T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 57
KIRJALLISUUS
Kuinka suuri on suuri suomalainen tutkija?
Jussi Nuorteva
Tapio Markkanen, Allan Tiitta ja Paula Havaste (toim.):
Suomalaisia tieteen huipulla. 100 tieteen ja teknologian saavutusta.
Gaudeamus 2014.
Iltalehden uutisessa 28.6.2014 ker- rottiin Oulun yliopistossa työsken- televien Edward Duttonin, Jan te Nijenhuisin ja Eka Roivaisen tut- kimuksesta, jonka mukaan suoma- laisten älykkyysosamäärä on Eu- roopan korkein. Vielä julkaisemat- tomassa tutkimuksessa The puzzle of why Finns have the highest IQ, but the lowest number of Nobel prizes in Europe, on tarkoitus tarkastella sitä, mikseivät älykkyys ja korkeatasoi- nen koulutusjärjestelmä pysty tuot- tamaan tieteen kansainvälisiä huip- puja. Kysymyksenasettelu on mitä kiinnostavin ja nostaa esiin kriitti- siä ajatuksia Suomen koulutusjär- jestelmän tavoitteista ja toimivuu- desta. Nykytilannetta tarkastelta- essa voitaisiin ehkä pelkistetysti luonnehtia, että Suomi pystyy tällä hetkellä tuottamaan maailman pa- rasta keskitasoista tiedettä.
Minkälaisen kuvan suomalai- sen tieteen huipun tasosta antaa sitten teos Suomalaisia tieteen hui- pulla? Siinä käydään Suomen tie- teen parhaat saavutukset läpi esitte- lemällä sata tieteen ja teknologian keskeistä saavutusta. Tai oikeas- taan ei voida puhua edes sadas- ta saavutuksesta. Muutamaa poik-
keusta lukuun ottamatta kohtee- na ovat nimittäin eri aikakausien ja tieteenalojen keskeisimmät tut- kijat, eivät tieteen merkittävim- mät saavutukset. Erillisinä saa- vutuksina oman artikkelinsa ovat saaneet vain Suomen kartasto (s.
118–119) ja selluteollisuudessa to- teutettu innovaatio, jossa vesival- kaisulla poistettiin valeligniini (s.
206–207). Mielenkiintoinen valin- ta! Mutta miksi juuri nämä kaksi on nostettu esiin? Tämä ei oikein avaudu minulle, vaikka mainitut innovaatiot ovatkin kansainväli- sesti tärkeitä. Muitakin mahdollisia kohteita olisi ollut tarjolla runsaas- ti. Nyt teoksessa päärooliin nouse- vat henkilöt, tieteellisten löytöjen ja innovaatioiden synty, mutta nii- hin liittyvät jännittävät kertomuk- set jäävät laihoiksi.
Jenny ja Antti Wihurin rahasto ja Suomen tiedetoimittajain liitto ovat tukeneet kirjan julkaisemista.
Taloudellisen panostuksen perus- teena on ollut se, että kirja on tar- koitus jakaa kahtena kappaleena kaikkiin Suomen lukioihin. Tavoit- teena on antaa lukiolaisnuorille ku- va tieteen merkityksestä suomalai- sen yhteiskunnan rakentamisessa.
Tässä suhteessa tieteen lähestymi- nen henkilöiden kautta on ymmär- rettävää. Silti on kysyttävä, olisi- ko sittenkin ollut parempi herät- tää kiinnostusta itse tutkimukseen.
Siihen, miten kansallisesti ja kan- sainvälisesti merkittävät tieteelli- set keksinnöt ja yhteiskunnallises- ti ja taloudellisesti merkittävät in- novaatiot ovat syntyneet. Merkit-
tävää olisi ymmärtää, että tutkijat eivät välttämättä ole syntymänero- ja, vaan kansainväliselle huipul- le nouseminen edellyttää pitkäjän- teistä puurtamista, kansainvälistä verkottumista, hyvin toimivan tie- dejärjestelmän ja tutkimuskulttuu- rin sekä usein myös kosolti hyvää onnea.
