Ensimmäisen polven akateeminen

Toisen tarinan päähenkilö on ensimmäisen polven sekä ylioppilas että kaupunkilainen.

Molemmat vanhemmat, torppareiden ja sittemmin pientilallisten perilliset ovat muuttaneet itäisen Suomen maaseudulta Helsinkiin 1950-luvulla ja työllistyneet kaupungin työläisammatteihin, isä konepajalle ja äiti keittiöapulaiseksi. Vanhemmat ovat asuneet Kalliossa ensin pienemmässä yksiössä, sitten suuremmassa ja lopulta ostaneet kolmen huoneen ja keittiön asunnon. Vanhemmat ovat hyötyneet talouden suotuisasta kehityksestä ja hyvinvointivaltion kasvusta, jonka turvissa he ovat kasvattaneet poikansa uskomaan

43 koulutuksen tuomaan hyvään:

Isällä ja äitillä oli tärkee se koti, ne panosti siihen kotiin, ne oli hyvin säästäväisiä ihmisiä et sillä tavalla pyrki antamaan semmosen hyvän kotikasvatuksen, siinä suhteessa niinkun se oli ihan itsestääselvyys mulle ja mun broidille, että me lähetään opiskelemaan. Se oli tällänen, ehkä se tuli, meidät kasvatettiin sellanen usko koulutukseen ja kaikkeen sivistykseen ja tälläseen näin, että täytyy, että muuten päätyy lakasemaan lattiaa, jos ei oo niinkun valmis tekemään duunia sen eteen, että pääsee johonkin parempiin hommiin.

Lasten korkea koulutus on ollut pelkän kansa- ja kansalaiskoulun käyneille vanhemmille myös itsetunnon pönkittämisen ja muista erottautumisen väline. Vanhempien sukupolvelle opiskelu on ollut keskeinen väylä sosiaaliseen nousuun,⁵ vaikka itse vanhemmat eivät olekaan päässeet sen piiriin. Usko koulutukseen ja opiskeluun on juurrutettu syvälle myös lapsiin.

1950- ja 1960-lukujen yhteiskunnan rakennemuutoksen ja suuren muuton myötä kaupunkiin työn perässä muuttaneet vanhemmat eivät identifioidu kaupunkiympäristönsä työväenluokkaiseen perinteeseen, vaan pitävät itseään vähän parempina kuin muita. Lukion pojat kävivät Kalliossa lähikoulussa, jossa ”kuri oli huono, oppilasaines erittäin huono […] mitä mun luokkalaisista on valmistunut, niin aika moni on tossa kadulla tai muuten vähän huonossa…” Moni ei ole lähtenyt kouluttautumaan eikä niin sanotusti etenemään elämässä.

Säästäväisyys, työteliäisyys, usko omiin mahdollisuuksiin parantaa elinolojaan yhdessä talouden suotuisan kehityksen ja hyvinvointivaltion kasvun kanssa on tuonut heille mukavat oltavat, joista ei vielä muutama vuosikymmen aikaisemmin voinut pientilalla edes uneksia.

Vaikka tarinan päähenkilö onkin hyvin asiansa hoitava, ahkera ja tunnollinen, hän ei ensin usko omiin kykyihinsä niin paljon, että tohtisi edes hakea yliopistoon. Sen sijaan hän lähtee vanhempiensa suosituksesta kauppaopistoon, valmistuu merkonomiksi ja saa töitä pankista.

Siellä työ koostuu kuitenkin rutiinitason tehtävistä ja hän päättää, ettei jää sinne vaan, että ”musta tulee jotakin.” Päättäväisyytensä voimin tarinan sankari motivoituu uskomaan itseensä, lukee pääsykokeisiin ja pääsee yliopistoon. Hänen on kuitenkin tätä ennen pitänyt ylittää kynnys, joka liittyy opiskelun ihanteelliseen aloitusikään: ”mä niinkun pidin itteeni liian vanhana siihen kun mä olin, mitä mä olin kaksykkönen, kun mä lähdin opiskelemaan, niin mä

5 Koulutuksen merkityksestä elämänkulun rakentajana suomalaiselle rakennemuutoksen sukupolvelle, ks.

Kauppila (2002).

