Alma Silventoisen kanssa 1914. Sil
ja, jo k a toimi opettajana Oulussa, solmi myös uuden avioliiton talous
neuvos Siltasen kanssa M uhokselta.
Yksi hänen pojistaan, toimiessaan kunnanlääkärinä sodan jälkeen Vii
tasaarella, piti useita vuosia yhteyt
tä 1940-luvun lopulla kuolleen äitin
sä sukulaisiin M ahlulla.
☆ ☆ ☆ ☆
tistä rouvaansa ja kehoittanut Almaa sopim aan täm än kanssa ja esittä
m ään tälle kiitoksensa ja viimeisen tervehdyksensä. T ähän tarjoutuikin sopiva tilaisuus, kun molemmat rou
vat tapasivat, rouva Klemetin kerto
m an m ukaan, toisensa Runnin reu- m aparantolassa säveltäjä Kuulan traagillisen kuolem an jälkeen.
Toivo Kuula oli kuollessaan vain 34 vuoden ikäinen. Hänessä Suomen säveltaide menetti erään lupaavim
mista lahjakkuuksista. Mihin hän olisi ehtinytkään ja kuinka laaja ja arvokas hänen tuo tantonsa olisi ol
lutkaan, jos hänelle olisi suotu ikä
vuosia toinen verta lisää.
Säveltäjän äänirauta on Saarijär
vellä Väinö Viitasalolla, jolle Suoma Palmqvist lahjoitti sen miehensä jä ä m istöstä. Toivo Kuula oli lahjoitta
nut ääniraudan Viljo Palmqvistille.
Palm qvist ja Kuula olivat luokkato
vereita Vaasan lyseossa.
Laulajatar Alm a Kuulasta, sävel
täjän toisesta vaim osta tuli hänen monien sävellystensä esittäjä. Yhdes
sä taiteilijapari teki useana vuotena laajoja konserttim atkoja ympäri Suomen, joissa Kuulan m usiikkia tehtiin tunnetuksi laajalle yleisölle.
V. 1914 tai 1915 muistetaan heidän esiintyneen myös Saarijärvellä kir
konkylän nuorisoseuran juhlassa, se
kä antaneen konsertin Suojassa (sil
loisessa nuorisoseuran talossa) täpö täydelle saarijärveläisyleisölle.
Toivo Kuulan toinen avioliitto kesti vain neljä vuotta, sillä säveltä
jä kuoli vapaussodan päättym isen juhlassa 1918 Viipurin Seurahuo
neella saam aansa am pum ahaavaan.
Kuolinvuoteellaan ankarissa tuskis
sa oli Kuula, tri Arvo Koskisen saa- M ikonm äen talo siinä asussa kuin se oli T oivo Kuulan viettäessä siellä kesän. Kuva mien tietojen m ukaan, muistellut en- on Jussi M ikonm äen (H änninen) häistä v. 1912.
Harri Tapper
Haiku
Kävin Yrjö Huuskosen luona Kukkumäessä. Talossa oli vaneri- ovet.
— Rakensitko täm än 60-luvulla?
— Talo oli kehikkoon asti valmis.
Siitä rakensin.
— Se on iso työ.
— Minä en tiedä, mitä näille M ar
kon kirjeille tekisin. M uutam a on.
— Voisi ne toim ittaa Yliopiston kirjallisuuden laitokselle, lupasin.
Istuin heidän olohuoneessaan. Sil
mäilin kirjeitä. Tuuli keinutti kuusia ikkunan takana.
— Täm ä on joulukuulta 1972:
Niin, näin 2 1/2 vuorokautta työ
tä tehneenä ja noin 3 tunnin turpa- unen jälkeen taas kynttilää m olem mista päistä polttavana.
Mitä olet päättänyt Portugalista.
Pane m inut listalle, jos lähdetään, vaikka et itse lähtisikään, mikä tie
tysti mitä toivottavinta olisi. M inun passini on voimassa vielä, valmis olen niinkuin Sinäkin yleensä, vaik
ka lähdetään kuuhun, tunnin sisällä.
Sinäkin yleensä, vaikka lähdetään kuuhun, tunnin sisällä.
Jos minä en onnistu tapaam aan Sinua, niin otappa yhteyttä. Arvaat- ko, että väsyttää, m utta mistä on
kaan meidän sapattimme luoja anta
nut jollekulle kestävyyden, joka tun
tuu olevan m äärätön.
Pidetäänpä toisimme ylisummaan asian tasalla.
Jos tuuli puhaltaa, antaa puhaltaa vain, valmis on lukkari laulam aan.
