Tunnollinen alisuoriutuja

Kertomus nelikymppisestä venäjän kielen maisterista on kuvaus pitkästä ja raskaasta yli kahdenkymmenen vuoden mittaisesta opiskelutaipaleesta, jonka jälkeen tutkinto on vihdoin valmis. Hän on kipuillut koko tuon ajan yhtäältä perhe- ja muiden velvollisuuksien ja toisaalta päämäärättömän opiskelun välillä. Kerrontahetkellä suururakka on ohi ja ainakin valmistumisesta ahdistelevien kyselijöiden suut toistaiseksi tukittu. Tulevaisuusperspektiivistä käsin katsottuna koko hankkeen järkevyys näyttäytyy kuitenkin erittäin kyseenalaisena.

Päähenkilölle itselleen siinä on lähinnä merkityksellistä vain se, ”että mulla on nyt ne paperit ja mä oon nyt osottanu että mä oon kyenny tekemään tämän homman loppuun” ja hyödyllistä vain se, että hän saa nyt pätkätöistään luokanopettajana enemmän palkkaa kuin ennen valmistumista.

Työllistymisnäkymät eivät kuitenkaan näyttäydy kertomuksen päähenkilölle yhtään sen parempina kuin ennen opiskeluja. Lukioon ja korkeakouluun on tullut mentyä lähinnä sen takia, että lukioon oli mentävä, koska se reitti oli itsestään selvä niille, jotka olivat hyviä koulussa. Sen tarkemmin ei ketään aikuista kiinnostanut hänen alanvalintansa, eikä sitä osannut esikuvien puutteessa itsekään oikein ajatella. Ei-akateemisten vanhempien lapsena ei päähenkilö ei käytännössä tiennyt yliopistosta mitään ennen sinne menoaan.

Omistautuessaan muille asioille hän ei koko opiskeluaikanaan päässyt oikein osaksi

56

yliopistoyhteisöä ja kiinnittyminen akateemiseen maailmaan ja opiskelijayhteisöön jäi ohueksi ja mahdollinen vertaistuki identiteettipohdiskeluihin jäi puuttumaan. Kerrontahetken itsetuntemuksen ja elämänkokemuksen perusteella jokin käytännöllisempi ala tai selkeän ammattipätevyyden antava koulutus olisi ollut parempi valinta. ”Oisin voinu lähtee vaikka rekkakuskiks. Oikeesti.” Opinnoista on sekä hyötyä että haittaa: Akateemisista pätkätöistä saa parempaa tuntipalkkaa, mutta suorittaviin töihin, esimerkiksi kaupanmyyjäksi, ei pääse.

Keskisuuren kaupungin maaseutualueella asuneena, mutta kaupungissa koulut käyneenä päähenkilö on kokenut ulkopuolisuutta ja irrallisuutta jo pienestä pitäen. Kun muut tytöt leikkivät keskenään koulun jälkeen, hänen piti kiirehtiä joko soitto- tai musiikinteoriatunnille musiikkiopistoon tai orkesteriharjoituksiin, joista oli bussilla takaisin kotikylällä vasta illalla.

Sama jatkui myös opiskeluaikana, jolloin opiskelijaelämä jäi väliin, kun kotona ollutta hevosta piti kiiruhtaa hoitamaan heti, kun viikon luennoilta ja harjoituksista suinkin pääsi. Myös jo lukioaikana löytynyt elämänkumppani asui kotipuolessa, milloin ei ollut opiskelemassa samalla paikkakunnalla kuin päähenkilö. Yhdessä vaiheessa myös toisen vanhemman auttaminen hänen käynnistellessään yritystoimintaa ajoi kirkkaasti ohi omien opiskelujen, kun päähenkilö opintotuella eläen oli ilman palkkaa töissä tämän yrityksessä: ”Se toisen auttaminen oli paljon tärkeempi juttu siinä vaiheessa.” Kertomuksessa piirtyy kuva päähenkilöstä, joka ei oikein kiinnity opintoihinsa eikä opiskelijayhteisöön.

Kertoja kuvaa päähenkilön lapsuutta ennen kouluaikaa seesteisenä ja vanhemman veljen koulunkäynnin innoittamana hänkin oppii lukemaan ja haaveilee kouluun pääsystä. Kun koulu sitten alkaa, se onkin suuri pettymys. Siellä on kova kuri ja tylsää, kun ei saa mennä omassa tahdissa eteenpäin eikä ole tarpeeksi haasteita. Niinpä hänestä tulee alisuoriutuja, joka ei ota enää koko koulua niin vakavasti, kun ei saa kykyjensä mukaisia tehtäviä, joista innostua.