44

pidin itteeni liian vanhana että mulle meni liian monta vuotta hukkaan.” Vaikka yhteiskunnassa vallitsi 1980-luvulla ennennäkemättömän jykevä mahdollisuuksien tasa-arvo, nousukauden suotuisa työmarkkinatilanne ja yleinen optimisti, on päähenkilöllä ollut kova työ raivata itselleen tietä yliopistoon ensimmäisenä koko suvusta. Voimakkaasta minä-pystyvyyden tunteesta, vanhempien tuesta ja lähiympäristöön verrattuna korkeaksi koetusta sosiaalisesta asemasta huolimatta keskiluokkaisiin akateemisiin piireihin siirryttäessä sosiaaliset taidot ja tiedot ovat riittämättömiä.⁶

Opintojen alettua päähenkilö huomaa, että elämänkokemuksesta ja aikaisemmasta koulutuksesta on itse asiassa myös hyötyä opintojen kannalta, jos kohta taustassa on myös mietityttävät piirteensä. Historianopiskelijoiden keskuudessa vallitsi ”kielteinen suhtautuminen kaikkeen kaupallisuuteen, […] naureskellaan kaikille jupeille ja muskeliveneille ja kaikille tälläsille, optiomeklareille […], johtuen siitä syystä mä en mitenkään, en hirveesti korostanut tätä kaupallista taustaani.” Sopeutuminen yliopisto-opiskelijaksi ja vertaisjoukkoon vaati ainakin jonkinasteista oman taustan häivyttämistä.

Yliopisto-opiskelusta päähenkilöllä ei juuri ollut käsitystä etukäteen. Kysyttäessä, mistä hän sai tietoa, hän vastaa: ”En mistään. En mä tiennyt siitä yhtään mitään, kun mä menin sinne.”

Historian hän kertoo olleen aina mieluista: ” Se liittyi siihen että mun isovanhemmat, ne kertoi hyvin paljon tälläsiä kiinnostavia juttuja omasta elämästään Lapuan liikkeen ajoilta, sotien ajalta, ne on tälläsiä juttuja mitä mä muistan mitä mä kuuntelin pikkusena hyvin paljon.”

Yliopisto-opiskelu on päähenkilölle ikään kuin ylellisyyttä tai mukava harrastus, jota tehdään muun kuin elannon hankkimisen takia: ”mul oli tämmönen filosofia et kun mä oon yliopistossa, se on tavallaan mun harrastus, mä teen ainoostaan sitä mistä mä todella pidän, en mitään muuta.” Elanto tuli opintotuen lisäksi töistä puhelinhaastattelijana, opettajan sijaisena ja pankissa.

6 Ks. kuvauksia työläistaustasta saatujen ja akateemisten piirien edellyttämien valmiuksien välisestä ristiriidasta esim. Järvinen & Kolbe, 2007 ja Käyhkö & Tuupanen, 1996.

45

Kolmantena opiskeluvuonna päähenkilö huomasi, että opiskeli liian nopeasti ja halusi löysätä tahtia, että sisäistäisi asiat paremmin. Hän menee osapäivätöihin arkistoon. Arkistotyö oli historian alan työtä ja sellaista, johon olisi voinut valmistumisen jälkeen suunnata.

