O.s.Arola, emäntä, s. 17.10. -22 Pyhäjoella.
Puoliso vuodesta -46 Eino Yppä- rilä, s. 17.5. -21 M erijärvellä, k.
30.1. -67 M erijärvellä.
Lapset: Ritva -46, M aila -48, Pek
ka -51, M atti -56 ja Jukka -62.
Jatkosota: Y ppärilä palveli Kuu
samon linnoitustöissä -41 ja Itä- Karjalan sotilashallinnon palve
luksessa 8.2. -42- 31.7. -44. Hän toim i desinfektio- lottana Raahen sotasairaalassa 2.8.-44 alkaen sai
raalan lopettamiseen saakka.
Hänelle on myönnetty VM2 ja JsMm.
K e n ttä s a ira a la 2 4 :n h e n k ilö k u n ta a . P y h ä jo k is e t ta k a riv is s ä k o lm a s o ik e a lta A n n a T u ik k a la ja k e s k e llä k u rk is ta a E lli P e lto n ie m i o.s.
K iv im ä k i. (K u v a A n n a T u ik k a la n )
M u o n itu s k u rs s ila i- s ia P y h ä jo e lla (K u v a H elv i V e h k a la n )
321
Lo t a t
I V - l o t t a n a K a r j a l a s s a
Tam m ikuussa 1942 tuli Raahen lottapiiristä tieto, että m inun pitäisi lähteä Ä änislinnaan ilmavalvontateh- täviin. O lin käynyt kaksiviikkoisen I V-kurssin Oulaisis
sa jo 1939 kesä-heinäkuussa. Lähtö tuntui vaikealta, koska kaikki veljetkin olivat linjoilla. Toisaalta teki m ielikin lähteä m ukaan palvelem aan isänmaatamme sotatoimialueelle.
Sain kotiasiani järjestym ään ja pääsin lähtemään.
Oili H elanen lähti myös ja Pyhäjoelta Aino Ylikiiskilä.
M enim m e ensin R aaheen lottapiiriin, josta saimme vaat
teita sekä paperit mukaan.
M atkustim m e ju n alla Ylivieskaan, jossa vaihdoim me itään m enevään junaan ja tulimme Joensuuhun.
Olim m e siellä yötä lottien majapaikassa. Aamulla nou
simme Ä änislinnaan m enevään junaan ja tulimme vii
m ein perille.
M ajoituim m e hirsim ökkiin, jossa oli jo useita ennen m eitä tulleita lottia. Vartiovuoro kesti kaksi tuntia ker
rallaan, myös yöllä. Kyllä tunsi vastuunsa pimeässä yössä, kun piti kuunnella tarkoin.
Eräänä iltana kun menim m e O ilin kanssa elokuviin tapasim m e tuttuja tyttöjä, Sarpolan Hildan ja Arolan Kyllikin. Oli mukava tavata tuttuja pyhäjokisia.
V artioim m e kaupungin tornissa viikon ajan, sitten iv -lo tta A in o H a a p a k o s k i J e s s o ila n to rn is s a . saimme siirron Jessoila-nimiseen kylään. Kolm antena lottana meillä oli kaverina Lahja-Liisa Ryhänen Ilom antsista, joka oli oikein mukava ja laulutaitoinen tyttö. T orni asennettu sairaalan katolle. Sairaalassa oli venäläisiä vankeja, eikä sitä tarvinnut vartioida öisin.
Olimme Jessoilassa kuukauden. Sitten tuli tieto, että joudum m e jälleen uuteen paikkaan. Palasimme kaupunkiin ja uusi kohde oli Maasjärvi. M eidät vietiin perille kahdella hevosella. M atkaa oli 30 kilometriä.
Kylällä oli paljon taloja, m utta monet niistä olivat autioina. Asukkat oli evakuoitu Uraliin asti, ainakin sellainen tieto meille kerrottiin. Vain muutam ia perheitä oli jäänyt kylään.
