RAKKAUDENTARINA
h i s t o r i a l l i n e n r o m a a n i
K IR J O IT T A N U T
JALMARI FINNE
RYMÄTTYLÄN KUNNANKIRJASTO RYKO
84.2 1913
Finne, Jalmari
Rakkauden tarina : Historiallinen romaani Kirja
705N00084246
HELSINGIN KAIJJN K U S T A N T A M A
1/ HELSINGIN UUSI "KlRIAPAINO M
|\ ° ■ OSAKEYHTIÖ • ° j
P äivän p aiste isen m äen rin teellä, suuren hongan ju u rella p iiloittelih e pieni veden- silm ä. Siinä se ih m etellen k atseli m aailm an su u rta ih an u u tta.
M u tta pian sen teki m ieli edem m äksi. Se alkoi ly k k iä sy rjä ä n neulasia ja k u iv u n e ita korsia, jo tk a sen tiellä o liv a t. Se ponnisteli, ponnisteli! J a p u ik ah ti pois niiden lom itse!
H etkiseksi se jäi lep ääm ään ku ivu n ee n oksan ja m u u ta m a n k ä v y n varaan .
M u tta edem m äs, kau em m as se k aip asi. Se ei v iip y n y t tässä, va a n k iireh ti m äen rin n e ttä alaspäin.
Se k a sv o i m a tk a lla a n yh ä vo im ak k a a m m aksi. M itä v ä litti se en ää pien istä esteistä, se siirsi ne sy rjä ä n y lp e än ä ja riensi eteen päin.
Se oli o m asta vo im astaan a iv a n varm a.
Juuri k u in se siitä itselleen k ersk a ili, osui suuri este sen tielle; siinä oli suuri puu, jo k a vu osikym m enen oli m aassa m aan n u t, la honnut ja ju u rtu n u t sy v ä lle sam m aliin.
Sen viereen tä y t y i k e v ä tp u ro n asettu a, ja vim m aisena se etsi tie tä eteenpäin . Se k u lk i p itk in rungon siv u a , y ritti k iertää, m u tta siihen e iv ä t sen vo im at vielä riittä neet, e ik ä se m a ltta n u t o d o tta a siksi, kunn es olisi suureksi k a sv a n u t.
M u tta rungon a lla oli pieni reikä. Siitä ensin m u u ta m a pisara pääsi p u jah tam aan . T o iset se u ra siva t, ja pian oli vesi k a iv a n u t itselleen au k on , jo k a tuli y h ä suurem m aksi ja leveäm m äksi.
Ä k k iä vesi repäisi m u llan ja sam m aleen pois tie ltä än ja k iiti riem u sta liristen eteen
päin.
L aa k so a ko h den se k iiti. N y t ei m ik ään vo in u t sitä p id ä ttä ä , sillä y h ä v o im a k k a a m m aksi se oli tu llu t ja y h ä iloisem pan a se ja t k o i m atk a an sa .
Se tiesi n y t voim an sa, se tiesi su u n tan sa ja se m eni sinne, m inne sen m ieli paloi.
M aa ta k u lje tti puro m u k an aan , vie ritti pieniä k iv iä u om assaan , jo k a y h ä leven i ja sy v e n i. A iv a n k irk a s se ei en ää o llu t, m u tta k u in k a vo im allin en ja k ev äisen riem ullinen.
Ja olihan se sa a n u t p ääm äärän , jo s ta se m äen rin teellä ei o llu t o san n u t u n ek siak aan .
K u n n aa n a la p u o le lla oli o ja. Siihen se sy ö k sy i ja k iiti h u rja a v a u h tia eteenpäin.
M u tta k u n n o tk o o n oli tu ltu , ei o ja jo h ta n u tk a a n sinne, m inne puro m ieli, va a n k ä ä n ty i ja teki m u tk a n .
S u u ttu n een a le v itti puro itsen sä laa jak si lam m eksi. Se ei ta h to n u t jä ä d ä siihen, ko ko vo im allaa n se p y y s i p äästä eteen p äin .
Ja puro nousi lo p u lta ojan ä y rä ä lle k a ts o m aan . K a u k a n a oli m eren kau n is p o u k am a,
sinne puro tah to i päästä, tuohon la a ja a n u lap p aan , jossa k a ik k i v irra t y h ty iv ä t. Se nousi ä y rä ä n yli ja tu lv e h ti eteen päin.
Ä k k iä tuli sen eteen ihm isten la a tim a tie.
M itä v ä litti puro en ää siitä. Se le v itti taas itsen sä laa jak si lam m eksi ja a se ttu i siihen herraksi.
N y t sitä ei k u k a a n en ää tain n u t k u lu ssaan m u u ttaa , sen se tiesi, v a a n k a ik k ie n t ä y t y i sitä vä istä ä. Ja tässä tiedossaan puro tuli yh ä k irk k aa m m a k si, ja k u u la k k a k eväin en ta iv a s k u v a stu isiih e n ja vä räh teli sen h opean- h o h ta vissa ju o vissa.
E teen p äin puro lirisi, nauroi ihm isille, jo tk a lu u le v a t vo iva n sa estä ä k e v ä ttä , k u n se h eidän suonissaan a lk a a virrata.
E teen p äin k u lk em a a n on k ev äin en puro luotu, p aisu m aan leveäk si virraksi, jo k a n iit
ty je n h a lk i k u lk ee ja m aan k o s tu tta a su u rta k u k in ta a varten.
p j K oh den m eren ' a u k e a a u la p p a a se tiesi m en evänsä, sinne, jon n e se levo lle k ä y .
Silloin sen m ieletön k iitä m in e n eteen p äin oli sa a v u tta n u t m aalinsa.
T ietä, jo k a R y m ä tty lä ss ä V ilja iste n k a r
tan osta vie P oikon kartan o on , k u lk i k e v ä i
senä p äivän ä vu o n n a 1447 m ies ja nainen.
N uoria he o liv a t k u m p ik in , sillä heidän k äyn n issään oli se n otkeu s, jo k a ihm isessä on silloin, k u n hänen veressään on vielä v a pauteen p ääsem ättö m iä voim ia. P oskilla täm ä vo im a h elo ittaa , silm issä lo ista a ja tekee jokaisen liikkeen su la va k si ja sam alla vo im ak k aak si.
Nainen oli P oik o n k a rta n o n herran, G ödike F incken puoliso, K a ta rin a T a v a st. M ies oli
s
V ilja iste n k a rta n o n vo u ti, Ju h an a O lavin- poika.
K a ta rin a oli p u ettu tum m aan verkap u - p ukuun, ja hänen y llä än oli su o jan a k e v ä ä n viileä tä , m ereltä h u o k u v a a tu u lta va sta a n n ah alla sisu ste ttu k a u h ta n a . K ep e ästi hän n osti liep eitään , jo tta ne e iv ä t k e v ä tk o ste a lla tiellä k astu isi. Liepeen a lta n ä k y iv ä t rus
k e a t sa a p p a at, joissa o le v a t k a n n u k set todis
tiv a t hänen ä sk e ttä in ratsastaneen.
H än loi silm än sä m aah an nähdäkseen, m ille k o h ta a oli viisa in ta astu a.
K u n k u iv a k o h ta tiellä tuli eteen, silloin hän k o h o tti pään sä, jolloin k a sv o je n suuri suloisuus tuli n ä k y v iin .
K a lp e a hän oli, ja h änen silm issään oli se o uto vä ik e, jo k a s y n ty y niihin p itk in ä iltoin a ihm isen k atsellessa eläm än to iv o to n ta puolta.
M u tta n y th ä n oli tu llu t k e v ä t, ja se oli p ä ä s tä n y t m ielen ta lv isista siteistä än v a paaksi. S y k k ih ä n eläm ä taas k irk k a a n a ja lu p a a v a n a , tuoden h elm an täy d en to iv eita ja unelm ia.
K a ta rin a oli noin k o lm en k ym m en en vu o
tias, m u tta h änen ty ttö m ä in e n varta lo n sa ja sirouten sa tek i h ä n et n ä ö ltä ä n yh den ikäi- seksi se u ra aja n sa kan ssa.
J u h an a O la vin p o ik a oli h iu k an yli k a h d en k ym m en en . H än ellä oli p itk ä t sa a p p a at, jo tk a u lo ttu iv a t suoran tak in alle. Ne o liv a t lik aise t ja m u llan ja k o steu d en vä rittä m ä t, jo sta voi p ä ä ttä ä hänen ä sk e ttäin k ävelleen pelloilla. H arm aan tak in sitoi u u m en ilta leveä n a h k a v y ö . P äässä o levan lak in a lta n ä k y i v a a le a ta tu k k a a , jo k a k o rv a n juuressa p y rk i kih aro ille k ä ä n ty m ä ä n .
K o k o a ja n nuori m ies k a tse illa an seurasi nu o rta naista. K u n täm ä asteli ed ellä ja vartalon sa n o tk ea sti liik a h teli h änen h y p ä- tessään sy rjä ä n vä lttä äk se e n liian k o ste ita p aik k oja, levisi puna m iehen poskille, hänen h arm aat silm änsä tu m m e n iv at ja h ä n e n su u n - sa ym p ärillä, jo n k a y lä h u u lta k a u n isti v a a leah ko parranalk u, oli ju h lallin en va k a v u u s.
K a ta rin a ei p itä n y t silm ällä seu raajan sa k a sv o je n ilm eitä, v a a n oli hilp eä ja nauroi h yp ellessään m aa n tiellä .
— Sinun, K a ta rin a , olisi p itä n y t h evo sella a ja a k o tia. M iksi sen lä h e tit pois?
sanoi Juhan a.
