Narratiivisen analyysin tunnusmerkkejä - Kuka olen, mistä tulen, minne menen? Tulkintoja laman

Edellisessä alaluvussa tarkastelin haastattelua aineiston hankinnan välineenä yleensä ja erityisesti tämän tutkielman tuotantoehtojen kannalta. Tässä alaluvussa kuvaan, miten pääsin aineiston tuottamisesta ja haastattelusta narratiiviin ja narratiiviseen analyysiin ja mitä niillä tarkoitan. Haastatteluissa ja muilla keinoin tuotettu aineisto ei ole valmis narratiivi, jota tutkija voi seuraavaksi ruveta tulkitsemaan. Aineistosta täytyy ensin analyysin ja jonkinlaisen luokittelun avulla saada tuotettua varsinaiset narratiivit. Tarinoita ja niiden pohjana olevia taltioituja verbaalisia esityksiä en pidä fysikaalisen todellisuuden totuudellisina selvityksinä tai raportteina siitä mitä tapahtui todella. Ne ovat pikemminkin minun kanssani esitettyjä äänellis-visuaalisia ilmaisuja ja versioita henkilöiden elämäntarinasta.

Haastatteluaineistojen pohjalta muodostettuja kertomuksia päähenkilöiden elämästä ja kertomuksissa kuvattuja päähenkilöiden vuosien takaisia odotuksia ei voida pitää faktoina asioiden todellisesta tilasta, eli haastateltavien ihmisten silloisista ajatuksista. Sen sijaan ne ovat kerrontahetkellä tuotettuja kertomuksen päähenkilön narratiivista identiteettiä rakentavia luonteen, ominaispiirteiden tai itseyden ilmentymiä. Menneisyydestä kertominen rakentaa mielikuvaa siitä millainen ja miksi päähenkilö on se mikä on ja mihin tällaisena kerrottu menneisyys on häntä johdattamassa, millainen välttämättömyys siitä seuraa.

Kuten Riessman (2008, 193) toteaa, narratiivinen tutkimus on tapauskeskeistä. Se eroaa monista laadullisen tutkimuksen muodoista siinä, että se analysoi yleensä ihmisten tai ryhmien tarinoita kokonaisuuksina eikä hajota niitä pieniksi osiksi, joista muodostetaan luokkia tai käsitteitä, joita käytetään teorianmuodostukseen, kuten esimerkiksi sisällönanalyysissä ja varsinkin grounded teoriaa soveltavissa tutkimuksissa (emt., 74).

Erityyppiset narratiiviset tutkimukset taas eroavat toisistaan tarinan käsitteen määrittelyssä ja ”kokonainen tarina” voi tarkoittaa hyvin eri asioita. Joskus tarina kattaa kokonaisen elämäkerran, toisinaan yhden tapahtumafragmentin kuvauksen. Monesti tarina ymmärretään vain päähenkilön kertomaksi (esim. Siivonen 2010), toisinaan se ymmärretään paikalla olevien henkilöiden vuorovaikutukseksi, jossa kaikkien paikalla olijoiden interaktio on osa muodostuvaa tarinaa (esim. Brown 1998). Joskus tarinana analysoidaan katkelmaa haastattelun kirjallisesta transkriptiosta (esim. Siivonen 2010) tai voidaan analysoida ”pieniä”

tai ”suuria” kertomuksia (esim. Sools, 2012). Toisinaan analysoitava tarina taas syntyy, kun tutkija koostaa ja kirjoittaa tiivistelmän tutkimukselle relevanteiksi katsomistaan tapahtumista ja tulkinnoista primääriaineiston pohjalta (esim. Ylijoki 1998). Tiivistelmätarinassa voi sisällönanalyysin tyypittelyn tyyliin olla myös piirteitä ja tapahtumia useasta primääriaineiston haastattelusta.

Narratiivisella ihmistieteellisellä tutkimuksella on juuria moniaalla, muun muassa strukturalistisessa kirjallisuudentutkimuksessa (esim. Rimmon-Kenan, 1983 ja Propp, 1979), sosiolingvistiikassa, keskusteluanalyysissa ja minäpsykologiassa (ks. Hänninen 2003, 16−19).³

3Ks. narratiivisen tutkimuksen juurista ja erilaisista teoreettisista jaoista myös Squire ym. 2008, 3−5.

