KONRAD LEHTIMÄKI
E T U V A R T I O T Å I S T E L U
K O L M I N Ä Y T Ö K S I N E N N Ä Y T E L M Ä
\ Y
K U S T A N T A JA
TAM PER EE N T Y Ö V Ä E N SANOMALEHTI O.Y.
KONRAD LEHTIMÄKI
ETUVARTIOTAISTELU
K O L M I N Ä Y T Ö K S I N E N N Ä Y T E L M Ä
K U S T A N T A J A
T A M P E R E E N T Y Ö V Ä E N S A N O M A L E H T I O. Y .
P A I N E T T U 1 920 T Y Ö V Ä E N KIRJAPAINOSSA TAMPEREELLA
HENKILÖT:
Vilho K o rp i, tehtaantyömies, 45 v.
Liisa, hänen vaim onsa, 40 v.
A nni, heidän tyttärensä, 18 v.
Em il, heidän poikansa, 20 v.
K aarlo Suonpää, konetyömies, 22 v.
Holm , m estari, 40 v.
H alonen, työmies.
Kettunen, „ E räs vaimo.
Ensimmäinen työmies.
K aksi poliisia.
K orven lapset.
Työm iehiä ja työläisnaisia.
Tapahtuu eräällä tehtaalla Suom essa työväenliikkeen alku
aikoina.
E n s i m m ä i n e n näy tös.
En s im m ä in e n kuvaelma.
Työm ies V ilh o K orven kam ari. H uone 011 yksinkertaisesti, mutta siististi kalu stettu : kiillotettu piironki, kokoontyönnetty kaksiosainen vuode ja nurkassa k irjah ylly, jo ssa on raam attu ja punakantisia työväen k irjo ja , lentokirjasia y. m .; sivuseinällä näkyy kotitekoinen kukallisella kankaalla päällystetty sohva ja muutamia tuoleja. Uunin edessä joulukuusi, jota K o rv e n tytär Anni paraillaan koristelee. H än näyttää vielä hyvin nuorelta ja lapselliselta hentoine vartaloineen, ja hänen kasvonsa ovat huo
m attavan kauniit sielukkaine silmineen.
P erällä avautuu kyökkiin johtava ovi ja noin kymmenen vuo
tias poika kurkistaa uteliaasti sisään.
A N N I
iloisena, teennäisen toruvasti.
Menetkö sieltä v a i ! Sitten saatte nähdä, kun se on valm is . . . Ei ennen. K y llä minä teidät opetan!
Ju o ksee ovelle, poika poistuu n a u raen ; A n n i lukitsee oven.
H etken kuluttua kuuluu koputus ja pojan m atalaksi muutettu
Ä Ä N I
A v aa . . . minä se olen, minä — K a arlo . . . A N N I
uhaten, mutta voim atta pidättää iloista hymyä.
K yllä minä opetan sinut, jollet v a ik e n e ! V a i sinä . . . K uuluu pojan naurua.
A N N I
h iljaa hyräillen jatkaa työtään ja sisäinen onni kuvastuu hänen kasvoillaan ; sitten katsahtaa kelloon, kuuntelee.
K yö k istä kuuluukin läheneviä askeleita, oven kahvaan tartu
taan, koputus. A n n i on heti ju ossut ovelle ja kuuntelee henkeä pidättäen riem ukkaan jännittyneenä.
M I E H E N Ä Ä N I A u kaise A n n i!
A n n i ei vastaa.
M I E H E N Ä Ä N I Onko A nni kam arissa, A n tti?
P O JA N Ä Ä N I
K y llä hän siellä on, mutta luultavasti nukkuneena.
M I E H E N Ä Ä N I nauravasti.
N ukkunut? E i suinkaan! — Leikillisesti. ■— Anni h erää! On aika lähteä työhön . . . kello 011 jo paljo . . .
A N N I
aukaisee, sulkee sen K aa rlo n tultua ja sanoo hym yillen.
V a i työhön sinä tahdot minua lähtem ään? Siksi et siis tahto
nut tulla ennemmin?
K A A R L O E n joutunut ennen.
A N N I leikillisesti.
Sano heti, m issä olet viipynyt? T ee tili. E hkä jonkun tytön luona ?
K A A R L O H iukan sinnepäin.
A N N I V ai niin.
K A A R L O hämillään.
Olin hiukan Lindroosilla — kun näin pikku pojan pilkkom assa puita. Väänänen 011 vielä vuoteessa . . . M issä K orp i on?
A N N I
katsoo häntä hetken ihaillen, lähenee hiukan, puristaen K aa rlon kättä.
K A A R L O suutelee häntä.
Isä — isä on Johanssonilla, hän on ollut siellä verstaassa useana iltana. M inä luulen, että hän tekee siellä pojille jotain joululahjoja.
K A A R L O N iinkö? K as, teillä on kuusikin!
A N N I havahtuen.
V oi sinua, kun viivytät minua . . . unohdin kokonaan.
A lkaa kiireesti kiinnittää koristeita.
K A A R L O
No, minä autan — hyvitän siten pahantekoni . . .
A lkaa auttaa A nnia. H ym yilevät äänettöminä ja sitten kuuluu hetken väliaikojen kuluttua puoliääneen lausuttuja sanoja, jo issa kuvastuu sisäinen onni ja hellyys.
■— K as sinä olet saanut omenoitakin.
■— T äytyy vähän lapsille.
— M istä nämä hevoset ja porsaat ovat? Enhän minä leipurilla tuollaisia ole nähnyt.
A N N I Pitäisikö niiden leipurilla näkyä.
K A A R L O
A haa, sinäkö, osaatko sinä tuoliaisiakin, nehän ovat sieviä.
Saanko minä täm än?
A N N I
Saat kyllä, mutta täällä on sinulle toinen . . . A jattelin antaa sen vasta myöhemmin, mutta en sentään kehtaa, saat sen nyt . . . Ottaa piirongin laatikosta kahden yhteenkiinnitetyn sydämen näköisen piparkakun ja antaa sen punastuen K aarlolle.
K A A R L O
katsoo piparkakkua ja sitten A n n ia omituisen, äänettömän liiku
tuksen va lla ssa ; kuiskaa värähtäen:
A nni . . . Anni, kaksi sydäntä . . . Täm än minä säilytän . . . J a joskus, joskus kaukana tulevaisuudessa minä jonakin jouluna otan sen esiin . . . Silloin kun . . .
A N N I liikutettuna.
K o sk a K aarlo . . . mitä tarkoitat, sano.
K A A R L O
syleilee häntä, sitten pitäen käsistä puhuu matalalla, värisevällä äänellä.
V o i A n n i! M inä en ym m ärrä, en osaa sanoa miten onnelli
nen olen . . . E n ole koskaan tuntenut tällaista ihm eellistä rie
mua kuin nyt.
A N N I keskeyttää ihm etellen.
S in ä k in ! Tiedätkö K a arlo . . . ju u ri sellaista outoa iloa mi
näkin tunnen . . . J a minä olen . . .
H än ottaa taskustaan esiin käärön, aukaisee sen ja ojentaa K a a rlo lle rautaisen sorm uksen.
Se on rautainen . . . sanoit kerran pitäväsi mustasta . . .
K A A R L O
seisoo, katsoo A n n ia voim akkaan liikutuksen valtaam ana; sitten värisevällä, katkonaisella äänellä.
Mitä tämä on Anni . . . K atsos, m inäkin olen ostanut sinulle.
Tuntuu niin omituiselta, niinkuin jokin tuntematon, sama salainen ääni olisi kuiskannut samaa kum mankin korvaan.
A N N I hiljaa, liikutettuna.
Niin K aarlo , sellainen voim a onkin — r a k k a u s . K A A R L O
Niin Anni, juu ri se voim a viim e talvenakin kuiskasi m eille mo
lemmille, että yhdistäisim m e elämämme, mutta kun isä loukkaan
tui, kielsi se ilm oittam asta mitään toisillemme.
A N N I
Oi K aarlo, kyllä se niin on, minä tunnen sen. K a ik k i on ollut niin omituista.
K A A R L O
Tiedätkö, minusta tuntuu kuin näkisin sinut eräässä toisessa sievässä kam arissa, ym pärilläsi riem usta loistavia katseita, vie
noa, heleätä naurua, ilohuutoja. M inä istun sohvalla ja katselen sinua puhumatta mitään. J a minun on niin hyvä olla. Silloin minä nousen, otan tuon piparkakun esiin ja kutsun sinut viereeni.
Me emme puhu mitään, katsomme vain sitä ja toisiamme, me muistamme erään toisen jouluaaton kauan sitten — näemme sa
man joulukuusen kuin nyt. Sinä painat pääsi rinnalleni niinkuin nytkin — sinä itket ja hym yilet kyyneleet silmissä, — Kohottaa A nnin päätä — sillä hymyilethän sinä nyt, A nn i?