V artiopäällikköm m e oli Laihialta kotoisin, vanhem pi mies Kalistaja nimeltään. Kävimme taloksi. Takat olivat meille outoja, emmekä oikein ym m ärtäneet pelteistä mitään. Tulta kuitenkin pidimme ja keitim m e ja kävim m e nukkum aan. Y öllä heräsin ja voin pahoin ja ym märsin, että sisälle oli tullut häkää. Oili heräsi kun huusin, että nyt tytöt ulos ja potkaisin ovet auki. Ryhänen oli vetänyt m anttelin päänsä yli, eikä saanut häkää, vaan nukkui vain. K alistaja nukkui toisessa huoneessa, eikä hänkään tiennyt häkäongelm asta m itään, ihm etteli vain, että m itä ne tytöt hosuvat. M inä ja Oili olimme seuraavan päivän melko sairaita.
M aasjärvellä ei ollutyövartiota. Avotorni seisoi korkealla mäellä, jonne nousimme suksilla. Tornista näki kiikarilla kauas ja saimme ihailla K arjalan kaunista maisemaa.
Kylässä asui vanha mies, joka puhui suomea. Hän oli jäänytv. -18 Karjalaan. Hän kertoi olevansa pappi, m utta en m uista enää hänen nimeään. Toinen suom alainen oli Vilho Lahti. H än oli Sievistä kotoisin. Hän oli aikanaan m uuttanut A m erikkaan ja tullut sieltä Neuvostoliittoon v. -32. Hänen vaim onsa ja kaksi poikaa oli evakuoitu Uraliin. Vilho harm itteli omaa tyhmyyttään, että oli tullut lähteneeksi Am erikasta ihanneval- takuntaan, jo k a olikin osoittautunut suureksi pettymykseksi. Hän oli kylän päällikkö ja teetti siviileillä töitä.
Venäläiset tytöt vierailivat m eillä ja lauloivat ja tanssivat venäläisiä tansseja. Heille oli välirauhan aikana opetettu suomea. A ika kului M aasjärvellä mukavasti, kun kukin vuorollaan kävi tornissa.
M uonaa meille tuotiin tosin huonosti. Kuukauden aikana kerran tuotiin jäätyneitä lanttuja ja herneitä, joskus perunoita, leipää ja vähän muutakin. Viikkoja kului, eikä meillä ollut enää kuin vähän leipää ja suolaa
3 2 2
Lo t a t
jäljellä. Silloin menin Vilhon puheille ja kerroin olevani maalaistalon ty ttö jä osaavani ajaa hevosta ja että jos saisin hevosen lainaksi, lähtisin Lahja-Liisan kanssa muonanhakuun.
Aam ulla olikin hänen paras hevosensa pihalla odottamassa. Oili jäi K alistajan kanssa vartioon. Ajoimme 10 kilom etriä, kun tuli joki vastaan, jonka rannalla oli talo. Talossa asui venäläinen perhe, jonka pappa hoiti patolaitosta, joka sääteli järvestä vettä voimalaitokseen.
Talossa istui yllätykseksemme kaksi suomalaissotilasta, jotka olivat kaataneet hirven. E m äntä oli keittänyt lihavellin ja antoi sitä meillekin. Se oli vain niin voimakkaasti maustettua, että aivan tahtoi suu palaa. Pojat pyysivät kyytiä pääpaikkaan, että saisivat lihat vietyä. Totta kai me otimme heidät mukaamme.
Perillä vääpeli sanoi, että olipa hyvä kun tulitte, että saadaan teidät rokottaa. M inä vähän suutahdinkin ja sanoin, että me tulim m e kyllä hakem aan ruokaa, koska olitte unohtaneet m eidät aivan oman onnemme nojaan.
Aam ulla saimme rekeemme ruokalaatikoita. Yksi sotilas lähti saattamaan, emmekä varm aan olisi yksin osanneetkaan oikealle tielle. Sotilas ajoi mukanamme m uutam an kilom etrin ja palasi hiihtäen takaisin.