Erilaiset lähtökohdat ovat tuoneet narratiiviseen tutkimukseen kirjavan joukon erilaisin painotuksin tehtävää tutkimusta. Eri tutkijat voivat sitoutua erilaisiin ontologisiin ja epistemologisiin lähtökohtiin. Squire, Andrews ja Tamboukou (2008, 1) luonnehtivat tarinallisen tutkimuksen määrittelemisen vaikeutta seuraavasti:

[N]arratiivinen viitekehys ei tarjoa mitään yleisiä sääntöjä soveliaasta materiaalista, tutkimusotteesta tai parhaasta tarinoiden tutkimisen tasosta. Se ei kerro pitääkö tarinoita etsiä taltioidusta jokapäiväisestä puheesta, haastatteluista, päiväkirjoista, tv-ohjelmista vai artikkeleista; pitäisikö tähdätä objektiivisuuteen vai tutkijan ja tutkittavien osallistumiseen; pitäisikö analysoida tarinoiden partikulaarisuutta vai yleistettävyyttä; tai miten tarinat on ymmärrettävä epistemologisesti. (Suom. HR.)

Kirjava tarinallisuuden soveltaminen hyvin erilaisiin aineistoihin ja yhteyksiin voi johtua siitä, että tarinallisuus ymmärretään jollain lailla kaikenkattavaksi. Sen voi ajatella jäsentävän niin kertomuksia, teorioita, matemaattista päättelyä, kokemuksia, itse elämää tai ihmisten tai muiden eliöiden tai jopa kasvien ajattelua tai mieltä (Hänninen 2003, 19). Koska konsensusta ei ole, on tutkijalla halutessaan paljon liikkumatilaa narratiivisen ”perheen” sisällä.

Sovellan tässä tutkimuksessa sellaista narratiivista analyysia ja ymmärrystä, jossa tarkastellaan ihmiselämää sen historiallisessa ja sosiaalisessa kontekstissa kehkeytyvänä yhtä aikaa sekä epäjatkuvana, poukkoilevana ja sattumanvaraisena että toisessa ääripäässään vääjäämättömän kohtalon sanelemana ajallisena prosessina, joka ilmenee ihmisten kertomuksissa, sanomisissa, teoissa, tavoissa, arvostuksissa jne. Tässä katsannossa ihminen elää elämäänsä jonkin merkityksen ohjaamana, hän elää jotain tiettyä tarinaa. Charles Taylorin mukaan ”ihmisen kokemus itsestään ja elämän merkityksellisyydestä juontuu siitä tarinasta, jonka valossa hän kokee olevansa tulossa jostakin ja etenemässä jotakin kohti”

(Hänninen 2003, 65). Tarinallisessa ajassa ihminen ei ainoastaan pyristele väistämättömän kuolemansa edessä vaan kommunikoi edeltäjiensä, kanssaeläjiensä ja mahdollisten seuraajiensa kanssa ylittäen ajallisesti oman kuolemansa, syntymänsä ja yksittäisen kohtalonsa (Ricoeur 1981, 184−185).

Tarkastelen haastateltujen ihmisten itsestään kertomia tarinoita kokonaisina elämäkertoina, en teemoittele tai pilko niitä luokkiin, joiden avulla yrittäisin analysoida koko aineistoa tai sanoa jotain sen niin sanotusta perusjoukosta. Tarkastelen kertomuksia niiden historiallisessa ja sosiaalisessa kontekstissaan. Ymmärrän ajan lähinnä fenomenologisena ”ihmisaikana”, sellaisena kuin ihmiset sen Ricouerin mukaan kokevat, väliin kaoottisena, väliin jäsentyneenä ja lineaarisena (Vanhoozer 1991, 37). Yritän päästä jyvälle siitä, miten haastateltavat ilmentävät narratiivista identiteettiään yhtäältä jostakin, toisaalta joksikin tulevina, ja näiden lisäksi myös mahdollisesti jonnekin menossa olevina. Tämä selostus siitä elämänpolusta, tai niistä fragmenteista, joista muodostuu kertomus elämänkulusta, matkasta, jonka seurauksena ja jonka päämäärä tulevaisuudessa määrittää sitä, ”miten minusta tuli minä”, on tarinallinen vastaus kysymykseen kuka minä olen.