Suutelee liikutettuna Annia.
A N N I
yhtaikaa itkien ja hym yillen, kuiskaa värähtäen.
Oi K aarlo . . . kun se vaan toteutuisi. K un ei vaan tapahtuisi mitään . . . jotain ikävää.
K A A R L O
Ä lä pelkää, Anni, eihän enää saata mitään tapahtua. Olemme
han me jo lapsuudesta asti kokeneet vain vastoinkäym isiä ja k är
sim yksiä, tehneet ankarasti työtä. V oisiko elämä vielä riistää yh teisen onnemmekin. M ehän tahdomme niin vähän.
A N N I
N iin — kun vain saamme olla yhdessä, tehdä yhdessä työtä ja rakastaa toisiamme.
K A A R L O
M inä en tahdo m uuta kuin oman mökin ja sen ym pärille vä
hän perunam aata ja puutarhan. — K u in uneksien. —• P äivisin k ä visin työssä ja iltasin m uokkaisin puutarhassamme, kasvattaisin kaaleja, lanttuja, m arjo ja ja muuta. A jattele — miten istumme siellä tyyninä kesäiltoina, jolloin ilm a on täynnä mullan ja ruohon tuoksua, ja lintujen laulu heläjää yhtenä moniäänisenä kuorona ym pärilläm me. K aipaisitko silloin jotain enempää?
A N N I
ihastuneena, kyyneleet silmissä.
E ihän voi olla m itään ihanam paa kuin s e ! Sentähden pelkään- kin, että se on liian onnellista, ettemme saa s it ä !
K A A R L O
T urhaan sinä pelkäät. M itä sanot, jo s menemme naimisiin aivan heti, ensi ku ussa? M inun säästörahoillani saamme kjdlä piirongin ja vuoteet ehkä ruokakaapinkin, mutta miten saamme liinavaatteita j a m uuta?
A N N I
Oi K a a r lo ! M inulla on neljän tyynyn ja patjan päälliset, onpa kaksi lakanaakin. J a 011 minulla rahaakin sen verran, että saa
daan astioita ja muuta välttämätöntä.
K A A R L O Anni, silloin emme enää o d o ta !
K O R P I
tulee reippaasti sisään. H än on kookasvartaloinen, voim akas m ies;
hänen kasvoillaan kuvastuva sisäinen ilo muuttaa ne tällä hetkellä nuorekkaiksi, lieventää elämän huolien ja taistelujen uurtamat an
karat tarm okkuuden piirteet. H än ottaa poveltaan äskenveistetyn puuhevosen, sanoen iloisesti.
Jah a, se on hyvä, että kuusi on valm is — lapset ovat jo m al
tittomia.
K A A R L O
K as, te olette veistänyt kauniin hevosen! K u k a sen s a a ? K O R P I
ikäänkuin hämillään.
Eihän se mikään . . . mutta kun tuli laitettua A ntille sukset, niin Eeron täytyy myös saada jotakin . . .
A N N I
V ai saa A ntti su k se t! Sepä on hauskaa, ettei hänen enää tar
vitse tynnyrinlaudoilla rähjätä. H änhän pitää kovin hiihdosta.
K O R P I
Mene Anni katsom aan onko äidillä jo joulupuuro valmista.
A n n i menee.
L I I S A
tulee sisään, kääntyen ovella lasten tupatessa sisään.
Ä lkää nyt, pysykää nyt siellä vielä h etk isen ! — K o r r e lle ilo i
sesti. — Onko sinulla nälkä, vai m itä?
K O R P I
En minä nyt itseni tähden, mutta kai lapset jo mielellään tuli
sivat joulukuusta katsomaan.
L I I S A
M utta kun lapset hälisevät niistä joululahjoistaan, niin eikö olisi parasta jak aa ne ensin?
K O R P I leikillisesti.
Jae taan vaan. Anni, alappas sytyttää! — U telias minäkin olen näkemään mitä minun entinen m orsiam eni on täksi jouluksi kek
sinyt . . . H änellä on toisinaan niin om ituisia lah jo ja . . . L I I S A
keskeyttää hellästi, moittivasti.
Oletko vaiti siinä, vanha v e ija ri! Sinä et tarvitse mitään.
K O R P I
N oin se käy, kun vanhenee. V iim e jouluna hän vielä piti jon- kunverran minusta koska toimitti joulu lahjaksi ■— pienen tytön.
K a ik k i naurahtavat. K aa rlo m enee myös sytyttämään jo u lu kuusta.
L I I S A hämillään hymähtäen.
K y llä sinä olet ihan parantum aton lörpöttelijä — kun et van
hanakaan tule järkiisi. J a vielä puhut lah jo ista! M utta mitä sinä olet keksinyt minulle, kun olen taas koko vuoden kärsinyt .tuol
laista ja vielä ruokkinut, pessyt, paikannut vaatteet . . . K O R P I
keskeyttäen.
Päästetään lapset sisään, muuten ei meidän mamman h yv yy
destä tule loppua koko iltana. — H uutaa. — H ei lapset, tänne!
M a r s !
O vi avautuu ja sisään työntäytyy iloisella m elulla kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, joista vanhem pi, noin i s — 14 vuotias kantaa nuo
rinta sylissään. K u u lu u iloisia huudahduksia.
— V o i miten k a u n is!
— O m en iakin!
— K as, nyt tiedän, nuo ovat Annin valmistam ia.
L U S A
K atri, anna L iisa minulle ja koettakaa nyt istua rauhallisesti.
Antti, älä koske niihin namusiin, ei niitä vielä saa kukaan.
A N T T I
M inä vain katson. M utta älä sinä E e ro mene niin lähelle kynttilää, poltat pitkän tukkasi.
E E R O M itä isällä oli povessa?
K O R P I
Povessa? T ule katsom aan. Luultavasti h iiri! — P o ik a tulee — E i täällä näytä mitään olevan. Menemmekös äidin viereen istu
maan. -— Siirtää tuolinsa L iisan v iereen , ottaa lie ro n syliinsä ja asettaa kätensä L iisan vyötäisille, kuiskaten hillua, hym yillen.
N o äiti, eikös nyt ole hauska olla?
L I I S A
katsahtaa häneen säteilevin silm in, ääni liikutuksesta värähtäen.
O n tietysti!
K O R P I kuin itsekseen.
M utta kyllä niitä on ollut ikäviäkin joulu ja. E i ollut ensim
mäinenkään hauska, m uistatko? — H etk en vaitiolon jälk een , K a a r
loon käännähtäen. — T uo Anni oli vasta viikon vanha, kun minut ihan jouluaattona erotettiin työstä ja pakotettiin muuttamaan teh
taan huoneesta. M oitin m estaria, kun hän solvasi syyttöm ästi eräs
tä vanhaa työmiestä. M e pääsimme erään suutarin mökkiin, mutta Liisa oli vielä niin heikko, että minun täytyi kantaa loppumatka.
Hän ei sanonut, että tuli sairaam m aksi, vaan teeskenteli nukku
vansa. E n minä koskaan unohda sitä aattoiltaa; minä istuin pi
meässä vuoteen vieressä, A nni nukkui korissa ja sitten kuulin pi
dätettyjä nyyhkytyksiä. Sillä kerralla minäkin aloin itkeä.
L I I S A värisevin äänin.
E n minäkään sitä unohda. — Kum artuu pienokaisen puoleen peittääkseen liikutustaan.
K A A R L O
viittaa A n n in viereensä sohvaan, lausuu hiljaa.
K y llä se on kam alaa, kun tuollaisia kärsim yksiä täytyy kestää.
K O R P I sam oin kuin ennen.
V a ik k a kyllä niitä on kestetty kovempiakin. M utta tuskallisin joulu oli m eillä eräänä vuonna, kun minä olin ollut kaksi kuukaut
ta työttöm änä ja kaikki huonekalut ja vaatteet oli jo pantattuna
— me olimme silloin H elsingissä. N e ljä pientä lasta oli, eikä ollut jouluaattona enää muuta kun vähän leipää; mutta sitten sinä sait sellaista mateenlihaa, josta oli liemi keitetty, ja sinä paistoit sitä rasvassa . . .
L I I S A tukehtuneella äänellä.
Silloin pieni V äigö-rau kk a kuoli . . . Tapaninpäivä-aam una . . . M uistatko, miten viisas hän . . .
Ä ä n i katkeaa nyyhkytyksiin.
K O R P I
tarttuu L iisa n käteen, puhuen lohduttavalla, värisevällä äänellä.
Ä lä . . . älä itke L iisa . . . V o i minua hölmöä, kun alan tuol
laisia van hoja ju te lla ! Eih än niitä enää toiseksi saa ■— ja onhan m eillä ollut niin monta onnellista joulua. Eikös totta L iisa ? E n täs nyt sitten? •— V ilkasee K aa rloo n ja kun huomaa tämän ku
m artuneen käsiensä varaan, suutclee L iisaa, kuiskaten hel
lästi. — Em m ekö nyt ole onnellisia, L iisa ?