Pysähdyimme jälleen jokivarren venäläistalossa teellä. Lopun m atkaa laulelimme ja perillekin päästiin.
Jälkeenpäin on tullut monta kertaa mieleen, että oli onni, kun vastaamme ei tullut venäläisiä. Silloin emme osanneet edes pelätä.
N a v e t a s s a v e n ä l ä i s i ä s o t i l a i t a p i i l o s s a
K alistaja pääsi lomalle ja me tytöt jäim m e kolmisin kylälle. E räänä päivänä venäläistytöt tulivat hätääntyneinä kyselemeään: "Onko finski soltaat, raski soltaat on kylällä?".
Oili oli tornissa ja soitin hänelle, että tulisi pois. Olimme ihmeissämme ja soitimme Ivakkiin, että meiltä päin on tulossa desantteja.
M enim m e itse navettaan piiloon eläinten suojiin. Jännitimme kovasti, meillähän ei ollut muita aseita kuin kirves. Ladoimme halkoja oven eteen, vaikka ei niistä varm aan paljon apua olisi ollut, mutta jotain kuitenkin tehtiin.
K uulim m e askeleita ja puhetta ja ovea nykäistiin. Olimme hiirenhiljaa ja venäläiset lähtivät pois.
Päätim m e m ennä papan luona käymään. Siellä olikin suomalaisia sotilaita. Oli helpotus kuulla papalta, että venäläiset sotilaat, joita oli kaksi, olivat menneet metsään, kun suomalaiset saapuivat. Pojat jäivät turvaksem m e ja kalastelem aan kylään muutamaksi päiväksi ennen kuin lähtivät pois.
K evät tuli m ielestäni hyvinkin aikaisin. Olimme niin etelässä, että tuom ikin kukki jo huhtikuussa. Kyselin siviiliin pääsyä, m utta minulle sanottiin, ettei ei tule kuuloonkaan, ennenkuin koulut loppuvat, jolloin M aasjärvelle saadaan opettajia meidän tilallemme.
Koitti viim ein se päivä, että pääsimme lähtemään. Luutnantti Ranta tuli autolla kylään tarkastam aan asemamme. K un kävimme kylässä, niin kyläläiset panivat meille kananm unan käteen. Annoimme papoille tupakkaa ja papat vuorostaan antoivat kalaa, joka olikin tarpeen, kun meillä oli niin heikko muonapuoli.
Pääsin luutnantin auton kyydissä kaupunkiin ja aamulla nousin junaan. Oulun asem alla olin niin pyörällä päästäni, etten osannut lottien asun
nolle ja tuttu poliisi, Helantin vei m inut perille.
K aikkiaan m atkalla kului kolme päivää.
Oli ihanaa tulla kotiin ja mukava oli myös tunne, että omalta osaltani olin saanut olla puolus- tustehtävissä, että rakas isänmaamme saisi olla itsenäinen ja vapaa.
Ä ä n is lin n a n ilm a v a lv o n ta p o ru k k a a K a n n a k s e lla -42 . Kotikylällä kukkivat tuomet. Oli kaunis kesä.
A in o H a a p a k o s k i lo tta to v e rin s a L a h ja -L iis a R y h ä s e n ja
y ö v a rtio s ta v a s ta n n e id e n p o ik ie n k a n s s a . Y ö v a rtio oli Aino Haapakoski, o.s. Leskelä
p o ik ie n v a s tu u lla se n v a a ra llis u u d e n ta k ia .
3 2 3
Lo t a t
S a i n p a l v e l l a i s ä n m a a t a n i
O lin 17-vuotias, kun liityin Lotta Svärd-järjestöön. Talvisodan alla kävin Vieremän paikallisosaston järjestäm än lääkintälotta-kurssin, mutta en ikäni puolesta saanut pysyvää kom ennusta lottatehtäviin.
Tilapäisesti olin m uonittam assa evakoita ja sotilaita kotikylälläni.