5 TARINAT JA ANALYYSIT

Tässä luvussa esittelen ja analysoin yksi kerrallaan kaikki kuusi tarkasteluun valittua tarinaa.

Tutkin miten koulutus kerrotaan merkityksellisenä kahden eri sukupolven edustajien kertomuksissa. Pyrin näiden narratiivien kautta pääsemään käsiksi ihmisten kokemukseen siitä historiallisesta ajasta, josta kukin tarina kertoo ja jossa kukin tarina on kerrottu. Nämä tarinat ovat poimintoja uniikeista elämäntarinoista kahden aikaikkunan kautta. Niiden avulla pyrin tavoittamaan erilaisten itseymmärrysten moninaisuutta, kirjoa ja rikkautta, jonka pohjalta on hakeuduttu yliopistoon, opiskeltu ja suunnataan tulevaisuuteen. Tavoitteeni ei ole esittää edustavaa tai yleistettävää katsausta kunkin ajan tyypillisistä suhtautumistavoista korkeakoulutukseen ja sen merkitykseen elämänkulussa. Tavoite on pikemminkin ymmärtää näiden narratiivien kautta sitä identiteettityötä, jota tarinoiden kertojat tekevät suhteessa koulutukseen, työelämään, lamaan, päähenkilön historiaan, toimijuuteen ja mahdollisiin tulevaisuuksiin.

Vaikka suoranainen vertailu tai yleistys ei olekaan tavoitteena, voidaan eri aikoina tuotetuista tarinoista havaita koulutuksen merkityksen painottuminen hieman eri tavalla. Vuoden 1993 tarinoissa korkeakoulutus ei erityisemmin problematisoidu, vaan koulutus vaikuttaa melko kyseenalaistamattomasti edelleen kannattavan ja kannattelevan. Vuoden 2016 aikana valmistuneiden tarinoissa koulutus taas saa monivivahteisempia sävyjä eikä näyttäydy päähenkilöiden elämänkulussa enää yksiselitteisen positiivisena asiana.

38 5.1 Vuoden 1993 tarinat

Vuoden 1993 haastattelujen pohjalta tuotetut narratiivit kertovat kolmesta 1960-luvun alkupuolella syntyneestä, 1980-luvun puolivälissä opintonsa aloittaneesta ja 1990-luvun laman aikana Helsingin yliopistosta valmistuneesta ihmisestä. Kaikki kolme ovat kotoisin pääkaupunkiseudulta, mutta hieman erilaisista taustoista. Kahden tarinan päähenkilöt ovat akateemisesta ja yhden työläisperheestä. He suhtautuvat yliopisto-opintoihin ja niiden suotuisaan vaikutukseen elämässään varsin luottavaisesti. Lama-aikaa ei näe varsinaisena uhkatekijänä omalle tulevaisuudelleen kuin työläistaustasta tuleva. Opintojen arvo ihmisen koulijana valmiiksi tiettyjen standardien mukaiseen elämään työväestön ja yläluokan välissä ei kyseenalaistu.

5.1.1 Määrätietoinen ajelehtija

Ensimmäinen tarina kertoo toisen polven helsinkiläisestä pojasta, joka liikkui 1970-luvun lopulla 14—15-vuotiaana punkkaripiireissä, joi keskiolutta ulkosalla ja pakoili poliisia.

Kymmenennen ikävuoden jälkeen hän alkoi vapaa-aikanaan liikkua

sellaisessa porukassa, josta iso osa ei menny lukioon, osa ei menny mihinkään, kaikennäkösiä […] ainakin just ennen sitä lukioaikaa oli semmosta, siit on muutama ollut vankilassa ja tekee mitä tekee. Kaipa nyt suurinpiirtein kaikki on jonkunnäköisiä luusereita niinkun tän yhteiskunnan mittapuun mukaan. No ei siin mitään, juotiin keskikaljaa ja pörrättiin pitkin poikin siellä, ei varmaan mitenkään niin hirveen normaalia nuoruutta, ostetaan niinkun kassi keskikaljaa ja mennään pöpelikköön juomaan.