L I I S A
hym yilee kyyneleet silmissä.
Tiedäthän sinä sen, V ilh o ?
K O R P I reippaasti.
N yt ei enää muistella su ru llisia ! Onhan päästy vuosi eteen
päin ja jos terveenä pysytään niin kai se taas menee ensi jo u luun. — L eikillisesti. — N äin vähän kerrallaan eläm ä menee sen
tään paremmin. E i sitä köyhän auta ottaa suurta kasaa k e rra l
laan. E ikö niin, L iisa ?
A n n i havahtuu ja m enee äänettömästi kyökkiin.
L I I S A
K yllä se menee V ilho. •— Huoahtaa ja hänen kasvoilleen ilm es
tyy jotain vierasta hartautta. — V arsin kin jos me muistamme pi
tää Jum alan mukana kaikissa toimissamme. Ilm an häntä ovat kaikki työmme ja vaivam m e turhat.
K O R P I
Niin, niin . . . M utta miten niiden joulu lah jojen kanssa oi
kein . . . t
L A P S E T
— Niin, joululahjat.
-— Tuleeko joulupukki?
— Saa nyt nähdä.
L I I S A
Odotetaan nyt hetkinen. Isä näyttää olevan malttamattomampi kuin lapset . . .
Sillo in koputetaan ja lapset huudahtavat iloisesti.
— Siellä 011 joulupukki.
— Joulupukki tulee.
— N yt saadaan joulu lahjoja.
— Sisään !
O vi avautuu hiukan ja sisään työnnetään pärekori, jo ssa on joukko kääröjä. L apset tuovat sen ilohuudoin äidin eteen. S it ten tulee vielä uudet sukset.
K ä ä rö jä jaetaan ja availlaan yleisen sekavan puheensorinan v a llitessa ; sorinasta eroittaa seuraavia san o ja:
— Tässä on K atrin paketti.
— O ta E ero omasi.
— K atsokaa, sukset!
— Minulla on va n ttu u t!
— H evon en -— katsokaa t y tö t!
— K iitoksia isä ! N äillä pääsee niin kovin, että . . .
A N N I
Ä id ille ja isä lle! — Tuo käärön L iisa lle, jo k a alkaa aukaista sitä hym yillen.
K O R P I iloisesti, leikillisesti.
Samassa pa k etissa ! N ythän ei v o i tietää kumpi on minun ja äiti voi ottaa minulle kuuluvan.
A N N I
K yllä sen eroittaa! Ja on niissä nimikin . , . — Liisa ottaa kääröstä valkean villah uivin ja ojentaa K o rr e lle harmaan villa paidan.
K O R P I iloisesti hämmästyen.
Villapaita — näin läm m in ! Kukahan tämän on lahjoittanut?
O lisikohan minun vanha m orsiam eni sittenkin vielä muistanut . . .
L I I S A hellästi leikillisesti.
Tuskinpa kukaan m orsian tuollaista vanhaa äijää m u ista a ! K O R P I
samoin.
E i sitä tiedä — katsokaa la p s e t! E ikös isä ole vielä nuori ja pulska m ies? — N auru n ja puheensorinan seasta eroittaa Liisan ja lasten ääniä.
L I I S A
Puheista luulisi nuoreksi pojannulikaksi, mutta kun näkee . . . A N N I
Kyllä isä vielä kom ea sulhanen on . . . A N T T I
T iedätkö K aarlo, kun isä ju ok si kilpaa suvella, niin hän meni vähän h u rja s ti!
E E R O
Isä on niin vahva, ettei kukaan voita h ä n tä ! K A A R L O
M utta vakavasti puhuen ei K orpea luulisi vielä neljänkym m e- nenviiden vuotiaaksi.
K O R P I leikillisesti.
N o Liisa, nyt kuulet, jollet minua usko.
L iisa naurahtaa. K aa rlo on puhuessaan aukaissut pienen pa
perikäärön jossa on sam anlainen piparkakku ja p ap erilapp u ; lukee sen hymyillen.
K O R P I Saitko sinä kirjeenkin, K a a rlo?
K A A R L O nauraen.
Sain, mutta siinä on vain kolm e sa n a a : Täm än saat syödä.
K O R P I
Mitä h oriset? E ikös piparkakkuja aina syödä ? K A A R L O
Niin luulisi . . . O
L I I S A M issähän Em il viipyy näin kauan?
Ä Ä N I Ä kummastuneita.
— A i, Em il on poissa . . .
— M issä hän näin kauan viipyy?
— H än lupasi tulla jo viiden ajoissa.
K A A R L O hymähtäen.
H än on ehkä m estarin vieraana.
A N N I
Niin, ehkä ette tiedäkään vielä, että V äänäsen A ino on siellä palveluksessa.
L I I S A hymähtäen.
V a i n iin ! Sitten ym m ärrän.
K O R P I
M utta miksi hän sellaiseen paikkaan on mennyt?
L I I S A kuin havahtuen.
N iinpä todella! E n minä vain antaisi Annin mennä sinne . . . K O R P I
katkerasti.
N o, ehkäpä siellä kotona on paremmin suojassa kuin tehtaalla . . . M utta k yllä se mies on tehnyt sellaisia tekoja, ettei niitä luu
lisi enää nykyaikana m ahdollisiksi . . .
L I I S A keskeyttäen.
Ei puhuta tuollaisesta miehestä, nyt kun meillä on jou lu . . . Eikös lauleta yksi virsi, V ilh o ? E tkös sinäkin veisaa. — H ilje m min. — Lattiathan lasten vu oksi . . .
K O R P I
näyttää ikäänkuin synkistyvän, mutta huomaa vaim onsa pyytävän katseen, koettaa salata sen, sanoen m ahdollisim m an iloisesti.
Tietysti minä laulan mukana. N iin ju uri, lauletaan kaikki yh dessä, K aarlo ja A n ni myös.
K uuluu m yönnytyksiä.
L I I S A
Tuoppas virsikirja — minä katson virren. — K o rp i tuo v irs i
kirjan Liisalle. ■— K iitos.
L I I S A etsii virttä.
Kai jouluvirsistä lauletaan.
K O R P I
Ota nyt mikä tahansa — sellainen, josta pidät . . . L I I S A
ilostuen.
N yt tiedän, lauletaan : „A utuas, ken sydäm ensä” . Siitä minä pidän miltei eniten. Se on lohduttanut minua m onta kertaa, kun kaikki on näyttänyt ihan mahdottom alta.
K o rp i näyttää taas hiukan kiusaantuneelta, mutta ei vastaa.
L iisa huomaa jo kaisen löytäneen virren , alottaa sen ja kaikki yhtyvät häneen ; laulavat ensimmäisen ja neljännen säkeen.
L I I S A hartaasti.
Näistä sanoista minä eniten p id ä n : „H ä ltä m yös on kuritus, sitten jälleen a rm a h du s! H än suo näljän, hän suo leivän, m urheen
niinkuin ilon päivän.” N e ovat niin kovin syvää totuutta. K uinka m onasti m eilläkin on ollut kovia koettelemuksia, mutta taas on tullut uusi päivä, Ju m ala on taas toimittanut asiat parhain päin.
V iim e joulunakin olimme niin ahtaalla, kun sinun kätesi oli poikki ja minä vielä vuoteessa . . . M utta nyt menee taas paremmin.
Etkö sinäkin ala huomata V ilho, miten ihmeellisesti Jum ala oh
ja a elämämme ku lkua?
K O R P I peitetyllä katkeruudella.
M istä sinä tiedät, voit väittää, että se olisi ollut sellaista J u m alan tahdosta? Sellaista köyhän elämä aina o n : vuoroin pahem
paa ja vähän parem paa. M utta sehän riippuu olosuhteista, asioista.
M inä olen varm a, että sitä tapaturm aakaan ei olisi tullut, jos koneessa olisi ollut lain m äärääm ä suojus, ei olisi voinut tapah
tua. M utta kun se m aksaa jonkunverran, ei patruuna ole raskin- nut sitä hankkia. Sinähän muistat, että olin hieman sairas ja lisäksi väsyn yt ylityöstä, joten en ollut enää yhtä tarkka — siinä
hän ei saanut siirtyä kuin muutaman sentimetrin. Sittenkin sa
not sinä, että loukkaannuin Jum alan tahdosta . . . L I I S A
hämmästyneenä.
N o, en minä nyt ju u ri sitä voi sanoa, mutta kyllä meidän pitää tyytyä siihen osaan, jonka Ju m ala on m eille m äärännyt . . .
K O R P I
Ju m ala m äärännyt! A jatte le nyt, olisiko meilläkään edes täl
laista joulua, jollen olisi saanut sivutöistä toistasataa markkaa.