On kai tarpeen m ainita, että lotat eivät saaneet m inkäänlaista sotilaskoulutusta. Emme kantaneet asetta edes itsepuolustukseksi, em m ekä kuuluneet m ihinkään puolueeseen. M eille oli yhteistä se, että olimme kaikki tehneet kirkossa lottalupauksen: "rakastaa ja palvella isänm aatam m e kaikin voim in ja kunnioittaa Jum alaa yli kaiken".
K un jatkosota alkoi, sain komennuksen Lapinlahdelle Portaanpään kansanopistolle, jossa sijaitsi sotasairaala. Sairaala oli järkyttävä kokemus nuorelle lotalle. Suuri sali oli täynnä vaikeasti haavoittuneita, silpoutuneita sotilaita. Joillakin oli nyrkin kokoisia koloja reidessä, jalkoja ja käsiä pois ja monia muita vammoja.
M yöhem m in sain kom ennuksen K em in ammattikoululle, jossa sijaitsi saksalaisten sotasairaala. Siellä oli myös suomalaisia sotilaita. Siellä opin lääkintälotan työt kantapään kautta.
Kun lottapiirissä katsottiin m inut pystyväksi lääkintälotan tehtäviin ja käytökseni oli moitteetonta, sain kom ennuksen rintam alle Itä-Karjalaan, Paateneen kenttäsairalaan A/27:ään. Se sijaitsi aivan suuren, liki rannattom an Seesjärven rannalla. Järven toisella rannalla asusti vihollinen.
A -sairaala oli vain vaikeasti haavoittuneita varten. Kauempana sijaitsevassa B-sairaalassa hoidettiin sisätautipotilaita. M olemmissa sairaaloissa m ukauduttiin kuitenkin tilanteen mukaan, tyhjäkäyntiä ei päässyt syntymään.
Sairaalam m e oli aina rintam an lähin sairaala, noin 10 kilometriä linjasta. Se oli siis vaarallisella paikalla.
Asem asota-aikana ei varsinaisia taisteluja ollut, pieniä kahakoita vain. Olimme ehkä ajanoloon suhtautuneet vartiointiin liian väljästi, koska eräänä pakkasyönä ollessani yövuorossa suuri vihollispartio yllätti meidät.
Se oli vain muutam ien satojen m etrien päässä sairaalasta ja puolustajien kerrottiin olevan hakusalla.
Henkilökunta ja sairaala oli majoitettu ympäristön taloihin. V ain lääkäreille ja sairaanhoitajille oli puhelin. Päivystäjäpoika lähti kiertäm ään ja herättäm ään hädissään lottia ja miehistöä. Automiehet olivat tehneet korsun, josta heille tuli tulinen lähtö läm m ittäm ään autoja, jotka kaikki olivat jäässä.
M inä puin kovalla kiireellä vaikeasti puettavia leikattuja potilaita. Pakoon piti päästä kiireellä. Y lilääkäri ehti paikalle ensimmäisenä. "Pane turkki heti päälle tai jä ä t alastom ana ryssän käsiin", hän hätäili. En ym m ärtänyt edes pelätä, vaan lähdin toiseen taloon pukem aan poikia. "Joku saattam aan pikku-An- nia", komensi ylilääkäri, m utta huomasi samassa, ettei koko sairaalassa ollut m itään m uuta asetta kuin lääkintäm ajurin olalla roikkuva konepistooli. N iinpä hän saatteli itse m inut rantaa pitkin osastolle.
Autot eivät lähteneet käyntiin. Tulet vain loimusivat autojen alta, kun pojat yrittivät niitä sulatella. Pakkanen hipoi kolm ea
kymmentä astetta.
Täm än tapauksen vuoksi sairaala siirrettiin parikym m entä kilometriä taaemmaksi, Selkin isolle kansakoululle. Kun Kannas murtui, saimme m ääräyksen siirtyä sinne.
Tikkalan Jussi kertoi myöhemmin olleensa silloin Paatenees- sa. Hän kertoi, m iten vakava tilanne oli ollut. Onneksi vihollis
partio kääntyi takaisin ja olimme pelastuneet. Olimme kai melko vähällä jäädä vihollisen vangiksi tai tulla tapetuiksi.