Kertojan olettama ”normaali” tai ”tämän yhteiskunnan mittapuu” ei sisällä kuvatun kaltaista toimintaa. Yliopistollisessa haastattelukontekstissa normaali voisi sen sijaan olla sellainen keskiluokkainen nuoruus, jonka jälkeen on tyypillistä mennä opiskelemaan korkeakouluun.

Siinä harrastuksia voisivat olla pikemminkin soittotunnit, muut taiteet tai urheilu kuin pussikaljoittelu metsässä.

Tämä poika oli kuitenkin kiinnostunut myös lukemisesta: ”Historia, uskonto ja psykologia, et ne on ollut mulle aina sellasia, jotka on kiinnostanut, kuitenkin sillon mä muksuna jo luin hirveesti silloin, aina kun ei ollut kaljalla niin mä luin itse asiassa melkein. […] Kaikennäköistä,

laidasta laitaan.” Koulunkäynti sujui myös tyydyttävästi, koska vanhemmat olivat läsnä ja ”pyrki parantamaan mun tapoja jatkuvasti”, isä ilmeisesti kovemmalla otteella ja äiti osoittaen ”ymmärtäväisempää asennetta, suvaitsevampaa”. Vaikka haastateltava ei taustatietoja enemmän sisaruksistaan puhukaan, isosiskosta on haastatteluhetkeen mennessä tullut sihteeri ja pikkuveljestä yo-merkonomi. Sisarukset ovat opistoasteen koulutuksen käyneitä, ikään kuin isän akateemisen ja äidin kouluasteen välissä. Äiti oli työväenluokkaisesta taustasta kansakoulupohjalta lyhyen kurssin kautta päässyt lentoyhtiön palvelukseen ja sitä kautta perhe on saanut mahdollisuuksia matkustella ulkomailla. Isän isä oli ollut armeijassa töissä ja isä opiskellut valtiotieteellisessä tiedekunnassa valmistumatta, mutta tehnyt pitkän uran pankkimaalimassa. Lukioon meno oli kaveripiirin moninaisuudesta huolimatta itsestään selvää. Poika meni myös armeijaan ja sanoo, että isän mieliksi palveli pidempään kuin minimiajan. Lukion jälkeen poika oli muutaman vuoden hanttihommissa ja välivuosien jälkeen pyrki Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja pääsi sisään.

Kertomus sisältää vastavoimina keskiluokkaisen perheen ja erityisesti isän autoritaarisen tyylin ja vastaanhangoittelevan, aikansa työväenluokkaisesta perinteestä nousevassa nuorisoaktivismissa ja sen lieveilmiöissä mukana olleen pojan välillä⁴. Haastattelijan melko läpinäkyvä suhtautuminen halveksuen ”statustyyppeihin” ja ”uraputki-ihmisiin”

todennäköisesti vaikuttaa myös siihen, että haastateltavan on esitettävä kertomuksen päähenkilö ennemminkin oman tiensä kulkijana, kuin perinteisiin arvoihin, statussymbolehin tai välineelliseen opiskeluasenteeseen sitoutuvana. Kertomuksen punkkaripoika elää ikään kuin samanaikaisesti kahdessa todellisuudessa. Hän osallistuu tyhjien liiketilojen valtaamiseen, jolla saadaan alueelle nuorisotalo, on mukana ”uuden aallon jutuissa”, mutta samaan aikaan elää keskiluokkaisessa perheessä, jossa käydään armeija, mennään lukioon ja hankitaan akateeminen koulutus.

Akateemiseen koulutukseen hakeutuminen ja yliopistossa opiskelu kuvautuvat kertomuksessa myös osin ristiriitaisesti, kun kertojan pitää taistella haastattelijan yliopistosta esittämää traditioihin luutuneisuutta ja opiskelija-aktivismista pelkästään opiskelijajärjestöihin keskittyvyyttä vastaan. Kertoja kieltää yliopiston olevan päähenkilön henkinen koti, opiskelu

