So t a r i n t a m a l t a
" T u l e p o i s j a t u o A h v e n l a m p i , j o s s a a t !"
M a k k a ra k u k k u la n k o rs u ja k e s ä llä - 43 . S u o m a la id e n k o rs u ja o n rin te e n ju u r e lla . T a k a n a n ä k y v ä v a a ra oli
n im e ltä ä n R y s s ä n k u k k u la . M a k k a ra - k u k k u la lta on m a tk a a U h tu a lle n o in 18 km .
(K u v a E s k o H e m m ilä n )
Jatkosodan kesällä -41 Uhtuan rintam alohkon etenem inen pysähtyi ja rintam a juuttui linjalle Turisti-, M akkara-, M u n a -ja Kis-Kiskukkulat sekä Kis-Kisjärvi. M eikäläiset päättivät silloin koukata vasem m alta rintam an taakse Uhtuan tielle ja Uhtualle. Sinne lähetettiin II pataljoona vahvistettuna.
O lin JR 32:n II pataljoonan jääkärijoukkueessa ja yritim m e pitkän päivän kulkea soita ja korpia niin kaukaa, ettei naapuri huomaisi. V iim ein iltahäm ärissä tulim m e päätien tuntum aan. Siellä olleet viholliset eivät tienneet m eistä m itään ja niinpä muonahevoset ja kenttäkeittiöt vaihtoivat omistajaa. Saatiinpa tykistöpatterillekin yksi patterivaunu.
Jäim m e sinne asem iin yöksi, koska kaikki olivat pitkästä m arssista väsyneitä. Yö oli kylmä ja sumuinen.
Päivän valjetessa aloimme järjestäytyä etenemistä varten.
Jääkärijoukkue m äärättiin Uhtuan suuntaan päätien vasemmalle puolelle. M eikäläiset olivat kaivaneet pehm eään hiekkaan kuoppia ja nukkuivat niissä. He heräsivät meidän ääniim m eja alkoivat kysellä olemmeko suomalaisia. He kuuluivat etulinjaan, jonka ohi olimme huom aam atta menneet. Siellä oli asemissa Röningin M arttikin ja m onia m uita tuttuja pyhäjokisia.
M eidän joukkueem m e m äärättiin työntäm ään kiila tien vasemmalle puolelle olevalle kalliolle, josta piti antaa tukea vasem m alla olevalla 6. komppanialle, jonka piti kaartaa tielle m eidän editsemme.
M eitä oli vain kolme vajaata ryhmää, eikä kalliolle oikein ollut menijöitä. Päätimme joukkueen varajohtajan Erkki Luodon kanssa, että me menemme sinne, koska m inulla oli konepistooli ja paljon lippaita.
V änrikki oli taaem pana ja pyysimme sieltä ilmoitusta, m itä kuuluu.
Em m e kerinneet tehdä m itään, kun tien varresta alkoi kova hyökkäys kam alan huudon kanssa.
Hyökkääjiä oli paljon ja he huusivat niin, että maa tuntui repeävän, kun vielä kova am m unta säesti sitä.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että viholliset pääsivät heti asemiin unisten miesten kimppuun. Seurauk
sena oli pakokauhu. V ihollinen painoi perässä. Kauhu levisi koko rintam alle ja hyökkääjien ääni vyöryi yhtä laajemmalle.
M akasim m e Erkin kanssa ihan litteänä siinä kalliolla. Joukot vyöryivät sivuilta, eikä niitä onneksi tullut m eidän kohdaltamme. Ihmettelimme, mikä on, kun takaa ei tule perääntymiskäskyä, vaikka kuulaa oli ilma sakeana. Tuli pieni hiljaisempi tuokio, jolloin kuulin risujen rasahtelua.
N ousin ylemmäksi ja näin kuinka kallion takaa nousi m iehiä oikein reippaasti parijonossa aseet olalla.
Laukaisin kohti ensim m äistä miestä, jolloin Erkki arveli: "Jospa ne ovatkin om ia." "Ei ole, ruskeat on juovat", vastasin. Konepistoolistani ei lähtenyt kuin yksi laukaus. Kahdesti vielä yritin, mutta sitten jouduin vaihtam aan lipasta.
Erkki hyppäsi pystyyn ja rupesi am pum aan kiväärillä. Huusin hänelle varoituksen, sillä näin, kuinka aivan edessä, puun takana mies tähtäsi Erkkiä. Varm aan kum pikin laukaisi aseensa yhtäaikaa.
2 8 4
So t a r i n t a m a l t a
E rkin kyynärpäähän osui rähjähtävä luoti ja hänen aseensa lensi pitkälle. M inun aseenikin alkoi pelata ja niitin sillä heti täyden lippaallisen.
Erkki lähti ja m inä lupasin pidättää vihollista. Ammuin toisen lippaan ja vaihdoin kolm annen. Sytytin käsikranaatin ja aloin ampua kun kranaatti räjähti. Lähdin juoksem aan ja pääsin pakoon, vaikka viholliset jälkeeni ampuivatkin. Erkki oli mennyt, eikä ketään muutakaan näkynyt, venäläisten huuto vain edelleen vyöryi.
M inua ruvettiin am pum aan yhdeltä korkealta kankaalta. Arvasin, että siellä on omia. Huusin hätäännyk- sissänija tein mutkaa, kunnes viim ein tunsivat minut. Perukan Hemmi, vanhempi mies Pudasjärveltä, halasi minua ja kiitti Jum alaa siitä, että oli niin huono ampumaan.
"Sinä olet nyt varajohtaja, kun Luoto on poissa", ilmoitti vänrikki. K ehotin kaikkia asemiin, sillä tiesin että vihollinen olisi kohta kimpussa. "Annetaan tulla aika lähelle ja pidetään valm iiksi tähtäim ellä. Vänrikki seuraa taaem pana ja kom entaa tulikäskyn ja yhtäaikaisen irtaantumisen. Varoitan, jos siellä näkyy olevan omia tulossa", neuvoin poikia.
Tien suunnalta kuului kova h u u to ja ammunta. M inusta oikealla oli Ahvenlampi, Lim inkakylän poika, joka huusi: "Ei kai tuo ole omia, jolla on punainen nau h a?". "Ei ole, anna tulla lähelle vaan", vastasin. Joukko
läheni ja jännitys kasvoi niin, että kuitenkin joku laukaisija silloin rytinä alkoi.
Hyökkääjät huusivat u raataja lähenivät. Heitä oli tosi paljon. Olin ison puun juurella ja kuulin am m unnan läpi huudon: "Haapakoski, tule pois ja tuo Ahvenlampi, jos saat!"
Kohottauduin katsom aan ja näin kuinka pojat juoksivat pakoon. Kyllä sieppasi. Erotin Ahvenlammen, joka makasi verissään, vain jalat liikkuivat. "Eihän häntä voi tänne jättää, m utta m itä tehdä, jos olisi joku tässä vieressä niin voisi yrittää", ajattelin.
M utta ei ollut, oli pakko yrittää yksin. Juoksin Ahvenlammen luo, tartuin vyöstä kiinni ja lähdin juosten vetäm ään häntä perässäni. Reppu venyi mukana toisesta viilekkeestä. Verinen pää oli pahan näköinen.
Räjähtävä luoti oli osunut silmään. Vihollinen huusi ja ampui. Ei siinä tiennyt m ikä askel olisi viimeinen.
Lopulta vänrikki tuli vastaan ja päästiin kallion taakse suojaan, jolloin pystyin taas hengittäm ään vapaasti.
R intam a perääntyi. Pakokauhu oli tarttunut, eikä sitä saatu pysäytetyksi. V arm aan sinne jäi omiakin poikia, retken johtajana ollut majuri Haataja katosi ja kaikki tuntui olevan sekaisin.
Moni haavoittunut ehti kuolla välille ennen omille linjoille saapumista.
Luodon Erkki pääsi kuitenkin hoitoon ja toipui. Ahvenlampikin virkosi, m utta hänestä tuli aivo- ja silmäinvalidi. H änen eloonjäämisensa oli kuitenkin suuri ihme. M onet kiitokset hän on siitä lausunut viim eksikin, kun kävin häntä tervehtimässä. Hänen vaimonsakin halasi m inua ja sanoi m inun pelastaneen hänelle sokeanakin ihanan miehen. Myös Luodon Erkki sai elää pitkän ja hyvän eläm än..
Jälkeenpäin olen monta kertaa ajatellut, että täytyi olla erikoinen sallimus ja varjelus, että niistä tilanteista selvisi hengissä.
Pauli Haapakoski
K o n e k iv ä ä ri o li m o n e n s o ta p o ja n h y v ä y s tä v ä ta is te lu je n tu o k s in a s s a . (K u v a L e e v i H ie ta la n a lb u m is ta )
285
So t a r i n t a m a l t a
I T - m i e h i ä S y v ä r i l l ä
"Olimme olleet Syvärin yläjuoksulla päivän pari, kun meidät siirrettiin takaisin Syvärin kylkeen, joen eteläpuolelle. Viivyimme siellä pari päivää ja sitten taas tuli siirto. Nyt kaivoimme asem am m e Syvärin joen pohjoispuolelle, kaupungin laitaan, joen yli tehdynponttoonisillan päähän. Tuskin olimme saaneet tykkimme asem iin, kun ensim m äinen laivue maataistelukoneita hyökkäsi meitä vastaan.
Joukkojemme perääntym inen Syvärillä oli alkanut. Kranaatinheittim en am m uksia alkoi tipahdella joen taakse ja lentokoneiden toim inta oli myös vilkasta. Vihollisen tarkoituksena oli häiritä suomalaisten joukkojen Syvärin ylitystä pom m ittam alla sillat poikki.
"Olimme vajaan viikon tässä ponttoonisillan päässä asemissa. Joka ainoa hetki saattoi koneparvi olla päällämme. E rään kerran kun luulimme välipään tulleen, istuimme lusikoimassa puuroa pakeistamme, jyrähti kaupungin yli m uutam an koneen parvi meitä kohti aivan matalalla.
Toim in ykköstykin suuntaajana ja hyppäsin oman, lähim pänä olleen tykkini suuntauspukille ja ehdin aloittaa tulisarjan", Pauli A ittam aa kertoo.
Kone lehahti heti tuleen. Koko koneparvi hajaantui pintalennossa häviten puiden taakse. Aittam aan Pauli kävi katsom assa alas am pum aansa konetta, sillä se putosi taakse tykistön keskelle, synkkään kuusikkoon.
