muistoja
Harri Tapper K irjailija-opettaja
Varhaisen lapsuuden
Isällä oli nahkatakki. Vuorillinen ruskea nahkatakki. Kun me pantiin se päällemme, se painoi rutkasti ja helm a ulottui nilkkoihin ja hihat olivat pitkät. Siinä oli vuori. Kovin m onasti sitä ei puettu, sillä isän nahkatakkia kunnioitettiin. Isällä oli ensin viikset, m utta se sanoi että 'h u u lip arta’. Isä oli kom ea, kun se pani nahkatakin päälle ja sillä oli huuliparta. Isä kietoi kaulaliinan kaulaan ja lähti myllyyn. Äiti va- roitteli isää. Ensin ei asiaa ym m är
retty, m utta sehän varoitteluun oli syynä, että kirkolla oli m uitakin miehiä ja ne myllyreissulla ryypis- keli. Kun isä tuli myllystä, se noitui nahkatakkia. ’Ei m ikään vaate m aailmassa voi olla näin kylmä kuin n ahkatakki’. Kun isä piti nah katakkia, isästä tuli vähän tulinen.
Se oli vaate, jo k a ei hänelle passan
nut. Me olimme nahkatakin puolel
la, sillä me olisimme halunneet, että isä oli komia.
Kun olin kolm ivuotias, tuli hirvi Lahtipellolle. M inä näinkin hirven, kun se eteni rannasta aitovartta. Isä tuli tupaan ja sanoi: 'entäs, jos hän o ttaa kirveen ja tap paa hirven. On m inussa sen verran entistä poikaa.
K ukaan ei ole m inua jalalla jä ttä
n y t.’ R uuasta oli puute. Kova jä n nitys syntyi minussa silloin, jon k in lainen melske. Äiti varm aan lai
mensi sen, kun m uistan nukkunee
ni. M inä nukuin koko hirvenjuok
sun. Kun heräsin, kysyin heti: 'S ai
ko isä hirven?’ Ei ollut saanut. H ir
vi ei enää ollut tavoitettavissa. Oli kaikonnut metsiin. Valtavat isot m etsät, ajattelin minä.
Sauna on lämmin ja lapsille mie
luisa paikka. Me kylvimme ilmei
sesti ensin kaikki yhdessä, ennen
kuin vakiintui se tap a, että pojat kylpivät ensin ja isä ja äiti navetta- töiden jälkeen toisessa vuorossa.
Kun oli kylvetty, isä otti Y rjön ken
kään ja kantoi tupaan. Pienen lap
sen ei sovi vilustua saunan päälle.
Isällä oli yhteen aikaan sellaiset isot kum isaappaat, että kun käänsi nii
den pitkät varret, ne ylettyivät rei
siin asti. Isä oli tarvinnut niitä rai- vatessaan koskea uittokelpoiseksi.
Tämmöiseen kenkään isä pani Yr
jö n ja kantoi hänet tupaan. Me jä- listettiin ja kulettiin vierellä ja ta llottiin Kainin kanssa, että meitäkin on kannettava. Isä sanoi, että pie
nin poika on kengässä kannettava.
M utta m epä kipaistiin Kainin kans
sa saunalle takaisin ja tahottiin, että
meitäkin on kannettava. Ja isä kan
toi ensin Kainin ja sitten m inut.
Onko sinua kengässä kannettu sinun elämäs tiellä.
Meillä oli jytyä tuvassa, kun isä oli m etsätöissä ja äiti navetalla.
Penkki käännettiin alaspäin ja noustiin Kainin kanssa sen jalkojen päihin ja juostiin ja vaihettiin paik
koja, m utta sitten penkki halkesi.
Se meni raon kohdalta kahdeksi kappaleeksi. Oli noloa odotella äi
tiä navetalta. Kain katseli m inua mustilla silmäterillä penkin toisesta päästä. M inä katselin toisesta.
Y rjön valmennus on alkanut var
hain. Kun äiti taas lähti askareteil- leen, jäi M arkon tehtäväksi Yrjön nukuttam inen. M utta kun poika ei nukkunut, yritimme väsyttää sen.
M arko piti Y rjöä toisesta kädestä ja jo ku toinen toisesta ja sitten ju o k sutettiin. M utta Y rjöpä ei nuihaan- tunutkaan juoksem isesta vaan ru pesi huutam aan. Silloin M arko — jonka kekseliäisyyttä ei voi olla ylis
täm ättä — otti saavista taikinaa ja työnsi pojan suun täyteen, niin sit
ten se ei enää h uutanut. Tällaisessa kunnossa oli tilanne, kun äiti pala
si.
Kun Y rjöstä m yöhemmin tuli u r
heilussa jalantaitava mies, niin M arko otti täm än ansiokseen: 'T o t
ta kait sinä pärjäät, kun m inä sinua pienestä pitäen valm ensin.’