L I I S A kuin havahtuen.
Niin, se on kyllä totta, että olisimme saaneet olla yhtämittaa puutteessa sen syksyisen palkanalennuksen jälkeen. — Epäröiden.
— M utta ehkä Ju m ala johti niin, että sait niin paljo niistä ko
neenosista?
K O R P I
E i, kyllä minä itse menin kysym ään, kuullessani, että ne oli
vat van hoja ja kuluneita. J a ota huomioon, että useimmissa perheissä on sen palkanalennuksen tähden parhaillaan puute. Sen- tähden en voi uskoa, että Ju m ala olisi niin tahtonut •— vaan patruuna ja m estari . . .
L I I S A herm ostuen.
Ä lä V ilho — älä puhu nyt . . . noin. M inun oli niin h yvä ja tyytyväinen olla. M utta jo s rupean ajattelem aan, niin ei ym m ärrä lopulta mitään. Ihminen ei saa ajatella, se on . . .
H änen puheensa keskeytyy, sillä sisään astuu E m il. H än hy
myilee ja koettaa puhua iloisen äänekkäästi, peittääkseen kalvavaa levottomuuttaan. Toisinaan kuitenkin syn kistyy ja havahtuu uu
destaan kuin unesta.
A N N I
aivankuin oman onnensa huumaamana.
Em il, m issä viivyit näin kauan? O lisit muuten sinäkin saanut joululahjoja. N yt jä it ilman.
E M I L
N iin sitä saattaa sattua. M utta en välitä jo s toiset sensijaan ovat saaneet hyviä lah joja. M itä sinä sait?
A N N I hym yillen.
Ja a — minä en todella saanut m itään tällä kerralla . . . E M I L
A n n i! Puhu totta! Olet sen näköinen kuin olisit saanut oi
kein suuren lahjan — suuremman lahjan kuin kukaan meistä.
Miten se on A nni?
A N N I
hypähtää äkkiä seisomaan ja puhuu h iljaa värisevin äänin, ja katsoen omaisiaan säteilevin silmin.
S e on totta v e lje n i: olen saanut enemmän kuin kukaan koko m aailm assa — ja minä olen iloisempi ja onnellisempi kuin kukaan m aailm assa. — N äyttää sormusta. — J a katsos tätä, sen vielä sain kukkuraksi. N iin veli •— isä ja äiti. M e menemme kuulu
tuksiin heti pyhien jälkeen. M e saamme säästörahoillamm e sen
verran huonekaluja ja muuta, että tulemme toimeen aluksi — emmehän me paljoa tarvitsekaan . . .
L I I S A liikutettuna.
Ju m ala teitä siunatkoon, lapset.
K O R P I Onnea m inäkin teille toivon.
E M I L värisevällä äänellä.
V o i pikku Anni, kun vain saisit pitää onnesi. — Havahtuen. — M utta mikset saisi? M itä minä taas hassuttelen . . .
K O R P I katsoen häntä tutkivasti.
M ikä sinua vaivaaä E m il? Oletko saanut tietää j itäin ik ä .ä ä , jonkun onnettoman uutisen?
E M I L teennäisen iloisesti.
E i mitään, is ä ! N äytänkö minä sellaiselta?
K A A R L O
K y llä — olet sellaisen näköinen kuin olisit pelissä menettänyt koko kuukauden tilin tai saanut rukkaset. — L eikillisesti — Ethän vain ole sellaisia vastaanottanut?
E M I L kuin keksien syyn.
No, ehkä siinä voi olla perää, ehkä sentähden näytän vähän toisenlaiselta.
K O R P I
katsoo häntä epäilevästi tutkien ja kysyy välinpitäm ättöm ällä ää
nellä.
Onko se tieto m estaria koskeva?
E M I L hätkähtää, änkyttäen.
M ikä tieto? M itä isä tarkoittaa?
K O R P I Se, jonka sait kuulla . . .
E M I L epäröiden.
M estaria . . . en ym m ärrä, en tiedä, mitä tietoa tarkoitatte?
K u uluu askeleita. Työm ies H alonen astuu sisään m ielenliilcu- tuksesta kalpeana; seisahtuu ovelle.
H yvää iltaa . . . älkää nyt pahastuko vaikka tulen näin joulu
aattona. E n olisi tullut, mutta kun tuota . . . V aikenee katsahtaen arasti Liisaan ja lapsiin.
L I I S A
lähtee. .
Lapset, tulkaa kyökkiin, saatte puuroa ja pääsette maata.
K O R P I Sano pois vaan — m itä se on?
H A L O N E N
No, kun V aaralan Sanni on ju u ri löydetty koskesta ja ne ai
kovat viedä sen kotiin.
L I I S A
huudahtaen kauhistuneena.
V aaralan S a n n i!
A N N I samoin.
S a n n i!
K O R P I käheästi änkyttäen.
M iten . . . Kuinka hän sinne on jou tu n u t?
H A L O N E N
Sanni oli tänään tullut tehtaasta kaksi tuntia myöhem m in kuin toiset ja sulhanen oli tullut H elsingistä juuri iltapäivä junalla tän
ne jou lu ksi. — M utta sitten hän lähti heti viiden junalla takaisin ja Sanni meni suoraapäätä tehtaan sillalle — ja siitä oli hypännyt koskeen . . .
A N N I
käheällä, katkonaisella äänellä.
V o i Sanni raukka . . .
L I I S A
Sanni parka . . . Saiko se roisto hänetkin pauloihinsa . . . hänhän oli aina niin siivo ja hiljainen . . .
H A L O N E N
H än olikin ensikerran jäänyt sinne — tiesivät miehet.
L I I S A
Sen minä kyllä uskon. K un se poikaparkakin juuri nyt sat
tui tulemaan . . .
K A A R L O kuin sisäisellä kauhulla.
K un ajattelen, mitä tuo mies tunsi huom atessaan hänen jota oli pitänyt puhtaimpana, kalliim pana, olleen tuollaisen olennon kanssa, sen vallassa, niin minä . . . E i ! M inä tulisin hulluksi , . .
E M I L
Se mies on itse paholainen! V ielä tuollainenkin rikos . . . K O R P I
M itä muuta sinä tarkoitat?
E M I L hämmästyen.
E n minä mitään muuta — jaa, niin, noita entisiä . . . H A L O N E N
M itähän nyt sitten tehtäisiin . . . H än on tuossa aivan koh
dalla, maantiellä.
A N N I tolkuttomasti.
A ivan kohdalla, tiellä . . . E i, minä menen katsom aan ! H A L O N E N
Sentähden minä oikeastaan tulin, kun ne aikovat viedä sen ruu
miin kotiin, nyt jouluaattona . . . M itä te arvelette, eikö sentään olisi parasta antaa ihm isparkain maata vielä yhden yön rauhassa.
K aarlo on mennyt A n n in kanssa ulos.
L I I S A V oi, herra Ju m a la !
K O R P I K yllä minä olen samaa mieltä . . .
H A L O N E N neuvottomana.
Mutta mihin se pantaisiin, kun ei m eillä ole oikein sopivaa paikkaa . . . puuliiteri on niin kovin avonainen . , .
K O R P I
Jo sp a hänet tuotaisi meidän aittaan. Se on miltei tyhjä . . . E ik ö niin L iisa ?
L I I S A T ehkää niin vaan.
H A L O N E N
M ennään nyt — täytyy sanoa niille miehille, etteivät levitä tie
toa siitä . . . M ene sinä V ille huomenna ilmoittamaan -— osaat paremmin puhua . . .
M en evät ulos.
A N N I
tulee hetken kuluttua kauhusta kalpeana; änkyttää tukehtuneesti.
V oi, h erra Ju m ala . . . M inä en voinut häntä katsoa. Hänen silm änsä näyttivät kuunvalossa niin kam alan teräviltä . . . ja paksu palm ikko törrötti suorana sivullepäin — se oli jäätynyt kivi
kovaksi.
L I I S A V oi, h erra Ju m ala tätä elämää . . .
Sam assa tulee K aa rlo kiihtyneen näköisenä; L iisa katsahtaa hä
neen ja aivankuin arvaisi K aa rlon toivovan hänen poistumistaan, lähtee lisäten
Jo sp a minäkin menen katsom aan . . . K A A R L O vapisevalla äänellä.
Anni, minun täytyy tulla heti sinun lu oksesi; sanoa sinulle eräs seikka. Sanoin äsken, ettemme vaadi paljoa, mutta nyt huomaan, että minulla onkin niin kallis aarre, etten vaihtaisi sitä miljooniin
■— koko m aailm an aarteihin.
A N N I M itä tarkoitat K a arlo . . . mitä se on?
K A A R L O painavasti.