Pauli oli tervehtinytkin koneen ohjaajaupseeria, joka oli loukannut ainoastaan jalkansa.
Tässä samassa paikassa ollessamme useampi kone kohtasi loppunsa. M uutam a kone putosi Syvärin siltojen välille, eräs aivan kohdallem m e joen vastarannan penkkaan.
Pian tuli lähdön aika. H iljaisina sotialiden katseet tähysivät näitä tuttuja maisemia, joita he olivat pian vuoden katselleet.
(Pauli Lindholmin kirjan "Ratatyömiehen poika" ja Pauli Aittamaan kertomuksen mukaan)
S o ta m ie s P au li A itta m a a p u d o tti ty k illä ä n m m . v e n ä lä is e n le n tä jä k a p te e n in S y v ä rin p o n tto o n is illa n lu o n a . (S A -k u v a )
2 8 6
So t a r i n t a m a l t a
V e t ä y t y m i n e n S y v ä r i l t ä U - l i n j a l l e
K eväällä 1944 oli JR 45 rintam avastuussa Syvärin sillanpääasemassa lohkolla Syvärin kaupunki - Jandebajoki. II pataljoona, jonka kom entajana toimi majuri Pökkinen, ja johon m inäkin kuuluin, toimi tien suunnassa välillä Syvärin kaupunki - Lotinapelto.
Venäläiset alkoivat aktivoitua kesäkuun alussa -44 ja keskittivät joukkojaan etulinjaan. Tykistön käyttö oli kuitenkin vähäistä. T arkka-ampujat sitä vastoin ahkeroivat, ja meidän oli käytettävä useissa vartiopaikois
sa tähystettäessä periskooppia.
K un venäläiset 9.6. -44 hyökkäsivät K arjalan Kannakselle, siirrettiin Aunuksen K annaksen kaikki reservit sinne.
17.6. arm eijakunnan komentaja Aarne Blick määräsi sillanpääaseman tyhjennettäväksi. Joukot vetään- tyivät Syvärin yläjuoksun osalta virran länsipuolelle ilm an taisteluita. Myös meidän lohkollemme tien suunnassa tuli 20.6. illalla määräys vetääntyä seuraavana aam una Syvärin yli,
I. pataljoona vetäytyi heti illalla oikealta puoleltamme ja III pataljoona vasemmalta puolelta. M eidän pataljoonam m e jä i viivyttämään. Saim m ekom ppaniastam ääräyksenlähteä tiedustelupartioon oikealle, josta I pataljoona oli vetäytynyt pois.
Pääm ääränäm m e oli kukkula, jossa piti kohdata vastakkaiselta suunnalta tuleva JR 2 :n partio. Etenim m e rintam alinjaa pitkin korsu korsulta ja tukikohta tukikohdalta useita kilometrejä kohtaam atta ketään.
Lähestyessämme kukkulaa, näimme siellä liikettä arvelimme, että siellä voi olla venäläisiä ja partionjohtaja m ääräsi m eidät ketjuun. Näin sitten iltahäm ärän ja aluskasvillisuuden turvin nousimme ylös kukkulan rinnettä.
Y htäkkiä m eitä kohti avattiin konepistoolituli muutam an m etrin päästäjä kuului k arjaisu :" Stoi!". Silloin selvisi, että venäläisiähän meitä oli vastassa.
Koska m eitä oli kielletty iyhtymästä tulitaisteluun, käännyimme kiireesti pakoon. Vieressäni juokseva poika haavoittui selkään. Kivääri putosi hänen kädestään ja hän huusi minulle, että älä jätä. M enin ja laitoin hänen kätensä olkapääni yli tukien häntä vyötäröstä ja näin jatkoim m e yhdessä matkaa. Teim m e koivun rangoista ja vöistämme paarit, joilla kannoim m e jo aika pehmenneen kaverin omalle puolelle.
Oli jo aamu, kun ehdimme korsuun levolle. Sain nukkua tunnin, kun venäläiset aloittivat tykistötulen ja m eidät hälytettiin asemiin.
S y v ä r i n yli
Koska edellisenä iltana saatu lähtömääräys oli suunniteltu eri joukkueille m inuutin tarkkuudella, lähdim m e m ekin vetäytymään, kun vuoromme tuli.
M enim m e tien suunnassa Syvärin kaupunkia kohti. Saapuessamme kaupungin laitaan, sieltä löytyi erittäin hyvin tehty puolustuslinja. Oli betonibunkkereita sekä juoksuhaudat, joista oli hyvä puolustautua.
V iholliset aloittivat hyökkäykset ilm an tykistötulta. Koska asemamme olivat hyvät, torjuim m e heidän hyökkäyksensä kerta kerran perään. Tuotimme siinä taistelussa heille arviolta noin 300 m iehen tappion.
V enäläisten tarkoitus näytti olevan ajaa m eidät suoraa päätä Syväriin, koska he aikaisem m in päivällä olivat lentokoneilla pom m ittaen tuhonneet kaikki joen yli johtaneet sillat. Puolen yön tietäm issä venäläisten hyökkäykset lakkasivat ja me saimme käskyn irtautua asemista.
Vetäydyimme Syvärin vartta alaspäin m uutam an kilometrin, jossa pioneerimme olivat tehneet polkusil- lan joen yli. Sillä kohdalla Syvärin leveys oli 300 - 400 metriä. Paikalla oli myös kaksi syöksyvenettä, jotka kuljettivat poikia toiselle rannalle. M inä valitsin kulkutieksi polkusillan, jossa virran keskivaiheilla vesi virtasi puolisääreen.
M onet pojista olivat evakuoineet kaatuneilta venäläisiltä pikakivääreitä ja konepistooleja. V arsinkin painavam pia pikakivääreitä molskahti tavantakaa Syväriin tätä siltaa ylitettäessä. Olivat pojat saaneet tarpeekseen näistä ylim ääräisistä kantamuksista. Pataljoonamme oli viim einen Syvärin ylittäjä ja kun viim einen mies oli ylittänyt sillan, se räjäytettiin.
On annettava tunnustus sodan johdolle, joka operoi Syvärin sillanpääasem an vetäytymisen, koska selvisimme siitä melkein tappioitta.
2 8 7
So t a r i n t a m a l t a
K e n ttä k e ittiö t o liv a t v ä liin h u k a s s a v e tä y ty m is v a ih e e n a ik a n a . T ä s s ä o n m e n o s s a O lav i S a lm u n p a ta ljo o n a n r u o k a ilu m a rs s ita u o l- la K ie s tin g is tä U h tu a n s u u n n a lle .
(K u v a O la v i S a lm u n )
K u u jä r v e lt ä P S S M - l i n j a l l e
Noustuam m e ylös jokirinnettä oli edessämme pieni kylä. Tien varressa olevan talon seinustalla höyrysi kenttäkeittiö. Itse kom ppaniam m e vääpeli sanoi tulleensa tuom aan meille ruokaa, koska tiesi, että m eillä oli nälkä. N iin siinä kauhottiin hernesoppaa pakkeihin ja kyllä ruoka m aistuikin pitkän nälkärupeam an jälkeen.
Heti syötyämme lähdim m e m arssim aan Aunuksen suuntaan ja I pataljoona jä i jokivarteen viivytystehtäviin.
T ienhaarasta käännyim m e Kuujärvelle. Tällä tiellä olikin valtava tungos vetäytyjistä. Oli tykistöä koko divisioonan huolto, sairasajoneuvoja, sekä tietysti marssivia yksiköitä aivan ruuhkautum iseen asti.
Kom ppaniam m e päällikkö komensi m eidät tiepuoleen tauolle, että pahin ruuhka ehtisi selvitä. Siihen heittäydyimme kuivalle kankaalle pitkälleen eikä unta varm asti tarvinnut odottaa. Saimme nukkua 3 -4 tuntia, jonka jälkeen jatkoim m e m arssia Kuujärvelle.
T iellä oli vieläkin runsaasti kulkijoita. Iltapäivällä pian lähtömme jälkeen, alkoivat venäläisten m aatais
telukoneet hyökätä valtavien vaellusmassojen kimppuun. Aalto aallon jälkeen syöksyi uusi laivue ampuen pikatykeillä ja konekivääreillä. M eillä jalkaväellä ei ollut suurta hätää, koska aina uuden hyökkäysaallon tullessa juoksim m e tien sivuun metsän suojaan. Sääliksi kävivät ne hevosmiehet, jotka yrittivät rauhoitella hysterian vallassa olevia hevosia, eivätkä voineet suojautua hyökkäyksiltä. Ihmeen vähillä tappioilla näistäkin hyökkäyksistä kuitenkin selvittiin. Tienvarsi oli kuitenkin lohdutonta katsottavaa.
Illalla sivuutimme K uujärven ja jatkoim m e m arssia M äkriän suuntaan. Juhannusaattoaam una saavuim me PSSM -linjalle. Olimme niin uupuneita, ettei jalka tahtonut enää toisen eteen nousta. Väsyneimmät olivat jääneet pitkälti jälkeen saapuen kuka milloinkin taukopaikalle.
M eille tuotiin ruokaa, m utta eivät kaikki jaksaneet edes syömään herätä, vaikka edellisestä ruokailusta oli jo toista vuorokautta aikaa. Ne, jotka heräsivät täyttivät nukkuvien pakit. M inäkin olin "virkkujen"
joukossa ja keräsin kaikkien ryhm äni poikien pakit ja otin talteen heidän ruoka-annoksensa. He saivat syödä herättyään.
Saimme levätä juhannusaaton. Illalla joukkueemme sai käskyn m iehittää eräs sivutien suunnassa oleva A lakorpi-nim inen suoalue. M inut m äärättiin ryhmänjohtajaksi. Suoalueen linjalle jouduim m e taivaltam aan osittain kapulatietä pitkin. M eitä seurasi kranaatinhgitinryhm ä. Koska kyseessä oli suoalue, oli suoalueen linjat jouduttu rakentam aan enim m äkseen m aanpäällisin rintavarustuksin.
Joukkueenjohtaja otti m ukaansa varajohtajan, lähettinsä sekä m eidät ryhm änjohtajat tutkim aan maastoa ja suunnittelem aan, m ihin kukin vie ryhmänsä.
