V A RPU -LIISA V U O R ELA -TAPISSIER
Muutamia muistoja varhaisimmalta lapsuuden ajoiltani
Varhaisimmat m uistikuvani isästäni Einari Vuo
relasta ovat niiltä ajoilta, jolloin hän toimi opetta
jana V irtain R antakunnan kansakoulussa.
— Tänne sinut tuotiin Helsingistä, josta äiti kävi sinut hakemassa, kertoili isäni.
Tämä tapahtui syksyisenä lokakuun päivänä v.
1942. P ari viikkoa sitä ennen oli tapahtunut maail- m aantuloni. O nnellisena ja jännittyneenä oli isäni kuulem m a — jo valmis tuutulaulu kädessään, odot
tan u t tuloani. K un vihdoin olin selvinnyt pitkästä junam atkasta ja vielä kärry kyydistä V irroilta Ran- takunnalle oman kotini kurkihirren alle, kuorittiin m inut monien nyyttien sisältä nappulasänkyyni kou
lun kam arin nurkkaan. V aikka olin vielä sikeässä unessa, sai nyrkissä oleva pieni kätöseni heti vas
taanottaa ikiom an tuutulaulun:
Varpu-Liisa tum m atukka, isän onnen pesä.
Sydämeni syyskuun kukka, armaampi kuin kesä.
Varpu-Liisa kyynelhelmi helm an kallis kerä.
Äsken unelmissa telmi yöni päivänterä.
Varpu-Liisa, arka um pu, onnen lin tu oma.
Pian kukkii kotikum pu, alkaa kesäloma.
Yleensä m uistoni ovat melko häm äriä niiltä ajoil
ta, sillä enhän ollut täyttänyt vielä viittäkään vuot
ta, kun jo m uutim m e K euruun Jukojärvelle. O n kuitenkin m uutam ia tunnelm ia ja tapahtum ia, jo t
ka ovat lähtem ättöm ästi painuneet mieleeni.
Isällä oli iltaisin tapana nukuttaa m inut. H än istui vuoteeni vieressä ja lauloi lempilaulujani. H u o ne oli tunnelm allisen hämärä, ainoana valolähtee
nä uunissa palavat puut, joiden liekehdintää k at
selin sängystäni. T untui niin turvalliselta ja hyvältä.
E ivätkä ne laulut aina olleet tuutulauluja, vaan
9
kaikkea m itä isän mieleen m illoinkin sattui. H än sai laulaa kauan toisinaan, sillä m inä olin sitkeä nukutettava. ”Aa, aa A llin Kaija, pukki Pirkko, Länkkä-Maija, H averin M atti ja Ryöppäs-Antti, tuulitorvi ja henkihousu” , kertaantui täm än tästä ja sen opin itsekin pian laulamaan. M yöhemmin seurasivat "O stro n ty ttö ” ja ”Rosvo-Roope” , ja ne m inusta vasta olivat oikein hauskoja. Sanoja tuos
sa iässä tuskin vielä ymmärsin, m utta miellyin nii
den surumieliseen ja hiukan laahaavaan melodiaan.
N äitä samoja lauluja isäni sitten vuosikymmenien jälkeen lauloi myöskin omille lapsilleni ja he olivat aivan yhtä ihastuneita kuin äitinsä aikoinaan. ”Aa, aa Allin-Kaija . . . ” kuuluu jo heidän vakiolaului- hinsa, jota he mielellään esittävät pyydettäessä.
Pieni Sanna Stefanie laulaa sitä myöskin omille nukilleen.
Saunam atkat olivat myöskin lapsuuteni muis
toissa kohokohtia. K un m inut oli ensin sananmu
kaisesti löylytetty, rääkätty tukanpesulla ja sitten harjattu ja hangattu puhtaaksi, tuli isä noutam aan m inut. M inut käärittiin suureen, pehm oiseen sau
napyyhkeeseen, isä nosti m inut syliinsä ja kantoi sisään. Pyyheliinan rakosista kurkistaessani näin kappaleen tähtikirkasta taivasta. Pakkaslum en na- rahdellessa isäni verkkaisten ja varovaisten askel
ten alla tulim m e sitten sisään ja hän laski m inut lämpöiseen sänkyyni. O lo oli raukea ja onnellinen.
O lin neljän vanha kun innostuin hiihtämiseen.
N aapurin setä, Kalle M äntynen oli tehnyt minulle pienen pienet sukset. Taisin saada ne joululahjaksi.