Noususuhdanteen aikana tulee myös mentyä naimisiin ja ostettua kallis asunto, jonka rahoittamiseksi on mentävä parempipalkkaiseen työhön kaupalliselle alalle. Tuolloin

ajatus siitä niin, että mä parin vuoden kuluttua valmistun ja sillon tilanne oli vielä sellanen, et mun oman alan töitä vielä oli tarjolla, ja mä tein tavallaan sen virheen, että mä menin sieltä oman alan arkistotöistä irtisanouduin ja tulin tänne töihin, ihan sen takii et tulis enemmän rahaa, ja sillon mä ajattelin, et parin kolmen vuoden kuluttua kun mä valmistun mä pääsen sitten oman alan arkistotöihin, paremmille paikoille ja saan vakinaisen viran, mut sitten menikin kaikki sekasin ja ollaan tässä.

Lama tulee väliin ja karsii leppoisat ”vanhan hyvän ajan” työpaikat pois. Päähenkilö on jumissa kaupallisen alan töissä, eikä paluuta omalle alalle ole näköpiirissä. Lama huolestuttaa ja tuottaa epävarmuutta siitä, saako hyödynnettyä kalliin ja työlään koulutuksen työllistymällä alalle.

Harkinnassa on ollut myös opettajan ammattiin hakeutuminen, vaikka sekään ei niiden ”maailmanparantaja”-historianopiskelijoiden keskuudessa, johon päähenkilö haluaa samastua, ole helppoutensa ja turvallisuutensa takia sen arvostetumpi kuin kaupallinenkaan ala. Hän kuitenkin kertoo, että ”jälkikäteen ajatellen mä oon muuttanut mieltäni, että se oli vaan semmosta epäreilua kritiikkiä ja suhtautumista niitä kohtaan, koska se on hyvin kunnioitettava ammatti, jos sen opettamisen tekee kunnolla.” Hän on kuitenkin ”idealistisista ja eettisistä” syistä luopunut ajatuksesta, koska pelkää muuttuvansa samanlaiseksi kuin opettajainhuoneiden ”vanhat kääkät.” Tutkijanurakaan ei ole oikein mahdollinen, koska ”se vaatii kyllä erittäin paljon sit se, niin ikävää kun se onkin, se vaatii myös suhteita ja tiettyä nokkimisjärjestystä” ja hän katsoo, että ei ole tässä järjestyksessä millään sijaluvulla. Suhteita ei ole pystynyt luomaan ja ylläpitämään, koska joutuu olemaan koko ajan leipätöissä. Toisaalta hän kyseenalaistaa myös kyvykkyytensä: ”siinä vaiheessa kun mä tulin siihen tulokseen että mulla ei ole kuitenkaan tarpeeksi potentiaalia siihen, kykyä siihen tutkijahommaan niin mä sitten suuntauduin enemmän tähän tota jollekin arkistoalalle, hallintoalalle tulee ehkä se mun semmonen ura sitten tai työ”.

46

Hän myös kritisoi ihanteenaan pitämäänsä maailmanparannus- ja tiedeorientaatiota siitä, että se on ehkä kuitenkin jonkinlaista haihattelua ja että viime kädessä sitä rajoittavat samanlaiset raamit kuin muidenkin ammattien harjoittajia:

Se on toinen asia sitten, mitä se käytännössä on, ikään kuin valmistua opettajaks ja valmistuu virkamieheks ja sitten on nöyrin palvelija maan hallitukselle ja niin edespäin ja sit siinä ei pahemmin pullikoida. Ja ne sit taas, joista tulee tutkijoita, on täysin riippuvainen siitä yhteiskunnan rahoituksesta kuitenkin, käytännössä sitä pysyy siinä pienen ympyrän sisällä koko ajan, vaikka sitä mitä puhuis.

Vaikka tiede ja maailmanparannus onkin arvostettavaa, maisteriksi valmistuminen ei aiheuta suuria väristyksiä. Se on vain ”paperi kouraan”. Ehkäpä siksi, että se ei enää toimi pääsylippuna parempiin töihin. Ura jatkuu kaupallisella alalla, eikä paluu omalle alalle vaikuta todennäköiseltä:

Se on se paha juttu, koska tää lama kestää vielä niin jumalattoman kauan, ei Suomi tästä tokene kymmeneen vuoteen, valitettavasti mä en usko siihen, kyl mä koko ajan niinkun haen oman alan töitä, et jos joku virka vapautuu, mä haen sitä, mut se on aika toivotonta, koska ne menee suhteilla ja pitäis olla kokemusta. Ja jokaikinen vuosi, mitä mä oon poissa omalta alalta, vähentää mun mahdollisuuksia saada oman alan työtä, se on aika paradoksi.