"P ik k u -A n n in , A n n a L u o d o n s o ta re tk i a lk o i k e s ä llä -41 . K u v a
"h ä is tä " jo s s a in s o ta s a ira a la s s a . 3 2 4
Lo t a t
" V e t t ä , v e t t ä ! "
Jouduin lottatoverini Senni Gerström in kanssa poliklinikkatyöhön. Vasta nyt näin, m itä sota kauhistut- tavim m illaan on. Lattiat, eteiset ja kaikki muut mahdolliset paikat olivat täynnä vaikeasti haavoittuneita.
Suurin osa potilaista oli haavoittunut vatsaan ja kuolleisuus oli suuri, koska Suomessa ei ollut antibiootteja.
M iehet olivat joka paikasta niin repaleisia, että yhden potilaan kokoon parsim isessa meni tuntikausia.
Potilaam m e eivät valittaneet. Olivatko niin uupuneita vaiko vain helpottuneita, kun olivat päässeet rintam an helvetistä pois.
Kaikkialta kuului vain hiljainen pyyntö: "Vettä, vettä, voi antakaa vähän vettä!" Siellä lattialla m inäkin konttasin ja juotin varovasti samasta korttelista kutakin vuoronsa perään. Välillä riisuimme poikia leikkaus- kuntoon ja hoidimme kuolevia.
M uistan kuinka nuorimies oven alla toisteli minulle: "Enhän minä voi kuolla, m inulla on vaimo ja lapset!". Tätä samaa hän toisteli, kun menin hänen vierelleen, lisäten vielä äitinsä nimen. V iim ein hän taipui Tuonen kutsuun ja sanoi: "Kirjoittakaa vaimolleni, että näin minun kävi." Lastensa nim et huulillaan hän kuoli melkein syliini.
M ontakohan kirjettä jouduin kirjoittamaan. Vaikeaa, miltei ylitsepääsemättömän raskasta, oli olla 18- vuotiaan pojan vierellä kun hän viime sanoinaan toisteli: "Äiti, äiti!" Ei ole olemassa sanoja, jotka sillä hetkellä hänen äitiään lohduttaisivat. M iten voisi sanoa hellästi ne kipeät viim eiset terveiset? Ne oli vain kaiken sen surkeuden keskellä pystyttävä kirjoittamaan.
O lim m e kaikki niin uupuneita, että tuskin tunsimme olevamme edes ihmisiä. V iikkokausiin emme ehtineet muuta kuin joskus torkahtaa. Kerran ehdin käydä pesulla saunassa. Ei ollut aikaa ajatella puhdasta vaatetta päälle tai kam m ata tukkaansa. Sellaiseen ei ollut aikaa eikä voimia. Oli vain kerättävä viimeisetkin voimanrippeet. Oli pakko jaksaa, kun näki avuttoman tai kuolevan veljen jaloissaan paareilla. Moni pyörtyi uupum uksesta ja muistan kuin Senni kerran putosi kasvot edellä pesuvatiin, kun nukahti seisaalleen.
Vuosalm elta meidät siirrettiin Ihantalan lohkolle, siellä oli sama helvetti kunnes rintam a pysähtyi Vuoksen tälle puolelle. Tuli rauhallisem paa ja kohta välirauha.
S a k s a l a i s t e n u h r e j a h o i t a m a s s a
Siirryimme Kajaaniin lepoon ja pian lähdimme saksalaisten perässä Lapin sotaan. Perustimme ensin sairaalan Puolangalle, sieltä velloimme kurjia teitä Ranualle, jossa jouduim m e kiireellä perustam aan sairaalan H aarahiltusen isoon taloon.
