena oleva hyvä on nykyään yhä nopeammin liikkuva maali, jota eivät saavuta kuin harvalukuiset huiput, äärettömän ahkerat tai jo valmiiksi hyvissä lähtöasemissa olevat. Alun perin tavoiteltu päämäärä on liikkunut kauemmaksi (Silvennoinen 2002, 148). Onkin luonnollista, että moni niin sanottu tavallinen ihminen miettii, kannattaako tuon ”hyvän” takia uhrata koko ajan lisää aikaa ja vaivaa kouluttautumiseen. Kuten Silvennoinen (emt., 146) asian ilmaisee, ”[e]rilaisissa oloissa ja erilaisilla voimavaroilla varustetut ihmiset tekevät erilaisia johtopäätöksiä siitä, mikä toiminta on heille itselleen kannattavaa, luontevaa ja vähäriskistä, mikä taas kannattamatonta, vaivalloista ja turhan uhkarohkeaa”. Kun saman aikaisesti elintasovaatimukset korottuvat, mutta vallitsee alityöllisyys, on moni ruvennut miettimään, onko edes mielekästä saada koko ajan enemmän (Silvennoinen 2002, 145). Kasvava ympäristötietoisuus ja vaihtoehtoiset elämäntavat alkavat houkuttaa ja koulutuksen avulla tavoiteltavasta ”hyvästä” on kenties alettu kieltäytyä (emt., 145).

17

3 TEOREETTINEN VIITEKEHYS: RICOEURIN TEORIA NARRATIIVISESTA AJASTA JA IDENTITEETISTÄ

Tässä luvussa tarkastelen sitä, miten ihmiset esittävät elämänkulkuaan kertomusten kautta.

Paneudun erityisesti Paul Ricoeurin (1981, 1984, 1985, 1988, 1991a, 1991b ja 1992) teoriaan narratiivisesta ajasta ja narratiivisesta identiteetistä. Olen valinnut Ricoeurin fenomenologis-hermeneuttisen teorian siksi, että sen avulla voidaan tutkia, miten maailma ja tapahtumat ilmenevät ihmisille ja miten ihmiset ne kokevat. Ricoeur (1992, 150-153) on realisti siinä mie-lessä, että hän tunnustaa, että on olemassa meistä riippumaton esinetodellisuus, jossa on peräkkäisiä ja sattumanvaraisia tapahtumia. Ihmisille tämä todellisuus kuitenkin välittyy vain heidän tietoisuutensa kautta. Tietoisuuden sisältöihin taas päästään parhaiten käsiksi kerto-musten kautta, kun elämää tarkastellaan ajallisesti järjestäytyneenä kokonaisuutena. Narra-tiivisuus on näin ollen epistemologinen ja metodinen väline päästä käsiksi ihmistodellisuuteen ja ihmiselämään.

Ricoeurin (1991c, 28) mukaan ihmiselämän erottaa biologisesta eksistenssistä elämän tul-kinta, jolloin on kysymys intentionaalisesta toiminnasta jotain päämäärää kohti, ei pelkästään mekaanisesta reagoimisesta johonkin tai liikkeestä sinänsä. Intentionaalisuus ja ajallinen ulot-tuvuus erottaa ihmiselämän biologisesta eksistenssistä. Ihminen elää jotain merkityksellistä tarinaa, joka on ehkä saatu jostain perinnöksi, mutta jonka käsikirjoitusta hän voi muuttaa,

18

olosuhteet huomioon ottaen, improvisoiden milloin tahansa sekä etu- tai jopa jälkikäteen.

Vaikka perimä, kulttuuri, historia, ympäristö ja olosuhteet vaikuttavat ja ikään kuin luovat ih-misen ei-vain-biologisena oliona, Ricoeurin ihmiskäsitys vaikuttaa enemmän voluntaristiselta kuin deterministiseltä. Samoin, vaikka ihminen on kasvuyhteisönsä ja aikansa lapsi, on Rico-eurilla vahvasti teleologinen näkemys ihmisyksilöistä ja yhteisöistä. Enemmän ollaan menossa jotakin ennalta kuviteltua futuuria ja suurempia tai pienempiä päämääriä kohti kuin vain tu-lossa jostain. Ihmiskäsitys on myös ainakin episteemisesti konstruktivistinen, koska subjektin minuus ilmenee narratiivisessa identiteetissä kahtaalle jakautuneena (samuus ja itseys) ja moninaisena. Tämä minuus rakentuu narratiivisesti kulttuurisessa ja historiallisessa jatku-mossa ja muutoksessa (Ricoeur 1991c, 32).

