Tätä tutkielmaa varten minulla oli käytössäni kaksi empiiristä aineistoa, joista ensimmäinen on kerätty 1993 haastattelemalla kahtakymmentäyhdeksää valmistumassa olevaa tai vasta valmistunutta maisteria Helsingin yliopistosta. Haastatteluista minulla oli käytössäni haastattelijoiden litteroinnit. Haastattelut olivat teemahaastatteluja, joissa kysyttiin perhetaustaa, lukion aikaista opiskelumenestystä, polkua opintoihin hakeutumiseen, opintojen aikaisia tekemisiä, haastatteluhetken tilannetta ja tulevaisuuden suunnitelmia.
Tämä aineisto oli alun perin kerätty koulutuspoliittiseen tutkimukseen, jossa oli tarkoitus selvittää, millaisella orientaatiolla opiskelijat suorittavat opintojaan: välineellisellä vai
28
sivistyksellisellä (ks. Silvonen, 1996). Haastattelijat olivat maisterivaiheen opiskelijoita, jotka toimivat tutkimusavustajina. Haastateltavat olivat yhteiskuntatieteiden ja kielten opiskelijoita.
Tästä aineistosta valitsin pro gradu -työhöni lähempään tarkasteluun kolme haastattelua.
Valitsin tapaukset sen perusteella, että haastateltavilla oli monipuolista sanottavaa koulutuksen merkityksestä elämänkulussaan ja he tarkastelivat asiaa menneisyytensä, nykyisen tilanteensa ja tulevaisuutensa kannalta. He tarkastelivat kertomuksissaan koulutushistoriansa ohella elämäänsä kokonaisvaltaisesti, niissä oli mukana merkittäviä toisia ihmisiä ja perhetausta laajasti. Valitsin tähän työhön myös erityisesti sellaiset haastattelut, joissa elämän tarinallisuus näkyy myös juonen tasolla niin, että siinä on ristiriitoja, kamppailuja ja jokin tulevaisuuden suunta, joka määrittää sitä, mitä ja miten ihmiset itsestään kertovat.
Valitsin myös tasapuolisesti miehiä ja naisia ja sekä yhteiskuntatieteiden ja kielten opiskelijoita/maistereita.
Toisen aineiston keräsin itse sydäntalvella 2016—2017 Itä-Suomen yliopistosta vuonna 2016 maisteriksi valmistuneilta opiskelijoilta, jotka edustivat samoja aloja kuin ensimmäisen aineiston haastateltavat. Taltioin yhteensä 12 haastattelua digitaalisella sanelukoneella ja litteroin ne kirjalliseen muotoon. Valitsin myös näistä haastatteluista kolme tähän tutkimukseen samoilla perusteilla kuin aikaisemman aineiston kolme haastattelua.
Haastattelut olivat avoimia teemahaastatteluja, jotka haastattelukokemuksen kertyessä lähenivät narratiivista haastattelua, jossa johdattelevia kysymyksiä esitetään mahdollisimman vähän. Sen sijaan haastateltavien annetaan kertoa elämästään mahdollisimman vapaasti.
Lisäsin kolmannesta haastattelusta alkaen aineistonkeruumenetelmääni myös elämänviivan, jonka haastateltavat piirsivät joko haastattelun aluksi tai sen kuluessa. Tämä toimi sekä virittävänä että etäännyttävänä keinona suunnata kerrontaa kohti kokonaisen elämän ajanjaksoa ja sen tarkastelua haastatteluhetkestä käsin. Haastateltavat pääsivät näin myös kohdistamaan katseensa haastattelijan sijasta itse laatimaansa visuaaliseen kuvaan oman elämänsä kulusta. Elämänviivan avulla oli myös helppo tarvittaessa palata johonkin tiettyyn vaiheeseen.
29
Haastattelut kestivät noin puolesta tunnista kahteen tuntiin. Haastateltavat tavoitin yliopiston opiskelijarekisterille tekemäni tietopyynnön kautta. Puhelinkeskustelussa, jossa kysyin suostumusta, olin kertonut heille ennalta tutkimusaiheestani ja he olivat ilmaisseet kiinnostuksensa ja suostumuksensa tutkimukseeni osallistumisesta. Pyrin olemaan ohjailematta haastateltavia liikaa etukäteen. Hirsjärvi ja Hurme (2008, 86) opastavat haastattelijoita antamaan haastateltavalle tietoa sopivasti, ei liian seikkaperäisesti eikä johdatellen:
Asiaa esiteltäessä tulisi väljästi ja kansantajuisesti kuvata tutkimuksen tarkoitusta. Tutkimusta esiteltäessä tulee pitää mielessä, että esittely ei saisi suunnata myöhempiä haastatteluvastauksia. Jos halutaan selvittää haastattelulla esimerkiksi vanhempien kasvatustoiminnan johdonmukaisuutta, tätä ei välttämättä tarvitse mainita tutkimuksen esittelyssä. Sen sijaan voi kertoa, että tutkimus koskee kasvatusta tai vanhempana olemista. Tutkimuksen aihe tulisi esitellä myönteisessä muodossa, ei esimerkiksi mainita, että on vanhempia, jotka käyttävät ruumiillista kuritusta tai vapaata kasvatusta. Aiheen esittely tulisi olla neutraali, ei kantaa ottava.
