PEKKA SUHONEN
KERTTU
Tämän tarinan tapahtum a-aikoina hankin jokapäiväisen leipäni rajavartiolaitoksen palvelijana sijoituspaikkanani kaakkoinen rajaseutu lähellä Parikkalan kirkonkylää.
Toukokuun viim einen lauantai oli ehtinyt iltaan. Olin juuri asettunut m ukavasti kun puhelin pirahti soimaan. M anaten tuota pa
holaisen rakkinetta yleen sä ja erityisesti sitä paukapäätä joka katsoi asiansa niin tärkeäk
si että se oikeutti jopa lauantai-iltana h äi
ritsem ään lähim m äistä, nostin kuulokkeen ja sanoin nim eni m elko ärtyneessä äänensävys
sä. Soittaja, m in u lle tuntem aton m ies, esit
täytyi. Sanoi asuvansa eräällä sivukylällä, parin penikulm an etäisyydellä. E delleen hän kertoi hävittäneensä juuri äsken ketunpesän ja koska oli kuullut että m inua kiinnostivat kaikenlaiset m etsänelävät, hän oli säästänyt yhden poikasista m inua varten.
Ääni kellossani m uuttui kerralla. V ilkaisin vaim on suuntaan ajatellen m ielessäni että siitä ketusta se tulisi taas uusi riesa perheen em ännälle, m utta kun huom asin että sillä ta holla jo innokkaasti n yökyteltiin, kysyin soittajalta sopisiko sitä kettua tu lla heti nou
tamaan. Illan m yöhäisyyden takia sovim m e kuitenkin vierailustani vasta seuraavaksi päiväksi.
Jo aam uvarhaisella olin nuorim m an ty ttä - reni kanssa m atkalla kettutaloon. Lopulta tie kävi niin olem attom aksi että auto piti jättää vaikka m atkaa perille oli vielä kilom etrin verran.
Jo portilta huom asim m e että oikea talo oli
löytynyt. A urinkoisella piham aalla oh u k koa, vaim oväkeä ja keskenkasvuista niin sa
keana että pääosan esittäjä oli tyystin n ä k y m ättöm issä. M utta oli se siellä väen keskellä, yllättävän pikkuisena ja suuripäisenä. S il
m ät v illisti palaen se riuhtoi narun jatkona, pieni hallava m y tty josta pisti ohut häntä kuin kynän varsi.
K ohtuullista korvausta vastaan kettu v a ih toi om istajaa. M atka autolle tuotti pieniä v a i
keuksia. K ettu rim puili vim m atusti tyttäreni sylissä, ja kun sitä yritettiin m uka taluttaa, ei siitä tu llu t m itään. M etsään vain oltiin menossa. A utossa kuitenkin rauhoituttiin, taidettiinpa hetkiseksi nukahtaakin y stä v ä l
listen käsien silittäessä pennun pehm eätä turkkia.
Kotona odottivat uudet vaikeudet. Ihm is
ten asunto oli m etsän h iljaisuuteen tottu n eelle kauhujen paikka. M itkään houkuttelut eivät saaneet tulokasta näyttäytym ään v a paaehtoisesti lym ypaikoistaan kaappien ta kaa ja sänkyjen alta. N iinpä pikkuiselle haettiin vin tiltä vanha lam m asnahka josta m uovailtiin ”pesä” kaapin taakse. S iellä k et
tu v ietti ensim m äisen päivänsä perheessäm me. Se m akasi liikkum attom ana paikoillaan rävähtäm ättöm in silm in, reagoim atta m il
lään tavoin ystävällisik si tarkoitettuihin tu - tustum isyrityksiin. Syöm ään se ei suostunut vaan sylki suustaan kaiken m itä sinne y r i
tettiin pistää.