Se, että saan sinnt sellaisena kuin olet, että sinä olet y k s i n m i n u n, minun oma, pieni tyttöni.
Suutelec A n n ia tulisesti.
M inä tiedän, etten sitä aarretta koskaan menetä — eikö niin?
Sillä rakastathan sinä minua . . . Anni . . . aina?
A N N I
suudellen kuin huumaantuneena.
Oi, K aarlo , tiedäthän sinä miten sinua rakastan. K uinka voit kysyäkään sellaista, K a a rlo ? M iten olisi m ahdollista, että minä . . .
K A A R L O
Niin, tuo varm uus ju u ri lisää onneni m oninkertaiseksi. T ä ä l
läkin täytyy monen yhtäm ittaa epäillä ja pelätä, että tuo inhoit
tava mestari, roisto — onnistuu lopulta turmelemaan heidän rak kaansa. A jatellessan i äsken V aaralan Sannin sulhasta, olisin m i
nä tahtonut polvillani kiittää kohtaloa tai elämää siitä, ettei minun tarvitse sellaista koskaan edes epäillä.
A N N I hämmästyen.
E ikä sinun tarvitsekaan epäillä, K a a r lo ! M inä en voisi koskaan sellaista, vaikka hipaisi minulle m iljoonia 1
K A A R L O
teennäisen välinpitämättömästi.
Onko se vielä koettanut jatkaa lähentely-yrityksiään . . ? A N N I
katsoen m aahan; epäröiden.
Eihän se juu ri ole . . .
K A A R L O sisäisesti kiihtyen.
M itä — onko se? K e rro vaan, Anni, tiedäthän, ettei se m i
nuun vähääkään vaikuta . . . Onko se taas lupaillut tai tyrkyt
tänyt jotain ?
A N N I
K y llä se viim e viikolla kysyi, enkö tahtoisi sormusta, mutta minä en tietenkään ottanut.
K A A R L O kiihkeän katkerasti.
V a i sorm uksella luulee voivansa ostaa sinut. Hävetköön s ik a ! Jo s se vielä uskaltaa häpäistä sinua tuollaisilla tarjouksilla, niin sano heti minulle.
A N N I K yllähän minä . . .
K A A R L O kiihkeästi.
Sinun täytyy sanoa, A n n i! M inä vaadin sitä, A n n i! M inä rakastan sinua niin, etten anna häpäistä sinua. Sinun t ä y t y y luvata . . .
Ju u r i sillä hetkellä palaa K o r p i sisää.
K O R P I
tulee sisään, sanoo hitaasti, katkerasti.
Siellä se nyt m akaa m estarin tämänpäiväinen uhri kivikovaksi jäätyneenä möhkäleenä. V ieläköhän mestari pyrkisi sitäkin lä- hentelem ään? — H ilja a , synkästi kuin itsekseen. — K u n ajättelee, että hän vielä viisi tuntia sitten oli elävä, iloinen •— ajatteli sul- hastaan, tulevaisuutta, niin . . .
Ä än i katkeaa äkkiä.
K A A R L O vaivoin hilliten raivoaan.
K y llä se on kum mallista, että yksi roisto saa noin kauan jatkaa rikoksiaan . . .?
E M I L kuohahtaen.
Niin, mutta jos tietäisitte kaikki — mitä se perkele 011 tehnyt, niin . . .
K O R P I
Em il, kerro nyt mitä olet saanut tietää. Sinä tiedät jotain eri
koista.
E M I L hämmentyen.
M istä isä niin luulee?
K O R P I
Sanoistasi, katseistasi, käytöksestäsi. Olen varm a, ettet voi kieltää sitä.
L I I S A
kyökin ovelta, reippaasti.
N o tulkaa nyt syömään. Pu u ro on pöydällä ja lapset odotta
vat . . .
E M I L ilostuen.
Kiitoksia. K y llä tu llaan ! M inulla onkin nälkä kuin sudella, A ik oo lähteä L iisan jälkeen, mutta silloin sanoo
K O R P I hiljaa, päättävästi.
Ä lä mene vielä, E m il! M inä tahdon tietää sen heti!
E M I L kiihkeästi, pyytäen.
Mennään syömään ensin isä . . .
A N N I suostutellen.
Niin, is ä ! K a i se jotain pahaa kuitenkin on. M utta eikö se ollutkaan San nista?
K O R P I katkerasti.
Syöm ään ensin?
L I I S A N Ä Ä N I
N o ettekö tulekaan sieltä? — Lapset odottavat niin kovin . . . E M I L
pyytävästi.
N iin isä . . . V oitte syödäkin parem m alla ruokahalulla. K y llä sellaiset ehtii kertoa illallisen jälkeenkin.
A N N I hellästi.
N iin isä, tulkaa vain syömään.
K O R P I synkästi, kuohahtaen.
Ä lk ää ärsyttäkö enää m inua! Pidättekö minua niin heikkona raukkana, etten jak sa kuulla totuutta, että jonkun poikasen täytyy kantaa minun kuorm ani kunnes olen ehtinyt syödä? M inä tiedän, että se koskee minua.
E M I L
hitaasti, katkonaisella äänellä.
N iin isä, kyllä se koskee . . . N ähkääs A ino oli tänään nähnyt m estarin pöydällä . . . patruunalle kirjoittam an kirjelm än, jossa oli . . . että uudesta vuodesta . . .
Vaikenee.
A N N I jännittyneenä.
M itä E m il? M itä uudesta vuodesta?
E M IL käheästi.
Silloin alennetaan kaikkien työläisten palkat kolm annella osalla . . .
Äänettömyys.
L I I S A
aukaisee hetken kuluttua oven ja lausuu leikillisen moittivasti.
No, eikö teille enää m aistu joulupuurokaan?
K O R P I synkästi, käheästi.
E i nyt maistu joulupuurokaan, L iisa parka.
E sirippu.
E n s i m m ä i n e n näytös.
To in en kuvaelma.
O ikealla on suuri kirjoituspöytä, sam alla puolella nurkassa pieni hylly ja seinäm illä joukko tuoleja. Sisäänkäytävä on va semmalla ja perältä johtaa ovi m estarin lepohuoneeseen.
M estari H olm istuu parhaillaan pöydän ääressä kirjoittaen.
H än on lihavahko, pyöreävatsain en ; kasvot paksuine huulineen ovat punakat, ja pienissä, vilkuilevissa silm issä kuvastuu sekaisin röyhkeyttä, pelkuruutta ja oveluutta.
H etken kuluttua hän lopettaa ja tarkastaa kirjoitustaan. Sit
ten painaa sähkökelloa, senjälkeen aukenee ovi ja pikkupomo astuu sisään.
M E S T A R I uteliaasti.
N o, mitä ne siellä tuum ivat ju listu ksesta? O vatko tyytyväisiä?
P O M O
äänessään peitetty katkeruus.
Eiväthän ne tietysti tyytyväisiä ole — eikä se ole ihmekään, sillä . . .
M E S T A R I terävästi.
E i ole ihm ekään — kuinka niin?
P O M O arastuen.
K un tuota . . . tuota palkkoja juu ri syksyllä alennettiin.
M E S T A R I
M utta ettekö te ym m ärrä, että nyt on sopiva tilaisuus, kun koko m aassa vallitsee ankara työttöm yys? M e saamme työväkeä vaikka
kuinka paljon — jolleivät tahdo tehdä työtä sillä palkalla jonka patruuna määrää.
P O M O arasti, moittien.
Mutta eiköhän se sentään ole väärin ? M illä sellaisetkin tulevat toimeen, joilla on suuret lapsilaum at, kun on ennenkin ollut huo
noa. Jo s sattuu sairautta ja muuta tällaisena talvena, niin . . . M E S T A R I
kylm ästi, keskeyttäen.
Ja a , mitä se meitä liikuttaa. Muuten pyydän huomauttaa, että teidän mielipiteenne ovat kerrassaan sopimattomia työnjohtajalle.
Jo s te alatte niitä ju listaa m uuallakin kuin minun läsnäollessani
— niin . . . — N aputtaa sorm ellaan pöytään ; peitetysti uhaten. ■—
Teidän pitäisi muistaa, että tämä on h erra patruunan toimenpide, ja jos hän saa tietää miten te olette sitä arvostellut, niin tuota — te ette tule kauan täällä toimimaan . . .
P O M O pelästyen.
Enhän minä mitään . . . muuten vain . . . Enhän minä tietysti tahdo arvostella . . .
M E S T A R I
K as niin. M enkää siis katsom aan ovatko kaikki työmiehet pai
koillaan. Toisellaisella äänellä. Ja a , käskekää mennessänne Anni K orpi tänne.
PO M O nöyrästi ja alakuloisesti.
K yllä, herra m estari, kyllä minä . . . M enee.
M E S T A R I
sytyttää sikaarin ja katselee levottomana, ovelle. H etken kuluttua tulee sisään A n n i K o rp i ja seisahtuu odottaen ovelle.