☆
— Minä toin ruokaa, Kain sanoi vanhaan tupaan tultuaan.
— Nyt sitä on liikaa.
— Ja sitten toin Äidin takaisin.
— U skaltaako sitä pitää täällä?
— Veistosta? Kuka taidetta varas
taisi.
Kainilla oli taulukin äidistä. Heti hän rupesi sitä mallaisemaan seinäl
le.
— Se etsii paikkansa, uskotko.
Sitten yllätyin, kun Kain rupesi kieliä puhum aan:
Olen siindinud Saarijärve siidames Kesk Suomes suure kose ja terävä mäe vähel.
20
” 01e sinä Tarjanne, niin minä olen Kas
ki. Nehän olivat hyviä muurareita m o
lem m at.”
Kainilla oli ollut näyttely Virossa ja sieltä oli tällainen puheen pätkä tarttunut.
☆
Helliä m uuratessa ehdotin Kainil- le, että kum pikaan ei toimisi hans
lankarina, vaan olisimme molemmat mestareita. Ole sinä Tarjanne, niin minä olen Kaski. Nehän olivat hyviä m uurareita m olemmat. Kumman kauhan otat? Kain otti isomman.
— Sillä ei tee m itään, sanoin.
— Eikö?
— M uurarinkauhan tulee olla pie
ni.
Olin valmistellut työm aata ja lato
nut jo ensimmäiset kerrokset. Meil
lä oli ollut helli enenvanhaan, m utta hävitetty myöhemmin. H uonoon suuntaan oli silloin ratkaistu. T ar
koituksemme oli nyt palauttaa helli.
Entisistä raudoista löytyi tulipesän suuluukku. Leivinuunin olin saanut Koivukalliolta. Hellin kansilevyn ta
voitin Halsuan Syrjälältä. Hyvää kam petta saa joskus hakea.
— M inä olen riittaillut m uuraus
ta kuukauden, sanoin.
— Sittenhän täm ä juoksee.
Kain oli aluksi oikein hyvä m uu
rari, ahkera ja nopsa, m utta sitten käski minun piilottaa vatupassini.
— Vatupassilla ei muurauksessa ole virkaa. Mitä vinom paan menee, sen parempi.
— Nyt menee vinoon.
— Sitten on hyvä.
Kainilla oli kauhea räikkä m uka
na ja sillä hän pihalla sylki tulta ja tulikiveä yli navetan. Tiiliä joutuu katkom aan ja halkom aan. Kun hän oli lopettanut, rupesi navettarukka punaisesta hussusta selkiämään.
— M inun mielestäni pitää räik
kien olla hyvät ja m uutkin työkalut.
— Se pitää varm aan paikkansa, m utta minulla kuitenkin aina on ol
lut huonot ja typerät kamppeet, tun
nustin.
— Sinä et ole oppinut vielä.
☆
Läksimme hakem aan Kiikkukan- kaalta hiekkaa.
— Samperi, kun löytäisi jostain hiekkatiilivormun, niin lyötäis tiiliä ainakin sata letkaa.
— Minä kysyn Köörmannin pojil
ta.
— Et tainnut m uistaa, mikä on letka.
— M uistin minä. Sanottaisiko vaikka että tiilipilari.
Sitten näin ihanan linnun. Palokä- ren. Palokärki lentää huonosti, tai ainakin kummallisesti. M inkään m uun linnun lentoon m enoa ei voi verrata. Palokärki lätki Kiikkukan- kaan yli ja meni Veernen puolelle m ännikköön. Koko ajan se lentäes
sä kirkui.
— Reissu on pelastettu, Kain sa
noi. M inun Helsingistä tuloni ei ol
lut turha. Palokären, pöllön tai ison haukan näkemisestä tulee huljakal- le mielelle.
Kain ajoi takaisin pää kallellaan.
Koko ajan hän vilkui Tuulenpesän vuorta. Kainiin vaikutti se, kun vuo
ri seurasi kulkijaa. Se seuraa kulki
jaa. Nyt se tulee lähemmäksi ja kääntyy. Pistää turpansa ihan tu o hon.
Me m uurasim m e niin paljon vie
lä, että huomenna jatkuisi toisilla tii- leillä tulipesästä.
Lämmitimme saunan. M onta ker
taa piti kävellä lyhtyjen kanssa. H a
lusimme jalkojen heilahtelevat hir
veän pitkät varjot.
— Meidän on haettava lisää tuli- tiiliä kirkolta huom enna.
— Täm ä lato on hyvä, kun siinä ei ole kattoa. Sillä on tähtitaivas iso
na jo k a puolella.