Leikkasimme taas vuorokausikaupalla ja tilat kävivät ahtaiksi, joten siirryimme Portim ojärven taloihin, jotka otimme kaikki käyttöömme. Potilaita tuli solkenaan, mutta nyt potilaiden vam m at olivat erilaisia. Nyt jouduim m e tekem ään am putaatioita ja jatkuvasti tuli vaikeita monivammapotilaita. Tietysti vieläkin oli
vatsaan haavoittuneita, m utta kuolleisuus oli kuitenkin pienempi. Nyt jä i vaikeasti vam m autuneita.
Rintam a eteni ja meidän piti lähteä seuraamaan sitä kohti pohjoista. Ohitimme tulessa roihuavan Rovaniemen ja teimme sotareissumme vaarallisim m an matkan. Tie oli miinoitettu, eivätkä m iinaharavat ehtineet raivata tietä. Vain yksi henkilöauto oli mennyt tietä pitkin ennen meitä, kun lähdim m e eteenpäin.
O lin ensim m äisessä linja-autossa. Vaikeuksien kautta pääsimme Sodankylään Vuojärven koululle, jota aloimme pestä sairaalakuntoon. Eräässä talossa oli lattia täynnä haavoittuneita odottanut leikkausta jo vuorokauden. Seuraavana oli tulossa leikkausalin auton väki, joka oli ajanut miinaan. Haavoittuneet joutuivat odottam aan vielä toisenkin vuorokauden, ennen kuin pääsimme aloittam aan leikkaukset. Onneksemme kaikki viivytyksistä huolim atta selvisivät elävinä.
Jostain syystä emme olleet enää niin uupuneita kuin Kannaksella, vaikka unta ei m onta tuntia viikossa kertynytkään. Liekö K ajaanissa levätty viikko antanut meille voimia, vaiko se, että vihollinen perääntyi edessämme? M ekin saimme perääntyä ja pystytimme viimeisen kerran sairaalamme M uurolaan, parantolan kansakoululle. Parantolasta ei ollut jäljellä kiveäkään, kaikki oli poltettu tai räjäytetty. Toim im m e siellä jonkin aikaa, pakkasim m e sairaalan ja palasimme siviiliin.
O lim m e käyneet läpi kaksi sotaa. Jokainen lotta, palvelipa hän kotirintam alla tai rintamajoukoissa, teki yhtä arvokasta työtä isänm aan puolesta. Ilm an palkkaa me lotat sen työn teimme, silti palkkam m e oli suurin mahdollinen: Itsenäinen, vapaa isänmaa. Em m e palvelleet turhaan.
Anna Luoto
3 2 5
Lo t a t
K a n t t i i n i l o t t a n a K o l l a a l l a
Sain 10.10.1939 kom ennuksen m uonitustehtäviin suojeluskunnan ta lo lle jo sta pian siirryimme Kollaan- joelle.
K ollaanjoella työpalkkanani oli kaksi kanttiinia, joita lepovuorossa olevat sotilaat käyttivät. Rintam a oli tuolloin Suojärvellä, jossa käytiin kovia taisteluja.
K anttiinista ei ollut kovin pitkä Kollaan asemalle ja niin menimme kerran sinne, kun tiesimme haavoittuneita kuljettavan ju n an olevan tulossa. Junasta kuului hirveä valitus ja huuto ja kun se sitten lähti liikkeelle, jäi paikalle verilammikko. Järkytyimme valtavasti.
K un rintam a sitten myöhemmin siirtyi Kollaalle, sain kom ennuksen ensin Loimolaan ja sieltä taas- Sortavalan sotapoliisikom ppaniaan muonitustehtäviin. M uonitettavana oli sotapoliisikomppanian lisäksi evakuointikeskuksen ja SPR:n ensiapuasem an väki.
Sortavalasta lähdim m e vain tuntia ennen kuin kaupunki luovutettiin venäläisille klo 24.yöllä.
E hdin vielä aam ulla käydä kotona Helylässä ja pakkaam assa reppuuni vaatteitani, muuta ei ollut lupa ottaa. M atka jatkui sitten Kiteelle, Joensuuhun ja siviiliin 19.5. -40.