Puoliso on samassa kurimuksessa, vastavalmistuneena ja huonojen työmarkkinanäkymien riepoteltavana. Lapsen saaminen tuo hetken helpotuksen: ”Voitettiin vuosi aikaa, hänelle lisäaikaa.” Vanhempainvapaa on hyväksyttävä syy olla poissa työmarkkinoilta. Ensimmäisen polven akateeminen omaksuu kyllä opiskelijapiiriensä humanistiset ihanteet, mutta tulee myös siihen tulokseen, että hänen ei ole kuitenkaan viisasta jäädä haihattelemaan idealistiseen ohueen yläpilveen, vaan että kaupallinen koulutus on kätevä lisä työmarkkinoilla ja opettajan ammatti järkevä ja eettisesti kestävä suunta.

Tarinan päähenkilö kipuilee taloudellisen yritteliäisyyden ja akateemisen ihanteellisuuden välillä. Hän on vanhempiensa kannustamana hakeutunut elämässä eteenpäin kouluttautumisen ja työteliäisyyden avulla. Ensimmäisen polven akateemisena hänellä on ollut suuri kynnys hakeutua korkeakoulutukseen: ”Iso etu jos on akateeminen tausta, niin varmasti jo etukäteen ajattelee, että jospa minäkin, pitää sitä sitä sellasena […]

itsestäänselvyytenä ja positiivisena”. Korkeakoulutukseen hakeutumiseen tarvittava itseluottamus tulee akateemisissa perheissä kasvaneille annettuna, toisin kuin

47

duunaritaustaisilla. Akateemiseen haihatteluun saattaa olla varaa vain, jos työmarkkina-asema ja sitä kautta oma talous on turvattu. Laman jälkeisille työmarkkinoille työllistymiseen eivät enää riitä pelkät paperit, vaan tarvitaan monenlaista muutakin pääomaa ja osaamista (ks. esim. Tuominen 2013, Ahola 2004, Aro 2003 ja Järvinen & Kolbe 2007) Kuten Kanervo (2006, 22−23 ja 27) toteaa, vaikka muodollinen mahdollisuuksien tasa-arvo koulutuksen kentällä on saavutettu, on kotitaustasta johtuen toisten helpompi valita opintopolkunsa, opiskella vailla taloudellisia huolia ja hankkia harrastusten, järjestötoiminnan tai esimerkiksi matkustelun kautta henkilökohtaisia meriittejä, jotka tekevät erottautumisen suuresta maisterimassasta helpommaksi. Työläistaustasta saadusta heikommasta lähtötasosta huolimatta Ensimmäisen polven akateeminen on opiskeluaikaisten keskustelukumppaniensa kanssa pystynyt pohtimaan opiskelua ja tiedettä ja näiden suhdetta maailmaan niin, että hän on sinut sekä työväenluokkaisten lähtökohtiensa että opiskelun myötä aukeavan uuden, keskiluokkaisemman tulevaisuutensa kanssa.

Vaikka kertomuksen päähenkilön mukaan koulutus ei teekään ihmistä sen paremmaksi kuin hän olisi ilman sitä, hän kannattaa sitä ja on tyytyväinen, että on opiskellut. Hän aikoo laittaa ”lapsetkin opiskelemaan ihan varmasti, ainakin jotain”. Hän tuntuu pitävän koulutusta edelleen toimivana väylänä parempiin työ- ja talousnäkymiin, eikä usko sen ihmistä jalostavaan vaikutukseen: ”eihän koulutus takaa mitään, et eihän, se voi olla vaikka kuinka hieno ihminen, vaikka ei ois käynyt pätkääkään koulua.” Tällä hän asemoi itsensä menneiden sukupolvien kunnioitettavaan ketjuun, jossa maaseudun työväestöllä ei ollut mahdollisuutta tai ehkä tarvettakaan kouluttautua, vaan tekemällä työnsä hyvin ja olemalla uuttera ja ahkera saattoi myös menestyä.

