Veikko Ikkala
MUISTELMIA JA MIETTEITÄ
M uutettuani L oim aalta eläinlääkä
riksi Saarijärvelle 1948 oli takana vau
ras m aak u n ta ja työntäyteiset päivät, edessä suuri tuntem attom uus ja kau
nis luonto. Saarijärvi oli ollut ennen tuloani m uutam an kuukauden il
m an eläinlääkäriä eikä lähikunnissa ollut koskaan ollutkaan eläinlääkärei
tä.
H oitaessani V iitasaaren piiriä oman toim eni ohella kävin vastaanotoilla Ki
vijärvellä ja Kinnulassa. Sam aten hoi
taessani Ä änekosken piiriä olivat vas
ta an o to t Sumiaisissa, K onginkankaal
la ja K onnenvedellä. T äältä kävin jos
kus sairasm atkoilla aina Rautalam m el- la asti. Ihm etellä täytyy, että kunnan
isät eivät siihen aikaan lainkaan puut
tu n e et eläinlääkärin tehtävien hoi
too n , vaikka tein m elkein yhtä paljon m atkoja naapuripitäjiin kuin oman kunnan alueelle ja hoidin ajoittain edelläm ainitsem iani piirieläinlääkä
rien virkoja.
K aikkeen siihen, m itä eläinlääkärin am m atin ym pärillä tapahtuu, tuntuu vähitellen kuin turtuvan. A jaa täällä mihin suuntaan tahansa, aina on vas
tassa kaunis luonto vaihtelevine mai- sem ineen, m utta siihen ei enää osaa kiinnittää huom iota. M enee mihin ta
loon tahansa, hersyy aina sam a leikil
linen ystävällisyys vastaan. Sitäkin pi
tää vain luonnollisena. Liian suuri praktiikka-alue on pitänyt yllä kaiken aikaa hienoista kiirettä niin m atkan teossa kuin työssäkin.
K om m elluksittahan eivät m atkat ole näin pitkän ajan kuluessa aina voi
neet sujua. Jääradoilla aikanaan han
kittu ajotaito on suorastaan pelasta
n u t henkeni useasti. Milloin on vas
taan tuleva ajanut mutkaisilla sivuteil
lä vasenta puolta, jolloin m etsään ajo on ollut ainoa pelastus, milloin auto on liukkaan kelin yllättäessä ollut oh- jauskyvytön, jäänyt puolim äkeen, py
sähtynyt 30 asteen pakkasessa bensii-
niputken jäätyessä tai milloin bensiini loppunut pitkällä korpi taipaleella.
K erran jäin keskiyöllä Tarvaalaan M etsäkallion tienhaaraan bensiinin loppuessa. T ähän vuorokaudenaikaan ei tietenkään ollut m uita autoja liik
keellä. M uistin kuinka harmillista on, kun keskellä yötä herätetään parhaas
ta unesta, enkä m ennyt M etsäkallion väkeä herättäm ään apua soittaakseni.
E n m alttanut m yöskään jäädä tienvar
teen odottelem aan ohiajajia. H eitin takin autoon ja läksin hölkkääm ään kotiin, saihan siinä kaksi kärpästä yh
dellä iskulla. M atka kesti lähes puoli
toista tuntia saappaat jalassa juosten.
Prim a-hölkässä 20 vuotta myöhemmin viime syksynä juoksin sam anpituisen m atkan — noin 12 km — tunnissa ja viidessä m inuutissa, tietysti nyt urhei
lutossut jalassa.
K okopäivätyö oli kyllä jatkuvaa, m utta kun siihen oli to ttu n u t eikä m uuta vaihtoehtoa tunnettukaan, me-
VI J Y V Ä S K Y L Ä N S U U R A JO T 1956 R A L L Y E
R allari-Ikkala Parikkalassa
27
E läin-Ikkala
nivät pyhäpäivät ja osin yötkin kuin huom aam atta. N äin jälkeenpäin ihm e
tyttää, m iten tällaisen jatkuvan m e
non kesti. Osin työpäivien pituudella m utta ennen kaikkea karjojen ja kar- jasairauksien lisääntymisellä ja nykyi
sellä päivystyssysteemillä selittyy se, e ttä nyt on kahdeksan eläinlääkäriä alueella, millä aikanaan toim in yksin.
A lkuaikoina ei ollut Saarijärvellä autohuoltoa. A join kerran autoni Paa- vonseudun rasvauspukille huolletta
vaksi. Kun huoltom iehet kysyivät, ke
nen auto on, sanoin vain, että se on eläinlääkärin. Laskua m aksaessani ih
m ettelivät huoltom iehet, millainen se uusi eläinlääkäri on, kun sillä on oi
kein autokuski.