M arko rakasti eläimiä. H än oli niiden parissa varhaisim m an lap
suutensa viettänyt ja sen vuoksi piti niistä enemm än kuin me. M utta M arko myös kiusasi niitä ja joskus rääkkäsi. Hän m uun m uassa perus
teellisesti, jo p a kokeellisesti, tutki pitääkö paikkansa sanonta: 'Kissa putoaa aina omille jaloilleen.’ M ut
ta erään kerran m inä sain kantaa kiusaamisten seuraukset. Olisinko- han ollut silloin viiden vanha. Meitä jännitti silloin se, että Reippaalan rannalla oli iso pässi. Sinne ei ollut menemistä. Kuitenkin soudettiin veneellä kerran siltojen alapuolelle
10
/
Kainin ja M arkon kanssa, kun ol
tiin ongella. M arkon päähän mäl- lähti, että sohitaan veneestä ongen- vavalla pässin pallia, ja sohittiin- kin. Pässi tykkäsi siitä huom atta
van pahaa. Ei siitä sen enempää sil
lä kerralla. N o. Isä oli uittom iesten kanssa Saunakosken saaressa veis
täm ässä puom aa tai otvaa ja äiti laittoi m inut viem ään sinne isälle evästä. Mielellänihän m inä menin
kin, m utta m atkalla m uistin, että voi hyvänen aika: sinne on m entävä Reippaalan rannan kautta. M utta pässiä ei näkynyt ja pääsin hyvin Kivikkoniemelle asti. Siitä aukeni uusi taival ja siellä oli pässi. Pässi
hän muisti roikkim iset. Se jahtasi ja tähtäsi m inua ja puski jokeen. Siinä oli savikkoista ran taa. Savi oli ve
den alla liukasta ja syvälle viettä
vää. R äpiköin ja taistelin kauan, ennenkuin pääsin m aihin ja sitten henkeni kaupalla juoksuun. En osannut uida silloin. R annalta pääsi saareen riukuja pitkin. Miehet nau
reskeli. Ne olivat nähneet tap au k sen ja isääkin n auratti. M inun pisti syvästi vihakseni. M itä varten isä nauroi. M inähän olisin voinut vaik
ka kuolla. Ei ne kauan naureskellu, kun m inä olin totista poikaa. Isä sa
noi, että hän kahtoo täältä, miten pääset takaisin. P ääsinhän minä vaikka pelkäsin. Isolla sillalla sitten olin jo leppynyt ja nostin kättäni miehille.
Punatulkku on kaunis talvella.
Ihan värikäs lintu ja hohtava ja rei
pas. Niitä oli m ukava katsella ikku
nasta. M utta oikeastaan enempi pi
dän tilhestä, kun sillä on töyhtö. Ne tulivat meille tupaan. Elettiin pula
vuosia. Äiti maalaili punatulkkuja pahveille tai lasiin (sillä lailla ne tu livat tupaan). H än varusti taulut värssyillä. Isä lähti kaupittelem aan tauluja kylälle ja ulom maksikin.
M uistan, miten isä kerran tuli H on
kolasta ja puheli, miten ihmiset oli
vat ostaneet tauluja paljon. Isä oi
kein ihmetteli, miten hyvin taulut m enivät kaupaksi ja hän ihasteli toistakin asiaa: H än sai tavata ihm i
siä, entisiä tu ttu jaan ja sitten käydä paikoissa, joista oli ennen vain kuullut.
Erään kuvan m uistan m uita ta r
kemmin. Äiti oli kortista tai R aa
m atun kuvasta jäljentänyt Hyvän Paim enen oikein tauluksi. Se kehys
tettiin ja laitettiin sen ajan tavan m ukaan isoon kam m ariin niin, että se oli huoneen nurkassa ylhäällä ja vähän alaspäin kallellaan. Maalaus oli oikein hyvä ja se on vieläkin meillä tallella. M utta minä ihm ette
lin, miksi nainen on jou tunu t noin jyrkälle vuorelle. ’Ei se ole m ikään nainen, vaan Jeesus’, joku oikaisi.
’Se on lam m asta hakem assa’. M inä arvioin mielessäni, että m itenkään ihminen ei voi o ttaa lam m asta pois noin jyrkästä vuoren rintuuksesta.
Meille tuli iltasella jo ku mies hum a
lassa ja antoi tunnustusta äidin ta u lulle. H än arvioi reilusti ja sanoi, et
tä: 'tu o ta miestä m inä kunnioitan.
M inä en ole m onta miestä kunnioit
tanu t, m u tta tuo on Ihmisen Poika ja an taa henkensä lunnaiksi.’ H ä nen äänensä oli itkuinen, kun oli hum alassa. M inusta se hetki oli oi
kein upea kohtaam inen meidän kam m arin nurkassa. Katselin lapse
na m onasti taulua, m utta minulle kuva ei kääntynyt. M inä vain ih
m ettelin, miten nainen on jou tunut vuorelle noin hirveän vaaralliseen paikkaan. M itenkään hän ei saa lam m asta nostetuksi, etteivätkö he m olemmat suistu rotkoon.
M a tti S jö g re n
l i