Vanhempien perintönä päähenkilö on ”imenyt äidinmaidossa ja isänveressä kyllä aika punaisen taustan” ja hän suhtautuu ”edelleenkin hyvin myönteisesti asioihin, vaikka se ei toimikaan.” Yhdeltä puolen on ollut tarjolla aktiivista vasemmistolaisuutta, ”maaseudun punaista sorttia, mikä on ihan erilaista kuin kaupungin punaista” ja toiselta puolen, vastareaktiona edellisen sukupolven tiukkaan uskonnollisuuteen, vielä punaisempaa aatetta.

Vaikka peritty ”työväen ilmapiiri” ja ”sosialidemokratian aate” onkin yliopistovuosien myötä vaihtunut suosituksi tulleeseen ”punaviherjuttuun”, päähenkilö on kertojan mukaan edelleen

48

erittäin ylpeä työväentaustastaan. Jopa niin paljon, että hän toteaa, että ”Mä pidän sitä paljon parempana kun mitään akateemista taustaa ja mä itse koen vieläkin kuuluvani työväestöön, ainakin henkisesti jos en nyt millään mittareilla, mä en koe kuuluvani mihinkää yläluokkaan tai perinteisen ajatustavan mukaan, että se on mulle hyvin tärkeä tää tausta edelleen ja mä arvostan sitä.” Esimerkkinä kuilusta suhteessa akateemisiin perheisiin kertomuksessa toimii opiskelutovereiden yllättyneisyys siitä, että hänen isänsä ”käden taidon tekemiset” eivät liittyneetkään harrastuksiin vaan työhän.

Tarinan päähenkilö on eräänlainen pitkälle menneisiin ja tuleviin sukupolviin yltävän ”ryysyistä rikkauksiin” tai ”lopussa kiitos seisoo” -tyyppisten tarinoiden sankari. Sitkeällä työllä ja luottaen omaan arvoonsa ihmisenä on vähittäinen eteneminen ja hyvä, kunniallinen elämä mahdollinen sekä saavuttaa että pitää kiinni. Kun yhteiskunta on viimeisen reilun sadan vuoden aikana käynyt läpi valtavia mullistuksia ensin kansalaisoikeuksien ja koulutuksen laajentumisen myötä koskemaan myös maaseudun työväestöä ja sittemmin teollistumisen ja kaupungistumisen myötä asettaen yhä kohoavia koulutusstandardeja, ovat päähenkilön esi-isät ja äidit pitäneet huolta siitä, että eivät jää koko ajan laajenevasta hyvästä osattomiksi.

Tämän perinnön turvin on hyvä jatkaa vaellusta sukupolvi sukupolvelta aina hieman korkeammalle pitäen kuitenkin mielessä myös sen, että kunnon ihminen on kunnon ihminen riippumatta kulloisistakin aineellisista tai sosiaalisista pääomista. Tämän tarinan sankari on tietoinen ja ylpeä tästä perinnöstä ja aikoo jatkaa sen siirtämistä myös lapsilleen.

Historiallista jatkuvuutta, tapojen ja uskomusten vahvistamista uusilla tekojen ja ajatusten kerroksilla, sedimentaatiota, kertomuksessa edustaa tämä sitkeä, mutta myös suhteelliseksi ymmärretty usko omaan pystyvyyteen ja eettisesti kestävään elämään. Kertoja muokkaa maaseudun punaisesta työläistaustasta, kaupallisesta koulutuksesta ja työkokemuksesta sekä yliopistokoulutuksestaan vankan perustan omalle identiteetilleen. Hän kokeilee, omaksuu ja muokkaa uusia yhteiskunnan- ja maailmanparannuskeinoja omaan repertuaariinsa sopiviksi.

