Määrätietoinen ajelehtija

Ensimmäinen tarina kertoo toisen polven helsinkiläisestä pojasta, joka liikkui 1970-luvun lopulla 14—15-vuotiaana punkkaripiireissä, joi keskiolutta ulkosalla ja pakoili poliisia.

Kymmenennen ikävuoden jälkeen hän alkoi vapaa-aikanaan liikkua

sellaisessa porukassa, josta iso osa ei menny lukioon, osa ei menny mihinkään, kaikennäkösiä […] ainakin just ennen sitä lukioaikaa oli semmosta, siit on muutama ollut vankilassa ja tekee mitä tekee. Kaipa nyt suurinpiirtein kaikki on jonkunnäköisiä luusereita niinkun tän yhteiskunnan mittapuun mukaan. No ei siin mitään, juotiin keskikaljaa ja pörrättiin pitkin poikin siellä, ei varmaan mitenkään niin hirveen normaalia nuoruutta, ostetaan niinkun kassi keskikaljaa ja mennään pöpelikköön juomaan.

Kertojan olettama ”normaali” tai ”tämän yhteiskunnan mittapuu” ei sisällä kuvatun kaltaista toimintaa. Yliopistollisessa haastattelukontekstissa normaali voisi sen sijaan olla sellainen keskiluokkainen nuoruus, jonka jälkeen on tyypillistä mennä opiskelemaan korkeakouluun.

Siinä harrastuksia voisivat olla pikemminkin soittotunnit, muut taiteet tai urheilu kuin pussikaljoittelu metsässä.

Tämä poika oli kuitenkin kiinnostunut myös lukemisesta: ”Historia, uskonto ja psykologia, et ne on ollut mulle aina sellasia, jotka on kiinnostanut, kuitenkin sillon mä muksuna jo luin hirveesti silloin, aina kun ei ollut kaljalla niin mä luin itse asiassa melkein. […] Kaikennäköistä,

39

laidasta laitaan.” Koulunkäynti sujui myös tyydyttävästi, koska vanhemmat olivat läsnä ja ”pyrki parantamaan mun tapoja jatkuvasti”, isä ilmeisesti kovemmalla otteella ja äiti osoittaen ”ymmärtäväisempää asennetta, suvaitsevampaa”. Vaikka haastateltava ei taustatietoja enemmän sisaruksistaan puhukaan, isosiskosta on haastatteluhetkeen mennessä tullut sihteeri ja pikkuveljestä yo-merkonomi. Sisarukset ovat opistoasteen koulutuksen käyneitä, ikään kuin isän akateemisen ja äidin kouluasteen välissä. Äiti oli työväenluokkaisesta taustasta kansakoulupohjalta lyhyen kurssin kautta päässyt lentoyhtiön palvelukseen ja sitä kautta perhe on saanut mahdollisuuksia matkustella ulkomailla. Isän isä oli ollut armeijassa töissä ja isä opiskellut valtiotieteellisessä tiedekunnassa valmistumatta, mutta tehnyt pitkän uran pankkimaalimassa. Lukioon meno oli kaveripiirin moninaisuudesta huolimatta itsestään selvää. Poika meni myös armeijaan ja sanoo, että isän mieliksi palveli pidempään kuin minimiajan. Lukion jälkeen poika oli muutaman vuoden hanttihommissa ja välivuosien jälkeen pyrki Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja pääsi sisään.

Kertomus sisältää vastavoimina keskiluokkaisen perheen ja erityisesti isän autoritaarisen tyylin ja vastaanhangoittelevan, aikansa työväenluokkaisesta perinteestä nousevassa nuorisoaktivismissa ja sen lieveilmiöissä mukana olleen pojan välillä⁴. Haastattelijan melko läpinäkyvä suhtautuminen halveksuen ”statustyyppeihin” ja ”uraputki-ihmisiin”

todennäköisesti vaikuttaa myös siihen, että haastateltavan on esitettävä kertomuksen päähenkilö ennemminkin oman tiensä kulkijana, kuin perinteisiin arvoihin, statussymbolehin tai välineelliseen opiskeluasenteeseen sitoutuvana. Kertomuksen punkkaripoika elää ikään kuin samanaikaisesti kahdessa todellisuudessa. Hän osallistuu tyhjien liiketilojen valtaamiseen, jolla saadaan alueelle nuorisotalo, on mukana ”uuden aallon jutuissa”, mutta samaan aikaan elää keskiluokkaisessa perheessä, jossa käydään armeija, mennään lukioon ja hankitaan akateeminen koulutus.