K un ehdim m e linjaan asti, tuli venäläinen osasto parijonossa kävellen meitä kohti. Avasimme heti tulen jokaisella seitsemällä konepistoolillaja saimme hyökkääjän kärjen hajoitetuksi. Pian he kuitenkin kokosivat
2 8 8
So t a r i n t a m a l t a
P o h ja n m a a n p o ik ia S y v ä rillä ke s ä llä 1942.
P y h ä jo e n p o ja t U rp o A la -M a ttila v a s e m m a lla ja k e s k e llä M ik k o N ik u la , jo k a k a a tu i P is iss ä A u n u k s e n K a n n a k s e lla k e s ä k u u s s a - 4 4 ja jä i k e n tä lle . (K u v a U rp o A la -M a ttila n )
joukkonsa uuteen hyökkäykseen.
A m m uim m e m inkä ehdimme ja kranaatinheitinryhm äkin oli saanut putkensa asem iin ja he alkoivat johtaa tulta huutaen "mies miehelle"-komentoja. K ranaatti-iskut osuivat kohdalleen ja se auttoi ratkaisevasti
m eidän tilannettam m e.
Joukkueenjohtaja oli jo aiem m in käskenyt lähettinsä hakea koko joukkue linjaan, m utta lähetti palasi yksin takaisin sanoen, ettei saanut ketään mukaansa. Joukkueenjohtaja käski m inun lähteä hakem aan ja myös tuom aan joukkue paikalle. Lähdin heti juoksem aan ja näin miesten valuvan taaksepäin. Huusin, että m ihin teillä on kiire, palatkaa äkkiä takaisin ja tulkaa m inun perääni. Pojat sanoivat, että m iten tuonne menee ja luulivat jo m eidän kaikkien kaatuneen, koska suolta kuului niin valtava rätinä ja heidänkin luonaan puissa paukkuu ja ryskyy. K erroin heille, että suolla on tilanne jo hallussa, mutta kyllä siellä heitä vielä kovasti tarvitaan. N iin pojat lähtivät, ja m inä vedin joukkueen linjaan. Kaikki järjestyivät asem iinsa ja kohta tilanne saatiinkin rauhoittum aan.
Illan häm ärtyessä venäläiset naamioivat itsensä pensaiksi jaryöm ivät välimaastoon. Huomasin pensaiden liikkuvan j a sanoin siitä muille ja jokainenhan huomasi silloin naapurin kehittäneen uuden hyökkäyssystee- min. Uusi rähinähän siitä alkoi, mutta loppui aika lyhyeen ja rauhoittui koko juhannuspäiväksi.
V i l u a ja n ä lk ä ä
Seuraavana aam una lähdim m e käskystä pikavauhtia Aunukseen menevän tien varteen m uun kom ppani
an mukaan. Suunnistimme korpia ja kyläteitä pitkin Aunus - Ä änislinna -tielle.
M atkalla tapasim m e myös pakom atkalla olevia karjalaisia, jotka karjoineen ja omaisuuksineen pakenivat sodan jaloista m etsien turvaan.
Sitten tuli käsky palata takaisin samalla tielle, jonka olimme aikaisemmin ylittäneet. Tietä pitkin jatkoim m e Torasjärvelle, jossa 6. kom ppania taisteli. M enimme 6. kom ppanian avuksi ja saimme estetyksi venäläisten pääsyn Puskujärven tielle, joka oli Aunuksesta tulevien meikäläisten reitti. V älilläm m e oli vesistölinja, jonka yli johti puinen silta.
Illalla usvan turvin meitä lähti muutam ia poikia sillan luo ja poltimme sen. N äin saimme tuhottua venäläisiltä tärkeän vesistön ylityspaikan.
Aam uaurinko paljasti asemamme ja puolen päivän aikaan saimme vetäytymiskäskyn. K un olimme vetäytyneet noin 300 metriä, oli tien varressa sairaankantajien kerääm ät taistelussa kaatuneet aseveljet.
Tarkoitus oli, että jollain ajoneuvolla heidät kuljetettaisiin kotimaahan. M eillä ei ollut pienintäkään m ahdollisuutta ottaa heitä mukaamme. M eitä oli vain pieni joukko ja olimme jääneet jo kauaksi selustaan
2 8 9
So t a r i n t a m a l t a
toisista vetäytyjistä. Em m e ehtineet edes haudata heitä.
Jouduimme poikkeam aan tieltä vaikeakulkuiseen maastoon. Eteemme tuli ylitsepääsem ättöm än näköi
nen suoalue. Pakko se oli kuitenkin jotenkin ylittää. Hypimme m ättäältä m ättäälle tarrautuen petäjän näreisiin kiinni, m utta aina välillä alkoi joku mätäs vajota. N iin hypimme, uim m e ja ryömimme yli suon.
Kun viim ein saimme tukevan m aan jalkojem m e alle olimme märkiä, nälkäisiä ja lopen uupuneita. Hiljaa oli oltava, ettemme herättäisi kenenkään huomiota. Tiesimme olevamme vihollisen selustassa, sillä taistelujen jyly kuului kaukaa edestä. Sytytimme kuitenkin pieniä nuotioita, että saimme lämmitettyä vettä särpimeksi ja haukata leipäkannikoita. Nukuimme siinä yösydämen, kuka vain m ärältä ja kylmältä uneen pääsi.
Aam ulla jatkoim m e toivottomalta tuntuvaa taivalta. Välillä lepäsimme ja keräsimme viim eiset leivänmu- rut laukun pohjalta suureen nälkäämme.
Kom ppanian päällikön toteamus, että voisihan täältä ehkä päästä poiskin, m utta kun pojat ovat niin väsyneitä, etteivät jaksa enää kävellä, oli enem m än kuin totta. Alkanut päivä oli onneksi läm m in ja kuivasi suossa kastuneet vaatteet.
V i h o l l i n e n a h d i s t e l e e
Seuraavan yön vietim m e korvessa vieläkin nälkäisempinä. Puolen päivän aikaan seuraavana päivänä saavuimme asutulle seudulle, joka onneksemme oli suomalaisten hallussa. O m a töpinäm m e ja kunnon vääpelimme, joka oli m eidät ennenkin nälästä pelastanut olivat tässä kylässä meitä soppakanuunoineen ruokkimassa. Harvoin on ruoka parem m alta m aistunut kuin silloin.
Kylän järvessä saimme peseytyä ja pestä ryvettyneet vaatteet ja hoitaa jaloissa olevia rakkuloita. Saimme levätä pari tuntia ennen kuin tuli taas käsky lähteä.
M eitä käskettiin auttam aan m ottiin jäänyttä joukkosidontapaikkaa. Vastaantulevat sotilaat kertoivat kuitenkin vihollisen vallanneen JSP:n, ja että kaikki kaatuneet ja haavoittuneet olivat jääneet sinne.
M inä lähdin kysymään kom ppanian päälliköltä lisäohjeita. Lähestyessäni kylää rävähti pikakiväärituli m inua vastaan, venäläiset olivat jo kylässä. Palasin takaisin ja sain käskyn toisen pojan kanssa lähteä kiertäm ään järveä ja katsom aan kom ppanian toista kokoontumispaikkaa. Sielläkin olivat venäläiset m arssim assa Suomea kohti. Palattuam m e takaisin joukkueenjohtaja löi katsom ansa karttalaukun kiinni ja aloim m e perääntyä muiden tavoin metsiä myöten, m utta tien tuntumassa. Viiden kilom etrin jälkeen saavuimme purolinjalle, jossa oli suom alainen miehitys. Vetäydyimme läpi ja löysimme pian oman komppaniamme.
Pojat kertoivat, että kylään, josta olimme vasta lähteneet, oli ajanut lähtömme jälkeen 16 venäläistä hyökkäysvaunua. Venäläisten saapum inen oli yllättänyt lepääm ässä olleet suomalaiset ja he olivat joutuneet pakenem aan suinpäin. Tässä kahakassa oli yksi komppaniamme pojista kaatunut ja jäänyt kentälle.
Sam aan aikaan m eidän rintam alohkolle tulivat ensim m äiset panssaritorjuntanyrkit.
Pioneeriporukka tu lija tuhosi näillä "nyrkeillä" puolet venäläisten hyökkäysvaunuista. Täällä Suurimäen seudulla käytiin vielä useita taisteluja, mutta sitten vetäydyimme Pultsoilan suuntaan ja edelleen Koivusel
kään reserviksi.
V a n h a l l e r a j a ll e
K un venäläiset olivat saaneet Tuulos - Vitele -m aihinnousupaikkaan yhteyden, he etenivät Laatokan rannalla nopeasti Salmin suuntaan. N iinpä m eidän rykmenttimme siirrettiin autoilla vanhan rajan tuntu
maan. Siellä rantatien suunnassa venäläisten painostus väheni ja heidän päähyökkäyksensä siirtyivät K äsnäselkä - Uomaa-tielle.
Saimme pari vuorokautta olla reservinä ja levätä, mutta sitten jouduim m e taisteluihin useaan otteeseen j a vetäydyimme korpim aita myöten Tulemajoen poikki länteen. Ylitim m e myös Uuksujoen tukkisum ia pitkin j a patikoim m e Uomaalle, josta jatkoim m e tietä pitkin m arssien Lavajärvelle ja kapealle järvikannakselle, jossa sijaitsivat talvisodan aikaiset juoksuhaudat ja pesäkkeet. Niistä olikin hyvä puolustautua, kun venäläiset
hyökkäsivät ankarasti panssareiden tukem ana tarkoituksenaan päästä K annaksen läpi.
Saimme avuksemme myös tykistötukea, jota am m uttiin U-linjalta ja saimme näin torjuttua nämä venäläisten aikeet. N aapurin hyökkäysvaunut kunnoittivat panssarintorjunta-aseitam m e. - O lihan heillä jo
2 9 0
So t a r i n t a m a l t a
aikaisem paa kokem usta torjuntatykeistäm m ejapanssaripoikiem m e tehokkuudesta. Hyökkäysvaunut kuiten
kin tulittivat kovasti ja toivat näin suojassaan jalkaväkeään asemiemme läheisyyteen.
Iltasella 8. tai 9. heinäkuuta saimme täydennystä. Oli kaunis ilta ja taistelut siltä päivältä rauhoittuneet.