Yksi tämän päivän suuris- ta haasteista suomalaisessa tutki- muksessa on tieteellisen kunnian- himon ja kiinnostuksen vahvista- minen. Se ei ole helppoa, sillä tie- teellinen ura joutuu kilpailemaan vapaa-ajan harrastusten, perheen ja vaikkapa yhteiskunnallisen toi- minnan kanssa. Keskustellessani muutama vuosi sitten Suomen aka- temian virolaisen akatemiaprofes- sorin Mart Saarman kanssa hän va- litti, että suomalaiset tutkijat lähte- vät yleensä laitokselta heti työajan päättyessä, kun taas monet kan- sainväliset tutkijat jatkavat aherta- mista myöhäiseen iltaan. Kuvaus on varmasti kärjistetty, mutta totta on, että tieteen kansainvälisen hui- pun saavuttaminen edellyttää usein sellaisia uhrauksia, joihin suoma- laiset tutkijat eivät nykyisin ole välttämättä valmiita. Muiden tär- keiden asioiden laiminlyönti tutki- muksen vuoksi saattaa herättää jo- pa suoranaista pahennusta. Maail- malla on kuitenkin satoja tuhan- sia nousevia tutkijoita, jotka ovat valmiita suuriinkin henkilökohtai- siin uhrauksiin tavoitellessaan tie- teen kansainvälistä kärkeä. Kilpai- lu on äärettömän kovaa ja tie hui- pulle on kapea.
58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
Lukiolaisia ajatellen kirja ei ole erityisen houkutteleva. Kaikki ar- tikkelit ovat määrämuotoisia ja määrämittaisia. Kullekin kohteel- le on varattu yksi aukeama. Ku- vitus on niukkaa ja mustavalkois- ta. Kuvat ovat etupäässä henkilö- kuvia, tutkimuksen sisältöä ei ole tuotu esiin kuvan keinoin. Esittely- jen laajuudessa ja syvällisyydessä teos ei kilpaile Kansallisbiografian kanssa eikä se tutkimuksen käsitte- lyssä nouse kolmiosaisen Suomen tieteen historian tasolle. Kysees- sä on suppea yleisesitys, jonka tar- koitus on antaa läpileikkaus eri ai- kakausien suomalaisista tutkijoista 1700-luvulta nykypäivään. Alku- rajaus on toimiva. Ennen 1700-lu- kua ei juurikaan voida puhua oma- ehtoisesta suomalaisesta tieteestä tai suomalaisista tieteen huipulla.
Teoksen esipuheessa toimittajat toteavat että ”aiheita ja henkilöitä punnittaessa kiinnitettiin huomio- ta tutkimussaavutusten kansainvä- liseen merkitykseen, mutta muka- na on myös henkilöitä, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi Suomen kulttuurin ja yhteiskunnan kehi- tykseen”. Linjaus kertoo teoksen luonteen. Se on suomalaiselle lu- kijakunnalle tarkoitettu esitys, jos- sa painottuu varsin perinteinen nä- kemys siitä, miten tieteen keinoin on luotu ja kasvatettu kansakunta.
Monet kohdehenkilöistä ovatkin ennen muuta kansakunnan raken- tajia, eivät kansainvälisille fooru- meille tähdänneitä tieteentekijöitä.
Suomessa vaikuttaneita ulkomai- sia tutkijoita ei ole nostettu esiin – suomalaisuus on käytännössä et- nistä suomalaisuutta. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki esitellyt tutkijat ovat luoneet pää- osan tieteellisestä urastaan Suo- messa. Tutkimukselle ominainen
ja välttämätön kansainvälisyys toki nousee esille artikkeleiden sisällä.
Tiede on aina perusluonteel- taan kansainvälistä. Sen takia on- kin oleellista kysyä, kuinka kor- kealle suomalaiset huiput nouse- vat kansainvälisesti? Keitä tun- netaan maailmalla ja ketkä jäävät kansallisen tason kuuluisuuksiksi?