M atkustin Pyhäjoelle, jonnevanhem pani olivatjo aikaisem m in tulleet evakkoon. N iin Pyhäjoesta tuli uusi kotipitäjäni ja täällä olen viihtynyt hyvin.
Lea Kupulisoja
M u i s t o j a L a p i n s o d a s t a
K un sotatoimet syyskuussa 1944 oli lopetettu, niin ilon ja helpotuksen ohella rauha antoi aihetta myös itkuun. Syynä olivat kovat ja epäoikeudenmukaiset rauhanehdot. Joukossamme olivat karjalaiset olivat m enettäneet kotinsa ja kotiseutunsa, eikä kaikista omaisistakaan ollut tietoa.
Kesäkuusta lähtien olimme kenttäsairaalam m e A-osaston kanssa kiertäneet K arjalan Kannasta rintam a
linjaa seuraten. Olimme tulleet Nuijamaan pitäjään, lähelle Saimaan kanavaa, odottamaan, m itä tulem an pitää. Siviiliin pääsy liikkui itsekurikin mielessä, mutta m itään ei tapahtunut. Lom iakyllä myönnettiin, mutta takaisin oli palattava.
Sitten tuli lähtö Lapin sotaan. -Vieläkö tämä, eivätkö uhrit jo riittäneet, kävi mielessämme. M eidät lastattiinjunaan30. syyskuuta Lap
peenrannan asem allaja suuntasim- me kohti pohjoista. Tulim m e ensin Ouluun ja Haukiputaalle, jossa yö- vyimme. Seuraavana aam una tuli tieto, että Torniossa taistellaan ja että sinne on kiireesti saatava kent
täsairaala.
Koska kuljetus m aitse oli taiste
lujen vuoksi mahdotonta, meidät vietiin meritse Per Brahe -nim isel
lä laivalla Nuottasaaren satam asta Tornion Röyttään. Onneksem m e meitä ei pommitettu, m utta pian tulomme jälkeen alkoivat niin an karat pommitukset, ettei sairaalam me B-osasto enää päässyt Tornion.
K e n ttä s a ira a la A /2 4 :n h e n k ilö k u n ta v ie tiin la iv a lla O u lu s ta T o rn io o n . T a k a n a k e s k e llä A n n a T u ik k a la .
3 2 6
Lo t a t
K e n ttä s a ira a la A 24:n k iru rg it E lia s E rv o la ja H e in o Z illia c u s ty ö s s ä ä n . (K u v a A n n a T u ik k a la n )
Oli ilta, kun pääsimme perille ja majoituimme silloisen Tornion kan
sanopiston rakennukseen. Oli tar
koitus, että saamme nukkua seuraa- van yön ja aam ulla pannaan sairaa
la pystyyn. Tornion yleisen sairaa
lan oli m äärä päivystää yli yön.
K ukaan ei ehtinyt vielä mennä nukkumaan, kun ylihoitaja tuli sa
nomaan: "Kaikki töihin! Tornion sairaala on jo täysi ja lisää haavoit
tuneita on tulossa."
Siitä meno taas alkoi ja jatkui tauotta yötä päivää. Olimme saarroksissa ja paine oli melkoinen, kun B- osasto, joka oli suurempi, ei päässyt tulem aan Tornioon. Lepotaukoihin ei ollut varaa, koska henkilökuntaa oli liian vähän, lääkäreitäkin vain kolme.
Ruotsalaisia sotilashenkilöltä kävi tarkkailemassa, miltä sota näyttää rauhallisen rajan takana. Kai he totesivat, että hätä voi olla juuri täm änkin näköinen ja niin Ruotsi alkoi ottaa vastaan kaikkein vaikeimmat, suolisto- tai kalloleikkausta tarvitsevat potilaat. Täm ä auttoi tilannettam m e valtavasti, näin pääsivät toisetkin nopeam m in lääkärin hoitoon. M onet invalidit muistavat kiitollisina sitä onnenpotkua, kun pääsivät naapurin rauhanom aisiin oloihin hyvään hoitoon.