Taapertelin niiden kanssa pihaa edestakaisin. M utta kun koululaiset olivat laittaneet oikean kilpaladun, joka lähti koulun pihasta ja jatkui pellon kautta metsään, sieltä mäkeä ylös ja toista alas usean ki
lom etrin pituudelta, en enää tyytynytkään pihalla kiertämiseen. M enin oikein ladulle ja sain luvan hiihtää pellon poikki ainoastaan m etsän reunaan asti. M utta päästyäni alkuun, innostuin niin, e t
ten m alttanutkaan kääntyä takaisin, vaan jatkoin hiihtäm istäni aina vain eteenpäin. K un katoami- seni huom attiin, lähtivät äiti ja isä perääni. Kun huom asin heidät takanani, hiihdin sitäkin hurjem m in karkuun. M utta m inut saavutettiin ja sitten alkoi raahaam inen takaisin kotiin. R im puilin kai
kin voimin vastaan ja jarru tin m atkaa kaikin kei
noin. K iukkuni oli huipussaan. Itk in ja potkin lat
tialla äidin riisuessa lumisia ja märkiä vaatteita yltäni. Nyyhkytysteni lomassa olin isäni kertom an m ukaan katsonut heitä äärimmäisen loukattuna ja tiuskaissut: ”Kyllä minä sitten olen jo utunut huo
noon seuraan.” E n tiedä, m istä nuo sanat sillä het
kellä keksin, m utta vähän varhaisvanhalta ne tu n tuvat. Tälle tapaukselle naureskeli isä usein jäl
keenpäin ja sanoi, että kai se on uskottava, sillä lasten suustahan totuus kuullaan. Selkäsaunaa en kuitenkaan silloin saanut, vaikka "koivum äen her
ra ” kävikin aina silloin tällöin vieraisilla. Yhden ainoan kerran m uistan isäni taittaneen koivunoksan puusta. En enää muista syytä tähän rangaistukseen, m utta kaikista päättäen se oli isälle kovempi paik
ka kuin m inulle. M inä valmiiksi itk in jo täyttä kurkkua ennenkuin vitsa oli m inua edes hipaissut ja isä siitä huudosta kauhistuneena hiukan vain ku- titteli takam uksiani. Ja siihen yritykseen se hänen puolestaan jäikin.
Virroilla ollessamme isäni poltteli piippua. Tuo piippu oli m inulle jotenkin kuin taika-esine. Myö
hem min kuulin, että äiti oli tuonut sen isälle tu liaisiksi Istanbulista Sofian moskeijasta, jossa tu
Kaivotiellä.. .
10
Vuorelan kukkakedolla . . . risteille myytiin m atkam uistoja. Sen varsi oli vaa-
leansinertävä ja läpinäkyvä. Maailma näytti niin satumaiselta ja kauniilta kun sitä katseli tuon pii- punvarren läpi. Kerran en kuitenkaan tyytynyt ihailemaan maailmaa vain tuon piipunvarren läpi, vaan innostuin oikein kokeilem aan m iltä tuo ka
pine suussa maistuisi. V arm uuden vuoksi menin kirjoituspöydän alle ja imin piippua tarm okkaasti.
Isä oli k uullut kum m allista suhinaa ja ihm etteli mikä eläin nyt tuollaista ääntä saa aikaan. Nauru hänelle m aistui, kun löysi pienen lettipään pöydän alta piippu suussa.
Taisin olla kovasti isän tyttö, sillä mielelläni m atkin kaikkia hänen tekemisiään. K atselin aina silmä tarkkana kun hän ajoi partaansa. Isä näytti niin hauskalta joulupukilta partavaahdoke kasvoil
laan. Sitten olin aina niin pettynyt kun hän parta
koneella veti tuon ihanuuden pois. Kerran isä on jättänyt kiireessä parranajovehkeensä korjaam atta ja kun kaikki oli valmiina edessäni, seurasin tar
koin hänen esim erkkiään ja tein samat tem put.
O tin sudin ja suttasin kasvoni vaahtoon. Voi, sitä onnea! M utta lysti loppui lyhyeen. Isä ehti hätiin ennenkuin olin ehtinyt vahingoittaa kasvojani. Pari laastarilappua kuitenkin k iinnitettiin poskiini.
R antakunnan koulun pihalla oli kaunis m ännik
kö ja se oli rakkain leikkipaikkani. Isä oli laitta
n u t minulle kiikun männynoksaan. Sitten minulla oli siellä kivistä rakennettu navetta täynnä käpy- lehmiä. Isäkin tuli usein leikkim ään kanssani.