Nobelin palkinto, Fieldsin mitali, Millennium-palkinto ja eräät muut maailman arvostetuimmat tiede- palkinnot ovat yksi mittari, jolla voidaan arvioida tutkimussaavu- tusten kansainvälistä merkittävyyt- tä. Niiden suhteen tilanne on heik- ko. Puolitoista Nobel-palkittua tutkijaa sekä yksi Fieldsin mitalil- la palkittu ja yksi Millennium-pal- kittu suomalainen kuuluvat ylim- pään kategoriaan. Kakkoskatego- rian kansainvälisiä tiedepalkinto- ja suomalaiset ovat sentään viime vuosikymmeninä saaneet varsin ilahduttavassa määrin.
Palkittujen kärkipäähän nouse- vat nobelistien Virtasen ja Granitin kanssa omassa rankingissani Ilkka Hanski ja Lars Ahlfors. Hanski on saanut muun muassa Balzan-pal- kinnon, Latsis-palkinnon ja vuon- na 2011 pikku-Nobeliksi mainitun ruotsalaisen Crafoord-palkinnon.
Lisäksi hänet on kutsuttu Royal Societyn jäseneksi – toisena suo- malaisena kautta aikojen.
Oman arvostuslistani kärjes- sä kansainvälisissä palkinnois- sa on matemaatikko Lars Ahlfors, joka vuonna 1936 sai ensimmäi- sen IMU:n (International Mathe- matical Unionin) jakaman Field- sin mitalin. Ahlfors oli saanut op- pinsa sotia edeltävän ajan loista- vassa ja kansainvälisesti tunnetussa funktioteoreettisessa koulukunnas- sa, jonka keskeisiä edustajia oli- vat olleet Ernst Lindelöf ja Rolf
Nevanlinna. Toisen maailmanso- dan jälkeen Ahlfors siirtyi ensin Sveitsiin ja sieltä edelleen Yhdys- valtoihin, missä hän kuoli vuon- na 1996. Vuonna 1981 hän sai toi- sen merkittävän kansainvälisen pal- kinnon, vuodesta 1978 lähtien jae- tun Wolfin palkinnon. Olli Lehto toteaa pienoiselämäkerrassa pien- tä harmia tuntien, että Ahlfors esiintyi yhdysvaltalaisena, vaik- ka Fieldsin mitalin saadessaan hän oli vielä täysin suomalainen tutkija.
Mutta väliäkö sillä, tärkeämpää oli, että suomalainen tutkija loi uran, joka johti hänet omalla alallaan maailman huipulle ja Harvardin professuuriin.
Tieteellisen merkittävyyden mittaamisessa yksi keskeisimmistä mittareista on sijoittuminen oman alan tutkimuksen kansainvälisis- sä sitaatti-indekseissä. Huipputut- kijana voidaan pitää sellaista, jo- ka sijoittuu alallaan sadan kär- keen. Kymmenen kärkeen sijoit- tuvat kuuluvat jo timanttiliigaan.
Ykköseksi jollain alalla sijoittu- minen on siksi ehdottomasti mai- ninnan arvoinen asia. Ilmastotutki- ja Markku Kulmala nousi vuonna 2011 geotieteiden viitatuimmak- si tutkijaksi, mikä olisi ollut syytä tuoda esiin. Nyt hyvin monissa ar- tikkeleissa jää koko lailla auki se, millä kriteereillä mitaten kohteena oleva suomalainen tutkija on todel- la tieteen huipulla. Kahdella sivulla tätä on ymmärrettävästi vaikea se- littää, mutta miksi artikkelit eivät olisi voineet olla niin laajoja, että niihin olisi saanut enemmän sisäl- töä ja kerrontaa?
Kolmas tapa arvioida tutki- jan kansainvälistä merkittävyyt- tä ovat eri maissa julkaistut tutki- jaensyklopediat. Niissä suomalai- set eivät loista. Maailmalla tun-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4 59 netuin lienee Oxford University
Pressin julkaisema A Dictionary of Scientists, josta käytössäni on ollut ajantasainen verkkoversio.