Akateemiseen koulutukseen hakeutuminen ja yliopistossa opiskelu kuvautuvat kertomuksessa myös osin ristiriitaisesti, kun kertojan pitää taistella haastattelijan yliopistosta esittämää traditioihin luutuneisuutta ja opiskelija-aktivismista pelkästään opiskelijajärjestöihin keskittyvyyttä vastaan. Kertoja kieltää yliopiston olevan päähenkilön henkinen koti, opiskelu

4 Katso lisää punk-liikkeestä esim. Hannerz 2015, Subcultures Network, 2014 ja Valtonen & muut 2015.

40

ei pääsääntöisesti ollut hänestä kiinnostavaa ja järjestötoiminnassa mielenkiintoista oli vain juhliminen. Kertoja väittää yhtäältä päähenkilön olevan ”laiska” ja ”täysin saamaton”, hänen elämänsä olleen ”semmosta ajelehtimista, ja teki nyt mitä sattuu tekemään, mä en oo koskaan ollut semmonen, et mä olisin suunnitellut pitkän tähtäimen suunnitelmia. Tai on tietysti jotain semmosia, mitä tietää, et on pakko tehdä”. Olisi kiinnostavaa, jos haastattelija olisi kysynyt, mitä ovat nuo pakolliset asiat. Oletan, että esimerkiksi lukio, armeija, yliopistotutkinnon loppuun saattaminen, naimisiin meno ja lapsesta huolehtiminen saattaisivat olla tällaisia pakollisia asioita.

Vaikka kertoja korostaa päähenkilön elämän olevan sattumanvaraista ajelehtimista ja tärkeintä olleen lähinnä kavereiden kanssa juhlimisen, kertomuksessa kuitenkin johdonmukaisesti myös toistuu se, että jo lapsena isän kokoaman kirjaston ja muun lukeneisuuden ja kokemuksen kautta syntynyt kiinnostus historiaan, filosofiaan, uskontoihin ja psykologiaan on kantanut opiskelemaan nimenomaan yhteiskuntatieteitä, eikä esimerkiksi humanistisia, koska ”valtsikan puolella on kuitenkin jotenkin kantaaottavampaa.” Tämä johdonmukaisuus jatkuu myös tulevaisuuden suuntaan asti. Maisteriksi valmistuttuaan päähenkilö on aloittanut saman tien jatko-opinnot ja aikoo suunnata graduntekomaahansa takaisin kenttätöihin, kunhan lapsi on vähän isompi. Pariskunnan elämänsuunnitelmista kysyttäessä haastateltava kuitenkin vastaa: ”Kai se on asua ja kasvattaa lasta ja tehdä töitä, eiköhän se oo aika tavallista.” Päähenkilö on parhaillaan työtön, mutta pari hakemusta on vireillä. Ulkoministeriöön, jonne ei hän edes oikeastaan halua ja tutkimusavustajaksi laitokselle, mikä vaikuttaa ykkösvaihtoehdolta.

Tutkimuksen tekeminen ja artikkeleiden kirjoittaminen globaaleihin oikeudenmukaisuuden kysymyksiin liittyvistä aiheista joko yliopistossa tai muulla rahoituksella vaikuttaisi olevan päähenkilön tulevaisuuden suunta: ”ei mulla sinänsä vieläkään mitään urasuunnitelmia oo sillei mutta mä vaan teen sitä mikä tuntuu hyvältä ja kiinnostavalta”. Perhe-elämä ja uraorientoitunut vaimo hyvin palkatulla alalla luovat turvallisen kehikon tälle varsin selkeälle suunnalle, vaikka sitä hän ei ilmeisesti urana hahmotakaan. Ura ehkä olisi jokin tietty ammatti tai tehtävä, ei oman kiinnostuksen pohjalta vähitellen rakentuva polku kohti asiantuntijuutta ja työtehtäviä, joita ei vielä tiedä olevan tai joita ei vielä ole. Kertojan mukaan päähenkilö

41

suhtautuu yliopisto-opintoihin jotenkin välinpitämättömän itsestään selvästi. Hän on hakeutunut yliopistoon muutaman välivuoden jälkeen. Päähenkilö uskoo koulutuksen mahdollistavan hänelle joko hyvinkin kiinnostavan tai ainakin ihan hyvän tulevaisuuden.