— M inulla oli sellain en h illitön h alu olla keskellä k e v ä ttä a iv a n rauhassa. Ole sinä a iv a n huoleton . E n hän m inä ensi k e rta a tällaisia te itä k u lje . M inun t ä y t y y oikein h illitä itseäni, e tte n asetu täh än tielle ja jollain k a ra h k a lla perkaa k e v ä tp u ro a ja a u ta sitä ponnistuksissaan eteen päin .
S am assa h än saap p aan sa k ä rje llä ve ti uom an, niin e ttä edessä o levan lä tä k ö n vesi pääsi v irtaa m aa n pois.
— M u istatk o, Ju h an a, k u n sinä o lit P o rk kalassa, isäni luon a k ev äisin , k u in k a m e siellä p ä iv ä t p ä ä k s y ty ste n k e v ä to jia perka
sim m e ja laitoim m e niihin m y lly jä . M inä olin van hem p i ja m ääräilin, ja sin ä olit jo silloin m inun vou tin i. M eillä oli om a ta lom m e siellä m eren ran n alla ja sinä san oit m inua toisin aan vaim oksesi ja . . .
K a ta rin a vaik en i ja astu i nopeasti eteen päin.
M u tta Ju h an a, jo k a hänen tak a n aa n k u lk i, tunsi, m iten hänen verensä k o h a h tiv a t.
E teen p äin he a s te liv a t ja p u h eliva t V il
ja iste n k a rta n o n k e v ä ttö is tä . T ä m ä n j a P oik o n k a rta n o n oli K a ta rin a tu o n u t huo
m en la h ja n a m iehelleen. R a k k a a k si oli täm ä k a rta n o hänelle tu llu t, ja m ieh eltään hän oli p y y t ä n y t oikeuden saad a tä ä llä vap aasti m ä ä rä tä ja h allita.
P o ik o sta oli hän tän ää n lä h te n y t kesk u ste
lem aan vo u tin sa kan ssa k e v ä tk y lv ö is tä . K u in k a m ielellään h än ain a tuli Viljaisiin!
Siellä hän näki iloisia ja onnellisia ihm isiä.
Siellä k a ik k i o liv a t hänelle h y v iä , varsinkin J u h an a, jo n k a kan ssa hän oli nu oruutensa v ie ttä n y t, en nen kuin h än et n a ite ttiin r ik k a a lle G ödike F inckelle. J u h an ah an oli niin
k u in hänen veljen sä, ja K a ta rin a tunsi it
sensä ain a tu rvallisek si a jatellessaan , e ttä hän ellä oli tuollainen vo im ak as nuori mies vierellään, jos va a ra uhkaisi.
Siksi h än niin m ielellään tu lik in V iljaisiin , jossa o sa ttiin h y m y illä ja n a u raa ja jossa h än tiesi k a ik k ie n h ä n tä ra k a sta v a n .
K u in k a toisenlaista oli P oikossa, jossa h ä
nen m iehensä h e rru u tta piti. S y n k k ä ja tö y k e ä oli G ödike Fincke. V a n h a oli hän o llu t jo silloin, k u n hän o tti vaim okseen nuo
ren K a ta rin a T a v a stin . J a k u in k a k y lm ä ä ja ilo to n ta oli hänen eläm än sä o llu t tuon m iehen rinnalla.
T ä m ä a ja tu s p u ista tti K a ta rin a a .
— V ilu tta a k o sinua? k y s y i Ju h an a, jo k a sen oli h u om an n ut.
— E i. M inä va in a ja tte lin om ia asioitani, ja silloin m in ä pu d istin a ja tu k se n i pois, sanoi K a ta rin a .
N iinkuin k irk k a a n a k ev äisen ä p äivän ä
p a la v an p ä ivä n k eh rän päälle ä k k iä s iir ty y pilvi ja k a ik k i n ä y ttä ä h a rm a alta ja ko ko luon to a iv a n k u in jä h m e tty y , niin tu n siv a t n uokin m olem m at n uoret ihm iset, e ttä hei
dän eläm ässään oli pilvi, jo k a ta v a n tak a a palasi.
T ien m u tk a ssa m eni J u h an a ed e ltä ja o tti tien poskesta salon, jo n k a a setti k u lk u p u u k si k ostean k o h d an ylitse. .
K a ta rin a p y sä h ty i ja k a tse li Ju h an aa.
M iksi oli tuo m ies hänen silm issään n y t niin toisenlainen k u in ennen? M iksi hän oli n y t niin k uin nurm i, jo ta hän ennen oli v ih a n ta n a k a tse llu t, m u tta jossa n y t k u k k a set h e lo ttiv a t? M iksi oli tuon m iehen olen
nossa jota in , jo k a pani hänen m ielensä ou
dosti syk äh telem ään ?
Mies on v a sta silloin oikea m ies, k u n hän vo im ak k a a sti tun tee, k u n h änen vereensä on tu llu t voim a, jo k a p y y tä ä p äästä o ik eu k siinsa. Sen K a ta r in a tiesi.
M iksi h än ei k o sk a a n o llu t k u u llu t, e ttä Ju h an a olisi tu n te n u t r a k k a u tta jo ta k u ta n aista k o h taan ? S ellaiset tum m iksi leim ah
ta v a t silm ät e iv ä t vo in eet olla m u u ta ku in v o im ak k a a n sy d äm en ilm aisijat.
O nnellinen oli o le v a se nainen, jo k a tuon m iehen oli om akseen v o itta v a , sen K a ta rin a ym m ärsi. H etkiseksi leim a h ti k a te u s h ä nessä.
H än h eitti sen a ja tu k se n pois ja a stu i no
peasti J u h an an a se tta m a a sa lk o a m yö te n täm än ohitse.
S an attom in a, m ielten aato k sissa a sk a r
rellen he a s tu iv a t eteenpäin.
N iinkuin tuu lah du s, jo k a k a u k a a tulee ja
♦
läm pöisen ä k a sv o illa leik k ii ja lu p aa su u rta su vea, niin jo h tu i K a ta rin a n m ieleen tarin a hänen o m asta sisarestaan , E lin asta.
E lin a oli o llu t naim isissa m iehen kanssa, jo ta h än ei ra k a sta n u t. K u n täm ä kuoli, m eni h än luostariin , jo k a v a s ta m u u tam a vuosi sitten oli m u u te ttu R a isio sta N aan
taliin.
T o ista m iestä oli hänen sisarensa ra k a s
ta n u t jo silloin, k u n vielä oli hen to ty ttö , jo n k a sy d ä n on au k eam assa. K u n hän sit
ten jo u tu i leskeksi ja oli v a p a a m enem ään arm aan sa kan ssa naim isiin, niin hän jäik in luostariin .
M iksi hän sen oli te h n y t, sai K a ta rin a v a s ta silloin tie tä ä , k u n h än k erran surun p ain am an a oli m e n n yt sisartaan k o h ta a m aan ja täm ä oli hänelle k e rto n u t om asta e läm ästään , sillä lo h d u tta ak seen h äntä.
Sellainenhan on ihm isen m ieli, e ttä se loh d u tuk sen sa lö y tä ä siitä su ru sta, jo n k a toinen on tu n ten u t, ja sen laskee toisen surun vie
reen, sanoen: N äin p aljon olen m in ä k ärsi
n y t ja olen k u ite n k in vo iton saanut!
K a h d e n k ä y s k e n te liv ä t sisaru kset silloin, van h em p i su ru n p ain am an a ja nuorem pi su ru staan va p a a k si päässeenä.
Ja E lin a oli näin p u h u n u t sisarelleen:
— Ilo to n on m in un eläm äni ollu t, niin
k u in talvin en p äivä, jossa ei a in o ata k aa n va lo n sä d e ttä n ä y . M u tta m inä u sko in aina aam u n k erran tu le v a n ja m inulle tu o tta v a n k e v ä ä n , jo ta syd äm en i ei o llu t sa a n u t näh dä.
K u n m ieheni k u oli, m enin luostariin . Minne m u ualle olisin kaan m en n yt?
Se m ies, jo ta nuorena olin om akseni toi
vonu t, oli m e n n yt m erien taak se p alvele
m aan k u n in ga sta an ja etsim ään ku olem aa.
Sitä hän oli toiv o n u t. K u in k a h y v in m inä ym m ärsin, e ttä ihm inen toivoo k u olem aa k ir voi t ta j akseen.
E rää n ä p ä ivä n ä m inulle tu o tiin tieto siitä, e ttä hän oli k u ollu t.
E n m inä sin ä p ä ivä n ä e n k ä p äivin ä, jo tk a sitä p ä iv ä ä se u ra siva t, vo in u t itk eä.
H iljaa m eni h a a v a , jo n k a olin saan u t, um peen. Niin m in ä uskoin.
M u tta k u n tuli se p ä ivä , jon a m ieheni k u oli ja m in ä siis olisin o llu t va p a a , silloin m in ä tu sk a sta huusin, sillä n y t v a s ta m inun eläm äni oli au tio , k u n olisin o llu t valm is o tta m a a n onnen va sta a n , e ik ä sitä m inulle en ää tarjo ttu .
T ä ä ltä lu o sta rista etsin rau h aa ja lepoa särkyn eelle syd äm ellen i.
K u n hän oli k u o llu t, niin enhän väärin te h n y t, k u n jo k a p ä iv ä h ä n tä m u istin pala
vissa esirukouksissani.