Se painottuu anglosaksisen tiede- käsityksen mukaisesti luonnontie- teisiin, matemaattisiin tieteisiin ja tekniikkaan. Suomalaisia mukana on vain kolme: kemian alkuaine- järjestelmää kehittämässä ollut Jo- han Gadolin (1760–1852), suku- taustaltaan suomalainen tähtitietei- lijä Friedrich Wilhelm August Ar- gelander (1799–1875) ja nobelisti A. I. Virtanen (1895–1973). Ar- gelander toimi vuosina 1823–37 Keisarillisen Aleksanterin yliopis- ton observatorion johtajana ensin Turussa ja sitten Helsingissä, mut- ta merkittävimmän osan urastaan hän teki Saksassa Bonnin observa- toriossa. Argelander oli syntynyt preussilaisessa Memelin (nykyisin Liettuan Klaipeda) kaupungissa ja opiskellut Königsbergin yliopis- tossa. Kansainvälisissä hakuteok- sissa hänet luetaan saksalaiseksi.
Britanniassa ja Yhdysvalloissa julkaistuja tutkijaensyklopedioi- ta moititaan usein anglosaksisesti painottuneiksi ja kapeasti luonnon- tieteitä edustaviksi. Suomi kuului aikanaan saksalaiseen kulttuuripii- riin ja suomalainen termi tiede vas- taakin paremmin saksalaista termiä Wissenschaft. Saksalaisen lexiko- grafin Christian Gottlieb Jöche- rin (1694–1758) klassinen Allge- meines Gelehrten-Lexicon I–IV (1750–51) sisälsikin joukon ruot- salaisia ja suomalaisia yliopisto- oppineita. Sen sijaan uudemmassa saksalaisessa tutkijaensyklopedi- assa Fachlexikon Forscher und Er- finder (Hans-Ludwig Wussing ym.
1992) suomalaisia on mukana vie- lä vähemmän kuin Oxfordin vas- taavassa hakuteoksessa. Vain Ar-
gelander on hyväksytty joukkoon, hänkin saksalaisena tutkijana.
Suomalaiset tieteen huipulla -teos nostaa kansainvälisiin ensyk- lopedioihin verrattuna poikkeuk- sellisen vahvasti esiin yhteiskun- tatieteiden ja humanististen tie- teiden edustajia. Tavoitteena on nostaa esiin tieteen merkitys suo- malaisen yhteiskunnan ja kansa- kunnan rakentamisessa. Huma- nistiset tieteet ovat usein luonteel- taan kansallisia, joten niiden alalla saavutuksia on vaikea verrata kan- sainvälisesti tunnetuimpiin tutki- joihin. Sellaisia maailmalla todel- la tunnettuja nimiä kuin vaikkapa alankomaalainen historioitsija Jo- han Huizinga, itävallanjuutalainen Egon Friedell, italialainen Umber- to Eco tai ranskalainen Emmanuel Le Roy Ladurie ei Suomesta löydy.
Mukaan hyväksytyt historioitsi- jat Gunnar Suolahti ja Eino Jutikka- la jäävät nykylukiolaisille etäisiksi.
Tunnetumpia hahmoja olisivat ol- leet vaikkapa kansainvälisestikin noteerattu Matti Klinge ja tavatto- man monipuolinen ja uusia näkö- kulmia avannut Heikki Ylikangas.
Jos Ylikangas kirjoittaisi kansain- välisistä aiheista englanniksi, hän olisi varmasti aivan maailman eliit- tiä. Tampereen yliopiston emerita- professori Marjatta Hietala tunne- taan maailmalla verrattain laajasti.
Hän on toiminut historiatieteiden kansainvälisen komitean (Comité International des Sciences Histori- ques) puheenjohtajana, mutta tun- netaan myös arvostettuna kaupun- kihistorian tutkijana.
Terävintä kansainvälistä huip- pua edustavat eittämättä filosofit Georg Henrik von Wright ja Yh- dysvalloissa keskeisen osan uraan- sa luonut Jaakko Hintikka. Kai- ken kaikkiaan henkilövalinnat on
omista lähtökohdistaan perustel- lusti tehty, vaikka muitakin vaih- toehtoja olisi helppo nostaa esiin.