V asta illalla, kun talo hiljeni, se u skaltau
tui liik k eelle. N äim m e sen hiipivän sein ävie-
1 i
r
rustoja ovelle. Se pälyili ym pärilleen, raapi sitten tassullaan ovea, kohotti kuononsa ylös ja päästi surkean huudon: — V ou -vou -vou . . . Vou . . . Vou . . .
Se oli karm ea huuto. Pelkäsin että koko talo herää. Ennen kuin itse ehdin m ihinkään oli kettu jo vaim on sylissä ja tuota pikaa hä
nen vuoteessaan m issä se heti pujahti peiton alle.
Monta kertaa sinä yönä heräsim m e tuohon huutoon. Ilm eisesti se yritti kutsua emoaan.
A ina se silloin koppastiin syliin ja kannettiin vuoteeseen, turvaan peiton alle. Ennen p it
kää huom asim m e ettei se enää pelännytkään m eitä. Ensim m äinen m erkki siitä oli se, että kettu rupesi leikkim ään. Huom asim m e että kun kädellä kahisutti lakanaa peiton alta, se rupesi kuuntelem aan, kallisteli päätään puolelta toiselle, k yyristyi sitten hyppyasen- toon ja poukahti kuin vieterin sinkauttam a- na korkealle ilm aan ja iski alastullessaan tassunsa täsm älleen oikeaan kohtaan. N äh
tävästi se oli pyydystävinään m yyriä. Niinpä m e rupesim m ekin nim ittäm ään tätä touhua
”m yk räleik ik si”. Siitä tulikin sitten varsin suosittu leikki.
A am uyöstä K erttu, joksi tulokasta olim m e ruvenneet nim ittäm ään, se kun oli ty ttö k et- tu, m eni suureksi ihm eeksem m e om ia aiko
jaan ruokakupilleen ja rupesi latkim aan ai
van kuin olisi aina kupista syönyt. Tiesim m e silloin että K erttu oli kotiutunut.
Seuraavana päivänä se jo nukkui kotoisas
ti sängyllä tahi hiippaili uteliaana ym päri huoneistoa. Iltayöstä se vielä pari kertaa parkaisi kutsuhuutonsa, m utta sen jälkeen em m e k u u lleet tuota karm eaa ääntä enää koskaan. Ilm eisesti K erttu oli hyväk syn yt talon väen, m utta toistaiseksi vain sen, ei vielä talon koiraa.
Niin, se koira, pystykorvauros Naku — jonka m onet keuruulaisetkin vielä m uistane
vat — se oli jo ennestään tottunut h y v ä k sy mään toverikseen m elkein m illaista m etsän- elävää tahansa. N iinpä se ennen K erttua vietti rauhanom aista rinnakkaiseloa ta v a lli
sen m etsäpupun kanssa viiden vuoden ajan, puhum attakaan m onista siivekkäistä y stä v is
tä joita sillä oli ollut huolim atta siitä, että se oli vaarinpäiviinsä saakka kovettu linnun- haukkuja. M utta se että taloon tuotiin kettu, oli N akullekin liikaa. Koira tärisi kuin hor
kassa. M utta kun sille selitettiin, että tämä on n yt kotikettu jolle oli oltava k iltti, olin täysin vakuuttunut siitä, että Naku käsitti asian. Sen sijaan ketu lle oli tässä vaiheessa turha yrittääkään selittää, että otus jolle se sylk i ja säkätti, tu lisi olem aan sen ystävä.
Tätä jatkui pari päivää kunnes m inä v ä syin vahtim iseen. Laskin Nakun irti samaan
huoneeseen ketun kanssa ja jäin seuraam aan tilanteen kehittym istä.
K erttu k yyristyi liikkum attom aksi seura
ten rävähtäm ättöm in silm in Nakua, joka kuljeskeli verkalleen edestakaisin ikään kuin huoneessa ei olisi m itään kettua ollutkaan.
K ierroksellaan se pistäytyi aina lähem pänä ja lähem pänä, heilautti ohim ennessään h än täänsä, asettui lopulta syvään huokaisten m akuulle, laski kuononsa käpälien päälle ja um m isti silm änsä.