Eräs, jo iäkkääm pi sotilas tuli käveleskellenjuoksuhaudan taakse. Hän pysähtyi kohdalleni ja ihasteli: “Onpa täällä rauhallista, toista se oli talvisodan aikana”. Vastasin, että onhan tuo nyt, muttei ollut päivällä.
H uom autin vielä, että olisi terveellisempää, jos hänkin laskeutuisi alemmaksi juoksuhautaan. Hän ei noudattanut kehotustani vaan jatkoi kävelyään. Noin 20 m etrin päässä hän sai osuman tarkka-am pujan luodista ja hänen sotansa päättyi siihen
Seuraavana aam una vihollinen jatkoi painostustaan, mutta me saimme lyötyä heidät takaisin. Päivän kuluessa taisto hiljeni ja iltapäivällä tuli lähetti luokseni sanomaan, että nyt vetäydytään kiireesti pois. "Olen jo kaikille toisille sanonut, sinä olet viimeinen", hän sanoi ja lähti. M inä jä in kerääm ään konepistoolini
lippaita ja lähdin sitten juoksem aan hänen peräänsä taaksepäin juoksuhautaa.
M aastossa oli notko, jonka kohdalla ei ollut juoksuhautaa. Kun saavuin notkoon, makasi taistelulähetti edessäni. Koska juoksin aika vauhtia en ehtinyt pysähtyä, vaan hyppäsin hänen ylitseen notkon takana jatkuvaan juoksuhautaan. Käännyin katsom aan miten kaverille oli käynyt. Hän näytti täysin elottom alta ja pään toinen puoli näytti läpiammutulta. Ajattelin, etten voi yksin m itään hänen auttamisekseen ja koska en tiennyt myöskään tilannetta, mitä edessäpäin oli, jatkoin matkaa.
K un saavuin joukkueenjohtajan tykö, hän kysyi, että missä Viippola on. Vastasin, että hän m akaa pää veressä täysin liikkumattomana. Hän kysyi, että olenko varma, että hän on kuollut. Koska en ollut täysin varma, lähdim m e joukkueenjohtajan kanssa katsomaan, m iten Viippolan laita oli. V enäläinen ei enää tulittanut, joten saim m e kuljettaa hänet rauhassa pois. Ennen kuin saavuimme toisten luo, näimme hänessä pieniä elonmerkkejä. Lääkintäm ies antoi hänelle ensiavun.
Viholliset olivat päässeet etenem ään järven toista laitaa sivustalle, josta olivat am puneet Viippolaa.
Lähdim m e yrittäm ään vetäytymistä. Siitä järven rannasta löytyi vielä kapea miehittäm ätön aukkoja siitä pääsim m e m otista pois, kun juoksimme oikein lujaa. N äin saatiin kuljetettua pois myös Viippola ja hän pääsi sairaalahoitoon.
(Kun olimme kesällä 1992 Kiim ingissä kaatuneidein omaisten kesäjuhlassa, sain puhutella Viippolan sisarta. Kuulin, että hän jäi melkein sokeaksi, mutta eli kuitenkin vielä kaksi vuotta sodan jälkeen.)
U -lin jalle
Peräydyimme sitten U-linjalle, joka oli määrätty takimmaiseksi linjaksi, josta ei enää luovuteta. M eidän rykm enttim m e vastuualueeksi m äärättiin Syskyjärven ja Katitsanlam m en välinen lohko. Asetuimme sinne
taloksi ja aloimme parannella asemia. V a
rustukset olivat keskeneräiset ja ehdim m e tehdä siellä pari vuorokautta tärkeitä pa
rannustöitä.
Sitten alkoivat hyökkäykset myös m ei
dän lohkollamme. Takana oli Ruhtinaan- salmen tie, josta oli hyvät yhteydet Sisä- Suomeen johtavalle tielle. V ihollinen pyr
ki kaikin keinoin m urtam aan linjamme päästäkseen etenem ään nopeasti länttä kohti, mutta saimme kaikki hyökkäykset torjuttua.
Linjamme takana oli pitkä kapea järvi, jonka takana oli kukkula, jolla pidim m e vartiota. O lin ryhmäni kanssa vartiovuo
rossa, kun oma tykistö alkoi am pua meitä.
, , ... „ . . . . „ . Aloin epäillä, että nyt eivät ole asiat koh- S n ra m ä k i. T ä s s ä o ltiin 1944, ku n v e n ä lä is te n s u u rh y ö k k ä y s alko i , i
1 9 4 4 -, on V ä in ö A la ta lo k irjo itta n u t tä m ä n k u v a n s a ta a k s e . hallaan ja lähdimme pakoon. Ehdim m e noin sadan metrin päähän, kun tykistö lau
2 9 1
So t a r i n t a m a l t a
koi keskityksen kukkulalle J o lta juuri ehdimme poistua. M atkalla linjoja kohti tuli vaihtopartio meitä vastaan ja selitin, että oma tykistö am puu vartiokukkulaa. Samassa tuli keskitys taas aivan lähelle. Silloin palasimme linjoihin. Sinne päästyämme saimme taas karaanattiryöpyn niskaamme. Siinä haavoittuikin m uutam a poika.
Sellainen erehdyshän siinä oli tullut, että meitä oli luultu venäläisiksi. Tällaistakin sodan tuoksinassa sattui.
V artiointi lopetettiin kukkulalla ja siirryimme kuulovartioon etumaastoon. E räänä yönä jouduin vartioon äsken joukkoihim m e tulleen iäkkääm m än miehen kanssa. Rintamakokemusta hänellä ei ollut, mutta muuten hän oli hyvin virkku mies.
Hän sanoi minulle, että katsohan, tuolla tulee ryssä. vastasin, että se voi hyvinkin olla konekiväärikomp- panian luutnantti, joka oli partioreissullaan jäänyt selustaan. Tarkkailim m e hänen tuloaan ja taivaankajoa vasten näin, että hänellä oli telttavaate harteillaan, josta päättelin, että ryssähän se onkin. Sanoin kaverille, että älähän ammu, otetaan vangiksi. Kun välimatka oli enää noin 10 m etriä karjaisin : "Ruki ver!".
Mies yllätettiin täysin, eikä hän ehtinyt tarttua kaulassaan roikkuvaan aseeseen, vaan nosti kätensä ylös.
V iittasin konepistoolilla suuntaa, m ihin oli kuljettava ja seurasin hänen perässään.
Pojat nukkuivat poteroissa niin sikiunessa, etteivät kuulleet, kun huusin, että nouskaa ottam aan vieraita vastaan. Hyppäsimme juoksuhaudan yli ja kehotin vankia pysähtymään. Hän ampaisikin kovaan juoksuun läheisen koivikon suojaan. M inun oli pakko ampua sarjatuli hänen peräänsä. Yksi luodeista osui häntä pohkeeseen ja hän kaatui. Pojat heräsivät ampumiseen ja säntäsivät katsom aan ja korjasivat vangin talteen ja m inä pääsin vartiopaikalleni.
Seuraavana päivänä alkoi venäläistä jalkaväkeä tulla parijonoissa asemiamme kohti suurina laumoina.
He pääsivät noin 100 m etrin päähän, kun avasimme tulen jalkaväen asein. O m an pesäkkeeni kohdalla oli metsälinja, josta oli hyvä näkyvyys kauemmaksikin.
Kun he ehtivät konepistoolin kantam an päähän, avasin tulen ja silloin alkoi hyökkääjien joukosta kuulua kova parkum inen ja huuto. Ryhmän kärki hajosi, mutta kohta alkoi ryhmittyminen leveällä rintam alla. Alkoi kova tykistötuli, jossa käytettiin mm. hehtaaripyssyjä. Tätä tulitusta kesti pitkän aikaa. Sitten jalkaväki aloitti hyökkäyksen leveänä rintam ana asemiamme kohti.
Kun hyökkäys oli kovimmillaan, iski hysteerinen pakokauhu oikealla puolellani oleviin poikiin. He lähtivät jo juoksem aan taaksepäin, kun karjaisin voimasanoja käyttäen, että pysykää paikoillanne, nyt ei ole varaa yhdenkään miehen livistää. N iin pojat havahtuivat ja palasivat takaisin riviin ja suorittivat tehtävänsä kiitettävästi koko loppusodan ajan.
N äitä hyökkäyksiä linjojamme vastaan uusittiin vielä monta kertaa sam ana päivänä, m utta saimme ne kaikki torjuttua. Tosin m eidänkin pataljoonamme alueella jossain kohti tuli läpimurtoja, m utta reservijouk- kojen avulla vihollinen saatiin lyötyä takaisin. Näin onnistuimme saam aan U -linjalla Syskyjärven lohkolla vihollisesta torjuntavoiton.
N i e t j ä r v e n t a i s t e l u t
M eidät siirrettiin reserviin erään kauniin järven rannalle. Saimme uida, paistatella auringossa ja levätä kokonaisen vuorokauden. Koska venäläiset eivät päässeet läpi Syskyjärven - Lem etin suunnassa, he keskittivät suurhyökkäyksen nyt Laatokan rantatielle. Pääkohteena heillä oli Pitkärannan pohjoispuolella oleva Nietjärvi, jossa meillä oli vahva puolustuslinja. Se oli porrastettu kolmeen linjaan, joista jokaisen väli oli 500 metriä.
V enäläinen oli vallannut kaksi ensim m äistä lin ja a ja m urtautunut jo kolm anteenkin noin 400 m etrin leveydeltä tien m olem m in puolin. Taustatukena hyökkääjällä oli yhdeksän hyökkäysvaunua ja vahva tykistö sekä voim akkaat ilmavoimat.
Keskityimme puolustukseen säästöliekillä, koska vihollisella oli suuri ylivoima. Suuria sotilasjoukkoja ei tuotu yhtä aikaa tulen a lle ja siten säästyttiin suurilta miestappioilta.
15.7. meidät, II patalj oona, lastattiin autoihin ja siirrettiin Nietj ärven takam aastoon ja edelleen etulinjaan.
M aasto oli kuin kuun maisemaa. Täynnä kranaatin kaivam ia kraatereita ja m etsät paloivat ympärillä.
K aatuneita kuljettavia autoja tuli vastaan ja joukkosidontapaikat olivat täynnä haavoittuneita.
Arm eijakunnan kom entaja m ääräsi useita pataljoonia tälle paikalle, koska suunta oli elintärkeä ja U-linja oli ehdottom asti saatava om aan hallintaan.