Ensimmäisen polven akateeminen kokeilee myös erilaisia tarjolla olevia rooleja yliopisto-opintojensa aikana: kuppiloissa istuva tieteen valoon uskova maailmanparantaja, vanhoihin kaavoihin kangistuva opettaja, isompien rahojen takia kaupallisella alalla oleva opportunisti ja arkistossa ahertava virkamies.

49

Hän on kertomushetkellä jännittävässä tilanteessa suunniteltua urapolkua uhkaavan laman ja otetun asuntolainan takia. Toivo virkaan pääsemisestä hiipuu ja jumittuminen kaupalliselle alalle uhkaa. Yksi tie eettisesti hyvään työuraan ja sosiaaliseen asemaan näyttäisi olevan mahdollinen opettajan ammatin kautta, jossa vaarana toki vaanii vanhoillisuus, mutta mahdollisuutena liittoutuminen muutamien enemmistöstä poikkeavien opettajien kanssa, ”jotka teki sitä niinkun sitä pitää”, jolloin se on kunnioitettavaa ja arvostettavaa. Kuten toisten isovanhempien sukupolvi yhteisöllisestä uskonnollisuudesta ja edellinen sukupolvi sosialidemokratian aatteesta ja toiminnasta, päähenkilökin saattaa jossain vaiheessa löytää itselleen sopivan yhteisön, jonka kanssa ja tuella ruveta edistämään hyvää maailmassa itselle ja tuleville sukupolville.

Muodostaessaan tarinaa perhehistoriastaan, Ensimmäisen polven akateemisen kertoja tekee reipasta identiteettityötä. Historioitsijan ammattitaidolla hän suhteuttaa päähenkilön menneisyyden koko kansakunnan historiaan ja mainitsee, että päähenkilö on pitkälti sukunsa suullisen perinteen kiehtovuuden takia ylipäänsä alan valinnut. Tarinassa kaikuvat kulttuuriset kertomukset maaseudun työväestön vapautuksesta uutteran Koskelan Jussin jalanjäljissä, äänioikeuden saaminen kaikille, kuten Punaisessa viivassa ja opiskelijaradikalismin vesittyminen Vanhan valtauksen aikojen kaihoisaksi muisteluksi. Kun hän suuntaa tulevaan, on hänellä jo kokeiltuina ja repertuaarissaan niin maailmanparantajan, pankkivirkailijan, akateemisen arkistotyöläisen, opettajan kuin yrittäjänkin roolit.

Ensimmäisen polven akateeminen asemoituu kertomuksessa ennen kaikkea toimijaksi. Hän ottaa erilaisia askeleita koulutus- ja urapolullaan ja etenee määrätietoisesti kohti sosiaalista nousua. Lama on melkeinpä ainut sellainen vastavoima, jonka edessä tarinan sankari on jossain määrin avuton ja pakotettu tekemään sellaista, mitä ei haluaisi. Hän on hieman jumissa kaupallisen alan töissään, mutta ei ollenkaan sinänsä huolissaan työllistymisestään, koska on jo töissä. Opintojen arvo ihmisen koulijana valmiiksi tiettyjen standardien mukaiseen elämään työväestön ja yläluokan välissä ei kyseenalaistu.