Löysimme saunan ulkoseinältä vastat. Vaikka ei vastaa käyttäisi
kään, niin siitä leyhähtää innoittava tuoksu. M utta kyllä me vastoilla ryh
dyimme hakkaam aankin. Höyry ja kuumuus ja liian löylyn pohahtelu on parasta tai sitten pihalle karkaa
minen. M utta m inä en lähtenyt. Ovi ei pysy kiinni.
— H aluatko, että puhun kieliä?
Kain kysyi verannalta.
— Jos et puhuisi.
— Mulle on lapsipolvest voimsalt meelde jäänud siigised pimedat ood.
Ja valget kuupaisted, jänesekoer- te nähtavale toodut loom ade koljut.
— Alun ymmärsin, m utta miten on loppu?
— Jäniskoirien nähtäville kuletta- m at eläinten kallot.
— Hui. Hui hai. M uistatko, kun Heinäahon Toivo aina sanoi: Hui hai?
— M uistan.
Korkea ja laaja on yö, sydämeni henkii täällä.
☆
Tulilaasti on nykyään valkoista li
m aa. Ennen oli m ustaa. Tekeenty- köön siinä.
Läksimme ajam aan kirkolle ja saimme Lahtiselta vielä tiiliä. Kaup
pa oli jo kiinni. M utta saimme kui
tenkin. Kaksikymmentä viisi otin.
Viimeinen oli hetki. Osuusliikkeestä löysimme roikkalam pun ja räikän kiekkoja.
Palasimme Roikolankosken kaut
ta. Muistin sellaisen hauskan seikan, että yhteiskouluun menimme tästä sillasta sulina kausina toiseen suun
taan ja talvella toiseen suuntaan.
H ärkäkallio näytti vajem m alta, kun vesi on korkealla. Kinnusenmä- ki on hengenvaarallinen. On ajetta
va nyppylän yli, sitten vasta käännet
tävä.
Heinäahon vanhassa tuvassa näkyi vielä kostava ovi.
— Se on Kostava Ovi. Minulle on jäänyt elävästi mieleen m onta ko
lausta.
— Ja minulle.
☆
Alusta työ rätki hyvin, m utta sit
ten tuli epärytm it, kun m inä en en
nättänyt veistää uunin vorm ua.
— Kaski jää jalkoihin, Kain sanoi.
— Puutyöt ovat hittaita.
Sitten ennätin kuitenkin ja m uu
rasimme holvin. Kain mieltyi lärö- m ään holvin k attoa kauniim maksi.
M inun piti oikaista selkää ja käve
lin samoin tein H elluntaipellon ohi ja menin Loukkutien rinteeseen.
Kuljin ohi Laulum etsän ja sen pai
kan, missä M arko ilmoitti, että jou- -*
21
” Se on Markon T uonela. Mieli tulee siellä hataraksi." "M arko oli viimeisenä kesänään latonut isolle kivelle ristin. M u
kavasti oli som m itellut.”
lupukkia ei ole olemassa. Se on hy
myilyttävä paikka maisemaa. Sitten lähdin astelemaan kohti M arkon Tuonelaa. Siellä tulee haikeaksi.
M arko oli viimeisenä kesänään la
tonut kivenpalasista isolle kivelle ris
tin. M ukavasti oli sommitellut. Lin- jalan Aati oli nähnyt ristin ja neuvoi minulle myöhemmin. Löysin paikan.
M etsän harvennuksessa jätim m e täm än kohdan koskemattomaksi. Se on M arkon Tuonela. Mieli tulee siel
lä hataraksi.
Kapusin Tuulenpesän vuorelle.
Sieltä näkee ylätaivasta ja sitten vas
ta katse laskeutuu Tuomikoskelle.
Tullessa kum arsin riihen kiukaan tontulle. Minussa on kahdenlaista luonnetta: Asiallisuutta ja hölmöyt- tä. Hölmöys on mukavampi. Minus
sa on kahdenlaista ikää: V anhuutta ja sitten on nuoruutta. N uoruus on kuin m ehua. Tästä asiasta en osaa puhua Kainille.
— Sinun taaksesi ei mene paha
kaan, kun sinä halkaiset tulitiiltä.
— Mitä sanoit?
— Halkaiset tulitiiltä.
— Halkaisen tulitiiltä.
— Sinun takanas syttyy pala
maan.
Illalla kuuden aikaan huom autin, että jaksan korkeintaan kaksi tuntia enää. Sitten on toppi.
— Kansirauta nostetaan paikal
leen, vaikka veisi yöhön.
— Ei kai.
— Kyllä.
— Se ainakin asennetaan vatupas
sin kanssa.