Hyökkäys U -linjan takaisin saamiseksi eteni noin 50 m etrin päähän tavoitteena olevasta juoksuhaudasta,
2 9 2
So t a r i n t a m a l t a
jolloin rävähti vihollisen ankara tulitus kaikilla jalkaväen aseilla. M eiltä meni hyökkäysketju aivan sekaisin ja kärsim m e kovat tappiot. N äin kuinka kom ppanian päällikkö haavoittui samoin joukkueem m e johtaja ja varajohtaja. Kaikki, jotka suinkin pääsivät, pyrkivät taakse suojaan. Itse huomasin tilanteeni toivottomuuden ja ryömin juurineen kaatuneen puun kuoppaan suojaan. En nostanut päätäni, enkä am punut laukaustakaan, vaan odotin tilanteen rauhoittumista.
Sitten juoksin m inkä kolvistani pääsin. Pelastauduin onnellisesti takana olevan harjun taakse, jossa lääkintäalikersantti ja kom ppanian lähetti olivat sitomassa kom ppanian päällikköä ja liityin m ukaan kantam aan häntä turvaan ja lääkintäajoneuvoon. Itse palasin takaisin linjoihin, jossa jo huudettiin poruk
kaam m e kokoon.
Saimme taas käskyn lähteä liikkeelle linjoja päin. Osa porukasta jo hermostui niin, että karkasi takamaastoon. Me jäljelle jääneet kiersimme oikealta sivustalta Laatokan puoleiselta laidalta juoksuhautaa pitkin m urtum apaikkaa kohti. Luutnantti Korte jakoi joukkomme iskuryhmiin, jotka vuoron perään vyöryttivät juoksuhautaa. Oma tykistö antoi kranaattikeskityksen ja ensim m äinen iskuryhm ä aloitti vyöry
tyksen.
Taktiikkana oli, että paiskataan käsikranaatit mutkan taakse, kun ne räjähtävät konepistoolimies eteni ensim m äisenä ja toiset tulevat perässä. Ensim m äinen ryhmä pääsi etenemään jonkun m atkaa ja ryhmiä vaihdettiin ja edettiin vähän kerrallaan tien laitaan asti. Tappioita tuli jokaiselle ryhmälle. Tien ylitys olikin sitten vaikea paikka. Ryhmä toisensa jälkeen yritti tien ylitystä ja saatiinkin jonkin verran jalansijaa, mutta suuria tappioita kärsittyämme jouduim m e aina vetäytymään takaisin.
Korte antoi määräyksen, ettei vihollista saa päästää enää tien yli ja hän lähti kertom aan pataljoonan komentajalle, että miehet ovat niin vähissä, ettei vyöryttäminen enää onnistu. Hän palasi sellaisen tiedon kanssa, että me jääm m e varm istam aan, että tien täm ä puoli pysyy meillä.
Ryssien jalkaväki ei enää yrittänyt hyökkäystä tähän juoksuhaudan osaan, mutta hyökkäysvaunut ja tykistö jatkoivat tulitusta tuottaen jatkuvia miehistötappioita.
Kun Suomen joukot olivat vyöryttäneet juoksuhautaa myös toiselta laidalta, oli vihollisen joukot puristettu hyvin kapealle alueelle. Heidän taustansa yritti huoltaa juoksuhaudoissa olevia miehiä, mutta he eivät onnistuneet, koska meikäläiset hallitsivat kone-ja pikakiväärien ristitulella heidän etum aastonsa peltoauke- aman.
Illalla tuli uusi pataljoona tien laitaan vahvistukseksi ja se aloitti puolen yön aikaan uuden hyökkäyksen kymmenen patteriston ja kolmen raskaan kranaatinheitinkom ppanian tuli-iskuin. Ensim m äisestä iskuryh
mästä kaatuivat tai haavoittuivat lähes kaikki miehet. Töinen ryhmä pääsi vähän pitem m älle j a saimme myös tuotua om ia kaatuneita pois.
K un vyörytys eteni, seurasimme kärjen tuntum assa ja varmistimme sivustaa. Juoksuhaudat olivat jo täynnä venäläisten ruumiita, joiden päällä jouduim m e kävelemään. Aamuyöllä alkoi näkyä jo antautum isen merkkejä ja vihollissotilaita alkoi pyrkiä vangiksi. T öiset yrittivät paeta omalle puolelleen hyökkäysvaunujen
auttamana.
Kaksi aktiivisinta hyökkäysvau
nua, jotka tulivat liian liki asemiam
me yrittäessään turvata näitä pake
nijoita, am m uttiin tuleen. Ainoas
taan harvat pääsivät pakoon . N äin saimme koko linjan m urtum akoh
dan haltuumme. Heti aam ulla sai pataljoonamme käskyn kokoontua takam aastoonjajoukkom m e rippeet pääsivät lepovuoroon.
Tässä Nietjärven taistelussa kaa
tui noin 2 0 0 0 venäläistä ja noin 800 suomalaista.
U r p o Ala-Mattila
T a n k k ih y ö k k ä y s U h tu a lla . (K u v a V ä in ö A la ta lo )
293
So t a r i n t a m a l t a
■ ■
S a n k a r i k o i r a Ä ly
' Mm
m
KUNNIAKIRJA
'•k
1‘ALVELUSKOIHA
. Spu- d iy...-
OMISTAJA. S ^ jä c o e la . OSALLISTU! uacilokozca*.o-
. T A I S TE L U IH IN SO P A S SA 1941- 19 44.
Ylipäälliköt,
Suomenmarsalkka Mannerheimin KÄSKYSTÄ ANNAN TAMPIN KUNNIAKIRJAN TUNNUSTUKSEKSI Q l y n .
TY tl STS PUOLUSTUKSEMME HYVÄKSI .IA UHRIMIELESTÄNNE
/5 . 5 . f SH 5
Erkki Järvelän omistama saksanpaim enkoira Äly osallistui sotaan vuosina 1941-44 partiokoira- na.
Suoriuduttuaan palvelukoira-koulusta erinom ai
sesti Äly olisi haluttu ostaa valtiolle, m utta sitä ei myyty.
Se kuitenkin annettin lainaksi sodan ajaksi, niin kuin miehetkin, valtion palvelukseen.
Äly kaatui ja jä i kentälle kaatui 27.7. -44 Loimolassa.ollessaan partiom atkalla naapurin po
jan, Setti Vaaralan kanssa. V aarala kaatui samassa tulituksessa.
Äly jäi kentälle, vain panta palautettiin.
Aino Pyhäluoto
K u n n ia k irja tu li m y ö h e m m in S u o m e n m a rs a lk k a M a n n e rh e im in k ä s k y s tä tu n n u s tu k s e k s i te h d y s tä ty ö s tä S u o m e n p u o lu s tu s v o im ie n h y v ä k s i.
Ä ly lie n ee a in a P y h ä jo e lta p a rtio k o ira n a s o d a s s a p a lv e lu llu t k o ira . Ä ly k a a tu i s e n h e tk is e n is ä n tä n s ä S e tti V a a ra la n k a n ss a. (K u v a S in ik k a J ä rv e lä n )
J y v ä la h d e n k y lä m a is e m a a v u o d e lta 1943.
(K u v a L e e v i H ie ta la n a lb u m is ta )
2 9 4
So t a r i n t a m a l t a
S o t a j u t t u j a
Sotaveteraanien tavatessa kerrataan paitsi surullisia, myös niitä hupaisia juttuja. Seuraavat tarinat on poim ittu sotaveteraaneilta.
O n k o s o t a l o p p u n u t ?
Teerelän Väinö tuli lomalta, jota hän oli ylittänyt, ja ilmoittautui kom ppanian päällikölle. Päällikkö katsoi papereita ja huomasi tilanteen. Hän alkoi moittia: "Sotamies Teerelä, tehän olette myöhästynyt!"
"Onko sota jo loppunu, ku m inä en oo sitä kuullukkaan?", kummasieli Väinö.
R y s s ä t ei
00
n u u k i aMatti Viitanen: Kun olimme Pistojoella, nuorenpuoleinen mies tuli sanomaan, että hän ei voi hyökätä, koska hänellä ei ole kansalaisluottamusta.
M ietim m e asiaaja sanoin sitten: "M inusta tuntuu, että en vaadi sinulta kansalaisluottamusta, m utta mene kysymään ryssiltä, jos ne sitä vaatii. Tuosta paukkeesta päätellen eivät ne niin nuukia ole, että m enehän vaan hyökkäämään". M ies lähti, enkä tavannut häntä sen jälkeen.
I so s a t t u m a
Oli kaksi kaverusta Pohjanojan Hannes, joka oli kokki, ja Uudentalon Setti, joka oli sotamies. Setti oli monta kertaa sanonut Hannekselle, että hommaisi vähän sattumia hänellekin, kun niitä ei koskaan ole näkynyt. Vielä täällä siviilissäkin Setti moitti Hannesta samasta asiasta. Hannes selvitti, että saithan sinä kerran sen ison sattuman, etkös sinä sitä muista. Setti myönsi muistavansa ja sanoi: "Joo, sehän oli se hevosen kavio."
V a r j e l i j a m u k a n a
Kalle Kultala: Haavoituin sodassa v. -41. Koska parantum iseni oli ollut vähän vaikeaa, pääsin v. -43 hevosmieheksi. Kun sain suitset haltuuni, ne myös pysyivät m inulla melkein sodan loppuun asti.
Pataljoonam m e oli Jyvälahdessa v. -43 . Oli kevättalven aamu ja sain määräyksen mennä viem ään sapuskaa Enonsuuhun ja Alajärvelle ja tuoda samalla lom alainen Alajärveltä.
Ajaa köryyttelin hölkkää Kuittijärven rantaa koko kahdeksan kilom etrin pituisen matkan. Tie meni vähän matkan päästä rannasta, mutta sieltä näkyi kuitenkin Uhtualle Kun pääsin Alajärvelle, siellä aukaistiin minulle veräjä.
Perillä ihm eteltiin, että miten olin päässyt perille, kun kolmesta asti on ollut vihollispartio piirittäm ässä ja odottamassa, että saavat minusta vangin.
Sanoin, etten ole nähnyt. He sanoivat; että hevosen edestä meni juuri liki sadan miehen kolonna. "Tuolla järvellä ne hiihtävät, jos haluat nähdä. He ovat kivenheiton päässä menossa." Siellähän ne olivat, enkä ollut
tiennyt heistä mitään.
