Oman elämänsä toimitusjohtaja – kuinka suuri vaara on Auervaara? näkymä

(1)

160

Mäki-Kulmalan essee on poleeminen analyysi Jari Sarasvuon valmennusopeista, verkosto- markkinoinnista sekä erilaisten mielenhallintaoppien historias- ta 1800- ja 1900-lukujen Ameri- kassa. Sarasvuo esitetään erään- laisena aikamme auervaarana, helppoheikkinä, joka kauppaa elämänhallintaa, onnea ja me- nestystä.

Vaikka Mäki-Kulmala puo- lustaa ennen kaikkea mahdolli- suutta koetella kaikkia oppeja tieteellisellä viileydellä, hän ei kätke ärtymystään Sarasvuota kohtaan. Kirja on kirjoitettu hu- moristisesti, mutta tekstin poh- jalta puhuu paatos. Mäki-Kul- mala ponnistaa valistuksen pe- rinteestä, eikä suostu uskomaan suurten tarinoiden kuolleen.

Kriittisen tieteen auktoriteeteik- si kelpaavat muun muassa Marx, Freud ja Lacan.

Kirja alkaa tuokiokuvilla Sa- rasvuon luennoilta, sen jälkeen mietitään verkostomarkkinoin- nin kuplaa Sarasvuon koulutta- jauran kontekstina sekä Saras- vuon opinkappaleita ja retoriik- kaa lähinnä hänen kahden kir- jansa perusteella. Sitten esitel- lään kreikkalaista jumaltarustoa hyödyntävä kuvapari, Hermes ja Hefaistos, jota hyödynnetään retorisena keinona pitkin mat- kaa.

Seppä Hefaistos on kova te- kemään töitä, mutta ruma ja um- pimielinen eikä muutenkaan

OMAN ELÄMÄNSÄ TOIMITUSJOHTAJA – KUINKA SUURI VAARA ON AUERVAARA?

HEIKKI MÄKI-KULMALA (2002).

Näin puhui Sarasvuo.

Tampere: Vastapaino.

esittelykelpoinen. Tyylikäs ja sujuva Hermes taas on paitsi jumalten sanansaattaja, myös varkaiden ja silmänkääntäjien suojelija. Myöhemmin kuvastoon liitetään muun muassa Ju- hani Ahon tarina Juhasta, She- meikasta ja Maijasta, Marxin käsitteet käyttöarvosta ja väli- nearvosta sekä Don Quijote, tuulimyllyjä päin käyvä höyry- pää, joka on lukenut liikaa seik- kailutarinoita, muttei ole tehnyt päivääkään oikeata työtä. Kirjan lopussa tarinan (anti)sankari Sarasvuo psykoanalysoidaan narsistiksi, joka ei kestä omaa heikkouttaan ja raadollisuuttaan, ja siksi valmentaa koulu- tettavansa jatkuvaan askeetti- seen kilpajuoksuun ja itseruos- kintaan – ’oman elämänsä toi- mitusjohtajuuteen’.

Tämä kirjallisten vastinpari- en kuvasto ajaa hauskasti asi- aansa, kun lukijan eteen mars- sitetaan historian erilaisia hui- puttaja-hahmoja ja pohditaan, mitä arvoja aikamme arvostaa ja miksi sumuttaja-Hermeet me- nestyvät tänään niin hyvin.

Dualismeilla leikittely käy kuitenkin myös puuduttavaksi ja johtaa muutaman kerran Mäki- Kulmalan omaan ansaansa.

VALMENNUSOPIEN MAGIAJUURISTOA

Kirjan antoisimmassa osassa Mäki-Kulmala jäljittää Saras- vuon valmennusoppien histori- aa 1800-luvulta asti. Muun muassa amerikkalaisten spiritualis- tisten liikkeiden, dianetiikan ja löydä itsesi -oppien keskushah- mojen toimintaa ja oppeja tar-

kastelemalla aukeaa mietityttä- viä näkökulmia. Usko ihmismie- len, itsesuggestion ja itsevalmennuksen rajattomiin mahdol- lisuuksiin on Mäki-Kulmalan mielestä aikamme magiaa, temp- putiedettä, jossa oletetaan hal- littavan jotain suurta tuntema- tonta voimaa, joka voi saada ai- kaan mitä hyvänsä, kun vain oikein uskotaan.