Teos kertoo oleellisen suoma- laisesta tieteestä. Kansallisten tie- teiden merkitys on ollut huomatta- van vahva. Humanistiset tieteet ja yhteiskuntatieteet rakentavat ym- märrystämme yhteiskunnasta, his- toriasta ja tieteen saavutuksista.
Kansallisilla kielillä on ollut tär- keä asema tieteen tunnetuksi teke- misessä kansan parissa. Tiedeba- rometrit ja vaikkapa Tiede-lehden levikki kertovat siitä, että suoma- laiset arvostavat tutkimusta ja op- pineisuutta. Koulutus on ollut kes- keinen kanava sosiaaliseen nou- suun. Suomalainen tiede on näin ollut yksi niistä kivijaloista, joil- le suomalainen yhteiskunta on ra- kennettu. Mutta onko kansallisista lähtökohdista rakennettu tiedejär- jestelmä syy sille, että suomalaiset eivät ole onnistuneet nousemaan aivan kansainvälisen tutkimuksen terävimmälle huipulle?
Suomalainen tiedejärjestelmä on hämmästyttävän vahvasti yl- häältä johdettu. Opetus- ja kulttuu- riministeriön poliittisen ohjauksen merkitys on etenkin 1960-luvul- ta lähtien ollut erittäin suuri. Ver- tailun vuoksi voidaan todeta, että esimerkiksi Saksan liittohallituk- sen tukemat Max Planck -instituu- tit ovat kukin tieteellisissä linjauk- sissaan täysin itsenäisiä. Ja tulok- set ovat olleet kieltämättä erittäin hyviä. Voi siis aiheellisesti kysyä, onko tiedejärjestelmä kohdallaan, jos ministeriön virkamiehet tietä- vät tutkijoita paremmin mikä on tieteen paras. Silloin tutkijat eivät ole ottaneet vastuulleen sitä tehtä- vää, joka heille kuuluu. Suomalai- sen korkeakoulujärjestelmän viime vuosien uudistuksen yhtenä tavoit-
60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4
teena on ollut vahvistaa yliopisto- jen, tiedelaitosten ja ammattikor- keakoulujen itsenäistä asemaa. On toivottavaa, että ne uskaltavat tehdä rohkeita ratkaisuja ja panostaa ver- rattomasti nykyistä enemmän tie- teen huippujen tukemiseen. Huip- pututkimus ei ole demokraattista.
Lopuksi pieni ajankohtainen vertaus. Kesällä 2014 pelattujen jal- kapallon maailmanmestaruuskiso- jen jälkeen Englannissa käynnistyi vilkas keskustelu siitä, miksi maan menestys oli jälleen kerran odo- tettua heikompi. Yksi kokeneis- ta maajoukkueratsuista osallistui keskusteluun toteamalla, että ai- van liian harva englantilainen pe- laaja lähtee kansainvälisiin sarjoi- hin saamaan laajempaa kokemusta.
Ulkomaisia pelaajia sen sijaan rek- rytoidaan laajasti Englannin liigan huippujoukkueisiin. Maajoukkue- pelaaja totesi: ”pelkästään kansalli- sissa sarjoissa pelaamalla ei nous- ta kansainväliselle huipulle, vaikka sarjat olisivat kuinka kovatasoisia”.
Lausuma soveltuu mutatis mutan- dis varsin hyvin myös tieteeseen.
Kirjan takakannessa todetaan, että ”myös teoksen kirjoittajat ovat alojensa suomalaisia huippuja”. Tä- mä pitää hyvin paikkansa. Mukana ovat olleet suomalaisen tieteenhis- torian kokeneet ja osaavat kirjoit- tajat. Toimittajat toteavat kuitenkin saatesanoissaan, että moniin aihei- siin oli ollut vaikeaa löytää pätevää kirjoittajaa. Syyksi selitettiin ko- va kilpailu huippututkimuksessa.
Sen vuoksi etenkään nuorten tut- kijoiden aika ei toimittajien mu- kaan riitä yleistajuisten kirjoitus- ten laatimiseen. Se on valitettavaa.