3
A N N I arasti.
H e rra m estari on kutsunut minut. M itä olisi ... ? M E S T A R I
m ielistellen.
N iin, minulla on sinulle asiaa . . . työtä . . . Istuhan nyt ensin.
A N N I peitetyn terävästi.
Eihän työaikana sovi istua . . . M E S T A R I N
silm ät välähtävät, mutta sanoo su ojelevalla, lem peällä äänellä.
Istu nyt vaan — minähän annan luvan . . . A N N I
K y llä minä seisoakin jaksan . . . M E S T A R I niinkuin ei kuulisikaan.
M iten olet jaksanut viime päivinä? Oliko sinulla hauska joulu?
A N N I kylmästi.
N o olihan se . . .
M E S T A R I kaksim ielisesti.
J a lah jo ja tuli kai oikein paljon?
A N N I
K uinka m estari niin luulee? E u minä saanut ainoatakaan lah
jaa.
M E S T A R I purevasti.
Todellakin I J a minä luulin niitä tulleen oikein sum massa — kun ei miilunkaan pieni lahjani enää kelvannut.
A N N I
Ym m ärtäähän m estari, ettei minun sovi ottaa sellaisia lah
jo ja . . .
M E S T A R I kuin ihm etellen.
M ikä siinä olisi sopimatonta. Jo s tahdon antaa lahjan ystä
välleni jota rakastan — jonka tahtoisin omakseni, n iin . . . A N N I
keskeyttää, harmista punastuen.
Eikö m estaria hävetä puhua tuolla tavoin? Ettekö ym m ärrä, miten väärin se olisi, kun teillä 011 kotona rouva ja lapset, ja . . .
M E S T A R I
V o i A nni k u lta ! Etkö sinä sitten ym m ärrä, ettei rakkaus vä litä, onko naim isissa vai ei . . . J a minkä minä nyt sille voin, että rakastan sinua —• etten saa sinua m ielestäni? E ik ä se sitä
paitsi niin kauhea asia ole, kaikilla parem m illa ihm isillä on joku toinen, jota he rakastavat — vaikka ovatkin naim isissa. Ä lä siis . . .
Lähen ee A nnia.
A N N I
katkeran ivallisesti, siirtyen poispäin.
M estarillahan o 11 toisia, montakin — jo s se kerran on välttä
mätöntä paremmille ihm isille! M iksi te siis minua kiusaatte?
M E S T A R I teennäisen moittivasti.
V oi A n n i! Sinäkö syytät minua kiusaam isesta, vaikken ole tahtonut sinulle muuta kuin h yvää? Sinä et välitä vähääkään mi
nun tunteistani, lähetit lahjanikin sillälailla takaisin. — Ottaa tas
kustaan kellon ja lähenee taas A nnia. •— O ta tämä edes . . . otathan A n ni . . .
A N N I tuskastuneena.
Välitättekö te minun tunteistani, kun yhtämittaa puhutte sitä samaa, vaikka m onasti olen sanonut etten v oi teistä pitää? M iksi te nytkin tyrkytätte väkisin lahjaanne kun minä en sitä tahdo?
M E S T A R I
Enhän voin ut aavistaa, että sinä tulet siitä entistä katkeram - maksi. O dotin minä edes ystävällistä sanaa, katsetta — ajattelin, että sinä sentään lopulta alat ymmärtää, tulet minun ystäväkseni . . . M inä järjestäisin kaikki niin hyvin, saisit kaksinkertaisen palkan, ja . . .
A N N I
punastuen harmista ja häpeästä.
T e tahtoisitte tuollaisella kellolla ostaa minut, mutta se ei ta
pahdu ! M inä en tee koskaan sellaista rik o s ta ! O lenhan j o sano
nut, että pidän toisesta — että minulla on sulhanen, K aarlo . . .
M E S T A R I
silm ät väläh täen; h illitsee itsensä tekeytyen hämmästyneeksi.
Kas, kun en lainkaan m uistanut! Minähän k u u l i n jo tuon asian! Ja kuulin minä sen yhteydessä muutakin . . . — Vaikenee, katsoen A n nia, ja kun tämä ei puhu mitään, jatkaa ikäänkuin säälien. — Niin, olen vaan kuullut sellaista, että sinun tuota . . . täytyisi mennä . . . — H än venyttää tahallaan sanojaan, tuijottaen kaiken aikaa läpitunkevästi A n nia, ja lopulta vaikenee.
A N N I tuskastuen.
M ihinkä niin . . ?
M E S T A R I
tuijottaa yhä A n nia, lausuen painokkaasti.
Niin — että sinun t ä y t y i s i mennä hänen kanssaan naim i
siin •— mahdollisimman p i a n . . . Onko se totta?
A N N I
punastuu ja huudahtaa silmät säkenöiden.
K uinka m estari voi luulla minusta se lla ista ! Luuletteko minut sellaiseksi?
K ääntyy poispäin.
M E S T A R I
myhähtää ensin tyytyväisenä, sitten lausuu ankarasti.
M itä sinä teeskentelet? K yllähän minä tiedän, että nuoret teh
taalaiset keskenään ihan tuota . . . ihan . . . A N N I
keskeyttää tulisesti.
M utta minä en !
M E S T A R I
jatkaa aivankuin samaa lausetta ja hänen pienissä silm issään viil- kähtäii kavala, ivallinen ilme.
Ihan suutelevat . . . N o, etkö sinä siis koskaan ole sitä teh
nyt?
A N N I
kääntyy hämmentyneenä toisaalle, eikä vastaa mitään.
M E S T A R I
Etkö sinä voi vastata? V a i myönnätkö sen vaitiolollasi?
A N N I
sammaltaa suuttuneena, häveten.
M iksi mestari k ysyy sellaista . . ? Eihän se kuulu . , tuota . . .
M E S T A R I keskeyttää ilkeästi.
M inulleko? V a i ei kuulu minulle? H y v ä ! M inä taas luulen, että se kuuluu hiukan minullekin. — M inä huomaan, että sinä olet ju u ri hänen tähtensä kohdellut minua kuin ke rjälä istä! K iu sannut m inua kylm yydelläsi ja sam aan aikaan suudellut ja ra
kastellut häntä. E ik ö niin? V a i kiellätkö, ettet rakasta tuota nu
likkaa?
A N N I
seisoo häneen selin, äänettömänä ja hämmentyneenä.
M E S T A R I yhä kiihtyen.
Ja h a ! Sinä myönnät sen! V a i niin. Tuota lu rjusta minä siis saan kiittää kaikesta.. Tuollaisen tähden olet sinä siis pitänyt pilkkunasi minua, naureskellut sen kanssa takanapäin minua — mi n u a ! — Uhkaavasti. — M utta sen täytyy nyt loppua.
A N N I naivisti, pelokkaasti.
E i h erra m estari . . . en minä ole koskaan nauranut teitä.
E ik ä K aarlo ole lu rju s . . . hän 011 niin hyvä, siivo ja rehellinen . . . K aik k i pitävät . . .
M E S T A R I kiukkuisesti.
H än on lu rju s — kirottu lu rju s! J a minä en enää k ä r s i sitä peliä, jota te yhdessä h a rjo ita tte ! H uom ispäivänä minä ajan hä
net pois tehtaasta, koko läänistä! Se on nyt sanalla sanottu.
A N N I änkyttää tolkuttomasti.
Oi h erra m estari, älkää ajako häntä pois työstä — hän ei ole mitään pahaa tehnyt . . . A in a tehnyt työnsä hyvin, ollut säännöl
linen ja raitis ja . . .
M E S T A R I keskeyttää ärjäisten.
V aiti, sanon m in ä! M inä en viitsi kuunnella sinun lörpötyk- siäsi. Huom enna hän lähtee — ja sam alla dna, isäsi, veljesi, kaikki — koko ro ik k a !
A N N I
vaikenee ikäänkuin jäh m ettyn een ä; sitten sammuttaa tuskallisesti.
Isä . . . isäkin . . ? E i, ei . . . M ihinkä isä ja äiti sitten joutuvat tällaisena työttömänä aikana ■— ja niin monta lasta . . . Ä lkää sentään eroittako isää työstä . . . H y v ä m estari . . .
M E S T A R I
keskeyttää järkähtäm ättöm ästi.
Se riippuu nyt kokonaan sinusta. Jo s olet järkevä, niin ehkä annan heidän jäädä. — Pahanenteisesti. — M utta ellei . . . ellet sinä . . .
A N N I keskeyttää tuskallisesti.
Älkää, herra m e stari! Isä on ollut niin kauan täällä — koko ikänsä ja, ja . . . — M iltei vaikeroiden. — Niin, ettekö te sitten ym märrä, että minä en voi, minä en voi . . .