Tämän magiarinnastuksensa rajoja Mäki-Kulmala ei pohdi, enkä tiedä mitä mieltä esimerkik- si uskontotieteilijät siitä olisi- vat. Magian ja valmennusoppien rinnastaminen on kuitenkin sikäli osuvaa, että postmoder- ni- ja konstruktivismivillitys tuntuu saavan aikuiskasvatus- tieteellisissä keskusteluissa vä- liin huikean optimistisia mitto- ja. Oppimisellahan ei tunnetus- ti ole minkäänlaisia rajoja… Val- mennusoppien rinnastaminen magiaan on antoisaa siksikin, että se ohjaa huomion vaikutel- manhallintakilpaan, jota kult- tuurimme pursuaa. Esimerkit al- kavat pulputa lukijan mielessä:

peilin edessä voimatunnaria hokeva Ally McBeal, portfolio- kurssit joita markkinoidaan

’asiantuntijuuden kehittämise- nä’, jatkuva arviointimylly joka pyörii organisaatioissa: tärkein- tä on hallita itsestä syntyvä vai- kutelma, koska muuta ei enää tunnu olevan olemassa.

Mäki-Kulmala purkaa toisaalta Sarasvuon teksteissään ja luennoillaan esittämiä väittä- miä, toisaalta Sarasvuon esiin- tymis- ja kirjoitustyyliä. Saras- vuo pyytää lukijaltaan ’uskon loikkaa’: anna sanan vaikuttaa itseesi, älä järkeile liikaa! Tässä

AIKUISKASVATUS 2/2003 KIRJA-ARVIOITA

(2)

161

Sarasvuon kirjoitustapa lähe- nee uskonnollista tekstiä, ja sii- nä mielessä valmennusoppien uskonnollisen juuriston penko- minen on kiinnostavaa luetta- vaa. Voisi kuvitella, että ne joil- le Sarasvuon puheet ovat ko- lahtaneet, ärtyvät kun Mäki- Kulmala alkaa, kertomansa mukaan, Tampereen yliopiston isossa auditoriossa tosissaan peräämään Sarasvuolta joiden- kin tämän esittämien väittämien paikkansapitävyyttä. Ajatus heillä lienee: eihän tätä tällä ta- valla pidäkään kuunnella, tämä- hän on ihan eri diskurssi!

Kirjaa hallitsee kuitenkin sel- lainen mukavan vanhanaikai- nen ajatus, että hyväksyttävin diskurssi, jolla muut diskurssit koetellaan, on tieteellis-kriitti- nen keskustelu ja argumentointi. Lisäksi Mäki-Kulmala ajatte- lee, että harha väistämättä lopulta erottuu todesta: aineelli- nen todellisuus ottaa lopulta ihmisen aina kiinni. Hermeen heilumisella, ’kaiken vaihdetta- vuudella’ ja vaikutelmien hal- linnalla on sittenkin rajansa.

Samanlaista huolestunei- suutta pseudopsykologisista itsekasvatusopeista esitti kym- menisen vuotta sitten Janne Kivivuori kirjassaan Psykokult- tuuri (Kivivuori 1991). Kirja oli poleeminen analyysi radion ih- missuhdepuheesta ’psykokulttuurin’ toisintona. Ihmisen va- pautuminen sisäisyyttä tai aitoa minuutta koskevan puheen avulla kuvattiin aikamme keskei- seksi myytiksi. Tämän myytin avulla voitiin selittää joukko kulttuuri- tai toimintamuotoja kuten elämäntaito-oppaita, -kursseja ja -keskusteluohjel- mia.

Kivivuoren myyttianalyysi pyrki olemaan empiirinen sosio- loginen tutkimus, vaikka se ko-

vin tendentiaaliseksi jäikin.

Mäki-Kulmalan magia-tutkailu on taas kaunokirjallisia ja histo- riallisia lähteitä hyödyntävä avoimen polemisoiva essee.

Varsinainen viesti on kuitenkin molemmilla sama: aineellis-yh- teiskunnallinen todellisuus su- mennetaan loputtomalla yksilön sisäisyyttä ja sisäisiä mahdollisuuksia koskevalla puheella.

Molempien vakaumus myös on, että yksilön ’sisältä’ ei löydy ra- jattomia mahdollisuuksia eikä Suurta Totuutta. Mäki-Kulma- lan mukaan Sarasvuon tarjo- aman itsevalmennuksen tie on sopeutumisen ja tottelemisen tietä: itseään voittoihin doup- paava superihminen pelaa aina markkinayhteiskunnan pussiin.

