Eetu Hyvämäki
Kun kauppa tuli kotiin
Kyllähän sitä silloin jo pikkupoi
kana oli tullut oikeassa kaupassakin käytyä. Kun asioitiin kirkonkyläs
sä, piti toki päästä pyrähtäm ään ukko Mahlbergin komeassa pytin
gissä, joka aikoinaan kuului olleen Keski-Suomen äveriäin m aakaup
pa. Se oli hän, josta sananparsi muistaa: "S aatte m ennä, sano Ma- laperi köyhille...” No, siitä kauppi
aasta minä m uistan valkorinnustai- sen kovakauluspaidan, sinisen sevi- ottipuvun ja leveän m ahapuolen yli killuvat kultaiset kellonperät. Siinä iässä ei vielä paljoa asioitu, aika meni kaupan ihmeitten töllistelyyn.
Jos oli talvi-ilta, olivat ihmettelyn aiheena erikoisesti kaupan komeat öljylamput, saksanm aalta erikoises
ti tilatut, joista sanottiin ettei m oi
sia ollut Jyväskylässäkään. M utta mitäs me poikaset vielä tiesimme- kään koko kaupungista: oli vielä vuosia juostava kotikylän kivisiä polkuja, ennenkuin pääsi lahtikar- jan ajajaksi niitä isompia ihmeitä näkemään.
M utta kun pääsi oppireissulle myllykuorman päälle, voi nähdä vaikka K annonsahan arvostetun kauppiaan, Mäen ukon, istuvan tis
kinsä takana köysinipun päällä m usta naapukkalakki kaljun peitto
na, ja siinä kurkoitellen hoitelevan asioitaan. Siitä kaupasta sisäisiin näkimiini nousevat suuret sillityn- nörit, länget ja läkkihinkit katossa kiikkumassa, ja tietenkin ne mehe
vät rinkelit ja sokerikorput, jotka pilkistelivät tiskin tak aa suurista pärekoreista. Sieltä m uistuu jokin pieni henkilökohtainen ostoskin:
sen verran oli tuikitarkka isäukko luovuttanut ajan kuparikolikoita, että voin ostaa tötterön sitkeän- m ustia lakritsipaloja tai huurupin- taisia punaisia pom -pom m eja. Ra
han antajan varoitusta, että — ” ja muista sitten ettet tärvele rahaasi turhuuteen” , ei siellä paikan päällä juuri m uistanutkaan...
M utta tuon karun, joskin kultai
sen, ajan m uistoihin kuuluu sellai
nen, silloin tällöin sattunut poik
keus, että kauppa tuli kotiin. Korpi
kylän polkuja saattoi joskus kierrel
lä vaatim aton kaupustelija, joskus oikein hevospeleillä ajava, m utta useimmiten sitkeässä selkäpuoles
saan jotain kum m aa vekotinta kei- nutteleva ukon turilas — no, jopas muistuu mieleen, että voihan tuo otus olla akkainenkin elävä! Jänn it
tävin ja ehkä odotetuin oli kuiten
kin oikea pesunkestävä laukkurys
sä, pehmeää, sointuvaa m urretta si- hautteleva Vienan poika, jo k a kulki aina vanhoja latujaan, yöpyi sa
moissa taloissa, ja jo n k a puheet ja tavarat olivat värikkääm piä ja jä n nittäväm piä kuin noitten m uitten...
Sen suuren m aailm ansodan edel
tä muistan, kuinka eräänä lauhkean lumisena joulunalus-iltana olimme porukoineet kaverien kanssa suksi- kuluinemme pitkin ja poikin h ä
märtyviä latujam m e. Piti m uka käydä R ajalassakin katsom assa, kun Nikkari rakenteli hiljan kuol
leelle Aakulle arkkua. Aaku makasi la u d o illa a n p u ro n v a rs isa u n a s s a odottelem assa m aahanpaniaisiaan, eikä meistä yksikään ajatellutkaan hiihtää sitä k au tta kotiin. Oikaistiin jyrkintä M yllypuron rinnettä ylös korkeim m an m äen harjalle, jonne kotitalon rakennukset hääm öttivät lumenpeittäm iä kivipeltoja vasten.
Siinä pitikin jo kavereiden lähteä omille nurkilleen, m utta sattuikin piikalikka kiuluineen m atkalla n a
vettaan ja sähähti, tietenkin lähinnä minua tarkoittaen: — "Siinäkö työ ju u ttaat vasta tulette; sullon vielä halotkin kantam atta, enkä minä hae, ettäs tiijä t.” M utta täm ä tu o mio meni kyllä ohi korvien, sillä porstuasta kiljaisi jokin naapurin tytön ääni: "T iijättö nk ö työ, että ryssä-Eljas on toas tullu, ja äet osti mulle melekein m etrin sinistä silik- k in au h o a...”
Siihen jäivät sukset ja sauvake- pit, eikä m ikään m ahti olisi estänyt meitä kaikkia ryntääm ästä sisälle tupaan. Siellä oli jo iso öljylamppu sytytetty suurelleen, vaikka isä ei jokaisena iltana sallinut sitä käytet
tävänkään: tulloo kohta sota ja suolat ja lam ppuöljyt loppuvat...
K iertäv ä k a u p p ia s A u g u st S alm in en kesällä a p o sto lin k u lu lla .
kallistuneet jo niin peijakkaasti” , kuuluivat aikuiset usein järkeile- vän.
