Muutamia muistoja
25 vuoden varrelta Karstulasta
O
n lokakuun viimeinen päivä 1968. "Kuplavolk- karim me" kiemurtelee kuraista peltotietä pitkin uutta kotiamme kohti. Nuorin lapsista potee tuhkarokkoa, toisilla on mieli haikeana, kun kaikki kaverit jäivät Jyväskylään. Isä-Osmo oli asunut jo kolmisen kuukautta viikot Karstulassa. Itse muistan viettänee
ni nuo kuukaudet "pakkilaatikko- eläm ää". Olihan pakattavaa 5-hen- kisen perheemme tavaroissa mel
koisesti.
Pikkuhiljaa elämämme Karstulas
sa alkoi saada sisältöä monella taval
la.
Vanhin lapsista, Timo, jatkoi heti koulua ja sai kavereita pikavauhtia.
Hauska muisto on vielä mielessäni Poikolan Simon ja Juhan sekä Pälvi- mäen Ollin ensitapaamisesta. Perä- perää nuo kaikki nassikat marssivat uuden koulutoverinsa huoneeseen, siinä ohimennen sain udeltua nim et
kin. Vuosien varrella tapaamiset jat
kuivat eri muodoissa.
Taina ja Teppo saivat kavereita pian lähinaapureista, kun Aropel
lon tien muutkin rakentajat, Koskiset ja Salolahdet muuttivat uusiin kotei
hinsa.
Ensimmäinen syksy, talvi ja kevät koettelivat varmasti kaikkien m ei
dän "alkuasukkaiden" kärsivälli
syyttä, sillä tie taloihin kulki kurais
ten peltojen halki. Ajoittain oli auto jätettävä koulun pihaan ja taisipa perheen isäkin joskus sananmukai
sesta! saapastella koululle, koska pehmeään kuraan uppoaminen esti normaaleilla kengillä työpaikalle kävelemisen. Vasta vapuksi 1969 saatiin tie talomme nurkalle.
Karstulan Kiva oli nimenä tuttu jo ennen muuttoamme. Myöhemmin Kiva liittyi elämäämme vuosien ajan varsin kiinteästi, niinkuin varmasti monen muunkin perheen elämään siellä. Luistelu olikin useita vuosia
perheemme yhteinen harrastus. Isä Osmo kuljetti Tainaa ym. kilpailui
hin ja leireille, Teppo pelasi nappula- pesistä maineikkaassa suomenmes- taruusjoukkueessa ja itse touhusin naistoim ikunnassa. J älkikä teenkin vielä noita aikoja muistellessa, ei voi muuta kuin ihmetellä sitä yhteen hii
leen puhaltamisen intoa, kun han
kittiin rahaa nuorten urheilijoiden tukemiseen. Jos missä, niin Kivan porukoissa toteutui vanha sanonta:
yhteistyö on voimaa. Joskus tuntui, että elämämme oli yhtä kiiltävää luistinrataa. Niin varm asti myös monessa muussa perheessä. Isät, äi
dit ja nuoret tekivät talkootöitä, ei laskettu tunteja, kun yhteisiä asioita hoidettiin.
Omalta kohdaltani mieleenjäävin muisto on ollut maatalousnäyttely- kesän kruununhäätalkoot 1974. Olin saanut huolehtiakseni makkaran- myyntiipisteen. Jos joskus elämä oli kuin kiiltävää luistinrataa, oli se tuo
na yönä yhtä grillimakkaraa. Talkoo- joukko myi makkaraa 470 kg! Pihan- siivous juhlien jälkeen oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Niin tuolloin
kin, kaikki oli kunnossa kolmen maissa aamuyöllä. Nukkumaan emme kaikki vielä silloinkaan men
neet, talkoiltiin myös maatalous- näyttelyn puitteissa. Kun aamulla viiden maissa Poikolan Marjan kanssa kävelimme näyttelyalueen kukkalaitteita vaihtamasta, väsytti kyllä melko lailla. Yhdeksältä olin kuitenkin vuorollani ensiapupäi- vystyksessä ja hyvin meni taas. - Sil
loin oltiin muutama vuosikymmen nuorempia, ei taitaisi enää onnistua samanlainen työrupeama.
Karstulan aikaan liittyy runsaasti mukavia muistoja, ei vähiten rakkai
den lähinaapureiden, Paulan ja Hes- sun sekä muiden hyvien ystävien kanssa vietetyistä hetkistä. Siteet ovat edelleen olemassa.
Lasten kasvaessa oli kotiäidin
aika toteuttaa unelmansa jatko-opis
kelusta. Perheen kannustuksella vie
tin vuoden 1978 Tampereella, minkä ajan terveydenhoitajaksi erikoistu
minen kesti. Aloitin työterveyshoi
tajana Karstulassa vuoden 1979 alussa. Aluksi työtehtäviini kuului
vat myös Pylkönmäen, Kyyjärven ja Kivijärven työpaikkojen työterveys
hoitajan tehtävät. Työterveyshuolto- laki astui juuri voim aan ja töitä riitti.
Toisaalta juuri lain voimaantulo hel
potti työtä, koska oli olemassa valta
kunnalliset ohjeet sen toteuttam ises
ta. Jälkeenpäin ajatellen taisin kai suorastaan puhkua intoa päästä kiinni uusiin haasteisiin. Olin opis
kelun aikana saanut "akut ladattua"
ja nyt oli hauska päästä käytännössä toteuttamaan teoriatietoa.
