Lopulta kai kaikki sentään saivat jotakin, tytöt tukkasolkia, ruskeaa kuttaperkkaa, lasipäisiä nuppineu
loja, m uistivihkoja, värikkäitä lyi
jykyniä, joiden heloissa oli oikea pyyhekumikin. Ostettiin venyviä sukkanauhoja, koreareunaisia ne
näliinoja, ja kuinkas m uuten; mei
dän m ukava renki-Tatu osti Lyylil
le, isopiialle komean ruusunkukkai- sen silkkiliinan. Olin kyllä aikuisilta kuullut, että se oli ruvennut lihavaa Lyyliä ” m einaam aan” .
M utta enhän m inä kaikkea näh
nyt, en juuri enempää. Värikynät ja piirustusvihkon olin kyllä jo saanut ja mustaviiksisen tekonenän, m utta en voinut unohtaa sitä linkkuveistä.
Ovisuussa, suuren vesikorvon tak a
na taisin jo hiukan nyyhkyttääkin, kun äiti lopulta tuli arm ahta
m aan... ” 01e nyt siinä jo höpsimät- tä, iso mies. Saathan sinä sen veit
sen. Eljashan antaa sen yökorteeris- ta, jo tta ole jo siin ä...”
H ankasin m ärkiä poskipäitäni nutunhihaan ja koetin salaa kurk
kia, nauretaanko minulle, m utta ei
väthän ne kukaan huom anneet, m arkkinat vain jatkuivat. Sensijaan aikuiset olivat kovin allapäin Eljak- sen ym pärillä, jok a itkettynein pos
kin valitteli elämäänsä: ” Voi voi seäligeä, seäligeä Eljas-rauggoa, so
taan joutuu Eljas-parka, pojan jo ottivat ja vävyn, ja pian jou tu u El- jaski, nostoväkeen... ja sitte häntä tiijä. Voi, ette iginä nää Eljas- rauggoa.”
Eikä Eijasta eikä m uitakaan Vie
nan laukkureita sen koom m in nä
kynyt. Tuli sotia peräjälkeen, tuli om at kyläkaupat, kauppa-autot ja suuret m arketit. Öljylam put un oh
tuivat, tulivat sähköt ja kaiken val
lan kojeet. Hiljainen sivukylä lei
m ahti sekin aikansa, sitten melkein sammui, niinkuin pienen lippalam- pun lepattava liekki, jo k a sam m ute
taan puhaltam alla.
Eivätkä nykylapset enää opettele kertotaulua taskuveitsen kyljistä:
heillä on siihen ja moneen m uuhun viisauden siemeneen olemassa jo pa tietokoneet.
Harri Tapper
Teitpä miehen työn
K u v a t K irsi T a p p e r
Muistin, miten pienenä katselin kallion päältä, kun isä asetteli savu
saunan katoksen tolppia paikoil
leen. M inun on täytynyt silloin olla kahden vanha, korkeintaan kol
men. Täm ä on viidenkymmenen vii
den vuoden ikäinen sauna nyt.
Rupesin lapioim aan päreitä ka
tolta ja varottelin, ettei jalka luis
kahda läpi. Sitten irroittelin nokisia ruoteita sorkkaraudalla.
Pasi tuli naapurista ja heti lähdet
tiin tupaan ottam aan erä sakkia.
— Linjalan Aati opetti sakin mi
nulle, sanoin. Sodasta tultuaan opetti.
— Jaa.
— Täm äkö on viides peli sinulle.
— Neljäs.
— Aati aina mukavasti sanoi: Se- päs oli kopsakka siirto.
— Etevä siis.
— En m inä kauan p ärjää sinulle, sanoin. M utta että nyt siis olin yli
voimainen.
— N ää, likeltä piti ettei tasapeli. T o in e n lap p ee o n j o v alm is. K ain , Y rjö j a N iilo o v a t k a to lla . H a rri tu o la u ta a .
26
K ain o n lo h k a iss u t v itsin . N iilo , Y rjö , K ain j a H a rri.
Pasi lähti etsim ään koiraansa.
Super-Hessu oli kateissa. Minä n au ’utin ruoteita. Ne oli pitkillä nauloilla lyöty. Löysin savuuntu- neen, m utta ihan ehjän kopan vin- nistä. Minä en ole ikinäni kauniim paa koppaa nähnyt. Heitin kopan katajan niskaan, että se pyörähti pehmeästi m aahan.
— Joko tavoitit koirasi.
— Jo.
Pasi otti m inun kam eraani kuvan saunasta.
— Oletko kutsunut tyttöjä synt
täreillesi, kysyin.
— En ole.
— No ei se m itään. M inä lähden illalla lam pun kanssa kyselemään ja otetaan M arketta ja Tellervo ja Pir- jetta ja Tilta ja Vilhelmiina ja tul
laan huom enna kuokkim aan sinun synttäreitäsi.