E rää n ä p ä ivä n ä , k ä än täessä n i silm äni seuraku n n an puoleen, k o h ta sin katseen , jo k a a in iaaksi oli jä ä n y t syd äm een i. Siten k a t so iv a t vain yh d en ihm isen silm ät.
Se oli hän! H än ei o llu tk a a n k u o llu t, vaan oli tu llu t m in u a noutam aan!
H än etsi tila isu u tta saadakseen kan ssan i puhua. J a niin p a la v asti m in ä k a ip asin hänen ään ensä soin tu a, e ttä siihen suostuin.
Silloin hän k ertoi m in u lle k a ik k i tun teensa ja tah to i m in u t ry ö stä ä lu o starista.
P y h ä n edessä m inä rukoilin , e ttä hän a rm ah taisi m inua, p id ättäisi m in u t h ilja i
sissa suojissaan.
M u tta niin su u resti m inun sairas sydäm en i k a ip asi hänen san ojensa sä v e ltä , e ttä suos
tuin hänen eh d otu k siin sa ja lup asin läh teä h änen seurassaan, p a eta lu o starista, rik k oa n u n n a va la n i, teh dä k a ik k i, m itä hän m i
n u lta va a ti.
Niin h eikko on naisen syd än , e ttä se on valm is ra k k a u te n sa täh d en m y y m ä ä n sie
lun sa au tu u d en k in .
A ltta rin ju u rella m inä rukoilin p yh ää, e ttä hän m inulle an taisi m erkin siitä, saanko lä h te ä va i tä y t y y k ö m inun jääd ä.
M u tta m itä ä n m erk k iä ei tu llu t. V a iti oli p yh ä.
M inä olin p y h än a ltta r ia v a rte n a lk a n u t v a lm ista a p e ite ttä , jo k a oli taid o k k aa sti n y p lä tty . M inä en ta h to n u t läh teä pois, en nen ku in sen olin va lm ista n u t. M inä toi
voin, e ttä se olisi puolestani so v itta ja n i p y h än edessä, jo tta hän ei m inu a ran kaisisi r a k k a u te n i tähden.
K am m iossan i istu in ja tein ku u m eisesti työ tän i.
Syd äm en i k a iv a ttu oli lu v a n n u t tulla luokseni ven h eellä, jo k a salm een so u taa silloin, k u n aurin ko on m ailleen m en n yt.
J a k iiv a a s ti syd äm en i o d o tti tu o ta hetkeä.
Niin p a la v a oli m inun ik ä v ä n i, e tte n enää ta ita n u t teh d ä ty ö tä , vaan , k u n ilta oli sam - m u m aisillaan, m enin ik k u n a an ja siitä k a t soin salm elle, o d o tta e n venheen n äk ev än i.
P ään i oli p a la v a ja k u u m e tta ruum iissani, ja k o k o olem ukseni k a ip asi hänen luokseen.
M u tta viim eisen k erran k ä ä n n y in p yh än B irgitan puoleen rukou ksessa, jo tta hän
m inulle an taisi m erkin siitä, tulisiko m inun jä ä d ä vai se u rata n o u taja an i.
M u tta p y h ä ei m in u a k u u llu t, ja niin alkoi ilta sam m ua.
K u n ik k u n a an i nojasin, niin tak an an i ku u lin n y p lä ysn a p p u lo id e n helinän.
K u u lin sen, m u tta lu u lin jon k u n sisarista tulleen m inua a u tta m a a n ja niin en k ä ä n ty n y tk ä ä n k a tso m a a n , va a n salm elle su u n ta- sin o d o tta v a n k atseen i.
Jo souti venhe illan h äm ärässä.
K ä ä n n y in ja aioin läh teä.
M u tta k u in k ä ä n n y in , niin k irk k a u s tai
vaallin en t ä y tti m in un kam m ion i ja ih a
nasti h e lisivä t n y p lä y sn a p p u la t.
P y h ä B irg itta istui m inun työ n i ääressä.
K u n va v iste n v a iv u in p olvillen i, niin k a t soi hän m inuun, h y m y ili ja k ato si.
J a niin m in ä jä in luostariin , sillä m inä olin lö y tä n y t rauhan.
Sisaren tarin a v ä ik k y i K a ta rin a n m ie
lessä hänen astellessaan tie tä eteenpäin . M iksi täm ä a ja tu s ju u ri n y t h änen m ie
leensä k a n g a sti k a u n iin a k u v a n a ihm e
m aasta?
T u lisiko hänen kin k a ik e sta lu o p u a om is
taakseen kaiken ?
He tu liv a t notkoon , sille ko h d alle, joh on k e v ä tp u ro oli va ltia a k si a se ttu n u t. L am pi oli leveä. S itä ei m illään v o in u t k ie rtä ä , sillä m olem m in puolin oli p elto ja , ja niiden pehm eässä k e v ä tm u lla ssa astu m in en olisi ollu t vieläk in va ik e a m p aa ku in puron yli kah laam in en.
— N y t nousi tie p y s ty y n . M illä m e n y t y litse pääsem m e?
— M inä k an n an , sanoi Ju h an a.
M iksi oli hänen m ieh ekäs ään ensä niin soinnuton? M iksi oli tum m a se k atse, jon k a K a ta rin a k o h ta si, k u n hän entiseen leikki- toveriin sa loi silm äyksen ?
Niin v ä k e v ä oli tuo k a tse, e ttä h y m y kuoli K a ta rin a n h u u lilta .
S alam an ta v o in hänelle selvisi, m itä hän tuolle m iehelle oli. L e ik k ito v e rin tunne oli h än estä k a d o n n u t ja uusi tunne oli voim alli
sena ja v a a tiv a n a a stu n u t sijaan .
T ä m ä a ja tu s h etkiseksi h u u m asi K a ta r i
nan m ielen. H änen iloihin to ttu m a to n s y däm ensä sä v ä h ti.
T u o m ies ei saa h ä n tä k an taa! H än ei tahdo sitä.
M u tta m iksi oli hän voim aton? M iksi ei h än sa n aa lö y tä n y t sitä kieltääkseen?
M iksi h än an toi Ju h an an no staa h än et m aa sta ja k a n ta a h ä n tä käsivarsillaan ?
K a ta rin a su lki silm änsä ja rau k a ise v a rau h a t ä y t ti h änen olem uksensa.
Niin viera sta ja ep ä to d ellista oli k a ik k i tällä h etk ellä. Niin u u tta ja outoa.
K u in k a hän oli k a u tta eläm änsä toiv on u t, e ttä jo k u olisi hänelle o llu t hellä ja h y v ä , ei olisi h ä n eltä m itä ä n p y y tä n y t, ei v a a tin u t, ei m u u ta k u in a n tan u t.
H än oli o llu t a iv a n k u in tau d in p o lttam a olento, jo k a toisen k a u tta voi terveeksi tulla.
H y v y y t t ä h än ta rv itsi paran tu akseen siitä tu sk a sta, jo n k a nim i on eläm ä. H y v y y t tä , ei m u u ta k u in h iu k an h y v y y t t ä .
H än m u isti tarin an sp ita ali ta u tise sta m ie
hestä, jo k a tuli p yh än asu ntoon ja h än eltä v a a ti itselleen ru o k aa. Ja n ö y rä n ä p yh ä m ies hänelle ojensi om an ruo k a-astian sa.
S itten v a a ti sp ita ali tau tin en itselleen p yh än m iehen vu oteen, e ik ä täm ä sitä k ä ä n k iel
tä n y t. M u tta vih d oin k in v a a ti sairas, jo k a v ilu sta värisi, e ttä p yh än m iehen tulisi om alla läm p im ällä ruu m iillaan h änen k y lm ä ruum iinsa lä m m ittä ä . E ik ä p y h ä m ies sitä p elän n yt, v a a n riisui v a a tte e t y ltä ä n ja su lki sairaan syliin sä. M u tta k u n hän sen te h n y t oli, niin m u u ttu ik in sp ita a lita u tin e n k irk a s
tetuksi, ja p yh ä m ies p itik in sylissään m aail
m an v a p a h ta ja a , jo k a hänen ra k k a u tta a n oli ta h to n u t ko etella.
T u ollain en sairas o li h än k in o llu t, lailla sp itaali tau tisen oli h än k in k a d o tta n u t k a ik en u skon eläm ään.
J a sitten tuli tuo terve ja vo im ak a s ihm i
nen, jo n k a k a ik k i u n elm at o liv a t vielä puh
taita , ja su lki h ä n et syliin sä.
K a ta rin a tunsi, m iten jo ta in sa irasta ja h eik k o a h än estä a iv a n k u in putosi pois.
H a a v a t p a in u iv a t um peen, ja h än oli taas terve ja vo im akas.
H iljain en v ä risty s k ä v i k a u tta hänen ruu m iinsa, k u n h än a ja tte li, e ttä täm ä m ies rak a sti h ä n tä, e ttä h än k in oli jo llek u lle k o r
k e in ta m aailm assa.
T y y n n y ttä v in ä pisaroina putosi ilo hänen kuih tun eeseen eläm äänsä.
Ju h an a ei n ä h n y t m itä ä n m u u ta k u in nuo k a sv o t, jo illa taiv aa llin e n rau h a lepäsi.
H än tiesi, e ttä hänessä oli h e rä n n y t tunne, jo k a ä k k iä oli p ä ässy t valloilleen ja jo n k a
k u lk u a hänen ta h d o tto m a n a tä y t y i n o u d a t
taa.
Silloin tunne vo im a k k a a n a lain eena ih
m isen sielun t ä y ttä ä ta ita a , ku n ihm inen ei en ää ole u sk o n u t tun teen v o iv a n sielus
saan h erätä.