M utta nyt ei järkeilty. Iso lam p
pu paloi ja tuvan uunissakin pullot
ti kom ea valkea. Eljaksen kam at olivat jo revähtäneet lam pun valo- piiriin, ja naapureita ja kylänmiehiä oli jo aika laum a ketterän Eljaksen ympärillä. M ikä olikaan näin het
kessä lennättänyt sanan ympäri ky
lää. Olkoon, että on sota tulossa, mitäs sitten teet penneilläsi? Nyt pi
ti ihailla, nyt piti nähdä ja ostaa.
Piikatytöt kiristivät isäntäväeltään säästetyt palkkasaatavansa, joku yritti lainata naapurilta, edes hiu
kan, edes kymmenpennisen, jos ei enempää. Siinä lattialla hohtivat El
jaksen ihmeelliset laatikot rivissä, leveällä penkillä loistivat kangaspa
kat, silkkihuivit, lettinauhat ja ruse
tit. Oli neulaa, oli nappia, oli kyniä, oli kam paa. Ja tuossa, tuossa mi
nun ikioma unelmani: moniteräinen linkkuveitsi, jo n k a hopeisilla sivuil
la oli kertotaulu, sitähän m inä, mi- nuthan laitetaan syksyllä ko u
luun...
Voin vieläkin kuvitella koko mei
ningin ja tilanteen. Sydän läpätti kuin viimeisessä hädässä, sillä isän naam a näytti niin jyrkkää kieltoa, sille oli näinä päivinä kaikki ” niin hiton ty y ristä...”
25
Lopulta kai kaikki sentään saivat jotakin, tytöt tukkasolkia, ruskeaa kuttaperkkaa, lasipäisiä nuppineu
loja, m uistivihkoja, värikkäitä lyi
jykyniä, joiden heloissa oli oikea pyyhekumikin. Ostettiin venyviä sukkanauhoja, koreareunaisia ne
näliinoja, ja kuinkas m uuten; mei
dän m ukava renki-Tatu osti Lyylil
le, isopiialle komean ruusunkukkai- sen silkkiliinan. Olin kyllä aikuisilta kuullut, että se oli ruvennut lihavaa Lyyliä ” m einaam aan” .
M utta enhän m inä kaikkea näh
nyt, en juuri enempää. Värikynät ja piirustusvihkon olin kyllä jo saanut ja mustaviiksisen tekonenän, m utta en voinut unohtaa sitä linkkuveistä.
Ovisuussa, suuren vesikorvon tak a
na taisin jo hiukan nyyhkyttääkin, kun äiti lopulta tuli arm ahta
m aan... ” 01e nyt siinä jo höpsimät- tä, iso mies. Saathan sinä sen veit
sen. Eljashan antaa sen yökorteeris- ta, jo tta ole jo siin ä...”
H ankasin m ärkiä poskipäitäni nutunhihaan ja koetin salaa kurk
kia, nauretaanko minulle, m utta ei
väthän ne kukaan huom anneet, m arkkinat vain jatkuivat. Sensijaan aikuiset olivat kovin allapäin Eljak- sen ym pärillä, jok a itkettynein pos
kin valitteli elämäänsä: ” Voi voi seäligeä, seäligeä Eljas-rauggoa, so
taan joutuu Eljas-parka, pojan jo ottivat ja vävyn, ja pian jou tu u El- jaski, nostoväkeen... ja sitte häntä tiijä. Voi, ette iginä nää Eljas- rauggoa.”
Eikä Eijasta eikä m uitakaan Vie
nan laukkureita sen koom m in nä
kynyt. Tuli sotia peräjälkeen, tuli om at kyläkaupat, kauppa-autot ja suuret m arketit. Öljylam put un oh
tuivat, tulivat sähköt ja kaiken val
lan kojeet. Hiljainen sivukylä lei
m ahti sekin aikansa, sitten melkein sammui, niinkuin pienen lippalam- pun lepattava liekki, jo k a sam m ute
taan puhaltam alla.
Eivätkä nykylapset enää opettele kertotaulua taskuveitsen kyljistä:
heillä on siihen ja moneen m uuhun viisauden siemeneen olemassa jo pa tietokoneet.
Harri Tapper
Teitpä miehen työn
K u v a t K irsi T a p p e r
Muistin, miten pienenä katselin kallion päältä, kun isä asetteli savu
saunan katoksen tolppia paikoil
leen. M inun on täytynyt silloin olla kahden vanha, korkeintaan kol
men. Täm ä on viidenkymmenen vii
den vuoden ikäinen sauna nyt.
Rupesin lapioim aan päreitä ka
tolta ja varottelin, ettei jalka luis
kahda läpi. Sitten irroittelin nokisia ruoteita sorkkaraudalla.
Pasi tuli naapurista ja heti lähdet
tiin tupaan ottam aan erä sakkia.
— Linjalan Aati opetti sakin mi
nulle, sanoin. Sodasta tultuaan opetti.
— Jaa.
— Täm äkö on viides peli sinulle.
— Neljäs.
— Aati aina mukavasti sanoi: Se- päs oli kopsakka siirto.
— Etevä siis.
— En m inä kauan p ärjää sinulle, sanoin. M utta että nyt siis olin yli
voimainen.
— N ää, likeltä piti ettei tasapeli. T o in e n lap p ee o n j o v alm is. K ain , Y rjö j a N iilo o v a t k a to lla . H a rri tu o la u ta a .
26