M E S T A R I
No, sitten ei siitä enää kannata puhua. — A nkarasti. — M inä en anna itseäni p ilk a ta !
A N N I
V oi hyvä mestari, mitä te aiotte . . . A rm ahtakaa nyt tämä kerta, älkää . . .
Purskahtaa itkuun.
M E S T A R I
antaa A n nin itkeä hetkisen, tuijottaa vain kum m allisen tutkivasti.
Sitten hänen katseensa muuttuu neuvottom aksi, hän lähenee, ta
puttaa hyväillen A n nin olkapäätä ja hänen äänessään värähtää le
vottomuus ja hellyys.
A nni älä itke, en voi sitä kestää . . . Anni ota edes tämä ja ole hiukan ystävällinen minulle. Ota nyt Anni, äläkä itke Anni.
K atsos miten kaunis se on — perätkin ovat kullasta . . . Se m ak
saa kolm attasataa m arkkaa . : . A N N I nyyhkyttäen.
M iten minä voisin sen ottaa, sanoa että olen saanut sen teiltä ? Jokainen ajattelisi heti, että . . .
M E S T A R I kiihkeästi kuiskien.
Eihän sinun tarvitse sitä heti näyttää ja sitten' jälkeenpäin voit keksiä jotain, sanoa että olet kauan säästänyt sitä varten. Ota A nni —- minä pyydän. — Työntää kellon A n n in taskuun, sanoo m ahdollisim m an lemp eästi.
K a s niin, Anni. — Ä lä nyt itke. M inä en voi katsella sinua itkevänä — se koskee niin sydämeeni. Jo sp a vain tietäisit, miten silloin kärsin — ja aina . . . J a sinä voisit lopettaa kärsim ykseni kun vaan tahtoisit — voisit muuttaa kaikki hyväksi • . . meille molemmille . . .
A N N I yhä itkien.
M utta sehän olisi valhe . . . minä tuntisin aina, että olen tehnyt rikoksen. E i, m inä en voi ottaa sitä . . . Ottakaa se takaisin . . .
M E S T A R I
tarttuu hänen käsiinsä puhuen yhä kiihkeämmin.
R ak as A n n i! Onko sekin mielestäsi rikos? Jo sp a vain tie
täisit, miten syvästi sinua rakastan — niin et puhuisi noin . . . M inähän tahdon tehdä kaikki, mitä tahansa sinun hyväksesi, kun vain olisit toisenlainen . . . Anni, sinä saisit suuremman onnen kuin voit a a v is ta a : sinun ei enää koskaan tarvitsisi työssä käydä . . . minä korottaisin sinut k o n t t o r i n e i d i k s i ! — Opettai
sin sinulle kirjanpidon, veljesi pääsisi monttööriksi ja isäsi ali-
työnjohtajaksi eikä huominen palkanalennus lainkaan koskisi heitä. Niin, sen järjestäm inen on minulle helppoa — s e o l e n m i n ä , joka tässä tehtaassa m äärään ! A jattele siis mikä valta minulla o n ! Etkö edes om aistesi tähden koeta olla jä rk e v ä — ajatella minunkin mieltäni . . ?
A N N I
on monta kertaa koettanut keskeyttää m estaria; huudahtaa epä
toivoisesti.
H e rra mestari . . . Ä lkää puhuko enää . . . minä en v o i ! K uinka minä sitten enää voisin olla täällä, katsoa ketään sil
miin ?
M E S T A R I
huomaa Annissa liorjuvaisuutta ja jatkaa yhä kiihkeäm m in.
Oi Anni, minkätähden sinä kiusaat m inua? E ik ö sinulla ole lainkaan sydäntä? Sinä et yhtään ajattele, miten paljon olen k ä r
sinyt sinun tähtesi . . . Ä lä nyt enää ole tuollain en ! T ule nyt edes katsomaan minun huonettani. J a luota minuun . . .
K oettaa vetää A n n ia huoneeseensa.
A N N I
ponnistelee vastaan, rukoillen hätäisesti ja tuskallisesti.
Oi mestari hyvä, älkää nyt . . . A ntakaa minun olla . . . L a katkaa . . . M inä koetan, lupaan ajatella . . . Ä lk ää . . .
M E S T A R I kähisevin äänin,
Anni, minä pyydän, rukoilen s in u a ! A jattele, mikä onni si
nulle tu lis i! Sinä et tiedä, miten hyvin kävisi om aisillesi — etkö sinä tahdo edes heidän parastaan . . ?
A N N I
näyttää m enehtyneeltä ja katsahtaa hätääntyneenä ovelle.
K yllä, kyllä tahtoisin, mutta en voi, en voi . . . Päästäkää, minä lupaan ajatella — minä tulen huomennakin, kun vain pääs-
tä lle ! P äästäk ää! — K u n m estari ci laske, kirkasee hän äkkiä.
— Apua, K a a r lo ! . . . K a a r lo ! M E S T A R I N
sieraniet laajenevat, silm ät pienenevät naskalinteräviksi ja hänen äänessään kuvastuu sekaisin intohim o, pelko, raivo ja voiton
riem u — se muistuttaa m iltei käärm een sähinää.
V a iti! Jo s vielä kerran huudat — niin se lurjus viedään täältä i j ä k s i . . .
A N N I
änkyttää kauhusta vavisten.
M itä, m itä . . ? Se ei ole m ahdollista . . . M E S T A R I
Se on m ah d o llisia! H än on täällä yhdistyksessä puhunut sillä- tavoin, että jos vihjaisen kaupungin santarm eille, niin hänet vie
dään tavallista kauem m aksi •— josta hän ei palaja k o s k a a n . K uinka sinä uskalsit huutaa h ä n t ä — pilkata m inua? Sillä hän 011 m i n u n k äd essän i!
A N N I rukoillen.
M estari . . . antakaa anteeksi jum alan tähden . . . E n tah
tonut huutaa . . . en itsekään ym m ärrä . . . Ä lkää antako ilmi h ä n tä ! Ä lkää, hyvä m estari, ä lk ä ä ! M inä kuolisin . . . M inä teen mitä tahansa, kun vaan . . .
M E S T A R I pidätetyllä voiton riem ulla.
E n minä odottanut noin suurta loukkausta sinulta. M utta minä annan vielä senkin anteeksi, jos näytät, ettet tahtonut minua pil
kata. Jo s huomenna työajan jälkeen jäät tänne, niin minä lu
paan, että om aisesi saavat jääd ä työhön entisellä palkalla, ja kaikki tulee niinkuin olen puhunut . . .
f
A N N I hätäisesti sammaltaen.
K y llä minä sitten tulen huomenna . . . huomenna . . . — K u in havahtuen. — E i, ei — en minä sentään voi — se olisi liian kamalaa.
M E S T A R I uhkaavasti.
M itä, pilkkaatko sinä vielä silläkin tavalla? Ensin lupaat ja sitten kiellät — aivan kuin ä rsy tä t! E i — se on liik aa! ■ M inä lähetän hänestä kirjelm än vielä tänään!
A N N I parahtaa epätoivoisesti.
Oi älkää, jum alan tähden! M inä tulen . . . lupaan tulla . . . M E S T A R I
raskaasti.
Tuletko siis v a rm a sti! Jo s sinä vielä tässä pettäisit minut, niin silloin en enää arm ahda k etään ! T uletko?
A N N I M inä tulen . . .
Vaipuu kalpeana polvilleen.
M E S T A R I
nostaa A n n in ylös alkaen taluttaa huoneeseensa, toistellen Anni, A nni, sinä voit pahoin . . . T ule ottamaan vettä . . . tule minun huoneeseeni.
A N N I epätoivoisesti.
Oi älkää mestari . . . jum alan tähden en voi tulla, nyt . . . P ä ästäk ää!
M E S T A R I käheästi, uhaten.
Ä lä vain huuda! M uista mitä siitä seuraa . . .
A N N I kuin sekopäisenä.
E n, en minä huuda . . . kun ette vain . . . m estari h yvä — minä lupaan tulla huomenna varm asti. — M estari vie Itänet puoliväki
sin sisään sulkien oven.
O ven takaa kuuluu A n n in pelokas nyyhkytys ja rukoileva kuiskaava ääni, vuoroin taas m esjarin matala, kiihkosta käheä kuiske katkonaisena, epäselvänä.
— Ä lä pelkää —• istu — voit pahoin . . .
— E i — hyvä m estari — menee ohi . . .
— M aista nyt — virk istää . . . .— E n voi — viiniä — päästäkää . . .
— Ä lä nyt — ym m ärrä — om aisesi . . .
S en jä lk een ci enää erolta sa n o ja ; ne hukkuvat kaukaiseen ko
hinaan jo k a vähitellen läh en ee; sen synnyttävät satojen askelten jym in ä ja ihm isjoukon sekava puheensorina, jo sta ci vielä sanoja eroita. S e lähenee, kiihtyy ja lopulta pysähtyy ulkopuolelle ja sen seasta kuuluu kiihtyneitä
H U U T O JA
— N e aikovat tietysti tappaa meidät nälkään!