Varsinkin yläkoulussa lähti koulunkäynti menemään

vähän niinku silleen, että ei mennykään enää niin hirveen hyvin, vaan lähti menemään vähän tälleen niinku häränpyllyä, alaspäin […] läksin menemään semmosten kavereitten mukana, niille ei ollu se koulu tärkeetä, niin sit meni ehkä ne omat opiskeluun liittyvät asiat, vähä hällä väliä, mut kuitenkin, et olisko voinu, oisko mun pitäny tehä tota ja oisko mun, siihen aikaan jo paino vähän mieltä, että pitäskö jotain tehä vähän topakammin.

57

Vaikka koulunkäynti ei varsinaisesti innosta, ”kuhan tehään vaan jotaki”, silti kaihertaa, että olisi se voinut paremminkin mennä. Lukion viimeisellä luokalla ruotsin opettaja kuittailee, että ”pitäsköhän sun vähän opiskella, että pääsisit noista kirjoituksista läpi”, josta päähenkilö vetää johtopäätöksen, että ”ei hitsi, mää oon kyllä aika huono.” Opiskelutaitoja ei ole opetettu eikä niitä ole tullut myöskään itse opeteltua. Kun olisi pitänyt keskittyä kiroihin ja yrittää opetella lukemaan kokeisiin, ”niin mä vaan kattelin ikkunasta ja haaveilin jotain olematonta.”

Graduntekoa ensimmäistä kertaa aloitellessaan, päähenkilö ei saanut tarvittavaa apua ja oma osaaminenkin tuntui täysin riittämättömältä:

Millä kielitaidolla tässä tehdään mitään gradua. Ei mulla ei ollu semmosta, mä aloitin sitä graduani tekemään, mutta ei mulla riittäny kekseliäisyys ylipäätään, että mistä mä teen, emmä osaa tehä, vähän semmonen tunne. Et se jäi sitte, et vähän tuuliajolla koko ajan semmonen tunne, mitä tässä nyt oikeen niinkun tapahtuu.

Niinpä gradun tekeminen onnistui vasta 10 vuotta myöhemmin, kun motivaattoriksi ilmaantui venäjän kielen opetukseen liittyvä projekti, jonka puitteissa lopputyö sitten syntyi. Silloin oli jonkin aikaa tunne, ”että hei, että nytkö niitä opiskelijoitako sitten on, että nytkö vois olla sille venäjänkielen opellekki töitä että mitä jos niinku vaikka ite päkäsis ne opinnot äkkiä loppuun tässä.” Koska opetettavia aineita tutkinnossa on vain yksi, ei työllistyminen pelkästään pienen valinnaisaineen opettajaksi ole kuitenkaan todennäköistä.

Luokanopettajan sijaisena tarvittavan osaamisen ei kertoja katso maisterin papereiden saamisen myötä kuitenkaan päähenkilöllä yhtään lisääntyneen. Erilaisten asioiden oppimista on kuitenkin tapahtunut pitkin matkaa opiskelujen, mutta vielä enemmän aikuiseksi kasvamisen, elämänkokemuksen ja erilaisten yritysten ja erehdysten kautta. Vaikka huonoa omaatuntoa on pitänyt potea ristikkäisiin ja vastakkaisiin suuntiin yhtä aikaa, on hevosen omistaminen opettanut etenkin sitoutumista ja vaikuttanut moniin isoihin ratkaisuihin elämässä. Opiskelu toisella paikkakunnalla oli poissa hevosen tarvitsemalta läsnäololta, mutta hevonen ja myöhemmin perhe taas vei aikaa opiskelulta, joka taas oli ainaisena kaiherruksena mielenpohjalla vaivaamassa. Yrityksen pyörittäminen taas opetti käytännössä esimerkiksi markkinointia, kirjanpitoa ja atk-taitoja. Opinnoissa päähenkilö valitsi yhdeksi sivuaineeksi yrityksen taloustieteen, että saisi osaamista yrityksen pyörittämiseen. Nyttemmin hän on

58

tehnyt välillä töitä tilitoimistossa kirjanpitäjänä ja päässyt hyödyntämään näitä sekä käytännössä että koulutuksessa saatuja taitoja ja tietoja. Monilapsisen perheen ja usean hevosen hoitaminen käy täyspäiväisestä työstä, vaikka päähenkilö työttömän statuksella virallisesti onkin.