50 5.1.3 Lääkärin lapsi

Kolmas tarina alkaa, kun viisitoistavuotias tyttö saa elokuun alussa, juuri ennen yhdeksännen luokan alkua, kauhukseen tietää, että joutuu muuttamaan Helsingistä pienelle teollisuuspaikkakunnalle. Muutto johtuu isän, pidetyn lääkärin ja seuramiehen tekemästä konkurssista ja rahavaikeuksista. Häpeän saattelemana isän jo ennestään runsas alkoholinkäyttö saa synkempiä vivahteita muuton jälkeen. Äiti kuvautuu tarinassa taiteiden parissa viihtyvänä kaunosieluna, joka elää miehensä varjossa eikä oikein osaa tai pysty tukemaan tytärtään tämän nuoruudessa eikä myöhemmin pikkulapsiperheen pyörityksessä, vaan viilettää mieluummin kulttuuririennoissa. Pikkukaupunki ja sen suuri, vanhoillinen koulu on iloton paikka, jossa ”seistiin paririvissä ja kuunneltiin aamunavauksia”. Paikkakunnalla meno on ”vähän semmosta junttia”: Nuoriso on eri leireihin jakautunutta ja ennakkoluuloista ja osa karsastaa päähenkilöä siksi, että tämä tulee Helsingistä ja jotkut myös siksi, että tämä on ”kapitalisti-lääkärin tytär”. Hän vihaa koko angstisen nuoruutensa voimalla paikkakuntaa ja toisista pahaa puhuvia ”selkään puukottajia”, jos kohta saa sieltä myös ystäviä, koska ”pakkohan siellä oli jonkun kanssa olla”, hän kun ei ”kestä yksinäisyyttä sekuntiakaan.”

Vajaan neljän vuoden kärsimyksen jälkeen, heti ylioppilaskirjoitusten päätyttyä hän muuttaa takaisin Helsinkiin ensin kesätöihin ja sitten opiskelemaan.

Akateeminen alanvalinta on erilaisten luonnontieteellisten ja taideteollisten ajatusten jälkeen ollut varsin selkeä: ”Kieliähän mä kai tässä sitten nyt luen kuitenkin”, vaikkakin taustalla on ollut toive, että jossain vaiheessa keksisi ”jotain viisasta.” Nimenomaan Helsingin yliopistoon hakeutuminen on itsestäänselvää eikä muu kuin akateeminen koulutus ole kertojan puheessa esillä. Kielet ovat aina olleet päähenkilön mielestä helppoja ja matkustelu, vieraat kulttuurit ja muualta tulevien ihmisten kanssa puhuminen mieluista. Perhe ei ole matkustellut paljon, mutta oman kielitaitonsa huonoudesta turhautuneet vanhemmat ovat lähettäneet tyttärensä kielikursseille, kesätöihin ja au-pairiksi ulkomaille.

Opiskelujen alkuaikoina kertoja kuvaa päähenkilön silkkaa lapsellisuuttaan ensin valitsevan parhaat aerobic-tunnit ja sitten katsovan, kykeneekö sen lisäksi osallistumaan luennoille.

Tässä kohdassa tarinan kertoja katsoo päähenkilöä viisaamman aikuisen perspektiivistä. Aika menee lähinnä ”lojuessa” tylsistyneenä kahvilassa odottamassa, että joku luento tai kurssi

51

alkaa, ja seuratessa, miten muut kieltenopiskelijat, kiltit perhetytöt skottihameet päällä ja salkut kädessä ”töps, töps, töps töpötti luennolta toiselle ja niiden kanssa ei voinu puhua mistään.” Yhteenkuulumattomuuden tunne kumpuaa siitä, että ”ne tuhras niitä juttujansa ja ne oli niinku, ei niitä ollu kukaan, elämä potkassu päähän kertaakaan ja niillä oli isit ja äidit, jotka maksoi ne kielikursseille ja ne tiesi mitä ne tekee loppuelämällänsä ja ne oli kaikki kirjoitettuna kalenteriin valmiiksi ja, ei meillä ollu mitään yhteistä, ei yhtään mitään”.

Kanssaopiskelijoista osa vain suoritti kursseja mitään miettimättä ja osa meni joko ”kauppikseen tekemään rahaa oikein olan takaa” tai oikeustieteen avulla kohti menestyksekästä uraputkea. Päähenkilö ei oikein sopeudu joukkoon, koska ei osaa puhua kirjakieltä tai koska nauraa asioille ja hän toteaakin: ”Kai ne sit oli viisaampia.” Hänen kertomuksessaan narratiivista identiteettiä rakennetaan oppositiossa muihin kieltenopiskelijoihin.