Kerroin heille, että olin kiinnostunut heidän elämänkulustaan ja koulutuksen merkityksestä siinä. Taustoitin haastattelua myös kertomalla, että minua kiinnostaa mitä he ajattelevat koulutuksen merkityksestä nopeasti muuttuvan ja globaalistuneen työelämän kontekstissa.
Haastattelun tiedonkeruumuotona ymmärrän niin, että se on kommunikaatiota, joka syntyy ajassa ja paikassa haastattelijan, haastateltavan ja heidän sosiokulttuurisen ja kielellisen ympäristönsä yhteisvaikutuksessa. En usko tutkimuksen neutraaliuteen tai siihen, että haastatteluvastaukset ovat puhdasta haastateltavan ajattelua. Vastaukset todennäköisesti vähintään jossain määrin heijastelevat tutkimuksen tekijän tai haastattelijan ennakko-oletuksia. Jo tutkimuksen aihe määrää sitä, mitä tutkija pitää tärkeänä ja rajaa pois hänen kannaltaan ei tärkeitä asioita tai ominaisuuksia tutkittavien elämässä.
Omissa haastatteluissani pyrin antamaan tilaa mahdollisimman monenlaisille elämänkohtaloille, -tilanteille ja valinnoille. Ohjailin haastateltavia kertomaan elämästään pyrkimällä välttämään kysymyksissä omien tulkintojeni esiintuomista ja kyllä-ei kysymyksiä: ”Kerrotko vähän sinun lapsuuden perheestä, että mitä hommailitte?” tai ”Mistä sulle oli tullu kiinnostus näihin?”. Omien haastattelujeni tuloksena tuotetut kertomukset ovat
30
ehkä korostetun johdonmukaisia ja loogisia, eikä niissä hevin ruveta koulutusta moittimaan.
Jos haastattelu ymmärretään bahtinilaisittain (Bakhtin, 1981) dialogina, sen kommunikatiivisuus ja yhteisöllisyys korostuu entisestään: Kaikki sanat ovat jo jonkun muun sanoja. Hyvärinen ja Löyttyniemi (2009, 202) tähdentävät, että dialogissa myös jokainen lausuma vastaa edelliseen ja ennakoi seuraavaa lausumaa: ”lausuman esittäjä varautuu itse asiassa siihen, miten hänelle saatetaan mahdollisesti vastata”. Näin myös omia haastatteluja tehdessäni olin hyvinkin varautunut tietynlaisiin vastauksiin ja samoin haastateltavat luultavasti vastasivat niin kuin he ajattelivat olevan tilanteessa soveliainta.
Aikaisemmissa haastatteluissa haastattelija tuntuu välillä puskevan omia preferenssejään melko suoraan haastateltaville, välillä jopa syöttävän heille valmiita sanoja suuhun: ”Minkälaista se sitten oli tää kun liityit epäsosiaaliseen porukkaan?” tai ”Jos sä suhteutat sun omaa arvomaailmaa sun vanhempien arvomaailmaan niin ootsä et, katsot sä et sä enemmän jatkat samoilla linjoilla tai onks siin jonkinlaista konfliktia tai ikään kuin isäkapinaa?” Nämä kysymykset kertovat varsin suorasukaisesti haastattelijan omasta arvomaailmasta. Haastateltavat tässä aineistoissa tuntuvat vastaavan haastattelijan odotuksiin kuitenkin sekä myötäsukaisesti että vastustaen. Esimerkiksi haastattelijan kysymykseen ”Palataan siihen alkuun, että mitä vikaa sosiologiassa tarkkaan ottaen oli?”
haastateltava vastaa ”En mä tiedä” osoittaen haastattelijan kysymykseensä sijoittaman olettamuksen siitä, että haastateltavan mielestä sosiologiassa olisi jotain vikaa, vääräksi.