4 Katso lisää punk-liikkeestä esim. Hannerz 2015, Subcultures Network, 2014 ja Valtonen & muut 2015.

ei pääsääntöisesti ollut hänestä kiinnostavaa ja järjestötoiminnassa mielenkiintoista oli vain juhliminen. Kertoja väittää yhtäältä päähenkilön olevan ”laiska” ja ”täysin saamaton”, hänen elämänsä olleen ”semmosta ajelehtimista, ja teki nyt mitä sattuu tekemään, mä en oo koskaan ollut semmonen, et mä olisin suunnitellut pitkän tähtäimen suunnitelmia. Tai on tietysti jotain semmosia, mitä tietää, et on pakko tehdä”. Olisi kiinnostavaa, jos haastattelija olisi kysynyt, mitä ovat nuo pakolliset asiat. Oletan, että esimerkiksi lukio, armeija, yliopistotutkinnon loppuun saattaminen, naimisiin meno ja lapsesta huolehtiminen saattaisivat olla tällaisia pakollisia asioita.

Vaikka kertoja korostaa päähenkilön elämän olevan sattumanvaraista ajelehtimista ja tärkeintä olleen lähinnä kavereiden kanssa juhlimisen, kertomuksessa kuitenkin johdonmukaisesti myös toistuu se, että jo lapsena isän kokoaman kirjaston ja muun lukeneisuuden ja kokemuksen kautta syntynyt kiinnostus historiaan, filosofiaan, uskontoihin ja psykologiaan on kantanut opiskelemaan nimenomaan yhteiskuntatieteitä, eikä esimerkiksi humanistisia, koska ”valtsikan puolella on kuitenkin jotenkin kantaaottavampaa.” Tämä johdonmukaisuus jatkuu myös tulevaisuuden suuntaan asti. Maisteriksi valmistuttuaan päähenkilö on aloittanut saman tien jatko-opinnot ja aikoo suunnata graduntekomaahansa takaisin kenttätöihin, kunhan lapsi on vähän isompi. Pariskunnan elämänsuunnitelmista kysyttäessä haastateltava kuitenkin vastaa: ”Kai se on asua ja kasvattaa lasta ja tehdä töitä, eiköhän se oo aika tavallista.” Päähenkilö on parhaillaan työtön, mutta pari hakemusta on vireillä. Ulkoministeriöön, jonne ei hän edes oikeastaan halua ja tutkimusavustajaksi laitokselle, mikä vaikuttaa ykkösvaihtoehdolta.

Tutkimuksen tekeminen ja artikkeleiden kirjoittaminen globaaleihin oikeudenmukaisuuden kysymyksiin liittyvistä aiheista joko yliopistossa tai muulla rahoituksella vaikuttaisi olevan päähenkilön tulevaisuuden suunta: ”ei mulla sinänsä vieläkään mitään urasuunnitelmia oo sillei mutta mä vaan teen sitä mikä tuntuu hyvältä ja kiinnostavalta”. Perhe-elämä ja uraorientoitunut vaimo hyvin palkatulla alalla luovat turvallisen kehikon tälle varsin selkeälle suunnalle, vaikka sitä hän ei ilmeisesti urana hahmotakaan. Ura ehkä olisi jokin tietty ammatti tai tehtävä, ei oman kiinnostuksen pohjalta vähitellen rakentuva polku kohti asiantuntijuutta ja työtehtäviä, joita ei vielä tiedä olevan tai joita ei vielä ole. Kertojan mukaan päähenkilö

suhtautuu yliopisto-opintoihin jotenkin välinpitämättömän itsestään selvästi. Hän on hakeutunut yliopistoon muutaman välivuoden jälkeen. Päähenkilö uskoo koulutuksen mahdollistavan hänelle joko hyvinkin kiinnostavan tai ainakin ihan hyvän tulevaisuuden.