En sitten kuitenkaan väsynyt. O u
to ju ttu . Voimistuin yötä kohti.
Kymmeneltä aloitimme saunan läm mityksen. Yhdeltätoista nostimme raudan paikalleen.
— Minulla oli semmoinen tunne, että jos se ei tänään nouse, niin se ei nouse aam ullakaan.
Puoli yhdeltä palasimme saunas
ta. Kain ei jaksanut enää m itään, is
tui vain pöydän takana pystyn kol
mion m uotoisena.
— Kylpeminenkö m inulta voimat otti?
— Kylpeminen varmaan. En minä m uutakaan syytä keksi.
☆
A am ulla hellinteko m uuttui ku
vanveistoksi. Minä väistyn piham aa
M yö on Matti Sjögrenin kanssa tavattu ihan elävä kirjailija ja rohvessori. Ja vaim on kanssa, joka leipo tuliaisiks H ousulan Riitan jauhoista porkkanarieskan. Ja elettiin nauttien mukana (Ä idin, Isä-Vihtorin ja M arkon seuratessa tapahtum issa), kun oli luettu Harrin "N äin syntyvät revontulet” . Nautittu lukem isesta, kun se on niin saarijärvinen ja n ä h ty jä oltu itekin pojan- kolleja. — Nähtiin, miten pojat nuortuivat jokavuotisella käynnillään kotitantereilla. — Näen rakastavan veliveitikan, kun Harri kirjoitti lähetekirjeensä lopussa: "Kain V A R A STI sen porkkanarieskan." Tuttua tekstiä luettavaksi, kuin kantelu ennen poikasena tusinan lapsen perheessä kasvaneelle. Itkua vailla. "M inua on kohdannut suuri vääryys” , kuten Harri kirjassaan sanoo.
22
ta puhdistam aan, nyt oli annettava ammattimiehelle tilaisuus. Kain sa
vesi piiloon punaiset tiilet ja hellistä tuli sellainen kuin se olisi Turun lin
nasta noudettu. Tuoksuikin Turun linnalle.
Ennätin kastelem aan äidin kuk
kia. Tuvassa on vielä neljä äidin kuk
kaa. Sanoin Kainille:
— Kun kävin Huuskosella kyläs
sä, niin siellä oli vinnissä kumma.
Rouva kertoi, että M arko kerran tuli pihaan ja sanoi, että pistäisitkö ve
teen täm än verenpisaran oksan, kun m inä en ennätä. Tein niinkuin pyy
dettiin ja oksasta kasvoi iso kukka.
Se on nyt vinnissä.
Kiipesimme katsom aan ja läm m i
tetyssä, m utta vähän viileämpänä pi
detyssä huoneessa kasvoi tum m a, suuri ja terve verenpisara. Minä pyy
sin nyt, että he ystävällisesti ottaisi
vat kukasta poikasen ja ju u rru ttai
sivat sen. Mielellä veisin M arkon ku
kan kotiin. Keväällä kulettaisin.
☆
Kain oli napraillut tuohista syty
kettä helliin. Heti nousi rautojen vä
listä savua. Sitten tuli losahti ja helli rupesi vetäm ään. Ritva soitti. Kain
vastasi. Teidän savupiipusta nousee haiku. Nouseeko meidän savupiipus
ta haiku? Eikö ollakin hyviä muura- reita. Olette. Mekö? M itä sinä arve
let?
Läksimme Kainin kanssa Ritvan luo kahville. Herm annin entisen sau
nan kohdalla Kain puhui:
— Teiseks on loodus-teema sala- pärase elemendina. Milledeks on m uu hulgas päike, kuu, torm ja hommik.
Kain ei selittänyt, m itä lause tar
koitti, m utta hän näytti voitonrie
muiselta. Sekin oli m ukava, kun su
vun luokse menimme.
Pivollinen raikasta vettä "Väsyneen hevosen lähteestä Poika-K ain Isä-Vihtorin katum akivellä. Nim ensä se on saanut
siitä, että Vihtori Tapper meni kuusen tiheiden oksien suojaan istumaan huonoina hetkinä, esim. "keksinpesiäisten” jälkeise
nä päivänä.
"T ullessa kumarsin riihen kiukaan tontulle. M inussa on kah
denlaista luonnetta. Asiallisuutta ja hölm öyttä. H ölm öys on mu
kavam pi.”
Ajatus kaukana. Kauton-V ikki, veli M arko, "Arktinen hyste
ria” , sodassa Vikin mukana ollut haitari. Sormeiltu sointu.
"Soitto on suruista tehty, muretusta m uovaeltu.”
23