Kertoja kritisoi voimakkaasti suomalaisen yhteiskunnan meritokratiaa ja sitä, että kaikesta pitää olla tutkintotodistus. Silti sekään ei riitä, jos ei käytännössä osaa mitään. Päähenkilökin on suorittanut ulkomaankaupan erikoisammattitutkinnon ilman työharjoittelua, koska harjoittelupaikkoja tarjoavia yrityksiä ei yksinkertaisesti ollut 15 vuotta aikaisemmin, kun hän tuota tutkintoa suoritti. Todistus ei merkitse mitään, koska sitä varten opiskeltu tieto on jo vanhentunutta ja käytännön taitoa tai kontakteja työnantajiin ei edes päässyt syntymään.

Samoin venäjän kielen asiantuntijatehtävät tai aineenopettajuuskin tuntuvat aika utopistisilta, koska käytännön kielitaito on ruostunut ilman jatkuvaa kielen käyttämistä.

Tää koulutuksen merkitys niin kun tässä maassa on mun mielestä vähän ylikorostettuki, et voi jotakin osata oppia tekemään ilman sitä, että sua ohjataan, ilman että sua koulutetaan johonkii. Tässä vaiheessa miettiny, kun tie on auki, että mitä mä teen, että teenkö mä mitään tällä mun opiskellulla tutkinnolla […] voin sanoo, että mä oon valmistunu nyt, vaikka ei ookaan itte siitä varma omasta osaamisestaan […] miks ei vois asioita oppia ite ja sanoa olevansa jossain asiassa asiantuntija, ja sitte tehhä niitä omia ratkasuja.

Päähenkilön puoliso on myös elävä esimerkki koulutuksen ja työelämässä tarvittavan osaamisen kohtaamattomuudesta. Hän on ollut 15 vuotta asiantuntijana samassa yrityksessä pääasiassa oman harrastuneisuutensa kautta hankitulla osaamisella. Kouluttautumisyritykset eri oppilaitoksissa osoittautuivat turhauttaviksi ja hyödyttömiksi.

Ilman nuoruudessa ostettua hevosta, ilman puolisoa ja lapsia, ilman lukioon ja sieltä yliopistoon vailla selkeää urasuunnitelmaa opiskelemaan menoa, olisi elämä ehkä ollut toisenlaista. Jos olisi voinut edes kuvitella ajattelevansa ammatinvalintaa jo yläkouluiässä ja jos ei olisi ollut niin automaattista, että ammattikoulu on vain joillekin muille kuin hänenlaisilleen, olisi ehkä tullut paremmin harkittua, minne hakeutuu opiskelemaan. Etenkin jos joku aikuinen, edes opinto-ohjaaja olisi jututtanut ja kiinnostunut siitä, mitä hän henkilökohtaisesti voisi haluta tehdä, olisivat asiat ehkä nyt paremmin. Massana mentiin

59

lukioon ja massana haettiin yliopistoon ja kun sinne päästiin, oltiin ”pihalla kuin lumiukot.”

Keskityttiin ensimmäisenä vuonna pääaineeseen, kun niin kaikki sanoivat ja ihmeteltiin seuraavina vuosina, mitä muuta siellä pitäisi ymmärtää valita. Yrityksen taloustiede sivuaineena oli joidenkin mielestä ”kova juttu”, mutta päähenkilö ei tunne bisnesmaailmaa omakseen. Hänen kiinnostuksensa venäjän kieleen on ennemminkin humanistista:

analyyttista ja kulttuuriin kohdistuvaa. Opintojen kuluessa paljastuu, että yliopistossa ei kielitaitokaan erityisemmin kartu, vaan että sitä olisi pitänyt mennä opettelemaan Venäjälle vuodeksi tai kahdeksi eikä yliopistoon. 1990-luvulla ei myöskään Internet, YouTube tai venäjänkielinen media olleet samassa mitassa saatavilla, jolloin nykykielen oppiminen oli melko hankalaa.