Kertomuksen punkkaripoika elää jännitteisessä suhteessa perinteeseen tai keskiluokkaiseen mallitarinaan, joka uhkaa jähmettää hänet tylsäksi menestyväksi keskiluokkaiseksi siistin sisätyön tekijäksi. Äidin voisi katsoa nousseen työväenluokasta keskiluokkaan, mutta ymmärtävän myös poikansa ajan nuorisokulttuuria. Poika oli samalla myös kaveripiirissään ehkä erilainen nuori, kun kiinnittyi perheensä perinteeseen. Koulu tai kotipiiri ei kuvaudu kertomuksessa kiinnostavana ajanviettopaikkana, mutta kotoa saadaan kuitenkin raamit sille, mitä on ”pakko tehdä”. Myöskään yliopistossa eivät luennot, opetus tai virallinen opiskelija-aktivismi ole kiinnostavaa, mutta sen sijaan kiinnostavista asioista ja aiheista päähenkilö lukee laajasti ja käy kuuntelemassa myös luennot, vaikka ei tenttejä ja muita suorituksia tekisikään.

Päähenkilö on kertomuksessa sekä kärsijä että toimija. Kärsijäksi hän kuvautuu suhteessa traditioon, keskiluokkaisiin instituutioihin, kuten kouluun, perheeseen, opiskeluun ja töihin menoon. Niitä hän kuvaa välttämättömyyksinä, jotka on pakko suorittaa. Tästä pakottavuudesta huolimatta niitä vastaan ei viime kädessä ole halua asettua. Ne kuitenkin johtavat sellaiseen elämään, johon hän haluaa olla matkalla. Jonkinlaiseksi toimijan ja kärsijän sekoitukseksi hän kuvautuu vastakulttuurisissa askareissaan, jolloin hän aktiivisesti pysyttelee poissa kotoa, mutta samalla asettuu ajelehtimaan kaveripiirin mukana niin juhlintakuvioihin kuin nuorisoaktivismiinkin. Toimijana hän esiintyy haastattelijan kysymykseen ”Sulla ei kauheen määrätietoista oo edelleenkään?” vastatessaan, että ”On mulla ihan määrätietoinen suunnitelma, et mä aloitin jatko-opinnot välittömästi.” Ylipäänsäkin määrätietoisuus näyttäisi olevan pohjavireenä koko elämän pintatasolla kuvatulle hapuilulle ja ajelehtimiselle.

Päähenkilö ilmentää narratiivisen identiteetin samuutena tai ehkä osittain jopa paljaana itseytenä uskollisuuden itselle, eettisen velvoitteen tehdä täydellä sydämellä ja tarmolla vain sellaista, mikä kiinnostaa ja vain suorittaa pakolliset kuviot pois alta niihin kovin paljon satsaamatta. Lama-aika ei huoleta, koska päähenkilö on varautunut joka tapauksessa pätkittäiseen työuraan ja näkee vaihtuvien työtilanteiden yleistyvän muillakin, jolloin edellisen

sukupolven yhden työnantajan palveluksessa tehty ura ”tulee hirveen harvalle olemaankaan”

mahdollinen. Perinteiset sukupuoliroolit kertoja kääntää toisin päin, niin että kerrontahetkellä syvimmillään ollut lama ei pääse varjostamaan päähenkilön pyrkimyksiä epävarmalle tutkijan uralle, koska vaimo kuitenkin tulee tienaamaan hyvin. Perinne velvoittaa, mutta ei orjuuta.

Lama ei ole hyvä asia, mutta ei se erityisemmin huoletakaan.

Valtiotieteitä isänsä jalanjäljissä Helsingin yliopistossa opiskelleena Määrätietoinen ajelehtija on hyvin perillä, mitä yliopisto-opinnoissa on odotettavissa ja sopeutuu hyvin opiskelijakulttuuriin tietäen, miten valita ja mistä löytää ne oppiaineet, joista löytyy omia kiinnostuksia ja arvoja vastaavia teemoja. Hänellä on myös valmistuessaan tiedossa selkeät kaksi vaihtoehtoista tulevaisuutta työelämässä: tutkijuus tai ura virkamiehenä valtionhallinnossa. Kertojan ja haastattelijan yhdessä puhuman ja minun litteroidusta tekstistä konstruoimani tulkinnan tarinan juonesta ja päähenkilön narratiivisesta identiteetistä voisi pelkistää seuraavasti: Juhlintaan, porukan mukana ajelehtimiseen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen taipuvainen älykön ja nuorisokapinallisen tapainen keskiluokkainen helsinkiläisnuori etsiytyy yliopistoon isänsä jalanjäljissä ja löytää kutsumuksensa, jota hissukseen seuraa. Samalla hän perustaa perheen, mikä osaltaan auttaa häntä löytämään elämäänsä rakenteen ja tavan, jolla toteuttaa samanaikaisesti ristiriitaista velvoitetta suorittaa sekä niin sanotut pakolliset kuviot että ajatella vapaasti ja edistää maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta.