Kivivuori pohti myös eri am- mattiryhmien ja yhteiskunta- luokkien intressien suhdetta psykokulttuuriin. Kyse oli spe- sifisti modernin ajan ilmiöstä,

’modernin ihmisen minä-uskon- nosta’. Kivivuori ajatteli nimenomaan keskiluokkaisten autta- mis-hoiva-kasvatustyöläisten hyötyvän psykokulttuurin val- ta-asemasta. Mäki-Kulmala taas tuntuu ajattelevan, että Hermes ja Hefaistos heiluvat maailman sivu heilurina vaihtaen jatku- vasti voimasuhteitaan. Nyt, tul- lessamme heilurin ääriasentoon, hyötyjiä ovat kaikenlaiset suh- detoiminta-, markkinointi- ja imagotyöläiset.

ARKIPÄIVÄN OPPIMISEN TUTKIMATONTA ALUETTA Käsittääkseni Kivivuoren näke- myksistä ei liiemmin keskustel- tu aikuiskasvatustieteen piiris- sä. Mäki-Kulmalan ajatusten toivoisin herättävän keskuste- lua. Mielestäni ne ovat tärkeitä siksi, että ne osoittavat aikuiskasvatuksen piirissä kovin tutkimatonta kenttää, jolta löytyi-

si keskeinen osa aikuisten ’ar- kielämän oppimista’: erilaiset it- senkehittämiskurssit ja -tilai- suudet, elämäntaito-opit ja -op- paat. Tämä toimintakenttä kie- toutuu moniulotteisina markki- noina osittain myös formaalien koulutusinstituutioiden sisään.

Viime vuosina on jo huomat- tu huolestua aikuiskasvatuksen sivistysulottuvuudesta ja to- dettu, että aikuinen oppii muu- allakin kuin työssään ja työtä varten. On alettu puhua arkielä- män oppimisesta ja kriittisestä mediakasvatuksesta, ja sitä myöten on oivallettu myös aikuiskasvatustieteen potentiaa- linen rooli kulttuurianalyysina.

Toivoa sopii, että tämä kiinnos- tus poikisi myös yhteiskuntatie- teellisesti virittyneitä kulttuuri- analyyseja selvittämään itsen- kehittämismarkkinoiden laajuut- ta, sisältöä, juuria sekä ideolo- gisia kytkentöjä. Minusta maa- hamme mahtuu hyvin muutama tällainen moralisoiva ääni, mutta myös neutraalimpaa, empiriis- tä, käyttäjien näkökulmaa ja käyttötapoja tavoittavaa tutki- musta tarvittaisiin.

SISÄINEN SANKARI – YKSINÄINEN VOITTAJA?

Mäki-Kulmalan kirjan itu ei ole Sarasvuon riepottelu. Jonkun muunkin tämän ajan profeetois- ta olisi voinut valita, eikä ole sinänsä kummoinen uutinen, etteivät Sarasvuon tekstit kes- tä kriittistä lähilukua. Kiinnos- tavampaa on pohtia, millaista toimintaa ja ymmärrystä opit tarjoavat, mitkä niiden kulttuu- riset kytkennät ovat ja mitä ne peittävät näkyvistä.

Kun Kivivuori maalasi kuvan itseään vatvovien keskiluokkaisten (ja yleensä naisten) psykohömpästä, Mäki-Kulmala kuvaa äärimmäiseen kurinalai-

(3)

162

suuteen ja tehokkuuteen piis- kaavaa itsevalmennusta, oman elämänsä toimitusjohtajia, ’si- säisiä sankareita’. Kivivuoren karikatyyri psykokulttuurin ku- luttajasta oli katarttinen ’mäkin oon heikko’ -tunnustaja, joka on pohjimmiltaan harmiton – tai harmillinen korkeintaan siksi, ettei hänestä ole taisteluun eikä yhteiskuntakritiikkiin. Lisäksi jokaisen yksilön sisäisyyttä pyhittävä psykokulttuuri saa- tettiin kuitenkin nähdä eräänlai- sena yhteisyyden muotona.

Tunnustaminen ja ’itsen löytä- minenhän’ tapahtui aina yhdes- sä toisten kanssa, kaltaiselle.