Vastaanotto oli hyvä. Yhteistyössä yritysten kanssa pyrittiin ja useim miten päästiinkin onnistuneeseen lopputulokseen. Työkenttä laajeni valtavaa vauhtia. Resurssipula sen toteuttamiseen täydellisesti oli to
taalinen. Tuolloin esimerkiksi lääkä
rin puuttum inen yksiköstämme oli niin suuri puute, että nykyisin ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka selvi- simme. Kerran viikossa kävi Saari
järveltä lääkäri Karstulassa. Onneksi hänen avullaan saatoimme suorittaa työpaikkakartoituksia, mikä on ky
seisellä terveydenhuollonsektorilla kaiken toiminnan a ja o. Työni oli kuitenkin niin mielenkiintoista, että se antoi raskaisiinkin päiviin voimia.
Olen aina ollut pikkuisen utelias, en ihmisten vaan asioiden suhteen ja sen uskon myös vaikuttaneen työssä viihtymiseeni. M yöhemmin oli ilo jakaa työpaineita hyvien kollegoi
den kanssa. Usein kuvitellaan, että kun on kauan samassa työssä, rutiini tulee helpottamaan kuormitusta.
Omassa työssäni ei ainakaan kaikilta osin näin voinut käydä, olivathan kaikki yritykset erilaisia ja asiak
kaalle annettavat ohjeet juuri hänen 49
työpaikkansa erityisoloihin kohdis
tettavia ohjeita ja neuvoja. Etäisyyk
sien vuoksi tein terveystarkastuksia useinkin työpaikoilla. Olosuhteet ei
vät luonnollisestikaan voineet aina olla parhaat mahdolliset, mutta yh
teispelillä ja joustavuudella kaikkien osapuolten kesken, saatiin lakisää
teiset työt kuitenkin sujumaan. En valitettavasti muista tehtyjen sopi
musten määrää, mutta aloittaessa oli papereita neljässä mapissa, lopet- taessani joulukuussa 1989, "ainakin neljässätoista".
Toinen varsin mielenkiintoinen ajanjakso elämässäni ajoittuu myös samoihin aikoihin kuin varsinaisen työni aloittaminen Karstulassa. Toi
min oman työni ohella tuntiopettaja
na Kansanopistolla noin viisi vuotta.
Tunnit olivat iltaisin ja joka toinen lauantai. Aineet sivusivat paljolti omaa ammattikoulutustani, oli las
tenhoitoa, terveystietoa jne. Vielä vuosien jälkeen on lämmittänyt sil
loisten oppilaiden tervehdykset. Jot
kut ovat kertoneet, kuinka esimer
kiksi omaa lasta hoitaessa ajatukset ovat ajautuneet tuolloisille lasten- hoitotunneille ja että osaavat toimia nyt silloin saamien oppiensa pohjal
ta "tositilanteessa".
Ikioma "harrastukseni" Karstu
laan muuttaessamme oli SPR:n ensi- apukoulutus. Olin jo Jyväskylässä asuessamme toiminut ea-opettajana ja ilokseni sain jatkaa tuota tärkeää taitojen jakamista SPR:n Karstulan osaston puitteissa, myöhemmin myös työpaikoilla. Enpä taida kos
kaan unohtaa silloisen M etsähalli
tuksen koulutuspäiviä keväisellä Koirasalmen kämpällä! Iloinen yllä
tys olikin noin vuosi sitten saamani kutsu SPR:n Karstulan osaston 50- vuotisjuhliin, missä tietenkin tapa- sin tuttuja vuosien takaa.
Sanotaan, että aika kultaa muis
tot. Hyvä niin. Elämän temmellyk
seen sisältyy niin hyviä kuin vähem mänkin hyviä muistoja. Onneksi vii
memainittuja yleensä vähemmän.
M uistoja Karstulasta, yli kahden
kymmenen vuoden ajalta on paljon, kun ne kultautuvat, antavat ne voi
maa kerätä taas uusia muistoja uu
sissa elämäntilanteissa tänäkin päi
vänä.
Nykyisiin "eläm äntilanteisiim m e" kuuluvat, parhaimmasta pääs
tä, kuinkas muuten, viisi reipasta lastenlasta ikähaarukassa 9v-2v.
Olemme molemmat suhteellisen ter
veitä, pikkuisen tietysti kolottelee silloin tällöin sieltä täältä, mutta kun lisää vähän vauhtia varpaisiin, ei ehdi pysähtyä kuuntelemaan ihan kaikkea. Tänne muuttaessani har
rastuksiini tuli uuteen kotiseutuuni tutustuminen, josta onkin ollut iloa jo kymmenisen vuotta. Opastelen silloin tällöin turisteja Kangasalla ja jo tuolla aikaisemmin mainitsemalla luonteenpiirteelläni, uteliaisuudella asioiden suhteen, on edelleen käyt
töä, onhan mailmamme tällä hetkel
lä niin kiivaasti muuttuva ja oppaan olisi toki pysyttävä historian lisäksi mukana myös tässä päivässä. Peu
kaloita emme kumpainenkaan jou da muilta kiireiltämme pyörittele- mään. Yhdessä yritämme kuitenkin vanheta viisaasti.
Lämpimin terveisin ja Hyvää Joulun odotusta kaikille
Kirsti Salmia Kangasala
50