N yt K erttu lähti vuorostaan liikkeelle. S e
kin alkoi kierrellä huoneessa, lähestyi välillä koiraa uteliaana, m utta tultuaan kuin vah in gossa liian läh elle peräytyi säikkyen etääm m älle.
Koira nousi n yt u udelleen kierrellen m u i
na m iehinä kettua, heilautti v ä lillä häntään
sä ja tuli lopulta niin läh elle että ylti nuuh
kaisem aan, n y t innokkaasti häntää vipot- taen. Silloin kettu kierähti y h fä k k iä selä l
leen vik isten kuin koiran pentu. Naku nuoli sen perusteellisesti. Y stävyyden siteet oli solm ittu, ja se solm u piti aina kaikissa tila n teissa.
T overukset olivat aina yhdessä. Satunnai
sen, lyh yen k in eron jälkeen oli kohtaam inen aina yhtä riem ukas. K erttu oli silloin vähällä keikahtaa nurin, niin laajaa liik että viuhtoi sen häntä, m ikä häm m ästyttävällä vauhdilla oli alkanut kasvaa pituutta. H iljaa vikisten se juoksi koiraa vastaan, keikahti selälleen ja oli ihastuksissaan.
Sitten alkoi jytyäm inen. Iltaisin saattoi telm im istä kestää tuntitolkulla. V älillä lää
hätettiin ja ved ettiin henkeä, sitten alkoi leikki uudelleen. K ettu puri v ä lillä tosissaan, m utta Naku niin hellävaroen ettei koskaan sattunut m itään vahinkoa, vaikka usein k e
tun pää oli kokonaan koiran kidassa.
V älillä aivan unohdim m e ettei K erttu ollut koira, niin koiram ainen se oli. Taloon tu lle s
saan siinä oli ty yp illin en ketun haju, m utta se hävisi ensim m äisen pesun jälkeen. Sen turkissa oli todella pienen koiran m ielly ttä vä, puhdas tuoksu, m itä kaikki — eläin lää
kärikin — ihm ettelivät. N ähtävästi ketun paljon puhuttu haju onkin itse asiassa pesän hajua.
H uonesiistiksikin K erttu oppi h yvin n o peasti, aivan sam alla tavalla kuin saman ikäinen koiranpentukin oppii.
Jos koiranpentu on vilkas leikeissään — ja pahanteossa, ei kokonainen pesuekaan pikku koiria ehdi tehdä niin paljon roivioita kuin K erttu ehti yksinään. Ilm ankos ty ttä - reni totesikin kerran, että sääliksi käy em o- kettua, jolla on viisi kuusi K erttua riesa
naan.
V arsinkin kaikenlainen nahkatavara oli K ertulle mitä suurim m an m ielenkiinnon kohteena. Niinpä kengät, laukut, vyöt ja m uut vastaavat esineet oli parasta visusti piilottaa lukkojen taakse, m utta siitä h u oli
m atta se ehti tehdä selvää m illoin m istäkin perheelle tärkeästä kapineesta. Sitä paitsi se keksi alati uusia m ielenkiinnon kohteita, sel
laisia joihin ei osattu ennalta varautua. V ar
sinkin yöt olivat kohtalokkaita. K ettu kun on yöeläin. Päivävalvottam inenkaan ei kor
jannut tätä vikaa. K erttu nousi joka ikinen yö siinä yhden nurkilla hiippailem aan ja joutessaan se keksi m illoin m itäkin m ukavaa.
Niinpä eräänä kesäaam una koko huoneiston jokainen oven kum inen toppari oli kiskottu irti ja asetettu sotilaalliseen ojennukseen olohuoneen m atolle. M inulla oli hikinen urak
ka saada n e takaisin lattiassa oleviin teräs- tappeihin. En vieläkään saata käsittää m illä ihm een voim alla pieni ketunpoika oli saanut ne irti uurastaessaan yön hiljaisina hetkinä.