Haastattelija jatkaa: ”Sekään ei ollut vielä sellanen, että kansainvälinen politiikka, tää on nyt se mun juttu”, johon haastateltava taas hieman kiemurrellen haastattelijan tulkinnan edessä vastaa: ”Ei se oo vieläkään, koska mä niinkun nään sillei, että ettei se kansainvälinen politiikka sinänsäkään niin kovin hääppöistä oo, sillei ellei sitä kato noiden muitten juttujen kautta sitten.” Kun tulkitsen aineistoani, yritän ottaa huomioon näiden haastattelujen tekstin tasolla näkyvän ilmisisällön lisäksi myös niiden syntyehtoihin vaikuttavia tekijöitä.
Tutkimuksen aiheen tai muuta kautta näyttäytyvän tutkijan ennakkoasenteen lisäksi vastauksia suuntaavia keinoja ovat myös haastattelun kuluessa tapahtuva kommunikaatio.
Kielellisten ilmausten lisäksi tutkija tai haastattelija välittää haastateltavalle tietoa ja toiveita tahtoen tai tahtomattaan ilmeiden, asentojen, eleiden ja erilaisten äännähdysten kautta.
31
Hirsjärvi ja Hurme (2008, 117) puhuvat esimerkiksi tietoisesta palkitsemisesta, jossa haastattelija ”tietoisesti osoittaa kielellisesti arvostavansa tapaa, jolla haastateltava on vastannut kysymyksiin”. Näin hän yhtäältä motivoi haastateltavaa vastaamaan, mutta toisaalta myös vaikuttaa tapaan, jolla haastateltava vastaa (emt., 117). Palkitseminen tai rankaiseminen voi olla myös tiedostamatonta. Rankaisemista voisivat tässä mielessä tarkoittaa torjuvat tai kauhistelevat eleet, ilmeet, äännähdykset tai haastateltavan huomiotta jättäminen tai sanomisten vähättely tai kiistäminen.
Vaikka lienee järkevää pyrkiä siihen, että haastateltava vastaisi kysymyksiin mieluummin oman kuin haastattelijan mieltymyksen mukaan, neutraaliuteen pyrkiminen pohjautuu ajatukseen, että haastattelijan vaikutuksen ja läsnäolon pystyisi ja se tulisi ihannetapauksessa eliminoida.
Tämä siksi, että haastattelijan ja tilanteen vaikutus saastuttaa muuten puhtaan ja autenttisen vastauksen. Puhdasta ja autenttista vastausta on kuitenkin mahdoton eristää siitä tilanteesta, jossa haastattelu tapahtuu. Ainakin kysymyksenasettelu, aika, paikka ja haastattelijan ja haastateltavan välinen valta- ja vuorovaikutussuhde vaikuttavat ratkaisevasti siihen, millaista tietoa haastattelussa on mahdollista tuottaa.
Tiedon tuottamisehtojen pohdinta johtaa myös tunnustamaan sen, että haastattelussa saatava tieto nimenomaan tuotetaan. Se ei ole valmiina haastateltavalla, jolta haastattelija sen houkuttelee esiin. Kuten Ruusuvuori ja Tiittula (2009, 10) Sealea mukaillen toteavat, haastatteluaineistoon ei tule suhtautua realistisesti, niin että aineisto kertoisi haastattelun ulkopuolisesta todellisuudesta jotain tai heijastaisi sitä. Sen sijaan haastatteluaineisto on siinä mielessä idealistista, että se on osa sitä todellisuutta, jota tutkitaan (emt., 10). Vieläpä niin, että ”todellisuus rakentuu itse haastatteluvuorovaikutuksessa” (emt., 10). Jotta tämä ei jäisi epäselväksi, tutkimusraporttia kirjoitettaessa pitäisi myös dokumentoida millaisten tuotantoehtojen vallitessa aineisto on kerätty ja syntynyt: ”[A]ineiston tuotantoehtoja eli niiden syntykontekstia ja erityispiirteitä olisi tarkkaan punnittava” (Hirsjärvi & Hurme 2008, 164). Hirsjärvi ja Hurme peräänkuuluttavat sitä, että aineiston totuudellisuuden ehtoja todella mietittäisiin sen sijaan, että suoraan oletetaan jotain, jos joku sanoo niin.