Ihmiset merkityksellistävät tapahtumia, rakentavat ja muokkaavat identiteettiään herme-neuttisesti aina uudestaan ja uudestaan kertomalla tarinoita maailmasta itsestään. Ymmärrän tarinat laajasti ottaen konstruktivistisesti niin sanallisina kertomuksina ja ajatuksina kuin te-koina ja elämäntapana. Ihmiselämä on Ricoeurin (1991c, 27) mukaan esinarratiivista, se ra-kentuu jonkin juonen tai tarkoituksen ohjaamana. Yksilöiden lisäksi myös yhteisöt ymmärtä-vät itseään narratiivisesti ja narratiivisen toiston avulla luovat yhteisön identiteettiä. Edeltäviä tarinoita käytetään sekä jatkuvuuden että uudistamisen tarpeisiin (emt.).

En siis esimerkiksi teemoittele haastatteluaineiston pohjalta tyyppitarinoita (Ylijoki, 1998), tutki kertomusten rakennetta tai niistä luettavissa olevia sosiaalisia funktioita (Labov & Wa-letsky, 1967), ihmisten sisäisiä tarinoita (Hänninen, 2004), tarinoiden koherenssia (Linde, 1993) tai vuorovaikutusta (Brown 1998). Sen sijaan tutkin pikemminkin kertomusten juonta, sitä miten koulutuksen merkitys tarinallistetaan.

Kun kronologisesta sarjasta sekalaisia tapahtumia valitaan kerrottaviksi ja tietystä perspektii-vistä tulkittaviksi vain tietyt, tiettyyn kokonaisuuteen kuluvat asiat, syntyy kaksitasoinen, sekä kronologinen eli episodinen että konfiguratiivinen eli juonennettu narratiivi (Ricouer 1981, 173—175). Juonentamalla kertoja seuloo tapahtumien virrasta merkityksellisiä kokonaisuuk-sia, jotka on levitetty ajalliselle jatkumolle. Kuten Komulainen (1998, 71) toteaa, kertomuksen juoni

19

ei ole itsestään olemassa elämän kokemuksessa, sen kronologiassa. Juonenta-minen on konfiguraatiota – elämänkertomuksen muodon, hahmon ja äärivii-vojen luomista ja tarinan ytimen rakentamista. Juonen analysointi ja ymmärtä-minen on tällöin pikemminkin tutkimustulos, ei vain väline, joka antaisi parem-mat edellytykset tehdä elämänkertomuksen pohjalta johtopäätöksiä.

Tarinan ydin voidaan ricoueurilaisittain (Ricoeur 1981, 175) nähdä sen juonessa, joka voidaan kääntää yhdeksi ajatukseksi, teemaksi, opetukseksi tai kattokäsitteeksi, kuten renessanssi tai teollinen vallankumous. Minä kiteytän tämän tutkimuksen tapausten juonet kertomusten ot-sikoihin, joissa tiivistyy kunkin rakentamani ja tulkitsemani tarinan juonen ydin.

Kertomalla elämästään ihmiset tekevät identiteettityötä, jonka Ricoeuria tulkitseva Heikkinen (2001, 117) määrittelee ”projektiksi, jonka kautta ihmiset ymmärtävät itseään ja suhdettaan maailmaan”. Identiteettityöllä yritetään vastata kysymyksiin ”Kuka olen?” ja ”Keitä me olemme?” Itseymmärrys rakentuu hermeneuttisesti vähitellen kertomusten ja itseilmausten välityksellä (emt.). Ricoeurin narratiivisen ajan ja narratiivisen identiteetin käsitteiden kautta voidaan tarkastella miten haastateltuni rakentavat itseään suhteessa koulutukseen kertomalla menneistä, nykyisistä ja tulevista elämänsä vaiheista. Ricoeur (1981; 1984; 1985; 1988; 1990;

1991a; 1991b; 1991c; 1992) käyttää synonyymisesti käsitteitä story ja narrative (ranskaksi histoire ja narratif), joten minäkin käytän käsitteitä tarina, kertomus ja narratiivi synonyymisesti.

Ricoeurin kautta voidaan ymmärtää minkälaisten eksistentialististen voimien puristuksissa ihmiset kertovat elämästään. Kaikissa kertomuksissa voidaan nähdä puntaroitavan tai tarjottavan vastausta kysymykseen ”Kuka minä olen?”. Kun pureudutaan vielä syvemmälle, sen takaa löytyy vielä perustavampi kysymys ”Kuka on se minä, joka tätä kysyy?”.

Ricoeurilaisittain ajatellen näitä kysymyksiä olisi luonnollista lähestyä hermeneuttisfenomenologisesti ihmisen kokemuksesta käsin, mutta kiertotietä sitä kautta, että ihminen kertoo kokemuksistaan, tekemisistään, ajatuksistaan, tunteistaan, odotuksistaan, pettymyksistään, onnistumisistaan tietyissä tilanteissa joko menneisyydessä, tulevaisuudessa tai parhaillaan juuri nyt. Näin ihminen sijoittuu kokemuksineen ja ajatuksineen aikaan.