Myös pääainelaitoksella kohtelu on tylyä: Opettajat kulkevat nenä pystyssä ja antavat lähinnä ymmärtää, että ”te olette idiootti.” Sivuaineesta löytyy kuitenkin iloisempi joukko ja muutamaksi vuodeksi hän siirtyykin pelkästään sinne. Graduohjaajaksi löytyy viimein sympaattinen professori, joka ”oli ainoo ihminen, joka anto mulle positiivista palautetta ja joka kerto, että sä keksitkin jotain, että sä tajuutkin jotain.” Gradu valmistuu nopeassa tahdissa lasten syntymän jälkeen, jolloin tekeminen on muutenkin ryhdistynyt, kun ei enää voi ”notkua kahvilassa” vaan pitää tehdä opinnot tiukassa aikaraamissa lasten ja työssäkäynnin ohella.

Määrätietoisuutta lisää myös se, että päähenkilö on viimein keksinyt, että opettaminen on sitä, mistä hän pitää.

Opiskelukavereissaan tarinan päähenkilö on kohdannut myös ei-akateemisten vanhempien lapsia. Hän on ollut hämmästynyt, että kaikkein vanhemmat eivät olekaan opiskelleet, ja toteaa eläneensä ”pienes pumpulissa”. Toisaalta hänellä on kokemusta myös hyväosaisuuden takia halveksituksi joutumisesta ja kulissien takaisesta kärsimyksestä. Hän ”tietää ettei mihinkään koskaan löydy vaan yhtä selitystä” ja ” ei voi tuomita ketään suoraan.” Hänellä ei myöskään ole tarvetta menestyä elämässä haalimalla rahaa, kun ”on nähnyt miten se lentää taivaan tuuliin”. Kesämökkejä, veneitä, notkuvia pöytiä ja hauskanpitoa on seurannut useampi kuin yksi konkurssi ja isän varhainen kuolema. Kertoja toteaa, että ”ne jotka rupee juokseen,

52

en mä usko että se on mikään se raha, se on se asema, minkä perässä ne juoksee […] niiden mielestä me ollaan varmaan ihan yhtä dorkii, niin siis kaikki kiltsit kauheesti yrittää, et nyt haet sitä ja tätä ja paikkaa, että pääset siitä opettamisesta.” Maallisen mammonan ja aseman sijaan päähenkilö arvostaa turvallista ja tavallista perhe-elämää, mukavaa työtä, jossa voi olla oma itsensä ja sosiaalisia suhteita. Sen sijaan, että pitäisi olla jotenkin huomattava tai erityisemmin vaalia kulttuurikodin perintöä hän tahtoo ”nauttia siitä mitä on.” Opiskeluaikojen työ asiakaspalvelutiskillä oli hyvä lopettaa, koska siinä onnistuminen vaati itsen häivyttämistä ja hillitsemistä, kun taas opettajana saa olla persoonallinen ja ”joka suuntaan pursuava”, jolloin ”kaoottisen persoonan” voi kääntää voimavaraksi.

Lama-ajan epävarmuus ei varsinaisesti huoleta, päähenkilö on ”optimistinen kaikesta huolimatta” ja uskoo, että ”kaikki käy hyvin”. Hän on onnellinen opettajana:

Mä viihdyn ihan hirveen hyvin ja mä haaveilen kauheesti että mä pääsisin auskultoimaan jonnekin, mä voisin siellä olla pätevä ja mä saisin olla siellä,

Mä viihdyn ihan hirveen hyvin ja mä haaveilen kauheesti että mä pääsisin auskultoimaan jonnekin, mä voisin siellä olla pätevä ja mä saisin olla siellä,