N iin annoin viikon sapuskat sinne ja lom alainen lähti mukaani. Palatessa näimme kolonnan jäljet hangella paikassa, missä he olivat minua odottaneet. Järkytyinja totesin, että onpa Kallella ollut hyvä varjelija mukana.
" P a r a s p a t a l j o o n a "
Urpo Alamattila: Meillä oli vääpeli, joka oli arm eijan vakituisessa palveluksessa. Olimme syksyllä -43 takana, ts. levossa. Vääpelillä oli tapana pitää käskynjakoa. Koska hän oli Porvoosta kotoisin, hän aloitti aina huonolla suomen kielellä: "Minä hyvä mies, mutta älkää hyppikö m inun pitkälle nenälleni, olen paha m ies".
Kun v. -44 kovien taistelujen aikaan tuli miehistötäydennystä, hänellä oli tapana sanoa uusille miehille:
"Te tulitte parhaaseen pataljoonaan ja täm ä on paras kom ppania ja meillä on paras kom ppanian päällikkö, mutta jos te hiippaa, m inulla on oikeus ampua teidät ja jos en minä teitä ammu, niin kom ppanian päällikkö ampuu".
2 9 5
So t a r i n t a m a l t a
T a lik k a la n ta ito v o im is te lija t ja m u u t v iih d y ty s jo u k o t k ä v iv ä t e s itte le m ä s s ä ta ito ja a n le p o v u o ro s s a o le v ille s o tila ille . K u v a t to d e n n ä k ö i
se s ti v u o d e lta 1943.
(K u v a t L e e v i H ie ta la n a lb u m is ta )
" A p u y l h ä ä l t ä k e l p a s i r o n s k i l l e k i n "
Urpo Ala-Mattila: Oli m äärä vetäytyä puolustuslinjaan. Sinne m arssittiin sam aa tietä, missä oli divisioonan huolto menossa Suo
mea kohti. Tie oli täynnä hevosia, tykkiä yms.
M aataistelukoneet rupesivat an karasti ahdistelemaan. Olimme met
sässä turvassa, m utta hevosmiehet olivat liemessä. Sattui sitten kerran, kun koneet taas ahdistelivat, että juoksim m e metsään, missä sattui olemaan hietakuoppa. Syöksyimme sinne pohjalle ja olimme siellä kuin silakat nelikossa.
Päälläni makasi yksi poika, joka oli hyvin ronski puheissaan. Kun lentoaalto pyyhälsi yli ja koneen ki- väärisuihkut hakkasivat montun reu
naa ja oksat varisivat niskaan, niin Helsingin poika, joka makasi pääl
läni huusi: "Herra Jumala, Herra Jumala!".
Itselleni tuli hyvä mieli siitä, että ronskinkin pojan piti pyydellä apua ylhäältä.
S o t a m i e s L a t v a l a h d e n r u k o u s
Herman Seppälä: Syksyllä -41 tuli meidän pyhäjokisten kom ppaniaan täydennysmiehenä eräs kaveri naapurijokilaaksosta. H än oli niitä vanhoja miehiä, jota sitten seuraavan talven aikana vapautettiin.
H än oli hyvin tukeva, kortinpelaaja ja povarinakin hän esiintyi.
Hän tuli joskus kom ppanianpäällikön korsuun "raatamaan". Tällaiset m iehethän ovat hyvin avomielisiä.
Hän sanoi kerran näinkin, että lieköhän maailmassa toista niin laiskaa miestä kuin hän.
Paikkakunnan kanttori M äntym aakin sanoi, että siinä Hemmo puhuu totta ja että on m iehellä perhekin, muttei se siitä jaksa huolehtia.
M eidän kom ppania oli aivan äärim m äisenä oikealla patalajoonan rintam a-alueella. V älillä oli pieni järvi ja siitä alkoi toinen joukko-osasto. Tällä naapurilohkon alueella suomalaiset aloittivat hyökkäyksen. Kun me olimme viereisellä sivustalla, m eidät myös hälytettiin. Piti olla lähtövalmiina, jos vihollinen lähtisi vetäytymään tai yrittäisi vastahyökkäystä. Täm ä tuntui ikävältä, kun oli valm iit korsut ja juoksuhaudat ja oli talvi. Jostan syystä täm ä hyökkäys ei onnistunut ja asemat jäivät entiselleen.,
M ies oli taas käymässä kom ppanian päällikön korsulla ja hyökkäys oli puheenaiheena. Hän kertoi, että kun hän oli juoksuhaudassa vartiossa hyökkäyksen aikana, niin "hän rukkoilla juttuutti Jumalaa, etteivät pääsisi eteenpäin, eikä tarvitsisi meidänkään lähteä".
2 9 6
La p i n s o t a
M u k a n a L a p i n s o d a s s a
Neuvostojoukkojen suurhyökkäys oli saatu torjuttua kaikilla rintam illa syyskesällä -44. Aselepo oli nyt tosi
asia. Aselepoehtoihin kuului, että suom alaisten on pois
tettava saksalaisjoukot Suomen alueelta. Etelä-Suomessa oli vain vähän saksalaisia joukkoja, m utta tilanne oli toisenlainen Pohjois-Suomessa. Saksalaisilla oli siellä vahva, täysin koskematon, kovan sotilaskoulutuksen saa
nut 220 000 miestä käsittävä 20. Vuoristoarmeija, jonka esikunta sijaitsi Rovaniemellä.
Suomen ylipäällikön käskystä 6. Divisioona siirtyi Karjalan Kannakselta Kajaaniin ja 15. Prikaati Laatokan pohjoispuolelta Ouluun. K enraalim ajuri Laguksen pans
saridivisioona ja kenraalim ajuri Pajarin kom entam a 3.
Divisioona siirrettiin Kannaksella Ouluun, Kajaaniin siirtyi lisäksi rajajääkäriprikaati sekä kaksi rajajääkäripataljoo
naa, jotka olivat olleet Kiestinki - U htua - Rukajärvi suunnilla. Osasto Pennanen komennettiin Petsamon suun
nalta Kemiin ja kenraalim ajuri Heiskasen komentam a 11. Divisioona Kajaaniin. Lapin sotaa m äärättiin jo h ta
m aan kenraaliluutnantti Jalm ari Siilasvuo.
3. ja 6. D ja 15. Pr asetettiin etulinjaan. Huomattava osa näiden yhtymien m iehistä oli kotoisin sotatoim ialu
eelta joten heillä oli hyvä paikallistuntemus. Lisäksi he olivat toimineet saksalaisten lähellä jatkosodassa.
E s k o H e m m ilä to im i ry h m ä n jo h ta ja n a L a p in s o d a s s a . O h e s s a h ä n e n k o k e m u k s ia a n s y k s y ltä -44.
R a h t i l a i v o i l l a O u l u s t a T o r n i o o n
3. D: aan kuuluva yksikkömme JR 11 saapui Kannakselta Ouluun torstaina 28.9. -44ja majoittui Oulujoen pohjoispuolelle Hintankankaalle. JR 11 lienee tuossa vaiheessa ollut rykmentti, jonka kirjoissa pyhäjokisia oli enem m än kuin m issään muussa yksikössä.
Lauantai-iltana 30.9. saimme määräyksen valm istautua lähtöön. Salassapidosta huolim atta oli tavallisen rivim iehenkin tietoon tihkunut, että m erim atka oli edessä. M arssimme Toppilan satamaan, jossa oli rykm enttiäm m e varten varattu kolme rahtilaivaa.
Laivojen irrotessa laiturista, meille kerrottiin matkamme päämäärä. JR 11 tehtävänä oli nousta m aihin Tornion R öytässäja aloittaa sotatoimet saksalaisten karkottamiseksi. Rykmenttimme, jota komensi räväk- käotteinen everstiluutnantti Wolf H. Halsti oli saanut päänavajaan tehtävän.
Sunnuntai-aam u 1.10. oli vaalenemassa, kun saavuimme tihkusateessa Röytän satamaan.
N iin perusteellisia kuin saksalaiset yleensä olivatkin, oli heillä jäänyt jotain varm istam atta. Halsti kertoo kirjassaan "Lapin sodassa, JR ll: n mukana Oulusta Kaaresuvantoon" tuosta m aihinnoususta ja sen onnistum isesta mm näin: "Koko yritys oli niin rämäpäinen, ettei toisella puolella kukaan tullut sitä ajatelleeksi. N iin se sitten onnistuikin."
Laivam m e kulkivat aivan vastustajan vahvojen tukikohtien editse ilm an saattajia. Onneksemme tulomme Röyttään oli vain m uutam an torniolaisen tiedossa. Heidän ansioistaan Röytän satam araiteella höyrysi veturi, jolla oli perässään useam pia avovaunuja.
Tuskin ensim m äinen laiva oli kiinnittynyt laituriin, kun sen ruum asta laivan keulaan noussut kivääri- kom ppania laskeutui jo laiturille j a kiirehti juoksujalkaa asemiin. Rykmentin ja pataljoonien jääkärijoukku- eista muodostettu jääkärikom ppania laskeutui toisena laivasta ja lähti etenemään Tornion asemaseudulle. II
2 9 7
La p i n s o t a
pataljoona nousi satam araiteilla höyryävän ju n an avovaunuihin.
Juna ajoi Kirkkoputaan joen lähelle, jossa pataljoonan tuli astua junasta tehtävänään hyökätä Kirkkopu- taanjoenyli. Juna palasi heti takaisin noutam aan III pataljoonaa, joka purkautui laivastaja marssi radanvartta ju n aa vastaan.
Emme ehtineet kulkea rautatietä pitkällekään, kun juna jo palasi Kirkkoputaalta. Juna vei meidät Kirkkoputaan joen pohjoispuolelle. Saksalaiset olivat vartioineet joen siltoja. Jääkärikom ppania, jossa oli useita pyhäjokisia, oli jo tyhjentynyt saksalaisten siltavartiomiesten teltan, joka sijaitsi joen pohjoispuolella rautatien länsipuolella. Totesimme, että entiset aseveljet olivat jo aloittaneet välien selvittelyn, kun näimme saksalaissotilaan m akaavan vainajana teltan ja ratapenkan välissä ja suom alaissotilaan etsivän JSP:ta kannattaen toisella kädellään poikkiam m uttua käsivarttaan.