Sam aan tapaan kävi kerran kaup
pias Tirkkosen pihassa. Istuin autossa jo takin odottam assa, kun joku isäntä tulee kaupasta ja kurkistelee autoon ja lähtee sitten takaisin kauppaan mi
tään sanom atta. Jälkeenpäin sain kuulla, että isäntä oli kysellyt eläinlää
käriä. Saatuaan kuulla että eläinlääkä
ri oli juuri m ennyt ulos autoonsa, hän oli käynyt etsim ässä tä tä autosta ja m ennyt takaisin kauppaan sanoen, e t
tei siellä m itään eläinlääkäriä ollut, vain sellainen poika siellä istui ratin ääressä.
M enin kerran Kalm ariin erääseen taloon hoitam aan ontuvaa hevosta.
Sen kaviot olivat huonossa kunnossa.
M oitin isäntää sanom alla, ettei sellai
sen m iehen tulisi hevosia pitää, joka ei osaa edes kavioita hoitaa. Tähän isäntä vain hymyili leveästi eikä puhu
nut m itään. Jonkin aikaa sen jälkeen olin ajam assa talon ohitse, kun auto pysähtyi juuri talon kohdalle enkä saanut sitä m illään käyntiin. H ain isännän avuksi. H än sai kuin saikin vian korjatuksi ja tokaisi ilkikurisesti:
” Ei sellaisen m iehen pitäisi autolla ajaa, joka ei osaa edes tuollaista vi
kaa k o rja ta .”
50-luvulla oli uusien karjasuojien rakentam inen oikein vauhdissaan.
V an h at rakennukset olivat rappeutu
n eet sotien johdosta. K arjaa oli pidet
tävä uskom attom an huonoissa nave
toissa. K errankin olin käym ässä muis
taakseni M uittarin suunnalla eräässä talossa. Lehm ä tuotiin laitum elta hoi
dettavaksi. Ei löytynyt oikein paik
kaa, mihin sen olisi kytkenyt. Vih
doin oivalsin, että navetan nurkkapaa- luhan on tukeva kiinnityspuu. Isän
nän estetyistä huolim atta lehm ä kyt
kettiin siihen. Kun annoin ruiskeen, lehm ä nykäisi voim akkaasti taakse
päin, paalu irtosi k atonrajasta ja ko
ko katto rom ahti päälle. Kömpiessäm- m e lahonneitten päreitten seasta ylös hoki isäntä: ” E nkös minä sitä sano
nut, enkös minä sitä sanonut, noiden h errojen höpötyksiin ei pitäisi kos
kaan m u k a u tu a.”
K oskaan ei ole niin kiirettä, ettei ehtisi todella mieleisten harrastusten pariin. Tällaisia ovat olleet aluksi au
toilu jäärata-ajoineen ja autosuunnis- tuksineen. A utourheilun lopetin saa
vutettuam m e Pauli Korhosen kanssa S einäjoella Suom en m estaruuden R U L :n kilpailuissa. A utoilu tuntui olevan liian lähellä jokapäiväistä työ
täni. N iinpä rupesin suunnistam aan, pelaam aan lentopalloa ja lopuksi van
h u u tta paetakseni hölkkääm ään. Lii
kuntaharrastuksilla on varm aan ollut osansa terveyden säilymiseen niin, e t
tä kolm enkym m enen vuoden aikana on ollut vain yksi viikon viransijaisuus sairauden takia, kun lentopalloa pela
tessa olin nyrjäyttänyt nilkan.
Kun vuosikym m enet on eläinten hoitam isen ohessa kiinnittänyt huo
m iota siihen, m iten vähän ihminen huolehtii om asta terveydestään, on tullut ajatelleeksi, m iten tärk eää on terveyden ylläpitäm inen eikä sairai
den hoitam inen kansantaloudellisesti ajateltuna. Tällä kertaa m aksaa yksi hoitopäivä keskussairaaloissa 400—
900 m arkkaan yhteiskunnalle. Täm än m aksavat veronm aksajat, ennen kaik
kea ne, jo tk a pysyvät terveinä ja ovat jatkuvasti työssä. M ielestäni olisi pai
kallaan, että verovähennyksissä o te t
taisiin huom ioon ei ainoastaan sairaus- vähennykset, vaan myöskin terveysvä- hennykset. Tällöin koettaisiin myös
kin konkreettisesti se, että terveyden
kin hoito kannattaa.
Ikkala ja kala
28