L am m en toiselle puolelle tu ltu a a n Ju h an a laski ta a k k a n sa m aah an.
K a ta rin a lo itto n i hänestä, ja sa n aak aan la u su m a tta he a s tu iv a t tie tä eteen päin.
Ä ä n e ti he k u lk iv a t. Jo sa a p u iv a t sillalle, jo k a pienoisen joen yli vie. M ereen jok ik in jo h ti, k a u a s m ereen. Niin etsii ihm isen sie
lu k in a in a tu n n e tta toisen, joh on se tie tää h u k k u v a n sa ja sen k a u tta lö y tä v ä n s ä rauhan.
E iv ä t he toisilleen voin eet m itä ä n sanoa siitä, jo k a onnea lu p aa va n a a ja tu k se n a heissä lain eh ti.
K a rta n o n pihalle tu ltu a a n K a ta rin a san aa
k a a n sa n o m a tta n y ö k k ä si h y v ä s tik si J u h a
nalle, m u tta h etk isek si h eidän k atseen sa y h ty iv ä t, niin ly h y e k s i h etk ek si, m in kä salam a ta rvitse e va laista k seen seudun, m u tta m olem pien a ja tu k s e t o liv a t siinä katseessa.
V a s ta silloin ihm inen täyd ellise sti ta ju a a , m iksi hänelle on silm ät a n n e ttu , k u n hän niiden k a u tta k a u n eim m a t a ja tu k se n sa tai
ta a ilm aista.
J u h an a o tti k a rta n o n v a ja s ta lapion ja alk o i a stu a tie tä takaisin .
K e v ä tp u ro oli tie ltä e tsin y t Ju h an an saap p aid en jä ttä m ä t jä lje t, a se ttu n u t niihin ja t ä y t tä n y t ne k irk k a a lla vedellä.
M u tta k u n Ju h an a sille k o h ta a tie tä tuli, niin a stu i hän keskelle lam p ea ja a lk o i k a i
va a tien poikki uom aa, jo t t a vesi pääsisi va p a a n a v irta a m a a n eteenpäin .
J a k e v ä tp u ro so lah ti u om aan ja sinne m en
nessään leik k i m iehen saap p aid en ym p ärillä h y v ä ille n ja sanoen:
— Sinä k u u lu t meihin! Sinä k u u lu t m ei
hin!
J u h an a k a iv o i lap iollaan , ja sitä tehdes
sään hän h y m y ili. K a ik k i ju h lallisu u s oli k a d o n n u t h änen k a sv o ilta a n .
H iljaa alkoi hän vih eltää , ja oli se k u in linnun lau lu a pensaikossa k e v ä ä llä , k u n se toista luokseen k u tsu u ja iloitsee k e v ä ä stä y m p ärillään ja itsestään.
K u n lam pi oli tie ltä p o istu n u t ja vesi liris
ten k u lk i n o tk o a alasp äin, h än läk si a stu m aan V ilja isiin päin.
K o k o m a tk a n hän k atso i m aah an , etsien siitä jä lk iä , jo tk a pienet sa a p p a a t o liv a t siihen jä ttä n e e t.
K a rta n o o n tu ltu aa n h än h e itti lapion syrjä ä n , a va si v a ja n o ven ja ve ti esiin auran.
T a llista hän n outi parh aan hevosen, jo n k a h än itse oli va rsa sta k a s v a tta n u t, ja v a lja sti sen au ran eteen.
K a u a s k a ik u i hänen heleä, m ieh ekäs ä ä nensä, ku n hän huusi:
— Hoi, m iehet, k e v ä t on tu llu t, k y tä - mään!
H än k a n to i a u ra a k o rk e alla hevosen a stel
lessa läheiselle pellolle. P ellon ä y r ä ä llä hän h etkiseksi p y sä h ty i, laski au ran k ä rje n m aa-
han, y lly tt i h e v o sta ve tä m ä ä n ja sitten pai- noi auran s y v ä lle pehm oisen m ullan poveen.
J a hepo veti, k a ik k i sen jäsen e t pin got
tu iv a t.
K u n saran pääh än oli p ä ästy, k a tsa h ti J u h an a ensi k erran ylös. H än näki, m iten k a rta n o n ren g it v a lm is ta u tu iv a t seuraam aan vo u tiaan .
H än k a ts a h ti k o h ti k o rk e u tta , jossa tai
v a a n k u u la k k a k u p u la k i sinisenä k a artu i h än en ylitseen , ja hän n äk i k aik en , koko ym p äristön , talon, pellot, k o k o a v a ra n luon
non u u dessa valossa.
K e v ä t oli tu llu t hänen sieluunsa, ja hän rak a sti k o k o lu o n to a sam oin k u in rak a sta a k e v ä t, jo k a ta lv e n k a rk o itta a pois, jo tta suuri su vi ja sen heleä p ä ivä saisi tilaa viih- tyä k se e n m aan päällä.
A in a ennen hän oli te h n y t ristin m erkin a lk aessaan ensim äisen vaon.
N y t oli h än sen u n o h ta n u t.
Ja k u n h än sen m u isti, niin h y m y ili hän, vihelsi h evoselleen ja alkoi uuden vaon. H än ei n y t k a iv a n n u t m itä ä n siu nau sta, sillä hän tiesi, e ttä se kesä, jossa hän oli onnellinen, ei vo in u t olla m u u ta k u in v ilja v a .
Ja oli k u in hep okin olisi tie tä n y t, e ttä sen herra oli onnellinen, se ei p ainanut p ä ätä än alas, va a n p y sty p ä in se ve ti auraa eteen p äin ja hirnui, ja va k o tuli suora ja sy v ä ä .
Näin teki J u h an a en sim äistä k e v ä tk y n tö ä ja jok aiseen v a k o o n h än k y lv i a ja tu k sia , jo tk a o liv a t n o u se va t hedelm äksi sam oin k u in se v iljak in , m ik ä pellossa on m a a tu v a ja m on in k ertaisen a k o h oo va.
V ilja isten k a rta n o ssa, jo k a m u in oin oli k u u lu n u t rik k aa lle ja m a h ta v a lle m iehelle, oli asu inrak enn uksessa k a k si su u rta tu p aa ja niiden välissä k am ari.
Siinä suuressa tu vassa, jossa m uinoin talon en tinen isän tä oli a su sta n u t, n u k k u i n y t k a rta n o n p a lv elu sk u n ta . T oin en tup a oli jä ä n y t a su m atto m a k si ja k ä y te ttiin sitä ain o astaan leipom iseen ja m u ih in taloud el
lisiin toim iin.
N äiden tupien välisessä ka m a rissa asui talon vo u ti. Y k sin k e rta in e n oli huoneen kalu stu s. Seinillä p itk ä t p en kit, vuode, pari su u rta k irstu a , ik k u n a n a lla p ö ytä .
K e v ä tk y n tö oli siksi p ä ivä k si lo p e te ttu , ja v ä k i oli illa ste ttu a a n m e n n y t levolle.
H äm ärä hiipi huoneeseen ja k o sk e tte li k a ik k ia esineitä.
O m assa honeessaan J u h an a k ä v e li ja k oet- te lih a llita suonissaan so iv a a ve rta . H än ojen- teli n u o rta n o tk e a ta ru u m istaan . J a h ilja a hän h aasteli san oja, niin h ilja a, e ttä ne tus
kin k u u lu iv a t, m u tta niissä oli rie m u itsev a
sävel k u in lin nu lla, jo k a on pesän lö y tä n y t ja sen reu n alla fjvisertää.
P elä ten tu v a ssa n u k k u v ie n k u u le v a n h ä
nen askeleen sa hän lo p u lta h e ittä y ty i vu o
teelleen.
Siinä h än lepäsi ja tu ijo tti pim eään.
U lk o n a k e v ä in e n tu u li kiersi taloa, h y v äili v a n h a n k a rta n o n seiniä, joid en sisällä ennen oli a su n u t rik as ja y lp e ä herra, m u tta jo k a k a ik e n oli jä t t ä n y t ja v a e lta n u t pois e n tisiltä asu in sijo iltaan .
A iv a n h uoneen ik k u n a n a lla oli suuri om e
nap u u , jo n k a o k sa t k o s k e ttiv a t p ergam en tti- ik k u n aan .
Ihm eellisiä ta ru ja k u lk i tu o sta puusta, jo k a jo k a k e v ä t oli k u k k a ru n sa s ja jon k a h ed elm ät o liv a t m ak e at. V a rh ain se heräsi talviu n e staa n , ja n y t jo n ä k y i, m iten sen o k sa t v a lm is ta u tu iv a t k u k a lle.
Sellain en puu oli h än en kin sielunsa. Sin
n ekin oli k e v ä t v ä k e v ä n ä vo im an a e h tin y t, ja hän tunsi, m iten k a ik k i siellä tah to i k u k a lle tu lla. J a k o h ta oli sa a p u v a kesä, jo l
loin m eh iläiset puun ym p ärille k o k o o n tu v a t.
Sellainen puu tah to i h ä n k in olla, rik as ja runsas, jo n k a luo h u n a ja n -a h n ee t olennot k o k o o n tu iv a t. Ja k a ik ille tah to i hän olla h y v ä ja k a ik ille a n ta a siitä, m itä h än ellä oli.
Ja k u in k a p aljon h än ellä o likin heille an n et
tavaa!
H än en sielu ssaan tu n tu i lep p o isa lta ja läm p im ältä. Ja h u o m a am a tta a n hän alkoi h ilja a puhua. E ih än h än en ää ja k sa n u t itsessään k a ik k e a iloaan p itää, va a n tä y ty i sen p u rk a u tu a ilm oille.