— M itä semmoinen kuokkim i
nen on?
— Sitä, että tullaan kutsum atto
m ina, m utta kyllä me kuitenkin juhlitaan ja syödään isolla suulla tyttöjen kanssa sinun kakkuasi.
— Jos sen teet, en vietä syntymä
päiviäni ollenkaan.
— T otta kait vietät. Sinä olet pa
ras kaveri minulle.
Rupesin läm m ittäm ään rannan saunaa. P itää läm m ittää kauan, kun sen hirret on viilenny. Samperi, täm änkin saunan laipio on uusitta
va. Kaikki m ätänee, jos talossa ei asuta.
Sain kuitenkin lämmitykseeni viihtyvän tunnelm an. Kain ja Niilo tulivat.
Aika pian lähdettiin taskulam p
pujen kanssa navettaa katsom aan, kun se oli puhdistettu. Lam ppujen kiiloissa hyvin näkyi karjokeittiö, sikala ja lehmien parret.
— Täm ähän on valmis, Kain sa
noi.
— Täällä asuu to n ttu , m inä sa
noin.
— Ei kai.
— Asuu, asuu ja se herroittelee minua.
— Ei herroittele.
— Aina minä kum arran oven suussa, tullessa ja lähtiessä.
— Tontulleko?
— Tontulle.
Ei semmoisessa puheessa alkua ollut, m utta siitä tuli leppoiselle mielelle.
— Ajettiin M äntän k autta ja ka- tottiin Hannes Autereen näyttely, Kain sanoi.
— O nko se hyvä?
— On se hyvä.
— Sinäkö teet patsasta Pihtipu
taalle, kysyin Niilolta.
— Niin.
— Ostettiin Pihtiputaalta pisto- saha. Se on hyvä. Pihtiputaalainen.
Saunomisesta Kain lähti rantaan.
— A rvattiin, että kävit uimassa.
Siitä arvattiin, kun lakkasit hengit
täm ästä ja kun sitten ison ajan pe
rästä aloitit, niin hengitit haukko
malla.
Semmoisesta uimisen tuntee ihan pimeällä rannalla.
Illalla pelattiin erät pata-akkaa.
Niilo pelasi kahdella kädellä. E ri
koinen mies, kun livauttelee kortte
ja kädellä kuin kädellä. Tuom m oi
nen taito kun olisi.
— M inulla p akk aa lyöm äkäsi olemaan sama. Ja jos kortti on voi
tokas, isken katonrajasta asti.
— K atonrajasta m inäkin isken.
Yrjö soitti: En päässyt tulem aan, kun auto lyyhistyi. Yritän rassailla yön aikana, että aam ulla pääsen lähtemään.
— Jos et pääse, niin älä tuskaile.
Kyllä me katto hakataan näinkin miehin. Pieni katto se on.
Join kahvia illalla enkä nukkunut yöllä ollenkaan. M inulla on sellai
nen ominaisuus. Kenties harvinai
nen ominaisuus. Sata kuppia kah
via ja uni on tipotiessään.
Aamulla annoin puulapion Kai- nille ja sanoin, että aloita laipio- m ullan heittely tällä, niin teet vii
saasti. M utta Kain pyysi oikean la
pion heti.
— M itä varten piti puulapiolla tökkiä?
— Mullassa on tynam iittia. Jos työnnät rautalapiolla tynam iitin naulaa vasten, niin olet koivussa.
— Ei täällä m itään ole.
Muistettiin, että isä säilytti tyna
m iittia ja nalleja ja sytyslankaa sau
nan vintillä. Niilolle selostettiin, et
tä me varastimme tulilankaa ja veimme sitä tupaan ja sytytimme palam aan. Kymmensenttinen pätkä paloi ja sähisi ja kärysi ja viimein alkoi syöstä tulta ja tulikiveä kum m astakin päästä ja pani m aton ja lastutkin käryäm ään. Kyllä me sen toimen osasimme.
— M utta M arko-vainaa teki niin, että levitti tynam iittia siloselle kivel
le niin paljon, että kivi oli kosteana.
M arkon ei tarvinnut m uuta kuin pudottaa vasara hervottom alla kä
dellä kiveen ja ohjailla vasaran kul
kua, niin kivi piti pauketta kuin ko
nekivääri. Kauan ei M arko kuiten
kaan konekivääriä soitellut, kun ar- vasi, että isä-Vihtori oli juoksem as
sa m äeltä. Isä tiesi, että kivelle silo
27
teltu tynam iitti olisi voinut räjähtää yhdelläkin kertaa.
Tuntui hyvältä sanoa M arkosta, että M arko-vainaa.