32
Eräs aineiston yleinen tuotantoehto nykyisessä haastattelututkimuksessa on transkriptio, jolla Riessman (2008, 29) viittaa koko vuorovaikutuksessa puhutun ja eleillä ja olemuksella kommunikoidun tiedon muuttamiseen kirjoitetuksi raportiksi.2 Riessman (emt., 29) korostaa transkription (ja litteroijan) ja jos haastatellaan ja kirjoitetaan eri kielillä, myös käännöksen (ja kääntäjän) roolia aineiston luomisessa. Se, mitä haastatteluvuorovaikutuksessa tapahtuu, voidaan vain puutteellisesti saada kirjoitettuun muotoon. Litteroijalla, kääntäjällä ja raportin kirjoittajalla on suuri valta valita miten hän aineistoonsa ja sen antaman tiedon luonteeseen suhtautuu. Jos oletetaan, että verbaalinen aines kertoo haastateltavan todellisuudesta ja vain se on tärkeää, menetetään merkityksistä huomattava osa. Jos taas otetaan mukaan myös tauot, painotukset ja muu ilmaisu sekä haastattelijan toiminta, saadaan hyvin erilaista tietoa.
Omista haastatteluistani minulla on tätä tietoa paljon enemmän käytettävissäni kuin vuoden 1993 transkriptioissa. Tulkintani tuon vuoden haastatteluista nojaa siis ohuempaan todistusaineistoon.
Eri ihmiset pitävät eri asioita merkityksellisinä koulutus- ja elämänpolullaan tai haluavat jakaa keskenään erilaisia asioita yliopistokontekstissa eri tutkimushaastattelijoiden kanssa.
Kertomusten erilaisiin painotuksiin ja tuloksiin vaikuttaa myös se, että eri haastatteluissa oli osittain erilainen tehtävänanto. Vuoden 1993 tehtävänannosta tai haastatteluaiheen esitystavasta ei minulla ole tietoa. Vuoden 2016 aineistossa taas olin itse haastattelija ja nämä seikat ovat tiedossani. Urheilijanuorukaisen (luku 5.2.3) haastattelu oli lyhyt, puolisen tuntia, ja eteni pitkälti teemahaastattelun tyyliin haastattelurungon mukaisessa järjestyksessä minun esittäessä kysymyksiä ja haastateltavan vastatessa (ks. Liite 1: Haastattelurunko). Tunnollisen alisuoriutujan (luku 5.2.1) ja Henkisesti vahvan ihmisen (luku 5.2.2) haastatteluissa olin ottanut kertomisen helpotusvälineeksi elämänviivan, jonka haastateltavat piirsivät ennen haastattelua tai sen kuluessa ja jonka kautta saatoimme palata johonkin tutkimusaiheeni kannalta kiinnostavaan vaiheeseen haastateltavan elämänkulussa (ks. Liite 2:
Haastattelurunko, paranneltu).
2Alastalon (2009, 76) mukaan metodioppikirjoissa on vasta 1990-luvulla vakiintunut oletus, että tutkimushaastattelut nauhoitetaan, mutta taltioidun äänitteen litterointi ei vieläkään ole täysin ehdoton oletus.
33
Koska tarkoitus ei ole verrata haastateltavien kertomuksia mitenkään yhteismitallisesti tai eri aikoina kerättyjä aineistoja varsinaisesti toisiinsa, en näe tässä erilaisessa tehtävänannossa tai haastattelujen toteutuksessa ongelmaa. Olen itse asiassa valinnut haastattelut osittain myös sen perusteella, että ne valottavat tutkimusaihetta mahdollisimman monipuolisesti, eli ovat keskenään erilaisia. Kaikista valituista haastatteluista on löydettävissä tämän tutkimuksen kannalta kiinnostavia seikkoja. Pyrin myös reflektoimaan aineiston tuotantoehtoja tuloksissani. Eri tilanteet tuottavat väistämättä erilaisia tarinoita, kaikki elämät ovat keskenään erilaisia ja eri kertojat pitävät erilaisia asioita kertomisen arvoisina tai kerrottavissa olevina kussakin haastattelutilanteessa.
Haastattelun ymmärrän tällä hetkellä tutkijan omia tarkoituksiaan varten järjestämäksi ja valitsemansa aiheen ympärillä tapahtuvaksi vuorovaikutustilanteeksi, jossa siihen osallistuvat henkilöt tuottavat yhdessä merkityksiä sanoilla, äänen sävyillä, eleillä ja koko olemuksellaan tietyssä paikassa, yhteiskunnallisessa todellisuudessa ja historiallisessa ajassa. Realiteetti yleensä kuitenkin on, että koko sen hetkisen maailman rikkautta ei voida ruveta dokumentoimaan ja analysoimaan yhtä tutkimusta varten. Yleisin dokumentointitapa lienee äänen taltiointi ja sen litterointi kirjalliseen muotoon, joita käytin itsekin.