— K u in k a täm ä k a ik k i voi olla m ahdol-
lista! Näin p aljon on siis ju m a la m inulle a n ta n u t eikä ole m in u lta arm oaan k ie ltä n y t!
M inulla on olento, jo ta m inä saan rakastaa!
Sinä, sinä, sinä, rak as, ainoa!
M inä en tiedä, m itä sanoisin. M inä olen a iv a n k u in pieni lapsi, jolle ä k k iä on tu llu t jou lu , ja h än on p ä ässy t k irk k oo n , saa k u u lla k irk k a a n lau lu n, n äh d ä k y n ttilö id e n p ala
van.
E n ennen tie tä n y t sa a va n i sin ua rak a sta a . E n sitä tie tä n y t.
P id in sitä niin m ah d o tto m a n a , niin su u rena rikoksena, e tte n u s k a lta n u t sitä a ja tellak aan , k u n se toisin aan k o lk u tti le v o tto m an a syd äm elleni.
M iksi en saisi sin ua ra k a sta a , k u n en sitä sinulle ilm aise. J a m iksi sen tekisin? R iit
tääh än täm ä tietoisuus m inulle yk sin än ik in . E n m u u ta toivo, k u in e ttä sinä sen k erran h u o m a at ja silloin h ellästi m in uun k a tso t, ja se r iittä ä m inulle. M inä en en em p ää ano en k ä p y y d ä .
T ule ja vaad i m in u lta paljon, niin m inä teen sen. M inä tah d on sin ua p alvella. E n puhu k a rta n o n h oid osta, sillä senhän voisi k u k a m uu tah an sa teh dä y h tä h y v in ku in m inäkin.
Ei, m inä tah to isin sinun h y v ä k se si teh dä jo ta in sellaista, jo ta ei k u k a a n m u u osaisi, ei voisi, ei u skaltaisi.
Sinä et tiedä, k u in k a v ä k e v ä m inä olen, k u in k a m inä vo ita n jok aisen , jo k a kanssani k ä y kam p p ailem aan . Sin ä et sitä tiedä, e tk ä k o sk a a n ole sitä n ä h n y tk ä ä n , sillä m inä en ole sitä m u u alla n ä y tt ä n y t k u in lei
kissä.
M u tta m inä toivoisin , e ttä v a a ra uhkaisi sin ua ja e ttä sinä silloin ap u un i tu r v a u tuisit.
M in ä lup aisin su o jella sin ua k o k o n a ista m ieslau m aa va sta a n . T u lisiv a tp a vaan sin ua u h k aa m a an , niin h eittäisin tak in y l
tän i ja h y ö k k ä isin k u in kissa kim ppuun . K u in susi m in ä k ä v isin h e id ä n kim ppuunsa, k u in k äärm e m inä h e itä kiertäisin .
J a lo p u lta m in ä h eittä isin h eid ät ulos o vesta , niin e ttä suuri säle lohkeisi oven pielestä.
J a k u n sen olisin te h n y t, niin en p y y tä isi m u u ta k u in sa a d a istu a jalk o jesi juureen ja n o ja ta p äätän i p olveasi va sta a n .
Silloin sinä h ilja a siv e lisit p äätän i ja m i
nun olisi h y v ä olla.
M inua ei vielä k u k a a n nainen ole h y v ä illy t, ja siksi m inä sitä niin su u resti k a ip a a n .
J a m in ä itk isin silloin ilo sta ja h e lp o tu k sesta.
M inä tiedän, e ttä en ansaitsisi sitä, e ttä m in uun m ie lty isit. M u tta m in ä tahdon sin u sta kau n iisti a ja te lla .
Olen a in a osan n ut u n ek sia m u ista ihm i
sistä h y v ä ä , u sk o n u t heihin liiaksi, ja siksi m in u sta on tu llu t väh itellen k o v a ja kark ea.
M inä olen u sk a lta n u t k a u n ista a eläm ää, ihm isiä, te k o ja ja om ia a ja tu k sian i, ja siksi m in u sta on tu llu t ty ly .
M inä olen vo in u t p y y tä ä eläm ä ltä liiaksi, ja sen vu oksi olen ain a jä ä n y t od o ttam aan .
T u o k o v u u s ja k a rk e u s riisti m in u lta k y y neleet, teki m in u sta ihm isen, jo k a k y llä voi v ä listä h e lty ä , m u tta jo k a p u ristaa k a ik en ik ä v ä n itseen sä eik ä p ä ästä sitä n ä k y v iin .
M inä itk in viim eisen k erran ä itin i h au dalla, en k ä voi sitä toistam iseen tehdä. J a niin m inä k e h ity in m ieheksi, jo k a h äp eää n ä y ttä ä suruaan.
Se tu n tu u ensin niin tu k a h d u tta v a lta , e ttä on varsin v a ik e a ta sitä k estä ä .
Näin m inulle ei lo p u lta ole jä ä n y t m itään m u u ta k u in sinä, jo ta vain lo ito lta u skalsin ihailla.
V oisin niin p aljo n k e rto a sinulle sin usta, jo tta n äk isit, m iten sy v ä lle olet sieluuni pai
n u n ut. M uistan jok aisen k a rta n o ssa k ä yn - tisi, ja jok ain en sanasi on pain u n u t m ieleeni.
J a ku n olen ollu t yksin , niin olen toisinaan k o e tta n u t m a tk ia ä än tä si ja sanojesi p ain o a.
Olen k o e tta n u t, m u tta k u in k a sitä olisin osannut.
M u istatko, k erran san oit, e ttä m inä pidin rum asti la k k ia n i ja e ttä se v a rjo sti o tsaan i.
Sinä n o stit lak k ia n i h iu k an k o rkeam m alle.
Sen jä lk e e n olen ain a p itä n y t sitä sam alla tap aa, sillä m in ä olen ta h to n u t olla ju u ri sel
lainen, k u in sinä to iv o t.
M inä olen lapsellin en, k u n tä tä k a ik k e a sinulle sanon ja näin puhun itsekseni.
M u tta jos sin u t n äkisin , niin enhän osaisi sinulle m itä ä n sanoa. K atsoisin va in sinuun, ja sa n at o lisiv a t k u o lleet h u u lillan i.
Ja k u n m in ä tah to isin p u h u a siitä, m itä tunnen, niin p uhuisin kin k a i vain k a rja s ta ja pelloista.
Sanotaan , e ttä ra k k a u s toisen m iehen v ih itty y n vaim oon on k u o lem a n syn ti, e ttä ikuin en k a d o tu s on siitä ran gaistu ksen a.
Ju m ala ei voi olla m inulle niin arm oton, e ttä hän k ieltä isi m in u lta täm än , jo k a on m inun ain oa iloni.
J a k u in k a m inä s y n tiä tekisin, k u n sin ulta k a ik en salaan?
M u tta, jo s se on s y n ti k u ite n k in , niin tah don m inä o tta a sen k o k o n a an itselleni, jo tta sinä o lisit p elastettu .
Sin u lla on tuk assasi m u u ta m a h arm aa hius, m in ä näin sen tän ään , k u n pidin sin ua sylissän i.
Ja k u n k a u la asi k atso in , niin näin, e ttä siinä oli a iv a n k u in verinen nauha.
M inä tiedän, e ttä m iehesi on sinua pahoin p id ellyt.
Sano m inulle va in sana, niin ly ö n h änet kuoliaaksi!
H än ei saa a rm o tto m in k äsin k o sk ea si
nuun, niin hen toon ja kau n iiseen . H än ei saa, hän ei saa!
M illainen lapsi m inä olen! Näin m inä puhun itsekseni, ja m inun t ä y t y y n au raa itselleni.
T ah to isin olla tie, jo lla k u lje t, k iv i, jolle a stu t. T ah to isin a la ti p y sy ä rin nallasi us
kollisen a k u in k o ira herralleen. Ja m inä olisin iloinen jo k a ise sta lyö n n istäk in , jon k a m in u lle a n ta isit.
Jos m in u t iltaisin su lje t rukouksiisi, niin tiedän , e ttä ju m a la ei voi k ie ltä ä m in u lta p aratiisiaan , sillä eth än sin äk ään siellä tah
toisi olla ilm an m inua. J a ta rv itse th a n sinä sielläk in p a lv elija n . E n k ä m in ä sitä toin ta an taisi k e lle k ää n ta iv aa llisista , sillä sielläkin m in ä olen k a d e jokaiselle, jo k a sinua saa läh estyä .
M inä tunnen, m iten n y t olen terve ja nuori, ja m in ä vap isen sin ua ajatellessan i.
H än vaip u i uneen ja h y m y ili n u kku essaan . Ja u lko n a k e v ä t teki tuloaan. Se h y v ä ili lu o n to a sam oin ku in nuori m ies arm astaan , jo n k a luo hän saap u u sulkien h ä n et lu ja a n syliin sä.
K u n Ju h an a aam u lla m eni työh ön sä, hän huom asi, m iten k a rta n o n ren kip o ika k a tseli p itk ää n h än tä.
— M itä sinä, poika, m inuun tuo lla tavoin töllistelet? k y s y i Juhan a.
— A io tk o sinä tu lla p yh im yk sek si?
— M itä sinä höpiset?
— En m inä höpise. M inä puhun a iv a n v a k a ita asioita. A io tk o sinä tulla p y h im y k seksi?
— M istä sinä sellaista olet saan u t päähäsi?
— M inä heräsin y öllä ja silloin k u u lin , m iten sinä huoneessasi jon k u n kan ssa puhe- lit. K ä v ik ö taivaallin e n sinun luonasi yöllä?