Kertoja kuvaa päähenkilön olevan haastatteluhetkellä risteyskohdassa, eräänlaisessa seisahtuneessa tilanteessa ”takki tyhjänä” loppuun saatetun tutkinnon jälkeen, mutta ennen uuden suunnan tai projektin hahmottelua tai valintaa. Hän

elää nyt siinä nykyhetkessä niin voimakkaasti. Ja tietyllä lailla niin kun ite aattelen, että oon pyrkiny, jotta pääsee asioissa eteenpäin, niin koittanu niin hirveesti olla miettimättä sitä menneisyyttä ihan sen takia ettei ala ahdistaa ja tule mietittyä liikaa että oisko sittenkii pitäny tehä toisin. Monet asiat on semmosia että tulipahan tehtyä, mutta.

Tehty mikä tehty, mutta omien arvovalintojen ja oman tärkeysjärjestyksen ohjaamana.

Yhtäältä päähenkilöä melkein kaduttaa, mutta toisaalta on elämä ollut omannäköistä. Hän pohtii, että ”Mä oon monessa jutussa ollu vähän semmosen toisenlaisen polun kulkija kun valtavirta, vaikka näitä heppajuttuja, että keksinks mä niistä hevosista sitte jotaki, onko ne sit se mun homma että uskallanko mä lähtee.” Risteyskohdassa hän miettii, olisiko oman liikeidean kehittäminen hevosten ja yrityksen pyörittämisen osaamisen kautta mahdollinen yhtenä vaihtoehtona. Sitä varten olisi ehkä hyvä opiskella lisää yrittäjyyttä tai kauppatieteitä.

Toinen vaihtoehto voisi olla tai ehkä olisi voinut olla ennen ison perheen hankkimista luokanopettajan pätevyyden hankkiminen.

Venäjän maaseudulla tehdystä kieliharjoittelusta oli se hyöty, että siellä näki, miten vaatimatonta elämä voi olla ja kuinka silti pärjätään. Globaalissa mittakaavassa omat kipuilut pätkätöiden ja hyödyttömien, mutta työläiden opiskelujen kanssa ovat pientä, eikä mitään

60

hätää ole edes lama-aikojen kolkutellessa ovelle. Suuri asuntolaina

on kohta jo maksettu, et ei semmosta huolta oo siitä. Jos vaan perhe pysyy yhdessä, nii me hoidetaan tää homma omana tiiminä, niin ei meillä oo mitään hätää […] ehkä nää kokemukset sieltä ku oot käyny kattomassa sitä elämää vähän muualla, tuo vähän semmosen erilaisen suhtautumisen siihen, meillä se lämmin vesi tulee sieltä hanasta et ei sillai.

Kunhan saa lapsille ruokaa pöytään ja laskut maksettua, se riittää. Suurta arvostusta muitten silmissäkään ei tarvitse hakea oppiarvoilla tai uralla tai muilla saavutuksilla: ”Jos selviäis tästä elämästä muuten eteenpäin, olla sinut sen oman elämänsä kanssa.” Lama ja työllistymisvaikeudet eivät huoleta, koska elämän fokus on perheessä ja hevosissa, ja jos kaikki jatkuu entisellään, ei ole mitään hätää.

Tarinan päähenkilö elää ristiriitaisten vaatimusten ja velvollisuuksien, mutta osin puutteellisten selviytymiskeinojen täyteistä sosiaalisesti ja henkisesti rikasta elämää. Hänellä on lapsuudenkodista tuttuun tapaan iso perhe ja syvä toveruus ”nelijalkaisten kavioeläinten”

kanssa. Kannattelevina voimina hänen tarinassaan näyttäytyvät perhe, hevoset ja puoliso, jonka kanssa hän on viettänyt yli puolet elämästään. Koulutuksen merkitys elämänkulun kokonaisuudessa on melkein miinusmerkkinen, se on häiriötekijä, välttämätön paha, pettymys. Kysymykseen ”Olikse nyt sitten kaiken tämän vaivan arvoista”, hän toteaa, että

No ei varmaan. Ehkä jos nyt olisin lukion penkiltä lähössä, niin kiitos riittäs vähän pienempiki juttu, jolla voi päästä tekemään jotain semmosta sillai, että käynpä töissä ja tuunpa pois ja teen jottai muuta sitte, eikä että koko ajan on semmosena mielessä.