5.1.2 Ensimmäisen polven akateeminen

Toisen tarinan päähenkilö on ensimmäisen polven sekä ylioppilas että kaupunkilainen.

Molemmat vanhemmat, torppareiden ja sittemmin pientilallisten perilliset ovat muuttaneet itäisen Suomen maaseudulta Helsinkiin 1950-luvulla ja työllistyneet kaupungin työläisammatteihin, isä konepajalle ja äiti keittiöapulaiseksi. Vanhemmat ovat asuneet Kalliossa ensin pienemmässä yksiössä, sitten suuremmassa ja lopulta ostaneet kolmen huoneen ja keittiön asunnon. Vanhemmat ovat hyötyneet talouden suotuisasta kehityksestä ja hyvinvointivaltion kasvusta, jonka turvissa he ovat kasvattaneet poikansa uskomaan

43 koulutuksen tuomaan hyvään:

Isällä ja äitillä oli tärkee se koti, ne panosti siihen kotiin, ne oli hyvin säästäväisiä ihmisiä et sillä tavalla pyrki antamaan semmosen hyvän kotikasvatuksen, siinä suhteessa niinkun se oli ihan itsestääselvyys mulle ja mun broidille, että me lähetään opiskelemaan. Se oli tällänen, ehkä se tuli, meidät kasvatettiin sellanen usko koulutukseen ja kaikkeen sivistykseen ja tälläseen näin, että täytyy, että muuten päätyy lakasemaan lattiaa, jos ei oo niinkun valmis tekemään duunia sen eteen, että pääsee johonkin parempiin hommiin.

Lasten korkea koulutus on ollut pelkän kansa- ja kansalaiskoulun käyneille vanhemmille myös itsetunnon pönkittämisen ja muista erottautumisen väline. Vanhempien sukupolvelle opiskelu on ollut keskeinen väylä sosiaaliseen nousuun,⁵ vaikka itse vanhemmat eivät olekaan päässeet sen piiriin. Usko koulutukseen ja opiskeluun on juurrutettu syvälle myös lapsiin.

1950- ja 1960-lukujen yhteiskunnan rakennemuutoksen ja suuren muuton myötä kaupunkiin työn perässä muuttaneet vanhemmat eivät identifioidu kaupunkiympäristönsä työväenluokkaiseen perinteeseen, vaan pitävät itseään vähän parempina kuin muita. Lukion pojat kävivät Kalliossa lähikoulussa, jossa ”kuri oli huono, oppilasaines erittäin huono […] mitä mun luokkalaisista on valmistunut, niin aika moni on tossa kadulla tai muuten vähän huonossa…” Moni ei ole lähtenyt kouluttautumaan eikä niin sanotusti etenemään elämässä.

Säästäväisyys, työteliäisyys, usko omiin mahdollisuuksiin parantaa elinolojaan yhdessä talouden suotuisan kehityksen ja hyvinvointivaltion kasvun kanssa on tuonut heille mukavat oltavat, joista ei vielä muutama vuosikymmen aikaisemmin voinut pientilalla edes uneksia.

Vaikka tarinan päähenkilö onkin hyvin asiansa hoitava, ahkera ja tunnollinen, hän ei ensin usko omiin kykyihinsä niin paljon, että tohtisi edes hakea yliopistoon. Sen sijaan hän lähtee vanhempiensa suosituksesta kauppaopistoon, valmistuu merkonomiksi ja saa töitä pankista.