Erään kerran m inun oli noustava aam u
yöstä ehtiäkseni H elsingin junaan. Olin vielä puoliksi nukuksissa ruvetessani parran ajoon
—- siihen aikaan m inulla oli vielä sellaisia joutavanpäiväisiä tapoja — m utta kun nap
sautin koneeseen virran, niin k yllä heräsin kerralla. Pam ahti nim ittäin vallan vietäväs- ti. P itkä tulenlieska leim ahti koneesta, m ikä sen jälkeen vaikeni — lopullisesti.
Kun rupesin etsim ään syytä paukahduk
seen, huom asin että K erttu oli purrut koneen johdon m iltei irtipoikki. Siitä johtui oikosul
ku. Tietenkään en siihen hätään löytänyt m istään vanhan ajan partaterää, joten m inun täytyi lähteä m atkaan ruokkoamattomana.
Sitä ennen oli kuitenkin pukeuduttava.
Kun rupesin kiskom aan housuja jalkoihini, huom asin että vyö oli yön aikana lyh en tyn yt niin paljon ettei pää y ltän yt solkeen vaikka kuinka olisi tiukannut. M ittani oli täysi kun huom asin, että salkustani, jonka olin illalla valm iiksi pakannut, oli nakerrettu niin kan
tohihna kuin m uutkin rem elit niin tarkkaan
ettei sentin pätkää ollut yhdestäkään jä ljel
lä. Lukija voinee arvata, että tätä havaintoa seuranneen yksinpuhelun jälkeen talossa oli v a lv eilla m uitakin kuin kettu ja minä.
Eräässä kehitysvaiheessaan K erttu oli sy västi kiinnostunut kirjallisuudesta. Niinpä taas eräänä lauantaipäivänä saapuessani ko
tiin huom asin, että se oli ottanut tu tk itta
vakseen kaksi kirjaa. N ähtävästi se oli v a linnut ne huolella, koska n e oli otettu eri paikoilta hyllykköä, vieläpä eri riveiltä. V il
kaisin uteliaana m illainen oli K ertun kirjal
linen maku. Toinen kirjoista oli "Intia, idän arvoitus”, toinen taas "Päivien k im allus”.
Rähinä oli ankara kun m inä väkisin otin kirjat ja koetin liim an ja teipin avulla edes vähän korjata niiden vaurioitunutta ulkonä
köä. Sitten asetin ne h y lly y n entisiin paik
koihin.
Lauantai kun oli, läksin aikanaan rantaan saunaa läm m ittäm ään. Palatessani huom asin, että K ertulla oli jälleen kaksi kirjaa, mitkä se n yt m inun poissaollessani oli näköjään eh tin yt tutkia perusteellisesti. Toinen kirjoista oli m uuten "Intia, idän arvoitus”, toinen
"Päivien k im allus”.
K erttua k äytettiin ulkona hihnasta talu t
taen kuin koiraa. Naku oli aina m ukana
n äillä retkillä. N iin sitä kulettiin pitkin teitä ja m etsäpolkuja, koira toisessa hihnassa, k et
tu toisessa. M olem pien hännät huiskivat in nosta. V älillä pysähdyttiin kaivam aan jota
kin m yyränkoloa, välillä lähdettiin taas nok
ka tohisten seuraam aan jotakin hajujälkeä.
N e retket olivat kohokohtia pikku ketun elä mässä.
Juoksulankakin K ertulle rakennettiin, N a
kun langan viereen. Ja tietenkin oma koppi, pikkuinen punavalkoinen väriläikkä v ih reään m ännikköön. K erttu tottui nopeasti juoksulankaan. Puuhaa siellä riitti loputto
m iin. Pesiä ja käytäviä syntyi uskom attom an nopeasti.
V apauttakin K erttu kokeili. Laskin sen sil
loin tällöin irti seuraten sen käyttäytym istä.