— M inunko luonani yöllä? T aisip a k ä y d ä taivaallinen.
— Sitä m inä a rvelin k in , ettei se m ies m i
tään jo u ta v ia puhu, va a n on sillä tä y si tosi m ielessään.
P o ik a tuli a iv a n Ju h an an viereen ja k a tso i k irk k a illa silm illään häneen.
— K u u le, sanoi hän, k u n sinä pääset sinne ylös, niin o ta th a n m in u tk in . M inä tulen sinne sinun renkipojaksesi. Ja k y llä m inä h y v in sy ö tä n ja ju o tan hevosesi, siitä vo it olla a iv a n varm a.
— E tk ö sinä siellä isääsi ja ä itiäsi tah
toisi ta v a ta ja, olla h eidän kanssaan?
— T ied äth ä n sinä, e tte i m in u lla sellaisia olekaan. M u tta m itä sitä k y s y t? K a i nekin siellä taivaassa o v a t, m u tta e iv ä t he m inua
tunne ja tuskin m in äk ään h eitä, niin e ttä m in ä jä ä n sinun luoksesi. O tath an m in u t sinne, o tath an ? E i n y t h eti, m u tta sitten k u n m enet.
J u h an a silitteli pojan p ä ä tä ja sanoi:
— M eillä k a h d ella o rvolla on varm aan k in k erran o le v a sam a taiv as, ja sam a onni on k o itta v a m eille ku m m allek in .
S itten h än ja tk o i reip p aasti ja iloisesti:
— Sinä sa a t m inun n im ikko tam m ani v a r
san om aksesi.
— O ikeinko om aksi?
— Ihan om aksi.
— O ikeinko n im ikkoh evoseksi?
— N im ikkohevoseksi.
— E ik ä sitä o te ta m in u lta pois?
— E i k o sk aan .
— S itten ei m in u lla olek aan vielä m itään k o v a a k iire ttä .
— M inne?
— Sinne taiv aaseen . M inä tah d on ensin näh d ä hevoseni suurena, ja siihen k u lu u vie lä m u u ta m ia vuosia. Saanhan m in ä sen va rsa n n y t h eti, vielä tänään ?
— S aat.
Ju h an a ju o k si pihalle, o tti auran lä h te ä k seen k y n tä m ä ä n . J a h än huusi k o rk e alla ään ellä, huusi niin, e ttä m etsä k aik u i.
— M itäh än vo u ti tän ään niin riem uisesti rinkaisee, a iv a n k u in hum alassa olisi, sanoi
v a t p alkolliset.
R en k ip o ik a k u u li sen ja v astasi k iu k k u i- sesti:
— E i hän h u m alassa huuda. Osaa sitä ihm inen m u u to in k in k ilju a . K y llä m inä
tiedän, m ikä ilo hänelle on tap a h tu n u t. Ja ku n hän lupasi m in ullekin siitä osan, niin osaan m in äkin h u u taa.
J a pojan kim eä ääni k u u lu i k au as. J u h ana k ä ä n ty i n au raen tallin o vella.
— M itä sinä siellä h u u telet, a iv a n ku in paratiisin n iity ltä h evosia h akisit?
— Sinne m inä hevoseni vienkin. M itä iloa m u u ten olisikaan ko ko k o m eud esta.
E nhän m inä osaisi siellä olla, ellei h evon en olisi m atkassan i. V ierastaisin h an m in ä siellä k a ik k ia ylh äisiä herroja. M u tta hevosen kanssa m inä olen h y v ä tu tta v a ja se m inu a ym m ärtää.
Ja aurinko nousi. M aa p u n e rta v a n a h o h ti alla ja vesi v ä lk k y i m eren tuhansissa p o u k a
m issa, ta iv a s v ä lk k y i y llä ja v ä lillä ihm inen onnellisena o tti p äivän va sta a n ja p y h itti työ n sä m aalle, jo tta aurinko siitä k u tsu isi esiin hedelm ällisen laihon.
L ap in su u rilla soilla, jo illa vain rah kasam m al k a s v a a ja siellä ja tä ä llä yksin äin en puu seisoa tö rrö ttää , siellä p akkan en tulee k irk k a a n a sy y sy ö n ä , tulee varh ain , k u n m u u alla vielä luon to saa ilo ita va lo sta ja läm m östä.
J a p ak k an en p y yh k ä ise e k y lm ä llä k ä d e l
lään p itk in suon p in taa ja jä ä h d y ttä ä siinä u in u va n veden.
K u n aam u k o itta a , onkin k o v a peite siinä, m issä eilen vielä k im alteli vesi.
M u tta au rin ko ei tahdo a n ta a su ota p ak kasen v a lta a n , se k o k oo säteen sä ja läm m it
tää m aata.
Siellä, m issä suo m etsään liitty y , on läh teitä, joid en yli ei p akkasella ole m itään va l
taa. Ne y h ty v ä t liitto o n auringon kanssa, ja suon p in ta a p itk in va lu u vesi, k o e tta e n s u la tta a jä ä tä .
M u tta liian varh ain tulee ilta, ja suo jä ä yö k si p ak k asen v a lta a n .
N auraen hiipii se p itk in suon p in taa ja k iin n ittä ä jää lle tulleen veden om akseen.
A a m u lla aurin ko näkee, k u in k a k a ik k i se, jo lla se oli k o e tta n u t su o ta pelastaa, olikin tu llu t suon tuhoksi ja e ttä jä ä on en tistäk in va h ve m p a a .
U ud estaan k ä y p ä ivä p akkasen kan ssa taistelu u n, uudelleen v irta a vesi hienona k a lv o n a p itk in suon pintaa.
M u tta taas tulee yö, ja vesi jä ä t y y edelli
sen lisäksi.
Näin k u lu u p ä iviä m ielettö m ässä taiste
lussa.
Suo ei en ää pääse va p a a k si jä ä p e ito staa n , jo k a tulee yh ä va h ve m m a k si, painuu rus
kean a loh kareena y h ä sy v em m ä lle suon sisään ja jä ä h d y ttä ä k aik en , m ik ä siellä elää.
V ihdoin luopuu aurin ko tu rh a sta taiste
lustaan, ja suon y llä lep ää p ak k asen paksun p aksu peitto, jo n k a a lla k a ik k i on k u o llu tta .
M onen m on ta k y y n ä rä ä u lo ttu u jä ä tä suon sisään.
Ja jä ä ta rttu u puiden juu riin , se u lo ttu u ran nallekin , jossa suo lu ja k si m aak si m u u t
tuu, ja siellä se su lkee syliin sä puiden ju u ret, jo tk a su osta o v a t itselleen k o ste u tta etsi
neet.
Ja suo n u k k u u p itk ä ä ta lviu n ta a n . M u tta k erran p alaa valon ja läm m ön v a lta taas, ja yö on k a d o n n u t k a h d en p ä ivä n v ä listä. A u rin k o h e lo itta a suolle ja tahtoo o tta a sen jälk een v a lta a n sa, a n taa k seen sen iloita.
H iljaa su laa paksu jääk erro s, niin h iljaa, e ttä se ei n ä y tä k o sk a a n k o k o n a an h a ih tu van.
M u tta k erran on suo k u ite n k in jälleen va p a a , se tah to o uudelleen ilo ita ja elää.
Silloin se näkee p akkasen a ik aa n saa m an tuhon.
L iian k a u an on se sa a n u t p itää käsissään puiden a rk o ja juu ria. Ne o lisiv at ta rv in
neet vain h ituisen ilm aa jak saa k sen sa tulla toim een ja elääksen sä talve n yli.
T u rh a toivo, p ak k an en on ne a rm o tto m asti tap p an u t.
P u u k a a tu u suohon ja sam m alkin on k u d u tta .
J a k u n suo tah to isi ilo ita edes n iistä puista, jo tk a sen ran n alla o v a t, niin k u ih tu n ein a nekin k a a tu v a t suon sivuu n .
M u tta yk si k o h ta on jä ä n y t p akkasen va l
la s ta v a p a a k si, pienoinen tilk k u suon k es
k ellä. Siinä a lk a a taas eläm ä h erätä ja se le v ittä ä vo im aan sa k a ik k ia lle .
J a suo, jo k a ei silloin, k u n sillä k a ik k i vielä oli, osan n ut täy d ellise sti ilo ita, se n y t rie
m uitsee tu o sta tilk u sta ja uskoo, e ttä kerran siitä on v ielä le v iä v ä vo im aa k a ik k ia lle .
N icolaus O lavin p oik a T a w a st oli sy n k k ä ja h arvap u h ein en herra, jo n k a edessä k a ik k i v a p isiv a t. M itä h än m ääräsi, se oli tä y te t
tä v ä , m itä h än k ä sk i, sitä oli to te lta v a . H än oli ollu t H äm een lin nan v o u tin a ja oli p elkoa ja v a v is tu s ta le v ittä n y t k a ik k ia lle k a u tta k o k o H äm een, m issä hän vain huovi- jou k k o in een liik k u i ve ro ja ottam assa.
Y h tä t y ly k u in hän oli kan salle, y h tä ty ly hän oli om aisilleenkin , lem peälle vaim olleen ja lapsilleen.
K u n v a n h a G ödeke F in ck e p y y si hänen v a n h in ta ty tä r tä ä n a vio k seen , niin suostui N icolaus siihen k y s y m ä ttä , tie d u stelem atta, ken elle ty tä r oli syd äm en sä a n tan u t.