H auskin leikkimm e oli puhelim ella soitteleminen.
Valitsimme molemmat om at m äntymme ja soitim me sieltä toisillemme. Se oli m eidän männikköpu- helinleikkimm e. Ja meillä oli aina loputtom an hauskaa. Isälleni nämä vuodet olivat kai hänen rakkaim pia muistojaan, sillä maatessaan sairaalassa jo lähellä kuolem an rajaa, hän kuiskasi minulle,
"ihanin m usiikki, m itä m inun korvani ovat m inun elämän aikanani kuulleet, on se, kun sinä siellä
’m ännikköpuhelim essa’ huusit: isä, isä . . . ha
loo! . . .”
Tässä on vain joitakin m uistoja lapsuuteni ai
kaisemmista vuosista. N iitähän elämäni varrella olisi lukem aton määrä, m utta nämä aikaisemmat ovat saaneet ikäänkuin sadun hohteen ympärilleen ja isä m uisteli niitä usein.
Isästäni "runoilijana” en osaa kertoa m itään eri
koisempaa. H än oli mielestäni hyvin välitön ja ta
vallinen isä. Sen kuitenkin opin jo lapsena ymmär
tämään, että kun isä istui kirjoituspöytänsä ääres
sä, nojasi päätään vasempaan käteensä, paperi edes
sään ja kynä oikeassa kädessään, että isä kirjoitti runoja ja silloin täytyi olla hiljaa. M e leikimm ekin äidin kanssa silloin aina "hiirileikkiä” . Se oli jol
lain tavalla hyvin jännittävää. E rittäin ylpeä olin isästä silloin, kun pääsin hänen juhliinsa. H änen 60-vuotispäivänään nukuin isän frakin rintam usta vasten koko juhlan ajan ja heräsin vain silloin, kun isä nousi seisomaan. Se oli ensimmäinen suuri ta
paus elämässäni ja se jäi erikoisesti mieleeni sen
kin tähden, että siihen tilaisuuteen m inulle oli teh
ty punainen silkkikolttu rimpsuineen.
Ja niitä juhliahan meillä riitti. O lin usein m u
kana kun isä itse esitti eri tilaisuuksiin k irjoitta
miaan runoja. Näissä esityksissä löysin isäni aina ihailemanani runoilijana.
H yvin paljon vietin lomiani enoni luona Tuusu
lassa ja silloin olin isäni kanssa kirjeenvaihdossa.
Tosin se kuitenkin oli ihan yksipuolista, sillä minä en vain niin leikkieni takia saanut kirjettä ko
koon. M utta isän puolelta niitä tuli siitä huoli
m atta. K aikki kirjeet ja runot, joita olen isältäni saanut, ovat rakkaim pia aarteitani. L iitän tähän otteen eräästä kirjeestä, jota sydämessäni kannan kaikkialla mukanani.
"Sunnuntai 5. 8. -62.
Istu n V uorelan suuressa tuvassa yksinäni. Kello on puoli 12. Tupa säihkyy kirkkautta. Ilm a on erittäin läm m in ja ihana. M ahtavat, hohtavat pil
vet kiiruhtavat yli kohti Lappia. Kum m allista on olla yksin ja kuunnella luonnon ääniä — tuulen suhinaa ja palokärjen huutoa. Se on m etsän juhla
pukuinen lukkari. Ikkunan takaa hymyilee uskol
linen, mahtava Luonto ja puhuu Jum alan suurista töistä mykällä katseellaan. Ihm inen on kuin pel
lon touko. H änet on asetettu tänne kasvamaan ja kypsymään. Elokuun tullen on oltava kaiken val
mista. Sinä elät suurta, ihanaa kevättäsi. M uista Jum alaa nuoruudessasi, ennenkuin pahat päivät tu levat! sanoo Pyhä kirja. Voi, m iten harvoin muis
tam m e kaiken hyvän antajaa. E n tahdo tällä pu
heellani sinua peloitella. Ei kukaan ihm inen voi katsoa syvälle toisen ihmisen sydämeen. Siellä käy sota hyvän ja pahan välillä. A jattelen, ettei maail
massa ole m itään niin kallisarvoista kuin rauha J u malassa ja ihm isen vaellus Luojan yarjon alla. M ei
d än elämämme on vaellusta todellista kotim aata kohti. Siellä on tyven rauhan ranta, Isän koti, jossa asuinsija joka lapsella. ’Nosta silmäsi vuoriin päin, josta apu tulee’, sanoo D avid — Kuningas."