Korkeakoulutukseen on tullut hakeuduttua ja tutkinto suoritettua, koska se on ollut oletusarvo. Sillä saa todistettua, että pystyy siihen, mutta sen välineellinen arvo työmarkkinoilla on kyseenalainen. Lahjakas muusikonalku alakoulussa ei valinnut musiikkia urakseen, koska se ”ei napannut” ja koska duunari- ja yrittäjäperheen lapsena hänen oletettiin hankkivan kunniallisen ammatin. Hevoset ”nappasivat”, mutta venäjänkielen opettajan työllistymismahdollisuuksia ei yliopistossa pohdittu. Sukkulointi itselle tärkeimpien suhteiden ja velvoitteiden ja pakollisen kouluttautumisen välillä on ollut kuluttavaa.

61

Tarinan päähenkilö on kärsijä ja toimija. Hänet on sysätty suurten ikäluokkien vanhempien lapsena kiihtyvän koulutustason nousun keskelle. Isän neuvo venäjänkielen osaajien tarpeesta esimerkiksi tulkkeina tai opettajina ei enää pätenyt Neuvostoliiton ja idänkaupan romahdettua. Vähäinen tieto yliopisto-opinnoista ja selkiintymätön uratoive eivät myöskään auta oman uran eteen tehtävien ratkaisujen tekemisessä. Nyt risteyskohdassa on suunta eteenpäin ja seuraava konkreettinen askel haastattelun jälkeen on yliopiston neuvontatiskille, josta päähenkilön toiveena on saada tietoa vastavalmistuneiden uraohjauspalveluista.

Jo kauan sitten olisi ollut tarvetta saada käydä kokonaisvaltaista, henkilökohtaista keskustelua, jossa olisi voinut ”avata omia vahvuuksia”, tuoda siihen ”sitä henkilökohtaista elämäänsä” ja

”herättää vaihtoehtoja.” Hän peräänkuuluttaa yliopistoihin ”elämän personal trainereita”

pelkän ”hopsauksen” tai opintojen aikataulutuksen sijaan. Jos hän nyt menee ohjaukseen, hän saattanee viimein pohtia myös työllistymisen kannalta, miten saisi omat potentiaalinsa käyttöön, miten tunnistaa vahvuuksiaan ja osaamistaan ja miten vahvistaa uskoa siihen, että pärjää ja osaa. Innokkaasta oppijasta, lahjakkaasta muusikonalusta ja empaattisesta eläinten ja ihmisten auttajasta ja hoitajasta tuli tarinassa massaan puristettu alisuoriutuja, joka ei uskonut omiin kykyihinsä. Tekemällä oppiminen on kuitenkin kantanut ja ehkäpä hän vielä löytää sieltä, missä oli jo jotain, aineksia siihen, miksi hän voisi vielä tulla tai mitä hänen ehkä täytyy olla (Ricoeur 1981, 177).

Kahden sukupolven väliin sijoittuva Tunnollisen alisuoriutujan kertomus on tämän yhtäältä työelämässä ja toisaalta yliopistojen opintojen ohjauksessa tapahtuneen muutoksen väliin putoamisesta ehkä riipaisevakin kuvaus. Kun peruskoulussa, lukiossa tai yliopistossa ei ollut tämän uudenlaisen työelämän kanssa selviytymiseen tarjolla tarpeeksi tietoa tai ohjausta tai päähenkilö ei ollut osannut sitä hakea, hän opiskeli tutkinnon, jolla ei ole ollut tähän mennessä paljon käyttöä tai jonka arvoa hän ei ole saanut hyödynnettyä työelämässä. Hänellä odotus on ehkä ollut, että opiskelu sinänsä johtaa itsestään jonnekin tai hän on arvottanut muut asiat korkeammalle kuin oman uran tai työllistymisen edistämisen.

Hän uskoo, että korkeakoulutus ei kannattanut, vaan on ollut turhan työläs ja kallis hukkasijoitus. Hän toivoo, että olisi etsiytynyt johonkin selkeämmin ammatilliselle tai edes

62

jonkin työllistävän pätevyyden tuottavalle koulutuspolulle yliopistossa. Koulutus ei kannatellut, vaan hajotti voimia. Hänen kertomuksessaan korostuu pettymys korkeakoulutuksen lupaaman hyvän vähäisyyteen suhteessa sen vaatimiin uhrauksiin. Hän toivoo, että jako työväen ja keskiluokan välisiin koulutuspolkuihin ei olisi ollut niin jyrkkä siinä vaiheessa, kun joutui tekemään koulutusvalintojaan ensin lukioon ja sieltä umpimähkään jonnekin, mihin sieltä kuului hakeutua.