Nobelisteille järjestetyt mediakes- kustelut osoittavat vuosi vuoden jälkeen, että tieteen huipuilla on yleensä häikäisevän laaja ja syväl-
linen ymmärrys tieteen perimmäi- sestä olemuksesta. Ilman tällais- ta laajaa perspektiiviä ja näkyä tie- teestä on vaikea nousta kansainvä- lisen tutkimuksen kärkeen.
Kirjoittaja on dosentti ja Kansallisar- kiston pääjohtaja.
Käsiasioista käsitettävästi
Annakaisa Suominen Martin Panelius, Risto Santti ja Jarkko S. Tuusvuori: Käsikirja.Teos 2013.
Viime syksynä ilmestyneen Käsi- kirjan tekemistä on kirjoittajien mukaan ohjannut motto ”kaikki kädestä”. Käsikirjan käsi tarkoittaa koko yläraajaa: kättä, käsivartta ja sen muuhun ruumiiseen liittävää vyöosaa. Tästä syystä kirjassa puhutaan paljon kädestä myös yläraajana. Käsikirja sisältää yh- teensä 11 lukua ”käsiasioista” muo- dostaen muhkean 767-sivuisen lu- kupaketin. Laajuudestaan huoli- matta kirja on hyvin toteutetun taiton, jäsentelyn ja hakemistojen ansiosta helposti käsiteltävä ja lu- ettava. Tällaista käsiasioihin pe- rehtynyttä teosta ei ole aiemmin il- mestynyt suomeksi, eikä ulkomail- takaan löydy käsiä yhtä laajasti tar- kastelevaa teosta. Kirja paikkaakin huomattavaa aukkoa.
Käsikirjan monipuolisuus selit- tyy kirjoittajien taustoilla: Panelius on neurologian professori, Santti anatomian professori ja Tuusvuori on filosofi. Kirjoittajien osuuksia ei ole kirjassa eritelty, vaan koko kirja on laadittu yhdessä. Luontevaa on tietysti ajatella Paneliuksen kirjoit- taneen eniten käden aivoyhteyksis-
tä ja Santin perehtyneen käden ra- kenteeseen. Tuusvuoren voisi ku- vitella filosofina vedelleen lanko- ja yhteen perehtymällä käsitteisiin ja esimerkiksi filosofian historiaan.
Yhtä kaikki, kirjan vahvuus on syn- tynyt kirjoittajien yhteistyöstä: Kä- sikirja on harvinaisen monipuoli- sesti ja runsaasti käsiasioita esiin tuova teos.
Aiheena käsi on valtavan laaja, minkä tekijätkin myöntävät. Näin laajan aiheen kanssa painivaksi kir- ja on hyvin jäsennelty. Aiheeseen johdattavan luvun jälkeen pereh- dytään käden rakenteeseen ja liik- keisiin. Huomiota kiinnitetään se- kä anatomian historiaan että kä- den rakenteiden seikkaperäiseen esittelyyn.
Jos jotakin puutetta tästä kir- jasta haluaa hakemalla hakea, on se käsien mikrobiston sivuut- taminen. Käsien mikrobit ovat nimittäin erityisesti käsihygienian ja hoitotyön parissa toimiville henkilöille olennainen käsiin liitty- vä asia, joten tätä aihetta olisi voi- nut tarkastella käsien ihosta kirjoi- tettaessa. Käsikirjassa käsien desin- fektioon viitataan vain muutamalla lauseella luvussa yhdeksän. Kirjan kirjoittajat tarkastelevat kyllä esi- merkiksi käsien ja ihon rakenteen kohdalla sormenjälkien yksilöllis- tä ihokuviointia. Myös käden mik- robisto on yksilöllinen; mikrobis- ton tunnistamisen avulla on kyetty identifioimaan henkilöitä tilanteis- sa, joissa sormenjälkiä ei ole ollut saatavilla.
Yksilön käsitys omasta kehosta ja kädestä perustuu moneen eri ais- tiin. Tällaisista havainnoista olem- me voineet lukea myös aivan viime- aikoina julkaistuista psykologisista tutkimuksista. Rakenteen pohdin- nan kohdalla kirjoittajat kiinnittä-