Kain löysi saunan vintiltä aartei
ta: kaksi m ustunutta pulloa, joista toisen suu oli lohennut ja pienen purkin Haka-suksivoidetta.
— Eikös H aka ollut semmoista tahm eaa vähän ja kireällä pakkas
kelillä sillä ei tehnyt m itään.
— Ei m itään.
Tauolla pelattiin korttia taas. Mi
nä jäin jatkuvasti. Katselin Niiloon.
Mies livautteli kortteja kaksikäti- sesti. Tuollainen taito kun olisi.
H orritin tuli. H orritin on minun tyttö. H än kuuluu talkooseen, ottaa valokuvat ja keittää vellin.
— Aika outo yhdistelmä, luval
lanne sanoen. Innostuttiin kiusaa
maan.
— Eiköhän jo lähdetä.
Pasi pelasi pihassa sulkapalloa kaverinsa kanssa. Pasi oli varuil
laan, kun pelkäsi, että minä tuon m ukana tytönlätväkkeet niinkuin eilen uhkasin. En tuonut. O jennet
tiin Pasille neljä äänilevyä. Ihan hy
viä levyjä ne olivat, musiikki m o
lemmilla puolilla.
— Onko Antero metsällä, kysyt
tiin Ritvalta.
— Siellähän se on.
— T aitaa A ntero olla jyvällä, kun näin kauan viipyy. Elikkä että jänis siis on jyvällä.
Juotiin kahvit.
Ritva ei tiennyt, milloin Tapperin Matti lähti armeijaan. M inä olisin tarvinnut semmoista tietoa. Valo
kuvia kaadettiin lattialle. Löysim
me m onta luurankotakkisen rakuu
nan kuvaa.
— N äm ä ovat Oivan ottam ia ku
via. Tavallisesti Linjalan Oiva m er
kitsi päiväm äärän kuvaan, m utta näissä ei ole.
— Kaatumispäivän näkee hauta- kivestä, m utta sotaanlähdön hetkeä ei löydy m istään.
— M itä sinä sillä tiedolla teet?
— M inulla on eläväinen kerto
mus M atista.
— Jaa.
Löysimme m onta hyvää Taitosta otettua lippalakkikuvaa.
— Lippalakki on hyvä lakki.
— M aailman paras. M utta muis
tatteko, että Toivolla oli ruskearai- tainen kokopuku, juhlakengät, h at
tu ja rooninki, silloin, kun iltamille lähti.
— U peita miehiä.
Kun päästiin takaisin kotipihaan, alkoi tango kuulua. Yrjö oli tulos
sa. Tango kuului voim akkaasti ja auton perä iski tulta.
— Ei antanut luonto m yötä myy
dä vanhaa palvelijaa varaosiksi.
Mentiin katsom aan. Näytti siltä, että auton alta olisi löytynyt seitse
män pakoputkea lisää, kun sen m a
ha laahasi m aata.
— P ajupurolta asti olen ajanut tulimeressä.
— M aanteitten partaveitsi, sa
noisin.
M inä olin järjestellyt itselleni hanslankarin tehtävät, kun tunsin paikat parhaiten. Navetalta kannis
kelin lankkuja ja Riihipellon luota lautoja. Rupesin toim ittam aan:
— Kymmenen ihm istä selosti mi
nulle, m ikä on riijalauta, kun sitä lehdessä kysäisin. Ystävällisiä ihm i
siä. Eräs arveli laudan nimen jo h tu van riijaam isesta, m utta itse olen kyllä taipuvainen kallistum aan va
pauttam isen kannalle, koska ruo t
sin kielessä on jok u sana sinnepäin.
— Lauta siis vapautti katonteki- jän turhalta kurkistelemiselta.
— Sinä et m uuten ollut kovin hy
vä ruotsin kielessä.
— Kukaan meistä ei ollut.
— Täällä on palokärki, Kain sa
noi.
Riihipellon luona pohdiskelin metsän ratkaisua: Jos m etsästä teh
dään Ainola ja se on semmoisena vielä kolm ensadan vuoden kulut
tua, niin kuinka m etsää tulisi hoi
taa. Eikö sen tulisi kasvaa kaiken
ikäistä puuta, jokaista sukupolvea tavallaan. Puilla pitäisi olla m ah
dollisuus kasvaa, voimistua ja van
heta. Kuollut puu kannettaisiin metsästä pois. Saatan olla neuvon
nan tarpeessa tässä asiassa.
Miehet olivat alkaneet latoa p ä
reitä puhum attom ina ja kiireesti.
He osasivat toimen ja katto nousi.
Ilta oli ehtimässä. Ensin se ehti kuusimetsään.
Pim eä tulee lokakuun lopulla no
peaan ja jyrkästi, aivan kuin asui
simme pystysuoran vuoren juurella.