Kun sairaalan hulinasta pääsi m uutam an tunnin levolle, saattoi herätä konekiväärin rätinään. Saksalaiset olivat pureutuneet talojen kellareihin ja epätoivoissaan ampuivat sieltä pitkin katuja.
Sairaalan paikat olivat yhä täynnä, talon pitkällä käytävällä makasi paaripotilaita vieri vieressä. Ei tahtonut jalansijaa löytää, kun käytävällä joutui liikkumaan.
Tehtäväkseni tuli tarkastaa jokaisen tulijan lähete ja antaa jäykkäkouristus-rokote niille, jotka eivät sitä olleet JSP:lla saaneet. M onet pyysivät vettä janoonsa, mutta sitä ei saanut leikkaukseen meneville antaa, vain vähän sai suuta kostuttaa. N äin tapasin monia Pyhäjoen m iehiäkin ja aina sai kuulla ikäviä viestejä; kuka m illoinkin oli kaatunut tai kadonnut.
T ilanteen vähän rauhoituttua saimme työvuorot. Asuimme talon yläkerrassa ja illan pimetessä katselim me Torniojoen yli kirkkaasti valaistuun H aaparantaan kuin johonkin luvattuun maahan. Että voikin näin lähellä, melkein käden ulottuvilla olla paikka, jossa ihmiset saavat kulkea valaistuilla kaduille ja asua valaistuissa kodeissa ilm an "Molotovin verhoja", kuten pimennysverhoja silloin nimitettiin.
Kun vihollinen irtaantui Torniosta, niin rintam a alkoi liikkua nopeammin. M onta koulua me ehdimme siivota ja m uuttaa sairaalaksi, Paakkola, Hirvaa, K oivuja M uurola käytiin läpi ja viim einen sairaalapaik
kam m e oli Meltaus.
Palasim m e O unasjoki-vartta alaspäinja ajoimme läpi Rovaniemen aavemaisen rauniokaupungin. M ustat savupiiput vain törröttivät pystyssä. Se oli todella masentava näky.
Pysähdyimme vuolaan Kemijoen rannalle Laurilan vanhainkotiin pakkaam aan sairaalan kalustoajälleen kerran. Nyt emme enää olleetkaan niin varmoja, että saisimme tehdä sen viim eisen kerran. Aika oli todella ankea ja liikkeellä oli toinen toistaan hurjempia huhuja.
Vapautemme lunnaat olivat raskaat, mutta historian kulku on osoittanut, että elleivät veteraanit ja kotirintam a olisi kestäneet, olisimme sam an kohtalon alaisia kuin kovia kokeneet heimokansamme.
Anna Tuikkala
3 2 7
Lo t a t
L o t a t m u o n i t t i v a t j a v a a t e t t i v a t
Pyhäjoen paikallisosasto perustettiin 10.3. 1920. Osaston puheenjohtajana toimi pitkään M artta Ojala.
Yhteistyö Raahen piirissä alkoi 1921, josta vuodesta alkaen Pyhäjoen paikallisosastokin oli aluetyössä mukana. Koko m aan keskusjärjestöön Raahen piiri liittyi 5.12. -23.
Jäseniä oli vuonna 1938 8 8, joista koulutettuja tuona vuonna vain viisi. Sota-aikana lottatoim innassa oli naisia huomattavasti enemmän. Myös koulutukseen osallistuneiden m äärä nousi. Osaston toim innasta tärkeintä oli alkuvuosina suojeluskunnan tilaisuuksien muonituksesta huolehtim inen, erilaisten juhlien
Jäseniä oli vuonna 1938 8 8, joista koulutettuja tuona vuonna vain viisi. Sota-aikana lottatoim innassa oli naisia huomattavasti enemmän. Myös koulutukseen osallistuneiden m äärä nousi. Osaston toim innasta tärkeintä oli alkuvuosina suojeluskunnan tilaisuuksien muonituksesta huolehtim inen, erilaisten juhlien