Sen sijaan Mäki-Kulmala johtaa sarasvuolaisen sisäisen sanka- rin hahmosta linkit totalitaristi- siin oppeihin asti. Jokainen on yksin omassa oravanpyöräs- sään, eikä heikkoudesta enää puhuta mitään. Jokaisen pitää uskaltaa olla nimenomaan Voit- taja. Kuva on paljon pelotta- vampi, vaikkakin Mäki-Kulma- lan retoriikka kantaa tässä koh- taa heikoimmin.

RAJANKÄYNTIÄ TIETEEN JA PSEUDOTIETEEN VÄLILLÄ

Toinen esseen tärkeä näkökul- ma aikuiskasvatustieteilijöille on pseudotieteen ja tieteen vä- linen rajankäynti. Aikuiskasva- tustiedehän liikkuu kentillä, jossa huuhaa ja tiede törmäävät.

Itsenkehittämismarkkinat ja erilaiset valmennusopit ja -mene- telmät liikkuvat asteikolla, jon- ka toisessa päässä on virallinen tiede, toisessa uskonto. Avoi- meksi jääkin kysymys, kuinka yksilöt ja organisaatiot osaavat suunnistaa tieteen ja ei-tieteen rajalla. Mäki-Kulmalan mielestä eksaktin rajan puuttuminen ei ole mikään syy lopettaa rajan- käyntiä. Oleellista on jatkuva

avoin argumentointi.

Ontuvin osa kirjasta on lop- pupuolen psykoanalyyttinen tulkinta Sarasvuosta narsistina, joka pelkää omaa heikkouttaan ja raadollisuuttaan. Miksei vaan hyvävainuisena ja nopeana tyyppinä, joka huomaa mikä myy ja puree? Voiko Mäki-Kul- malakaan nähdä Sarasvuon si- sään? Psykoanalyyttista dis- kurssiahan suomitaan usein sa- moin sanoin kuin Mäki-Kulma- la Sarasvuon oppeja: se ei kes- tä tieteellistä tarkastelua, se vaatii ’uskon loikkaa’ ja sen pii- rissä vääräuskoiset leimataan

’torjunnan tilassa’ oleviksi.

ANNOS HEFAISTOSTA JA RIPAUS HERMESTÄ?

Luin kirjan kahdesti. Ensimmäi- sellä kerralla naureskelin sen läpi teksti-iloittelusta nauttien.

Toisella kerralla alussa viritelty Hermes-Hefaistos kaksijako al- koi vaivata. Valmennusoppien historialliset juuret ja magiarin- nastuksen olisi voinut esittää ilman niitäkin. Mäki-Kulmala itse muistuttaa, että totalitaari- set opit sisältävät usein tehok- kaita vastinpareja, joiden avulla maailma saadaan yksinker- taistettua ja survottua kahteen leiriin, hyviin ja pahoihin. Vas- tinpariensa avulla Mäki-Kulma- la pääsee itsekin oikomaan mut- kia ja niputtamaan ’sähköisen seksikyyden ja joukkopsykoo- sin’, eli varoittamaan, että ny- kyajan maagikkojen kuuntelemi- sella voi olla vaarallisia, totaali- sia ja jopa totalitaristisia seura- uksia.

Aloin lopuksi miettiä, miksi koen itseni niin ulkopuoliseksi Mäki-Kulmalan kuvastoon näh- den. Siksikö, että figuurit ovat kaikki miehiä? On kuvaavaa, että Ahon ’Juhassa’ naisen – Maijan – osa on tulla ikävissään

Shemeikan höynäyttämäksi ja saada rehdin Juhan kuolema tunnolleen. Minusta se toimisi myös kuvana nykynaisen pa- hoinvoinnista ja ristiriidasta. En usko sliipattuun Hermekseen, joka kiitää suhdetoimintagalak- seissaan, hokien kaiken vaih- dettavuuden mantroja, mutten myöskään yksitotiseen Hefais- tokseen, joka yrmyää pajassaan sen ainoan oikean aineellisen todellisuuden parissa. Kuten Mäki-Kulmalan siteeraama Ita- lo Calvino on todennut, todel- linen hyvinvointi edellyttää ta- sapainoa näiden kahden ulottu- vuuden välillä.

Sanna Vehviläinen

MUUT LÄHTEET Kivivuori, Janne (1991) Psykokulttuuri. Helsinki:

Hanki ja Jää.