■— T ie ty s ti! E ihän sillä palkalla elä . . .
-— M utta se on pirullista, ettei sillä heti ku olekaan !
— Ä lä ole siitä huolissasi — kyllä tämän alennuksen jälkeen kuolet h e ti!
— Se on selvä s e !
— K un oikein nälkäpiiskuri suunnittelee, niin kai se te p sii!
— O ikein! T ietysti se m estarin työtä on!
-— T ie ty sti! Sehän syksylläkin oli ehdottanut!
— M enkää s is ä ä n ! E i se tästä p a ra n e !
— M enköön K orp i ja Suonpää sisään ! K y llä me odotamme t ä ä llä !
-— H alonen m yöskin !
K uuluu H alosen vastustava ääni.
— M ene nyt v a in ! E i se sinua s y ö !
■— Ei se ainakaan purem atta n iela se!
— Ei kukaan paljaista luista h u o li!
— M ene sinäkin Em il — silloin se ei kuitenkaan kaikkia s y ö !
— M ene v a a n ! O let vähän lih a va m pikin ! Joitakin katkeria naurahduksia.
M elu h iljen ee ja sitten aukee o v i; K o rp i, hänen poikansa E m il; H alonen ja K aarlo Suonpää astuvat sisään. E d ellin en on suurikokoinen, vielä voim akas m ies, vaikka ankara työ ja huolet ovatkin uurtaneet syviä vako ja hänen kasvoihin sa; H alon en on kovin laiha, kalpeilla kasvoillaan masennus ja a rk u u s; Suonpää on solakka, jäntevävartaloinen nuorukainen, jo lla on älykkäät ja v o i
makkaat kasvot.
U lkoa kuuluu edelleen joukon hillittyä sorinaa.
K O R P I kuin pettyneenä, Täällähän ei ole ketään . . .
E M I L
pilkallisesti hymähtäen.
Onkohan kettu paennut pesästään ! K A A R L O
N o, odotetaan täällä vaikka huom isaam uun a sti! Sitä asiaa ei jätetä.
K O R P I hiljaa, lujasti.
Sitä ei v o i jättää. Jos nyt vielä alennettaisiin palkat k o l
mannella osalla, silloin tulee m onelle suurperheiselle suorastaan nälkäkuolema.
H A L O N E N N iin se on, ei sillä saa . . .
H än vaikenee, sillä mestarin huoneen o vi aukenee ja kynn yk
selle ilm estyy A n n i, hätääntyneenä, vapisevana, vaatteet ja tukka
hiem an epäjärjestyksessä. K a ik k i aivankuin jähm ettyvät hämmäs
tyksestä. Äänettöm yys.
K O R P I hiljaa, käheästi.
Sinä täällä . . . M itä sinä teit siellä?
A N N I nyyhkyttäen.
M inä olin . . . olin tom uja pyyhkim ässä . . . K O R P I
ärjäisten.
V aleh telet! Sano heti, mitä sinulla on täällä tekem istä!
A N N I kuin menehtyneenä.
M estari . . . tuota noin, käski . . . —• H uom aa K aarlon , peläs
tyy yhä enemmän ja sopertaa vavisten. — K aa rlo . . . täällä . . . ?
K A A R L O
on seissyt kalpeana ja liikkum attom ana — niinkuin raivo ja häm
mästys olisi lamauttanut hänet.
N iin, minä olen täällä . . . M utta mitä s i n ä teet täällä?
M itä sinä olet tehnyt . . ?
A N N I tolkuttomasti.
Ju m ala auttakoon! E n minä mitään . . . K A A R L O raivoisasti.
M itä sinä olet tehnyt? V astaa m inulle! Oletko sinä, sinä . . ? Onko, onko se totta?
M E S T A R I
tulee huoneestaan ja k arjaisee röyhkeästi.
Mitä tämä m erkitsee? M itä te täällä rähisette? U los jokain en !
K A A R L O
K onn a! . . . M itä te olette tehnyt hänelle?
A ik oo hyökätä mestarin kim ppuun, mutta K o rp i saa kiinni lui
nen olkapäästään.
M E S T A R I
lähenee pari askelta ja ähkyy pelästyksestä ja raivosta vavisten.
V a i niin . . . vai niin ! V a i s i n ä hyökkäät minun kim ppuuni!
No, no . . . T e näitte sen, te voitte todistaa sen! — K aik ille. —
J a ettekö kuulleet, mitä sanoin? U lo s!
K A A R L O hiljaa, raskaasti.
T e ette pääse tästä asiasta niin helpolla kuin luulette.
K O R P I K a a rlo lle hiljaa.
Tule järkiisi. Ole h ilja a ! — M estarille. — Em m e me sillä tavalla ulos lähde. Olemme tulleet puhumaan tärkeistä asioista.
\ M E S T A R I
M istä asioista? — K u un telee jo nku n sekunnin ja huom aa jo u kon hillityn sorinan ulkopuolella. — M itä asioita teillä on? Keitä, mitä rähinää tuolla on?
K O R P I
Siellä on koko tehtaan työväki ja me olemme tulleet kaikkien puolesta ilmoittamaan, ettemme voi hyväksyä sitä palkanalennus
ta. Me emme tule sentään toimeen muutamalla pennillä. M e vaadimme, että palkat pysytetään ennallaan.
H A L O N E N avuttomasti.
M inullakin on kahdeksan lasta . . . M E S T A R I koettaa tekeytyä ivalliseksi.
V a i on H alonenkin mukana tuollaisessa! — Kääntyen K o r peen. — J a oikein vaad itte! V a i niin. M utta palkkojen m äärää
minen 011 herra patruunan asia, eikä hän kuuntele t e i d ä n vaa- tim uksiann e!
H A L O N E N
m utisee m estarin puheen aikana pelästyneenä.
K u n on lapsia, tuota . . . niin ei silloin . . . K O R P I
Jon ku n täytyy meitä kuunnella. Muuten emme voi elättää lap
siamme. J a jollei muu auta, niin meidän täytyy lopettaa työt . . . M E S T A R I
pahaenteisen hitaasti, pilkallisesti hymyillen.
A h a a ! Sinä kiihotat siis julkisesti lakkoon. H yvä. Sinä siis lopetat tehtaan työt . . . M utta minä luulen, että töiden lopetta
minen on m y ö s k i n herra patruunan a sia ! Ilm oittakaa siis hänelle itselleen uhkauksenne — jos hän ottaa teidät va sta a n !
K O R P I
K uu lkaa herra m estari. K u n te olette itse tämän alennuksen ehdottanut patruunalle, niin teidän velvollisuutenne 011 myös il
moittaa hänelle sen seurauksista. E n k ä minä ole ketään kehoitta- nut lakkoon tai muuhun. M utta pitääkö meidän siis jättää kaikki sikseen ja tulla kiltisti työhön jollette suvaitse edes ilmoittaa pat
ruunalle . . . M itä te arvelette, toverit?
K A I K K I
— Silloin teemme lakon — ja heti aam u lla!
— N iin teem m e! Em m e voi muuta.
— M eidän täytyy -— jollette muuten ilmoita.
M E S T A R I pöyhkeästi.
V ai lakon te nyt teette? M utta vak avasti puhuen ei se kaipaa mitään ilmoittamista. H e rra patruunan järkähtäm ätön päätös on, että palkat alennetaan niinkuin julistuksessa on säädetty — eikä se tule muuttumaan teidän rähinänne vu oksi!
A N N I
peittää käsillään kasvonsa, purskahtaen itkuun.
V oi tätä eläm ää . . .
K O R P I
Mutta me emme enää aio vapaaehtoisesti nälkään k u o lla ! — Katsahtaen itkevään A n n iin ja jatkaa yhä kasvavalla katkeruurella ja tuskalla — J a sinä, sinä . . . mitä sinä olet tehnyt tyt- tärelleni ? V ieläkö sinä h ä n e t k i n tahdot u h rik se si! Eivätkö entiset riitä . . ? E i siitä vielä ole viikkoakaan kun viimeinen haudattiin ■— siellä se makasi meidän aitassa jäätyneenä . . .
M E S T A R I
on muuttunut kamalan näköiseksi kuullessaan nuo m urhaavat sy y tökset; mutta äkkiä hän keskeyttää syyttäjänsä, karjaisten raivo i
sasti.
M itä? M itä? M itä tämä oikein on? — M itä sinä tarkoitat?
Te olette minun konttorissani! U lo s! U lo s! U lo s!
E M I L hurjasti.
V ieläkö sinä k a r ju t! Ellet nyt ole hiljem m in, niin — niin piak
koin tulee toiset odottamattomat hautajaiset . . .