E nsi k erran uskalsi lem peä Inkeri Y rjä - n ä n ty tä r nu h d ella m iestään ja p y y tä ä , ettei
täm ä antaisi ty tä rtä ä n van h alle m iehelle, m u tta ty ly oli se vastau s, jo n k a hän sai.
Ja niin vie te ttiin h äät.
K a ta rin a alistu s k a ik k een .
K u in k a iloton on sen naisen eläm ä, jo k a varh ain m iehelään vied ään ja s y n n y ttä ä puolisolleen lapsia, en nen kuin hänessä itses
sään on h e rä n n y t p a la v a k a ip au s lapsiin, ennenkuin h än ellä on täy si tietoisu u s siitä, e ttä äidin tunne on jo ta in p yh ää, jo k a p y y tää tä y tty m ise e n sä tulla.
H iljaisia o liv a t K a ta rin a n lap set, a la k u loisia, a iv a n k u in liian va rh ain e läm ään v ä s y neitä. J a h eidän silm änsä n ä y tt iv ä t k y s y vän , m iksi h eid ät oli tu o tu m aailm aan . He e iv ä t osanneet le ik k iä e iv ä tk ä n au raa, niin k u in m u u t lap set.
He o liv a t lapsia, jo illa oli van h u k sen m ieli.
Joulu a oli K a ta rin a o llu t vie ttäm ä ssä veljen sä O lavin luon a P ork k a la ssa . K u n hänen k ä ly n sä oli hellä lapsille, oli K a ta rin a erään ä e p ätoivoise n a h e tk e n ä san on u t h ä nelle: O ta m inun lapseni tänne sinun lu o k sesi, m in ä en n iitä osaa hoitaa!
K ä ly oli siihen su o stu n u t, ja niin o liv a t lap set jää n e e t sinne.
M onasti oli K a ta rin a san on u t itselleen, e ttä hän oli luon noton ä iti, e ttä h än en olisi tu llu t rak a sta a ja v a a lia lap siaan eik ä h eit
tää n iitä vieraan huostaan . M u tta sam alla hän tun nusti itselleen, e ttä hän ei ra k a sta n u t lap siaan k y llik si, e ttä hän ei ra k a sta n u t n iitä siksi, e ttä ne o liv a t tuon v ih a tu n m iehen.
Niin, v ih a ta h än oli a lk a n u t m iestään , sikäli k u in h än ei sitä to h tin u t n ä y ttä ä , vaan vapisi hänen edessään. H än vih asi h ä n tä
siksi, e ttä täm ä oli tu llu t h allan a hänen nuo
reen eläm äänsä ja oli sen a u tio ittan u t.
K u n K a ta rin a saapui k o tia a n , istui hän k a u an ja liik k u m a tto m a n a P oikon k a rta nossa.
K a u k a ise n a tulen a oli onni hänelle v äläh tä n y t tän ään . Se oli tu llu t n y t va sta , kun k a ik k i oli jo m yö h ä istä, k u n hän m ielestään oli k a d o tta n u t jo k aik en m ahdollisuuden ilo ita täyd ellise sti ja kokon aan .
M u tta onni oli k u ite n k in läh ellä. Se oli sa a v u te tta v is sa .
Ensi k e rta a K a ta rin a huom asi a ja tte le van sa sitä, e ttä hänen m iehensä saattaisi k u olla.
Jos ta iv a s sen sallisi, silloin hän voisi it
selleen saad a k aik en sen, m itä oli kerran k o v in k a u an sitten u neksinu t, m itä hän oli o dottan u t: eläm än m iehen rin n alla, jo k a h ä n tä rak a sta isi ja jo ta hän rakastaisi.
E ikö hän siis k e tä ä n rak astan u t?
E ikö o m ia lapsiaan?
O lihan hän ne p a la v alla tu sk alla sy n n y t
tä n y t m aailm aan. M u tta k u in k a hän saat
taisi r a k a sta a n o ita lapsia, jo tk a o liv a t m yö s
kin tuon m iehen, jo ta h än vihasi ja kam m osi?
N y t oli v a a ra tu llu t hänen eläm äänsä, h än tunsi sen va a ra n niin suureksi, ettei hän sitä om in voim in voisi v ä lttä ä .
M u tta kenen puoleen hän k ä ä n ty isi saa
dakseen tuk ea?
P u h u isik o veljelleen? T ä m ä ei h ä n tä ym m ärtäisi, sillä liian paljo oli hänessä isänsä ty ly ä ja a rm o to n ta luon n etta. H än sanoisi:
su rm aa tunteesi!
P uhuisiko sisarelleen Elinalle? T äm äk in tulisi ja sanoisi: su rm aa tunteesi!
P uhuisiko veljelleen Jenikselle, jo k a oli k an iik k in a Turussa? T ä m äk in sanoisi h ä nelle: surm aa tunteesi!
K a ik k ia lta tulisi hänelle a rm o tto m a n a sam a vastaus.
H elppo h eidän oli san oa siten , heidän, joi
den suonissa tuli jo oli sam m un ut. M u tta h änhän oli nuori, voim akas. H än ei vo in u t, ei tah to n u t k a ik e sta luop u a, ei ensi h etkellä.
H än tah toi eläm ä ltä saad a jotain . H än ei tah to n u t k ö y h ä n ä läh teä pois.
H än oli m aailm aan luo tu a n tam a a n toi
selle k a ik en tunteensa. J a ku n se voim a hänessä oli, tä y ty i hänen saada se to te u tta a kin.
Ja jos hän k erran suuresti rak a sta isi, niin eikö hänelle silloin taiv ask in an taisi an teeksi?
A ja tu s , jo k a jo k erran ennen oli h änellä ollut, heräsi uudelleen. K a ra ta m iehensä luota. M u tta m inne hän m enisi? K u k a o ttaisi luokseen m iehensä lu o ta karann een naisen? K u k a olisi arm ollinen hänelle? Ei k u k aan .
H än oli tuohon m ieheen sid o ttu .
K u n täm ä a ja tu s oli k erran ennen hänen sielussaan p itk ä t a ja t e lä n y t, niin se lo p u lta jä ä d y tti k aiken siellä. J a viim ein oli Ta- w astien ylp e ä veri hänessä h erän n yt. H än ei ain ak aan tuolle m iehelle, joh on h än oli sid ottu , n ä y ttä isi, m itä hän kärsi. J a silloin hän oli o tta n u t V ilja iste n k a rta n o n hoidon itselleen, ja siihen hän k u lu tti k a ik en ai
kansa.
K a ta rin a m uisti isäänsä, jo k a vuosi sitten
oli k u o llu t, tu o ta ra u d a n k o v a a m iestä, jo k a oli h ä n et k u tsu n u t k u olin vu oteen sa ääreen.
Silloin oli K a ta rin a tu n te n u t olevan sa sam aa u h m a ile va a heim oa ku in isänsäkin.
V a n h a T a w a st oli san on ut tyttärelleen :
— E lä k o sk a a n usko m itään , m itä e t tä y sin sy d äm in k ä sitä. K irk k o tah too sellaisen ihm isen tu h o ta, m u tta k o sk a sin ulla on k u l
taa, niin ei se u sk a lla sitä tehdä. Siitäkin h u om aat, e ttä k irk k o k in on vain va ltio , ei m ik ää n oppi ihm isten onnesta. M inä olen sin u t n a itta n u t vasto in tah toasi. A n n a se m inulle an teeksi, sillä k u olin h etk ellän i huo
m aan m enetelleeni sin ua k o h ta a n väärin.
Sinä olet onneton, m inä huom aan sen. Jos avio si tulee sinulle rask aak si, niin s y r jä y tä m iehesi. Sen vo it ain a teh dä k u lla n avu lla.
K a lp e a n a oli K a ta rin a k u u n n ellu t isänsä p u h etta.
S u rm ata toinen ihm inen, jo tta itse saa
v u tta isi onnen? O lisiko hänen sielunsa niin vo im akas, e ttä hän jak saisi sen jälk een elää?
K u n hän sitä a ja tte li, t ä y ty i hänen tunnus
taa, e ttä hän pelkäsi ta iv a a n k ostoa, e ttä hän ei k o sk a a n sitä sa a tta isi tehdä.
M u tta n y t tu o a ja tu s p a la sih o u k u tte le v a n a kiu sa aja n a .
Saaristossa A sla lu o d o lla asui rosvo jo u k k o . T ä m än hän sa a tta isi p a lk a ta . Silloin ei k u k a a n siitä tietäisi. K u n h än vielä antaisi k irk olle su u ret k a rta n o t, jo tta iku iset a ja t lu e tta isiin ku olin m essu ja va in a ja n puolesta, niin olisihan k a ik k i so v ite ttu .
V o im a k k a a n a tuli k iu sa a ja hänen luokseen.
N y t olisi se a ik a tu llu t, jo sta hänen isänsä oli p u h u n u t, vap au d en ja uuden onnen aika.
Ja k u ite n k in . H än ellä oli p oika, olento, jo ta h än ei k o sk a a n ennen o llu t h e lly y d e llä a ja te llu t, m u tta olihan se k u ite n k in sam aa v e rta ku m hänkin.
H änen edessään K a ta rin a ei ta h to n u t sei
soa m u rh aajan a.
E läm ä oli sitten k in ve lv o llis u u tta eikä tu n n etta.
K a ta rin a m eni huon eessaan o lev a n pyh än - k u v a n eteen polvilleen.
H än tah to i rukoilla. M u tta m itä? S itäk ö, e ttä tuo tunne, jo k a hänessä n y t oli h erän n y t, kuolisi?