Kertomuksen punkkaripoika elää jännitteisessä suhteessa perinteeseen tai keskiluokkaiseen mallitarinaan, joka uhkaa jähmettää hänet tylsäksi menestyväksi keskiluokkaiseksi siistin sisätyön tekijäksi. Äidin voisi katsoa nousseen työväenluokasta keskiluokkaan, mutta ymmärtävän myös poikansa ajan nuorisokulttuuria. Poika oli samalla myös kaveripiirissään ehkä erilainen nuori, kun kiinnittyi perheensä perinteeseen. Koulu tai kotipiiri ei kuvaudu kertomuksessa kiinnostavana ajanviettopaikkana, mutta kotoa saadaan kuitenkin raamit sille, mitä on ”pakko tehdä”. Myöskään yliopistossa eivät luennot, opetus tai virallinen opiskelija-aktivismi ole kiinnostavaa, mutta sen sijaan kiinnostavista asioista ja aiheista päähenkilö lukee laajasti ja käy kuuntelemassa myös luennot, vaikka ei tenttejä ja muita suorituksia tekisikään.

Päähenkilö on kertomuksessa sekä kärsijä että toimija. Kärsijäksi hän kuvautuu suhteessa traditioon, keskiluokkaisiin instituutioihin, kuten kouluun, perheeseen, opiskeluun ja töihin menoon. Niitä hän kuvaa välttämättömyyksinä, jotka on pakko suorittaa. Tästä pakottavuudesta huolimatta niitä vastaan ei viime kädessä ole halua asettua. Ne kuitenkin johtavat sellaiseen elämään, johon hän haluaa olla matkalla. Jonkinlaiseksi toimijan ja kärsijän sekoitukseksi hän kuvautuu vastakulttuurisissa askareissaan, jolloin hän aktiivisesti pysyttelee poissa kotoa, mutta samalla asettuu ajelehtimaan kaveripiirin mukana niin juhlintakuvioihin kuin nuorisoaktivismiinkin. Toimijana hän esiintyy haastattelijan kysymykseen ”Sulla ei kauheen määrätietoista oo edelleenkään?” vastatessaan, että ”On mulla ihan määrätietoinen suunnitelma, et mä aloitin jatko-opinnot välittömästi.” Ylipäänsäkin määrätietoisuus näyttäisi olevan pohjavireenä koko elämän pintatasolla kuvatulle hapuilulle ja ajelehtimiselle.

Päähenkilö ilmentää narratiivisen identiteetin samuutena tai ehkä osittain jopa paljaana itseytenä uskollisuuden itselle, eettisen velvoitteen tehdä täydellä sydämellä ja tarmolla vain sellaista, mikä kiinnostaa ja vain suorittaa pakolliset kuviot pois alta niihin kovin paljon satsaamatta. Lama-aika ei huoleta, koska päähenkilö on varautunut joka tapauksessa pätkittäiseen työuraan ja näkee vaihtuvien työtilanteiden yleistyvän muillakin, jolloin edellisen

42

sukupolven yhden työnantajan palveluksessa tehty ura ”tulee hirveen harvalle olemaankaan”

mahdollinen. Perinteiset sukupuoliroolit kertoja kääntää toisin päin, niin että kerrontahetkellä syvimmillään ollut lama ei pääse varjostamaan päähenkilön pyrkimyksiä epävarmalle tutkijan uralle, koska vaimo kuitenkin tulee tienaamaan hyvin. Perinne velvoittaa, mutta ei orjuuta.

Lama ei ole hyvä asia, mutta ei se erityisemmin huoletakaan.

Valtiotieteitä isänsä jalanjäljissä Helsingin yliopistossa opiskelleena Määrätietoinen ajelehtija on hyvin perillä, mitä yliopisto-opinnoissa on odotettavissa ja sopeutuu hyvin opiskelijakulttuuriin tietäen, miten valita ja mistä löytää ne oppiaineet, joista löytyy omia kiinnostuksia ja arvoja vastaavia teemoja. Hänellä on myös valmistuessaan tiedossa selkeät kaksi vaihtoehtoista tulevaisuutta työelämässä: tutkijuus tai ura virkamiehenä valtionhallinnossa. Kertojan ja haastattelijan yhdessä puhuman ja minun litteroidusta tekstistä konstruoimani tulkinnan tarinan juonesta ja päähenkilön narratiivisesta identiteetistä voisi pelkistää seuraavasti: Juhlintaan, porukan mukana ajelehtimiseen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen taipuvainen älykön ja nuorisokapinallisen tapainen keskiluokkainen helsinkiläisnuori etsiytyy yliopistoon isänsä jalanjäljissä ja löytää kutsumuksensa, jota hissukseen seuraa. Samalla hän perustaa perheen, mikä osaltaan auttaa häntä löytämään elämäänsä rakenteen ja tavan, jolla toteuttaa samanaikaisesti ristiriitaista velvoitetta suorittaa sekä niin sanotut pakolliset kuviot että ajatella vapaasti ja edistää maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta.