K orte-O nni muistetaan vielä
O nni M atias Salo (1 8 9 9 — 1975) oli vapaussoturi ja tarinankertoja, jonka vertaista saa hakea. H än oli ai
kalaistensa joukossa pitkähkö, tavoil
taan ja olemukseltaan koristelem a
ton, näreenkarvainen korven kasvat
ti. Kun O nni ilmestyi naapuriin tai kyläkauppaan, huom attiin se aina, sillä hän oli vahva kannanottaja m is
sä keskustelussa tahansa. Jo o joo-sa- noilla hän aloitti kom m enttinsa. Jo s asia vaati vahvempaa kannanottoa, olivat ensim m äiset sanat: Voi voi voi. . . Tarvittaessa hän käytti myös
kin om aperäistä kirosanaa, jumalau- see. Kun O nni joutui sanalliseen voi- m ainm ittelöön ja toisen piikittely al
koi käydä sietäm ättöm äksi, saattoi hän todeta: "Jo o joo, sulia riittää nui- ta naulapeäpuheita.”
Lapsuus ja nuoruus
O nni Salon syntymäpaikkaa ei tar
kasti tiedetä, sillä vanhemmat m ajai
livat monessa paikassa, ennenkuin m uuttivat Kyyjärven Saunakylälle,
jonne isä, Ju ssi, rakensi Rajala-nim i- sen mökin. (Lieneekö ollut Sorsa- mäen torppa?) ”Tenava-aika, kuten O nni asian ilm aisi, vietettiin kotimö- kissä. M utta viisipäisen poikakat- raan kaksi vanhinta Eemeli ja O nni, joutuivat jo poikasina leipäänsä m aa
ilmalta etsim ään. Rippikouluikäisinä he onnistuivat pestautum aan venä
läisten vallitustöihin, valehtelemalla ikänsä vanhemmaksi. (Vallitöitä teh
tiin mm Karstulassa ja Saarijärvellä) Se oli nuorille pojille kovaa työtä, m utta siitä m aksettiin oikeata palk
kaa ja se sai pojat tuntem aan itsensä miehiksi.
Vapaussota
Pian linnoitustöiden päättymises
tä alkoi vapaussota. Karstulan m ie
het liittyivät yleensä valkoisten puo
lelle, joukossa myös Salon veljekset, Eemeli ja O nni. Reissuun lähdettiin, ei niinkään aatteen, vaan seikkailun ja päivärahan vuoksi. Isänmaallisuus tuli vasta saavutusten myötä.
Sotajuttu
O nni kertoi mielellään seikkailuis
taan ja komm elluksista, joita hänelle oli pitkän elämän aikana sattunut.
M utta kaikkein m ieluisim pia hänelle olivat vapaussodan muistelut.
Kun O nnilta kysyttiin, mikä oli pahin paikka, m ihin hän oli sodassa joutunut, hän vastasi: ”Yks oikeenki paha paikka oi, ku myö vietiin sellai
nen pom m i sinne yhelle koululle.
Kun myö oltiin käskyjjaolla niin kom ppanianpäällikkö kysy, että onko kahta vapaaehtoista, nyt on oikeinki voativa tehtävä. M inä aattelin että mänköö muut, mutta kun minä vili- kasin ympärillen, ni vel-Eemelin käs oi pystyssä, m inä nostin kans käten.
Eihä velmiestä passanna yksin suven- suuhun peästeä. Sokea mies ja mele- kein kuuro. (Eemeli oli menettänyt nuorempana toisen silmänsä.) M eijät vietii het erilleen siitä ja tuotiin sel
lainen m onenkilon pom m i. Meille sanottiin että siellä vähässä matkoa on sellainen pienten koulu, jonne vi- holline on pesiintynnä. Toene var
m istaa ja toene heittää pom m in lasis
ta sisälle. Jo o ne monneen kertaa vak- kuutti että pom m ia pittää kantoa ku lasta, tai se muuten paokahtaa m at
kalla. M inä sanon että, m inä oon heittom iehenä, että se m ännöö oeke- aseen kyökkii. Jum alauseen, se piti olla paha paekka, ku viholline ampu toeselta puolelta ja vel-Eemel, joka ei mitään nähny, toeselta puolelta ja m i
nä oli sen pom m in kans siinä välissä.
Ei myö tietty että olko siellä kettää, m utta kun m inä huitasin sen pom min lasista sisään ja heittäännyn sii
hen kivijalan viereen, niin se pommi rytkäys kuulu varmaan Oinoskylälle asti ja lasihelinästä ei m einannu lop
pua tulla.”
Toinen sotajuttu
Rehevästi höystetty on seuraavakin juttu, jonka O nni kertoi eräässä Oi- noskylän talossa, jonka talon poika oli ollut Tampereella opiskelemassa.
'J o o siellä Tamperee lähellä oi o i
keenki isoja taloja. Yhen sellaise lä
helle myö hiivittii oamuhämärissä.
Jou kku eejjohtaja kahto kiikarilla sin
ne talloon päe ja sano että, näkyy ole
van asuttu, katelkoapa poijat, vähä asemia. Siinä pellolla oi sellainen iso sontatunkio, ni m inä sanon että, tuon takana on leppone m akailla ja lähin m änem ään sinne. Kun minä olin peässy puolvällii, niin konekiv- vääri rupes laulam aan sieltä talosta päe ja luotia tul het ku lumtuiskua.
M inä pyihkäsin sinne tunkion taa ja katon toesella silim ällä että m istä ne ampuu. Siellä oi sellaine varasto, jo n ka yläkerran seinästä oi potkittu k o toja poes. Sellaisesta aukosta näky konekivväärin suuvalakea. Ju m alau seen, sieltä ukko peästi ku viim estä päeveä. M eijä m iehiä ei näkynnä en- neä missää, m utta m itenkäpä lähet sellasesta paikasta. Kyllä mulla piti olla pitkä aeka, ku m inä siinä päevän m akailin. Viim e rupes ilta hämär- täm m ää, ja ku ei enneä m itään kuu- lunu, ni minä toesella silim ällä kur
kistin, että m itä siellä touhutaa. U k ko konekivväärin takana oi lankaan- tunna paljosta am pum isesta ja sytytti 54
tupakkiisa tulta. Siilon m inä otin kivväärin ja tähtäsin siihe ja säväytin, että säkeneet pöllähti. J a sejjäläkee ei oo ukkoa näkyny.” Siinä vaiheessa O nni kääntyi aijem m in m ainitun opiskelijapojan puoleen: ”Vai ootko sinä nähny? Ku oot siellää Tampereel
la koulua käynty ja paljo linja-autossa matkustellu.”
Takaisin kotiin
Eemeli ja O nni palasivat sodasta hengissä, m utta O nnin toisesta kor
vasta oli mennyt kuulo, kun oli ereh
tynyt ampumaan vihollisen tynämee- tillä lataam an ja tielle jättäm än k i
väärin panoksen. O nni kertoi: ” Kun m inä pyörryksistä heräsin, niin kiv
väärin piippu oi levinny ku sellainen torvi, enkä m inä kuullu m itä minulle puhuttii. Kaverit jo ehtivät surra, että m inä kuolin, tai ainakin pahasti loukkaannun, m utta helepotus oi suuri, kun m inä könköilin pystyy.”
Työnhakureissulla P oh janm aalla
Sota ei Salon veljesten seikkailunhalua kokonaan vienyt. Työtä oli tar
jolla lähem pänäkin, m utta parempaa lähdettiin Pohjanm aalta etsimään.
O nni kertoi retkestä: ”Kun myö vel- Eemelin kans siellä aekammo kierret- tii ja tuttuja tavattiin, ni myö tultiin Perhoo. Siellä Perhossa oi sellainen paikka kun M ustam aa. Kun myö m äntiin tuppaan, ni isäntätä ei näky
ny missää, m utta em äntä oi ruuval- laetto puuhissa. M inä sanon sille emännälle ja teitittelin sitä että, pes- keäpä em äntä, sitä paarreonoa vähä ylemmä, ruokatallouteen tul kaks miestä lisseä. Em äntä karjas että ulos, teällä ei kulukum iehiä ruokita.
M inä sanon että, kiitos kyllä män- nää, myö ei olla m itää eilisenteeren poikia. M utta porstuassa m eitä tul vastaan vappaussoasta tuttu isäntä ja myö keännyttiin sam antien takasi.
Vel-Eemel oi talossa yhen yön, mutta minä olin kaks viikkoa. Vel-Eemel nukku tuvan peräsängyssä ja minä ovensuusängyssä, josta tavallisesti soitimee lähetää. N ii ja oi siellä talos
sa tyttöki, isännän sisar ja kyllä m inä sitä tyttöä aekalaella remppa- sin. M utta tanssim aan se oi huono, het huono. H et ku ois sikkoa jalosta vetäny.’ ’
Perhe
M yöhemmin O nni meni vävyksi O inoskylän Lahnajärven rannalla si
jaitsevaan Korteniem en taloon. En
sim m äinen vaimo oli Helka H akka
rainen, jonka kanssa O nnilla oli kol
me lasta. Helkan kuoltua nuorim man lapsen synnytykseen O nni avi
oitui Roosa Kivisen kanssa. Tästä avioliitosta oli myös kolme lasta, siis kuusi yhteensä. Vartuttuaan lapset lähtivät maailmalle, kahta vanhaksi- pojaksi jäänyttä lukuunottam atta.
Vuosia myöhemmin myös toinen vai
mo Roosa, kuoli. Vanhoilla päivil
lään O nni, asu ylempänä m ainittujen kahden poikansa kanssa. Kun van
hempi pojista joutui sairauden takia eläkkeelle, paheksui O nni sitä kylä- läisillekin: "Kuule, sellaine eläkemies se on mukava mies. Kun m inä mä- nen kylältä asioilta kotii, ni jalako- pohjat näkyy sängystä peitoalta ja sel
laine vaikea urina kuuluu että, joko postista tul lanketti niistä eläkera- hoista. Jum alauseen, m inua nuorem
pi mies ja ilikiöö m oata ja haista kun keturroato.” (O nni itse oli 70-vuo- tias.)
Sotakaverit tapaavat
Kerran O nni, tapasi kyläkaupan edessä kaksi vapaussotakaveria, Oi- nolan V iljam in ja M estarin Oskarin.
Ruvettiin kiistelem ään siitä, kenellä on paras kunto. Kun ei oikein löyty
nyt lajia millä paremmuus oltaisiin ratkaistu ehdotti O nni: "H eitetääm - päs alushoususille ja käyvää Yläpeän- tiehoarassa lenkki, (n. 10 km) ni nähhään, kuka tulloo ensi takasi.”
M iehet menivät vähin äänin kaup
paan ja kunto jäi ainakin sillä kertaa m ittaam atta. M ainittakoon, että heistä jokainen oli yli 70-vuotiaita.
Näillä muistissa säilyneillä jutuilla ha
luan kunnioittaa Korte-Onnia, vapausso
turia ja omintakeista korven asukasta.
M ik k o K o tilain en
55