Ei, ei, hän ei k a ik k e a an n a e läm ästään pois, ei kaikkea!
Jo tain hänen t ä y t y i saad a p itää
V äh ite llen tuli suloinen rau h a hänen y lit
seen.
M iksi hän tu sk a lla taisteli, ku n k a ik k i oli k u ite n k in k ä ä n ty v ä h y v in päin? E ih än k u k a a n vo in u t h ä n tä k ie ltä ä ra k a sta m a s ta tu o ta m iestä, k u n hän sitä ei tälle k o sk a a n ilm aisisi.
M iksi hän a ja tte li sitä , m itä h än itse saisi, ku n hän sa a tto i niin p aljon a n taa . A n ta a ko ko suuren tun teen sa, a n ta a sen ja k a m a t
tom ana.
E i hänen, ei k en en k ään ta rv in n u t tietää, m itä hän tunsi.
H än tah to i olla k u in om en apuu, jo k a k u k k ii ja k a n ta a h edelm änsä k y s y m ä ttä , tuleeko k u k a a n poim im aan ne.
H än ei tie tä n y t, e ttä tun ne ei ole vain siinä, m itä m e saam m e, va a n siinä, m itä toinen m eiltä va a tii suurena, p y h än ä oi
keu tenaan.
P oik o n k a rta n o n p a lv elija in rak en n u k sessa is tu iv a t p alkolliset ty ö p ä iv ä n p ä ä ty t
ty ä tarinoim assa.
A ik a k a u d e n ihm eellinen h u n tu lepäsi hei
dän ylitseen, he u sk o iv a t p eikkoih in ja ku m m itu k siin , h y v iin ja pahoihin haltijoih in.
He o liv a t a v u tto m ia olen toja pim eiden voi
m ien vallassa.
Y h tä suuri a rv o itu s ku in eläm ä oli heille, y h tä suuri ja vielä p e lo tta va m p i oli heille kuolem a.
K u m m a n k in edessä he se iso ivat a v u tto m i
na, ja siksi he tarinoilla s e litte liv ä t toisilleen a rv o itu sta , jolle ei se lity s tä ole olem assa.
T eko ja tunne, nuo k ak si eläm än voim an ilm aisua, heidän tarinoissaan e siin ty ivä t.
T e o t o liv a t niin suuria, e ttä niille ei m itään ra jo ja o llu t, tu n te e t niin vo im ak k a ita, e ttä n iitä ei m ik ää n vo in u t vo itta a .
M olem pia nuo a ra t ih m islapset ta rv itsiv a t, sillä a in o asta a n u skoessaan niihin he uskoi
v a t eläm än rik k a a k si silloinkin, ku n itse e iv ä t voin eet teh dä su u ria tek o ja e iv ä tk ä voin eet tu n tea su u ria tu n teita.
Niin h eikko on ihm islapsi, e ttä hän ta r v it
see unelm an, ennenkuin tun tee elävänsä.
J o ta vo im ak k a a m p i on un elm a, sitä r ik kaam p i on eläm ä. J a ku n he h e rä ä v ä t todel
liseen eläm ään, silloin he tu sk a sta h u u ta v a t ja sa n o v a t k a d o tta n e en sa eläm änsä.
J u h an a oli tu llu t k artan o on , sillä ik ä v ä oli a ja n u t h än et sinne. H än tah to i edes vila h d u k se lta n äh d ä K a ta rin a n .
H än istu i p a lvelu svä en joukossa. H än oli paras tarin o itten k e rto ja , sillä h änellä pu keu tui k a ik k i sadun k im m e ltä v ä ä n vaip paan, ja sen läpi hän k a ik en näki.
H än oli o tta n u t om an eläm än säk in a iv a n k u in uuden sad u n va sta a n .
H än oli u sk o n u t niin su u rta eläm ästä, u n eksin u t niin suuria tekoja, e ttä ne v o iv a t olla m ah dollisia vain sadun san karille. H än ei en ää m itä ä n e p ä illy t eik ä p elän n yt.
Suurena sa tu n a n äk i hän om an tunteen- sakin. Sen vu o ksi hän sa a tto ik in elää sitä v a ip u m a tta m ietisk elyih in . K a ik e n hän o tti va sta a n sellaisena, k u in se tuli, ja an toi sille sadun k u u lta v a n vä rity k se n .
H än oli sadun k u n in k aa n p o ik a , jo k a nuo- ruu ten sa oli e lä n y t k o rvessa ja oli a stu n u t keskelle eläm ää, keskelle sen tuh an sia v a a roja, m u tta m yö sk in sen u ro stek o ja. H än oli m ä ä r ä tty p elastam aan k u n in k a a n ty tä r pahan h a ltija n pauloista. Ja hän tiesi, e ttä tuo ih an a k u n in k a a n ty tä r, tuo kau n is ja suloinen, jo n k a k ä d e stä niin m on et o liv a t taistelleet, oli k erran tu le v a hänen, sen oi
kean k u n in k aa n p o jan om aksi.
Näin oli hän lu o n u t ym p ärilleen sen unel
m an, jo sta ei h erätä, jo k a tekee eläm än ep ä
todelliseksi, m u tta m yö sk in a n ta a ihm iselle vo im ia teh dä ih m etöitä.
Ju m alain en olento on ihm inen, kelvollin en k a ik k e e n suureen ja san karilliseen, k y k e n e v ä lu o m aan ih m etek oja, n ostam aan k aik en van h an saran o iltaan ja panem aan sen sijaan u u tta ja p y s y v ä ä .
Sellainen on ihm inen, m u tta paha h a ltija on a s e tta n u t jo k a isen luon teeseen heikon k oh dan , jo k a a n ta a h ä n et k a ik k ie n tuhoa
vien voim ien va lta a n .
T ä m ä h eikko k o h ta tekee h än et a v u tto m aksi, se vä ä n tä ä hänen k ä d e stää n m iekan, se sa m m u tta a hänen silm iensä k irk k au d en , se h e ittä ä h ä n et va p ise va n a pelon eteen va i
k e rta m a a n eläm än ilo tto m u u tta ja p a k o tta a ihm isen etsim ään p elastu sta eläm ästä, jok a a lk a a v a s ta h au d an toisella puolella ja josta h änellä ei ole m itä ä n m u ita ta k e ita kuin hänen m ieletön toivon sa, e ttä niin on oleva.
M u tta toisin aan tulee ihm isen eläm ään a iv a n k u in h y v ä h a ltija , toinen olento, jok a su o jaa tu o ta h e ik k o a k o h ta a . Silloin ihm i
nen ä k k iä tulee k o kon aiseksi ja hän saa k a ik k i ne vo im at, jo tk a hän elle a lu sta alkaen a v a t k u u lu n e et ju m alallisen a lah jan a.
Silloin ihm inen h erää u u teen eläm ään, vo im ak k aasee n unelm aan.
L eik k ien a stu u h än eteen p äin niinkuin sad u n san kari, k a ik k i on hänelle helppoa, ihm eellisen luon nollista. H än k u lk ee eteen
päin ja tä y ttä ä tek o ja , jo tk a k a ik ille m uille o v a t m ah d o tto m ia.
Sellaisena onnellisena a ik an a k a ik k i ih
m isen h en k iset la h ja t ä k k iä k e h itty v ä t.
H än on om a itsensä varm asti, h o rju m atto - m asti. H än ellä ei ole m itään ep äilyk siä, ei m itä ä n huolia.
T äm ä ly h y t onnen a ik a, jo k a J u h an alla oli ollut, oli h än estä ä k k iä te h n y t m iehen, jo lla on om a va rm a luonteensa.
Suuren tun teen vallassa oli m u u ta m a ssa päivässä luonne s a a v u tta n u t k o kon aisu ud en .
H än huom asi, m iten k a ik k i hänessä k o h distui tuohon yh teen aja tu k seen , ei m inään le v o tto m an a voim an a, vaan ra u h o itta va n a
tunteena.
H änen silm iinsä oli tu llu t se suuri k ir k kaus, jo n k a ihm inen saa nähdessään, e ttä hänen edessään ei en ää olek aan t y ly ja k a i
kelle m ah d oton m aailm a, vaan ih an a olin
p aikka, jossa k a ik k i on su u rta.
H än oli p ä ässyt satu m aah an , jo k a sy n n y ttä ä sa n k arit ja p y h im y k se t, ne, jo tk a k aiken v a llo itta v a t ja k a ik e s ta lu o p u va t.
A iv a n k u in leikkien om an itsensä kan ssa hän n y t istui p a lv elu svä en jou k o ssa ja k ertoi tarinaa, joh on hän punoi om an itsensä, om an k o h talon sa ja om an tun teen sa. H änen salainen suuri n a u tin ton sa oli p uhua ju lk i
sesti siitä, m istä ei k u k a a n tie tä n y t.
Ja hän a lo itti satunsa:
O lipa k erran k u n in k a a n ty tä r, niin kau nis, e ttä k a ik k i h än et n ähdessään v a ik e n iv a t, ja niin siveä, ettei ain o ak a a n huono a ja tu s h erän n y t siinä, jo k a häneen katseen sa loi.
Onnellinen hän oli, sillä hän oli itselleen valin n u t m iehen, jo n k a kan ssa h än tah to i eläm änsä v ie ttä ä lop p uu n asti.
M u tta erään ä p ä ivä n ä hän oli k a d o n n u t.
K a u h is tu tta v a peikko oli riis tä n y t h än et vuoreensa vaim okseen.
Siellä pim eydessä k u n in k a a n ty ttä re n k a u neus alkoi k u ih tu a , ja h änen iloisuutensa