Siellä työ koostuu kuitenkin rutiinitason tehtävistä ja hän päättää, ettei jää sinne vaan, että ”musta tulee jotakin.” Päättäväisyytensä voimin tarinan sankari motivoituu uskomaan itseensä, lukee pääsykokeisiin ja pääsee yliopistoon. Hänen on kuitenkin tätä ennen pitänyt ylittää kynnys, joka liittyy opiskelun ihanteelliseen aloitusikään: ”mä niinkun pidin itteeni liian vanhana siihen kun mä olin, mitä mä olin kaksykkönen, kun mä lähdin opiskelemaan, niin mä

5 Koulutuksen merkityksestä elämänkulun rakentajana suomalaiselle rakennemuutoksen sukupolvelle, ks.

Kauppila (2002).

pidin itteeni liian vanhana että mulle meni liian monta vuotta hukkaan.” Vaikka yhteiskunnassa vallitsi 1980-luvulla ennennäkemättömän jykevä mahdollisuuksien tasa-arvo, nousukauden suotuisa työmarkkinatilanne ja yleinen optimisti, on päähenkilöllä ollut kova työ raivata itselleen tietä yliopistoon ensimmäisenä koko suvusta. Voimakkaasta minä-pystyvyyden tunteesta, vanhempien tuesta ja lähiympäristöön verrattuna korkeaksi koetusta sosiaalisesta asemasta huolimatta keskiluokkaisiin akateemisiin piireihin siirryttäessä sosiaaliset taidot ja tiedot ovat riittämättömiä.⁶

Opintojen alettua päähenkilö huomaa, että elämänkokemuksesta ja aikaisemmasta koulutuksesta on itse asiassa myös hyötyä opintojen kannalta, jos kohta taustassa on myös mietityttävät piirteensä. Historianopiskelijoiden keskuudessa vallitsi ”kielteinen suhtautuminen kaikkeen kaupallisuuteen, […] naureskellaan kaikille jupeille ja muskeliveneille ja kaikille tälläsille, optiomeklareille […], johtuen siitä syystä mä en mitenkään, en hirveesti korostanut tätä kaupallista taustaani.” Sopeutuminen yliopisto-opiskelijaksi ja vertaisjoukkoon vaati ainakin jonkinasteista oman taustan häivyttämistä.

Yliopisto-opiskelusta päähenkilöllä ei juuri ollut käsitystä etukäteen. Kysyttäessä, mistä hän sai tietoa, hän vastaa: ”En mistään. En mä tiennyt siitä yhtään mitään, kun mä menin sinne.”

Historian hän kertoo olleen aina mieluista: ” Se liittyi siihen että mun isovanhemmat, ne kertoi hyvin paljon tälläsiä kiinnostavia juttuja omasta elämästään Lapuan liikkeen ajoilta, sotien ajalta, ne on tälläsiä juttuja mitä mä muistan mitä mä kuuntelin pikkusena hyvin paljon.”

Yliopisto-opiskelu on päähenkilölle ikään kuin ylellisyyttä tai mukava harrastus, jota tehdään muun kuin elannon hankkimisen takia: ”mul oli tämmönen filosofia et kun mä oon yliopistossa, se on tavallaan mun harrastus, mä teen ainoostaan sitä mistä mä todella pidän, en mitään muuta.” Elanto tuli opintotuen lisäksi töistä puhelinhaastattelijana, opettajan sijaisena ja pankissa.

6 Ks. kuvauksia työläistaustasta saatujen ja akateemisten piirien edellyttämien valmiuksien välisestä ristiriidasta esim. Järvinen & Kolbe, 2007 ja Käyhkö & Tuupanen, 1996.

Kolmantena opiskeluvuonna päähenkilö huomasi, että opiskeli liian nopeasti ja halusi löysätä tahtia, että sisäistäisi asiat paremmin. Hän menee osapäivätöihin arkistoon. Arkistotyö oli historian alan työtä ja sellaista, johon olisi voinut valmistumisen jälkeen suunnata.

Noususuhdanteen aikana tulee myös mentyä naimisiin ja ostettua kallis asunto, jonka rahoittamiseksi on mentävä parempipalkkaiseen työhön kaupalliselle alalle. Tuolloin

ajatus siitä niin, että mä parin vuoden kuluttua valmistun ja sillon tilanne oli vielä sellanen, et mun oman alan töitä vielä oli tarjolla, ja mä tein tavallaan sen virheen, että mä menin sieltä oman alan arkistotöistä irtisanouduin ja tulin tänne töihin, ihan sen

In document Kuka olen, mistä tulen, minne menen? Tulkintoja laman maistereiden narratiivisista identiteeteistä (sivua 37-0)