S a k s a l a i s t e n h a r h a u t t i v a t
Lähdim m e välittöm ästi m arssim aan K em in suuntaan. Nousimme Tornio - Kemi tielle Raum on nuoriso
seuran lähellä, johon jäim m e asemiin. Ammuimme siinä kolme Kemin suunnasta tullutta saksalaisautoa.
N iistä viim einen oli linja-auto, joka oli täynnä Saksaan menevää säkitettyä "feldpostia", eli kenttäpostia.
Tihkusateisen sunnuntain kallistuessa iltaan, alkoi Kemin suunnasta kuulua lähestyvän ju n an ääniä.
Rautatien varressa ollut kiväärijoukkue rakensi esteen junan pysäyttämiseksi. Liekö junasta, joka tuli perä edellä ja jonka ensim m äinen vaunu oli avovaunu ja muut mullivaunuja, huomattu esteet, sillä ju n a hiljensi nopeutta ja pysähtyi esteisiin ilm an suurempaa rysäystä.
E rään mullivaunun katon yläpuolella heilui valkoinen lippu antautum isen merkiksi. Kymmenkunta vaunua oli tupaten täynnä saksalaisia. Arvioimme, että heitä oli liki pataljoonan verran. Junasta laskeutui saksalainen ja todennäköisesti suom alainenkin upseeri ja he menivät joukkueemme johtajan Arvi Junnilan ja muiden upseerien luo.
M eitä kiellettiin avaam asta tulta ja vielä harhautettiin kauttakulkuneuvotteluilla ja niin päästim m e junan käsistäm m e am pum atta laukaustakaan. Saksan sota-arkiston asiakirjojen m ukaan junassa oli 6. jääkäripa
taljoonan puolitoista komppaniaa. E nnen kuin kaksi vuorokautta oli kulunut, oli varm asti vastuussa oleville selvinnyt, mikä erehdys oli tapahtunut.
Tornion rautatieasem an ja "Pikku-Berliinin" seutu olivat illan kuluessa siirtyneet suom alaisten käsiin.
T ien avauduttua seuraavana päivänä jatkoim m e etenemistä Kemin suuntaan Tornio - Kemi ja Laivaniem en teitä myöten. Se osa pataljoonastamme, johon ryhm äni kuului, eteni Laivaniem en tietä.
Edettyämme runsaan kilom etrin m atkan, törmäsimme saksalaisten miehitykseen. Saksalaiset olivat valinneet puolustusasemat laajan viljelyaukean takaa, joten etenemisemme pysähtyi. Samoin oli käynyt pääosalle pataljoonastamme, joka eteni Tornio - Kemi -tietä. Konekivääriryhm äni oli alistettu kiväärijouk- keelle, jonka johtajana oli pyhäjokinen luutnantti Erkki Jansson. Levittäydyimme ja valitsim m e kaiken varalta puolustusasemat.
Lokakuun2. päivä ja sitä seuraava yö kuluivat kohdallam m e rauhallisesti. 3.10. saksalaiset osoittivat heti aam usta aktiivisuuden merkkejä. Saimme niskaam m e muutaman kovan kranaattiryöpyn, ja kolme ryhmäni m iestä haavoittui. Päivä kului puolin ja toisin valm istautuen tulevaan kovaan koitokseen ja saksalaisten puolelta kuului raskaiden moottoreiden käynnistyksiä. Hetken kuluttua muutam a hyökkäysvaunu ilmestyi näkösälle ja sam alla saksalaisten tykistö aloitti tappavan tuli-iskunsa. Saksalaiset am puivat savuverhon tienvarteen, jonka suojassa panssareiden tukem a hyökkäys eteni. Pääsimme tulittam aan jonkin aikaa sivusta panssareiden suojassa etenevää jalkaväkeä, ennen kuin he häipyivät savuverhon suojaan.
Linjamme murtuivat tien varressa ja jouduim m e jättäm ään asemamme ja vetäytym ään Tornio-Kemi - maantielle. K un K em in tienvarrenkin puolustus oli murtunut tai vetäytymässä, jouduim m e vetäytymään Kyläjoen länsipuolelle. Joukkueenjohtaja Junnila makasi hevoskärryissä haavoittuneena myös haavoittuneen lähettinsä kanssa Kyläjoen rautatiesillalla . Kuulin hänen myöhemmin kuolleen sotasairaalassa. Pataljoo
namme kärsi tuon päivän aikana m uutoinkin raskaat tappiot.
Järjestimme puolustuksen kuntoon Kyläjoen länsipuolelle. Ryhmäni oli puolustusasem issa Tornio - Kemi -rau ta-ja m aantien eteläpuolella. Odotimme seuraavan päivän vaaletessa jännistyksellä tulevia tapahtumia.
Toivoimme puolustuksemme tukemiseksi om aa tykistöä ja lisää kranaatinheittim iäjakranaatteja. M aaleista ei ollut puutetta. E ntä m issä olivat ilmavoimamme? Niitäkään ei näkynyt eikä kuulunut.
2 9 8
La p i n s o t a
L a iv a n ie m e n ja K y lä jo e n ta is te lu t . (K u v a k irja s ta O s m o H y v ö n e n : T o r n io 1944)
S a k s a l a i n e n a v a a pel l it
4.10. kului m aanpäällisten asemien teossa sivu puolenpäivän. Äänistä saattoi päätellä hyökkäysvalmis- telun olevan käynnissä ja silloin räjähti. Tuntui kuin pala olisi tarttunut kurkkuun ja henkeä salpasi, kun saksalaiset "avasivat pellit"! Keskityksen siirryttyä taaemmas ja savun hiukan hälvettyä totesimme puolus
tuksemme jälleen pettäneen vasem m alla puolellamme, peltoaukealla lähellä rautatietä. Totesimme m urtu
m an tapahtuneen myös oikealla ja saksalaisten päässeen jo selustaamme.
Lähdim m e pyrkim ään pois liki lopulliselta loukulta tuntuvasta paikasta. Etenimme matalina ja varovasti pellon ja m etsän rajassa olevaa luonnonojan vartta, jonka reunassa oli pieni kuollut kulma. Saksalaiset am puivat 2 0 -3 0 m etrin päästä ylitsemme pellolla vetäytyviä joukkojamme. Ilmeisesti heidän huomionsa oli kiinnittynyt edemmäksi pellolle ja niin onnistuimme selvittämään itsemme omalle puolelle.
Y littäessäm m e Raumojoen varren peltoaukeata jouduim m e stukien hyökkäyksen kohteeksi. M ultaa ja soraa satoi päällem m e, mutta ryhmäni selvisi tappioitta. Koska kivääriampujamme ja apulainen olivat kadoksissa, saim m e käyttöömme panssarinyrkit ja m eidät m äärättiin panssarintorjuntajoukkueeseen, jonka tehtäväksi tuli m iehittää Tornio - Kemi -tien eteläpuolella Ala-Raumajoessa sijaitseva kahlaamo.
5.10. aam un valjetessa odotimme saksalaistenjatkavat menestyneitä hyökkäyksiään. N äin ei kuitenkaan tapahtunut. Torniojoki-varresta, Tornion asem an pohjoispuolelta kuului sensijaan valtavaa jym inää, kun saksalaiset aloittivat siellä heti aam ulla voim akkaan raskaiden aseiden tuli-iskun.
Seuraavan aam un sarastaessa tuntui kuin maailma repeäisi. Helvetti oli päässyt irti. N äistä 6. 10.
taisteluista muodostui verinen yhteenotto. Aamun alkuhämmennyksestä ja pakoonjuoksusta selvittyään pataljoonam m e rippeet taistelivat jälleen kuin joskus parhaina päivinä Karjalan Kannaksella.
Olim m e tulleet liki viimeiselle rajalle ja selkä oli nyt seinää vasten. M ikäli nyt tukilinjan harjanne pettäisi ja vihollinen pääsisi harjanteen herraksi, heille avautuisi harjanteelta Torniojoen suuntaan avomaasto.
Sellaisessa m aastossa saksalaisten aseylivoima pääsisi entisistä tehokkaammin esille. Pataljoonam m e kom entaja Pentti Valkonen tiesi tilanteen vaikeutuessa, että hänen paikkansa on olla paikan päällä rohkaisem assa ja itse johtam assa puolustustaistelua, jotta lopen uupunut ja kovia kokenut pataljoona kestäisi vielä m uutam an tunnin. Hän tiesi että apua oli tulossa ja yöllä viimeistään pataljoonamme pääsisi lepovuoroon.
Sampo Ahto kertoo kirjassaan "Aseveljet vastakkain" taistelusta seuraavaa: "Suomalaisten vastahyök
käys alkoi klo 14.28 ja se johti menetetyn alueen asteittaiseen takaisinvaltaukseen. V iim eistä saksalaistuki- kohtaa vallattaessa kaatui majuri Pentti Valkonen hänen toimiessa panssarintorjuntatykin ampujana.
Vihollisen tuli oli niin kova, etteivät tykin varsinaiset m iehet uskaltaneet käyttää asettaan." Samassa taistelussa kaatui 9. kom ppanian päällikkö luutnantti Ahoja luutnantti Simola haavoittui vaikeasti ja kuoli
2 9 9
La p i n s o t a
myöhemmin. N äiden hyvien upseerien poistuminen rivistä oli vaikea isku JR 11: lie. Valkoselle oli myönnetty M annerheim -risti, m utta hän ei ehtinyt itse saada sitä.
Iltaan m ennessä taistelu taukosi Ala-Raumojoki -linjalla. Vihollisen voim avarat tien aukaisemiseksi Tornion kautta pohjoiseen olivat huvenneet. Kohta taistelun tauottua saksalaiset lähtivät vetäytymään K emin suuntaan.
M ajuri Linnakorven pataljoona otti meiltä myöhemmin asemat vastaan. Pääsimme viim einkin liki viikon kestäneiden yhtäjaksoisten taisteluiden jälkeen lepoon. M ajoituimme "Pikku-Berliiniin". Olimme tosi surkean näköisiä sotilaita., väsyneitä, nälkäisiä, m ärkiä ja muraisia. Verestävät, hiukan elottoman oloiset silm ät kuitenkin vielä kiiluivat partaisista ja likaisista naamoista.