Vaikutelma on voimakas. M inä en täällä kavahda kaam osta. Rakastan m etsää, sysipimeää ja yötä.
Kortinpeluun jälkeen ruvettiin arvioimaan patsaita.
— Kyllä Havis A m anda on hyvä patsas, Kain sanoi.
— Kuka sen on tehnyt?
— Se on Ville Vallgrenin työ.
— Kukas on veistänyt Topeliuk
sen patsaan Esplanadille.
— Sellaista en m uistakaan.
— Sen, missä on kaksi alastonta tyttöä kaukana toisistaan.
— G unnar Finne, se on G unnar Finnen työ. Ne on hyviä. Aina Hel
singissä käydessäs katsot näm ä.
— M inä en juo yhtään kuppia kahvia tänä iltana.
— Etkö.
— En kuppostakaan.
Aamuksi oli jäänyt vain listoitta- minen.
— O jenna se pihtiputaalainen, Kain sanoi.
— Keltapäinenkin on ihan hyvä saha, m inä sanoin.
— Keltapäisellä ei ole m itään a r
voa, m utta ojenna pihtiputaalai
nen.
Listoitettaessa on aika kauan pyörittävä katon reunoja. M inä olin alkanut siivota ym päristöä. Ka
ton valm istuttua m uutkin tulivat talkooseen. Sauna puhdistettiin si- sältäkin.
— Kummasti rakennus m uuten
kin ryhdittyy, kun saa katon.
— Teitpä miehen työn, kun jä r
jestit saunatalkoot, m inä sanoin Kainille.
Kain oli asiasta olevinaan.
— Enkö tehnytkin miehen työn, kun järjestin saunatalkoot, hän ky
syi.
— Teit.
Pojat nykivät jo n u ttuja niskaan
sa. Kaikilla oli jonkinlaiset farm ari- takit.
28
" T o im itta n u t Ju s si S a h a n e n . N :o 2 K ivim äen piiri 1928. K a n n e t m a a la n n u t E ev a H u u h a ’
H istoriikkia on julkaistu kahdessa edellisessä numerossa ja ja tk u u ensi vuonnakin...
— Varmari on kaikisten paras.
M inä olin olevinani eri mieltä.
— Niin paljon ei löydy Karstulas
ta miehiä, että saisivat m inut vetä
mään varmarin päälleni.
— Vastustaisitko miehen lailla.
— Vastustaisin. Karstusten olisi turha reistata.
— Ihan turha.
Tähän leikinlaskuun yhteiset tal- koomme päättyivät. Piham aalle tuli yksinäistä. M inunkin oli koottava kamppeita.
— Kylläpähän palaan jouluna.
Laitan punaiset kynttilät saunan ja navetan tontuille.
m J T iu n
N U O R I S O SEURA
1894-1973
Arja Rinneaho
Sota-ajasta nykypäivään
Raskaat sotavuodet vaikeuttivat seuran to im in taa . H iljaisim m at kaudet olivat talvisodan aikaan ja kesällä 1941. Välirauhan aikaan ke
sällä 1940 toim inta oli vilkasta. Jä r
jestettiin suuret kesäjuhlat urheilu- kilpailuineen. Iltam ia oli tavalliseen tapaan, samoin urheilukilpailuja ja juhlia. Toim inta päättyi maaottelu- marssiin toukokuussa 322 marssi
jan voimin. Siirtolaisia oli m uu tta
nut M ahlulle, seurantalolla ja put
kassakin asui yksi perhe. Maalis
kuussa 1941 järjestettiin Kalevala-
Karjala juhla, jossa esiintyjinä oli myös siirtolaisia.
Jatkosodan aikana seura ehti so
peutua siihen, että miehet olivat rin
tamalla. M arraskuussa 1941 järjes
tettiin seurantalolla kotirintam a- juhla. Juhlaan tuli rintam alla ole
vien johtokunnan jäsenten terveh
dys.
P iristy stä n u o riso seu raty ö h ö n toivat seuraavina vuosina iltakurs- sit, jo ita ohjasivat keskusseuran neuvojat. Ahdistavan ajan vasta
painona oli nuorisoseuran toim in
nalla tärkeä henkisesti virkistävä merkitys ihmisille. Yhteen kokoon
tum alla jaksettiin uskoa eläm ään ja ihmisyyteen.
Kesäjuhlat olivat näinä vuosina toim innan kohokohta. 50-vuotis- juhlat oli m äärä pitää kesällä 1944, m utta taas joutuivat miehet sotaan.
Seuralle oli hankittu om a lippu, jonka O tto H arju oli suunnitellut.
” Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto” oli sen m ottona.
Lippu vihittiin Keuruun m aakunta- juhlilla, joiden dram aattisena pää
29