A ina se oli p ysyn yt välittöm ässä lä h eisy y dessä, kunnes sitten kerran eräänä alk u tal
ven pakkasiltana häipyi. Etsim m e K erttua yötä päivää. Jälkiä näim m e m utta em m e k e t
tua. Pakkanen kiristyi lähes 30 asteeseen.
K olm antena iltana K erttu palasi. Pihalla se h eittäytyi vaim oni jalkoihin, kiepsahti selä l
leen ja vik isi surkeasti.
K arkulainen oli kurjassa kunnossa. Liekö ollut liik k eellä koko ajan, koska oli lopen väsynyt. Ja nälkä sillä oli, ketun nälkä.
Se toipui nopeasti ja kom istui entisestään.
Sen turkki oli kiiltävän tuuhea. Häntä oli m uhkea ja niin pitkä, että ovea täytyi pitää kauan auki K erttua ulos vietäessä.
Se oli m uutenkin m uuttunut edukseen, jollakin tavalla rauhoittunut. Tuntui kuin se olisi oppinut arvostam aan sitä ettei sen tar
v itse palella pakkasessa. N autinnolla se oi- koili jäseniään sohvalla tahi vallan vuoteella.
N äihin aikoihin alkoi m yös näkyä viitteitä siitä, että se kyllä oppisi suhtautum aan k iel
toihin m uutoinkin kuin ärisem ällä ja tek e
m ällä heti silm än välttäessä juuri sitä, m istä äsken oli kielletty.
Oli tavallinen arki-ilta, taasen viikkoa en nen joulua. Olin saanut m ielihalun kylpeä kunnolla ja ruvennut läm m ittäm ään ranta
saunaa. M ennessäni lisääm ään puita olin vien yt K ertun juoksulankaan, jonne se tuntui jäävän varsin m ielellään, Nakukin kun oli sillä toverina omassa langassaan.
Kun tuli saunan räppänöiden sulkem isaika poikkesin m ennessäni tervehtim ässä to v e- ruksia. K erttu kiipesi syliini, ponnisti siitä olkapäälleni ja osoitti m uutenkin halunsa tu lla mukaan. S elitin sille että tulisin aivan kohta noutam aan sen, ja sitten lähtisim m e yhdessä k ävelylle.
Saunassa löin häkälöylyt, suljin räppänät,
sytytin vielä tulen pukuhuoneen takkaankin ennen kuin läksin K erttua ja N akua nouta
maan.
Saavuttuani polun m utkaan juoksulanko- jen kohdalle kutsuin K erttua nim eltä. Ih
m ettelin kun pim eydestä ei ruvennut ku u lum aan tuttua juoksulangan helinää. K u t
suin uudelleen, m utta m itään ei k u u lu n u t. . . Taisin säikähtää. En vieläkään tiedä, m iten tulin paikalle. M ukanani oli taskulam ppu, ja sen valossa m in u lle selvisi m itä oli tapahtu
nut.
K erttu oli joutessaan aloittanut uuden k a i- vuutyön. Lum en alta oli paljastunut noin tuum an vahvuinen m uutam an sentin p itu i
nen kanto, m ihin K erttu nähtävästi äärim m illeen kurkottaen oli ham paillaan yltänyt.
Juoksulanka on itse asiassa varsin joustava.
S e antaa sitä sivullepäin vedettäessä huo
m attavastikin perään, m utta sen jälkeen pyrkii vetäytym ään alkuperäiseen olotilaan
sa. N äin oli käynyt nytkin. Kun K erttu oli saanut isk etyk si yläleukansa terävät etu - ham paat kannon taakse, kiristyi lanka.
Siinä K erttu oli hihnan tiukkaam ana p y s
tyasennossa, v ielä läm pim änä ja jäsenet n ot
keina. M utta eläm ä siitä oli peruuttam atto
m asti paennut.
32