20

Teosarjassaan Time and Narrative (1984; 1985 ja 1988) Ricoeur tutkii aikaa ja sen suhdetta narratiiviin länsimaisessa filosofiassa yleisesti esiintyvän kahtalaisen aikaulottuvuuden kautta.

Aika on yhtäältä kosmologista. Se alkoi, kun maailma syntyi ja jatkuu lineaarisesti ja kronologisesti eteenpäin. Toisaalta aika on fenomenologista, niin kuin ihminen sitä elää ja kokee. Kosmologinen aika on suoraviivaista, kun taas fenomenologinen on sekalaista ja moninaista. Näiden kahden välillä on kuilu, joka voidaan ylittää narratiivin muodostaman sillan avulla. Kosmologisessa ajassa asiat tapahtuvat kronologisessa, episodisessa järjestyksessä, ja aika virtaa koko ajan niin, että tulevaisuus muuttuu nykyisyydeksi ja tämä taas menneisyydeksi. Ajallisuus on Ricoeurille syvää tulevan, nykyisen ja menneen ykseyttä (1981, 176—177). Ajan futuuriulottuvuutta voidaan kuvata myös joksikin tulemisena tai odottamisena. Preesensiä voidaan luonnehtia jonkin läsnäolevaksi tekemisenä tai syventymisenä. Mennyt taas voidaan ymmärtää muistina tai olleena olemisena (emt., 177).

Augustinukselle aika on ”sielun ulottuneisuutta” (Ricoeur 1991a, 436). Siinä kamppailevat ihmisen epästabiili ja jatkuvasti karkaava ’nyt’ ja jumalallinen, stabiili ’nyt’, jossa mennyt, oleva ja tuleva ovat ikuisessa sopusoinnussa ja ykseyden tilassa. Ihmiselämän kärsimys kumpuaa halusta olla tietoinen, yhtenäinen ja yksi, mutta koska ajan kokeminen on poukkoilevaa ja liukuvaa, ei ihminen pysty syventymään ja olemaan läsnä kuin hetkittäin. Halu olisi sopusointuun, mutta epäsointu voittaa.

Sen sijaan Aristoteleen Ricoeur (1991a, 436) kirjoittaa olevan sillä kannalla, että elämän ja ajan heterogeenisyys saadaan hyvinkin sopusointuun, kunhan siihen sovelletaan narratiivisen juonentamisen tuomaa synteesiä. Mutta jotta mitään varsinaista narratiivia tai kiinnostavaa tarinaa syntyisi, on tässä sopusoinnussa oltava sisäänrakennettuna epäsointu, juuri taistelu niiden välillä tekee tapahtumista tarinan (emt., 436). Ricoeurin (1981, 172—175) mukaan peräkkäisestä sarjasta tapahtumia tulee narratiivi, kun siihen liittyy juoni, joka yhdistää ne mielekkääksi kokonaisuudeksi. Tarinan kertominen on samalla tapahtumien arviointia niin, että niitä ryhmitellään ja erotellaan merkittävät yksityiskohdat merkityksettömistä (emt., 175).

Edellä kuvattu analyysi ”narratiivin epäsointuisesta sopusoinnusta ja ajan sopusointuisesta epäsoinnusta” sovellettuna ihmiselämään tarkoittaa Ricoeurille (1991a, 436) sitä, että elämä

21

on eräänlaista konstruktiivista toimintaa, jolla rakennamme itsemme perustana piilevää narratiivista identiteettiä. Tällainen identiteetti ei Ricoeurin (emt., 437) mukaan muodostu epäkoherentista sattumusten sarjasta eikä muuttumattomasta substanssista, vaan se on dynaaminen ja koko ajan joksikin tuleva. Kun subjektiivisuus määritellään narratiivisena identiteettinä, siihen voidaan soveltaa esimerkiksi samoja ajatuksia kuin traditioon, kulttuuriin tai kirjallisuuteen. Traditio muodostuu sedimentaation ja innovaation ristipaineessa. Samalla tavalla lastaamme meidät muodostavaan narratiiviseen identiteettiin yhtäältä lisää samojen tapojen ja uskomusten toistoa, mutta toisaalta teemme myös hienoisia muutoksia, uudelleentulkintoja ja vastarintaa tai irtisanoutumisia (Kearney 1991, 69). Kulttuurimme taas on antanut meille erilaisia tarinoita, joiden valossa voimme ymmärtää itseämme ja maailmaa, ja niistä voimme poimia kokeiltavaksemme erilaisia rooleja ja hahmoja. Kirjallisuuden kautta tarkasteltuna narratiivinen identiteetti taas tulee lähelle henkilöhahmoa ja kertojaa.

Kirjallisuudesta poiketen elävässä elämässä ihmiset kuitenkin ”suunnistavat olosuhteissa, joita

Kirjallisuudesta poiketen elävässä elämässä ihmiset kuitenkin ”suunnistavat olosuhteissa, joita