Taistelut Torniossa jatkuivat: Tornion asöman pohjoispuolella Alavojakkalassa käytiin vielä 7. - 8. 10.
erittäin verinen välienselvittely. Jos suomalaisten tappiot olivat suuret, olivat saksalaisten tappiot kaatuneina ja haavoittuneina huomattavasti suuremmat. Motista, Torniojoki-varresta joukkom m e saivat lisäksi yli 300 saksalaista vangiksi. N äin oli Tornion taistelut, joita sanottiin koko Lapin sodan päätapahtum aksi ja jotka olivat koko sodan kovimmat, saatu päätökseen. 8.10 vastaisena yönä saksalaiset poistuivat lopullisesti Ala- Raumojoki-linjalta.
R a s k a s t a k a a - a j o
K em intien varressa rintam avastuussa ollut Er.P 13 sai aam uvarhaisella m ääräyksen lähteä viipymättä takaa-ajoon. Pataljoonam m e hälytettiin ja sai määräyksen lähteä heti Er.P 13:n perään.
Saksalaiset vetäytyivät Laurilan ohi taisteluitta. Etenem istäm m e hidasti kuitenkin suuresti se, että vihollinen oli räjäyttänyt sillat ja rum m ut edestämme.
9.10. Kärkeä vaihdettiin. Jääkärikom ppanian tehtävänä oli nyt päivän ajan toim ia kärjessä tiedustelu-ja kosketuksenottotehtävissä. Kärkipataljoonaksi m äärättiin III/JR 53, jota seurasi pataljoonamme III/JR 11.
Jääkärikom ppanian etenem inen oli pysähtynyt muutama kilometri ennen Paakkolan tienhaaraa. Saksa
laiset olivat asettuneet puolustukseen laajan viljelyaukean pohj oislaitaan. Patalj oonamme sai nyt määräyksen lähteä koukkaam aan saksalaisten selustaan, kiertää heidän puolustuksensa, hyökätä tielle ja iskeä heidän selkäänsä.
Lähdim m e liikkeelle klo 18 illan jo hämärtyessä tuhruisessa säässä. Koko pitkän lokakuun yön harhailim m ejossakin maastossa, kiersimme liki täyden ympyrän ja tulim m e tielle paikassa, jossa saksalaisten puolustuslinjat olivat olleet. M itään vakavaa ei onneksi sattunut. Saksalaiset olivat häipyneet ja mikä parasta, om atkaan eivät erehtyneet m eitä am pum aan saksalaisina, kun aam uhäm ärässä nousimme tielle.
Pataljoonam m e tehtävänä oli nyt heti lähteä etenemään Rovaniemeä kohti ensim m äisenä tavoitteena Tervola. Jouduin kauhuryhm äni kanssa kärkijoukkueen mukaan. Aamupäivällä jouduim m e tekemisiin ensim m äisten miinoitusten kanssa. Saksalaiset olivat perääntyessään m iinoittaneet tien. Tiehen upotettujen miinojen paikat kuitenkin erottuivat sateen liottamasta tiestä selvästi.
Siltojenja rum pujen räjäyttäm isen jälkeen ympäristöön kätkettyjen miinojen havaitsem inen oli vaikeam paa ja räjäytyspaikkojen ohittam inen hidasti etenemistämme. Tiedustelijat, kärkiryhm ä ja kärkijoukkue selvisivät m iinoituksista tappioitta. Takaa kuului päivän m ittaan useita räjähdyksiä, joten siellä m iinat aiheuttivat vahinkoa.
Erillispataljoona 13 otti meiltä kärkipataljoonan tehtävät ja pääsimme Halstin lupauksen mukaan m ajoittum aan jokivarren taloihin. O lihan se toisenlaista päästä nukkum aan kuivalle talon lattialle, kuin johonkin maastoon m ärkien kuusen havujen päälle.
Kohdallam m e, Kemijoen itäpuolella oli Laurilan korkeuksilta saakka edennyt eversti Kuistion kom en
tam a 15. Prikaati. Tuon prikaatin yksi pataljoona, entinen SissiP 3 oli koottu alunperin Siikajoen, Revonlahden, Lumijoen, Lim ingan ja Tyrnävän miehistä, johon täydennyksenä oli vuosien 1942-43 aikana joutunut m uutam a pyhäjokinenkin, mm. kaikkien pyhäjokisten tuntema, Sotaveteraaniyhdistyksen pitkäai
kainen sihteeri, kauppias Toivo Höglund.
14.10. Jääkärikom ppania ajoi Ternujoen eteläpuolella saksalaisten väijytykseen kärsien raskaita tappioita. K un pim eän turvin koukkaam aan lähtenyt pataljoona kiersi saksalaisten oikean sivustan ja pääsi Ternujoen yli, olivat saksalaiset jo häipyneet.
3 0 0
La p i n s o t a
P a l a v a R o v a n i e m i i k u i s e s t i m u i s t i s s a
Runsaista miinoituksista huolim atta etenem inen edistyi hyvää vauhtia. Saksalaiset vetääntyivät nopeasti, eivätkä jättäneet viivytysjoukkoja, joten vasta m uutama kilometri ennen Rovaniemeä kärkijoukko tapasi vihollisen.
Rautatielle noustessa ihmettelimme saksalaisten hävitysvimmaa. Puhelinlinja oli tuhottu räjäyttämällä.
E n nenkuin saimme yhteyden edellämme edenneeseen 3. pataljoonaan, oli jo täysi pimeys. Vain Rovaniemen kauppalan laiteilla palavien talojen tulenloimut valaisivat taivaanrantaa.
W olf H. Halsti kertoo Lapin sota-kirjassaan tuosta seuraavasti: "Tämä marssi kohti pääm äärääm m e pysynee m ukana olleiden mielessä heidän kuolemaansa asti. M arssimme kohti suunnatonta palavaa pätsiä, jonka loimu kasvam istaan kasvoi, kunnes liikuimme verenkarvaisessa hämärässä. Punaisina kiiltävät kiskot olivat viittanam m e. Usein katkaisivat mustat kuilut tiemme, niiden pohjalla kohisi pim eässä vesi ja me ryömimme niihin tunnustellen käsin tietämme ja peläten joka hetki räjähdystä. Hajonneita ja kaatuneita vaunuja riippui kuilujen partailla ja kiskot kohosivat monikiem uraisina käärmeinä.
...Sivuutimme m ustia raunioita ja sokeita tupia ja vihdoin pitkän junan, jonka vaunuissa kytevä tuli huokaili ja kohise. Lopuksi tulim m e radan leikkaukseen, jossa sortunut veturi uhkaavana näytti syöksyvän päällemme. Sen takana astuimme palavan meren rannalle. Kello oli 1 yöllä lokakuun 16. p :n ä ja vääntynyt pylväs osoitti m eidän olevan kolme kilom etriä Rovaniemen aseman länsipuolella. Palava helvetti ja tuom iopäivän kaaos levittäytyivät edessämme."
Tarkoituksenam m e oli edetä mahdollisim m an pitkälle, selvittää saksalaisten miehitys ja jos mahdollista, aloittaa aam ulla kauppalan valtaaminen. Saksalaiset olivat kuitenkin varuillaan. He huom asivat liikkeemme ja avasivat tulen. Vihollisen miehityksen osoittautuessa yhtenäiseksi ja vahvaksi, antoi Halsti määräyksen joukkojen vetäm isestä taaemmaksi. Irrottautum inen onnistui ja tulen loisteesta vetäydyimme säkkipimeään
metsään.
Nyt olisi ollut tilaisuus syömiseen ja nukkumiseen, mutta syöpä ja nukupa siinä! K un kaivelin reppuani, sieltä löytyi vain m uutam a polttopullo. Nuotion teko oli kielletty, joten oli aivan m ahdoton m ärkänä yrittääkään nukkumista.
Väsymys painoi päälle, ei jaksanut enää lämpimikseen hypellä eikä liikkua ja jos yritti asettua kuusen juurelle istum a- tai kyykkyasentoon levähtämään, tuli hetkessä niin kylmä, että ham paat kalisivat. Noina aamuyön tunteina tuntui aika pysähtyneen. Elätimme toivoa, että aam un sarastaessa pääsisim m e lepoon, saisimme ruokaa ja kuivata vaatteemme.
Toisin kävi. Tosin aam ulla saimme leipääja säilykelihaa, mutta lisäksi saimme kovan haasteen. Häthätää ehdim m e säilykelihaleivät haukata, k u n jo olimme m atkalla vihollisen selustaan. Tehtävänäm m e oli kiertää Rovaniemi länsipuolitse ja katkaista saksalaisten vetäytymistie, Rovaniemi - K ittilä -maantie, noin kahdek
san kilom etriä pohjoiseen Rovaniemeltä.
V e n n i v a a r a n t a i s t e l u
Saavuimme raskaan vaelluksen jälkeen korkealle Vennivaaralle. A lhaalla vaaran alla virtasi Ounasjoki ja ennen jokea oli Rovaniemen ja Kittilän välinen maantie.
Tarkoituksem m e oli ottaa joku saksalainen vangiksi ja näyttää hänelle, että meillä on paljon joukkoja ja vahva miehitys, sekä lähettää hänet viem ään Rovaniemelle viestiämme, jossa varoitam m e tuhoam asta kauppalaa ja vaadim m e antautumista. Tällaiset olivat Halstin suunnitelmat.
M onet hyvätkin suunnitelm at saattavat sotatouhussa heittää hetkessä “häränpyllyä” .N iin nytkin. H alstin siinä kysellessä m eiltä tunteitamme, alkoi tieltä Rovaniemen suuunnasta kuulua kovaa kolinaa, auton moottoreiden ääniä, kovaäänistä saksan kieltä, kitaran rämpytystä ja naisten kikatusta.
Tie oli vielä niin etäällä, ettei sinne kunnolla nähnyt, vain joistakin puiden runkojen ja latvusten väleistä vilahteli joku autoja sen jälkeen hevoskolonna. Halsti kysyi pataljoonamme komentaja Vierimaalta: "Mitäs nyt tehdään?". H än ratkaisi asian itse ja teki päätöksen nopeasti sanomalla: "Saalishan se tuo kolonnakin, käydään kim ppuun ja lyödään hajalle!"
Laskeuduim m e V ennivaaran rinnettä alas tielle. Saksalaiset tulivat yllätetyiksi. Hevosmiehet yrittivät ohjata hevosensa tieltä metsään, m utta monelta se jäi yritetykseksi. M oni saksalainen menetti hevosensa ja
301
