Tilda Kuikanmäki kertoo : muistitietoa Muittarilta- osin sadankin vuoden takaa · DIGI

T ild a K u ik an m äk i kertoo:

Muistitietoa Muittarilta - osin sadankin vuoden takaa

Viime vuonna oli Saarijärven Joulussa Matilda eli Tilda Kuikanmäen kuvaus oman lapsuutensa joulunvietosta.

Nyt ovat vuorossa hämmästyttävän yksityiskohtaiset muistikuvat isoisän, isän ja omista kokemuksista kovina puutteen aikoina ja arjen raadannassa. Vähitellen kasvoi 11-lapsisen perheen uurastuksen tuloksena vaatimat­

tomasta kodista hyvin toimeentuleva maatalo.

Valitettavasti ei eläytyvää ja elämäniloista kerrontaa saa ”äänilehdeksi Soisipa kaikkien kuultavaksi mm.

upeat karjankutsuhuhuilut. Kokeilin kirjoittaa tekstiä aivan sanatarkasti murrekerrontana, mutta se ei ollut luettuna yhtä letkeää, ja niinpä usean puhtaaksikirjoittamisen jälkeen tarinasta tuli ”sekakieltä”, murretta enemmän ja vähemmän.

Kaikkiaan olen halukkaasti kuunnellut ja nauhoittanut hänen eloisaa kerrontaansa runsaat viisi tuntia.

Tilda-mummu, kuten tätä suuresti arvostamaani, elämänmyönteistä sisarussarjan viimeistä nimitän, on tänä kesänä ollut remonttimiestensä ruoanlaittajana ja kahvinkeittäjänä Kotirannassa, kesämökillään, jota hän on sienituhojen jäljiltä laittanut asuttavaan kuntoon odottamaan tulevaa kesää ja kesänviettoa lapsuutensa maise­

missa.

Kantavana voimana ja valoisan elämänkatsomuksen taustana on varmaan kodin perintönä oleva luja luotta­

mus Luojan johdatukseen ihmiselämässä. Erotessammekin olen kokenut aina hyvin lämpimänä toivotuksen:

”Jumalan siunausta! ”

Talokas H eikki K uikanm äki ja vaim onsa M iina perheineen. Lapset K alle, kerto­

jam m e Tilda, lettipää T yyne, Eemil ja Hannes. Takana A nna, Iida, Lyyli ja vanhin H eikki, Tilda-Sigrid ja V erne eivät enää olleet elossa.

- Isä oi jeäny nuorena orvoks. Äet oi kuollunna.

Hänelle oli jäänyt siitä kuolemasta ihan erikoinen muisto. Äiti oli ollut kolme vuorokautta ihan puhumatta.

Sitten olivat katsoneet, että hän kuoli, ja haettiin kylästä ummistamismies laittamaan ruumista. Kun äiti oli laitet­

tu ja nostettu laudalle, niin kantajat sa­

noivat juovansa ensin kahvin ja sitten lähtevänsä häntä viemään. Mutta ruu­

mis nousi istumaan ja alkoi kiittää kirk­

kaalla äänellä Jumalata, kun Jumala antoi hänen tulla vielä takaisin maail­

maan. Hänelle oli näytetty, miten iha­

na paikka se taivas oli ja helvetti hir­

muinen. Tämä hänen takaisintulonsa oli muillekin sanoma Jumalalta. Äiti eli vielä kolme vuorokautta ja kiitti Juma­

lata, että sai muuttaa taivaan kotiin.

Tämä äidin ihmeellinen kuolema ja puhe taivaasta jäi isälle elämän iäksi sellaiseksi kokemukseksi, että hän oli elämänsä hyvin uskovainen. Lapsille­

kin hän opetti iltarukouksen ja sunnun­

taina pidettiin jumalanpalvelus kello kymmenen. Siinä luettiin saarnakirjas­

ta saarna, laulettiin virsiä ja rukoiltiin.

Sen jälkeen me lapset saimme lähteä leikkimään. Kyllä Jumalan sanalla sil­

loin oli ihmeellinen voima, että se py­

syi isän mukana koko hänen elämänsä

ajan. Aina hän kiitti siitä, että sai olla uskossa ja kerran muuttaa autuaitten maahan äitinsä ja isänsä luo.

O rvon m uistoja

Paljon isä kertoi lapsuudestaan orpona ja varsinkin, kun äitipuoli tuli taloon.

Heitä oli kaksi lasta, Eeva ja hän Heik­

ki. Nuorempi, Eeva sai usein piiskaa, mutta kun äitipuoli oli pahalla päällä, hän karkasi mehtään piiloon ja oli siel­

lä niin kauan, kun isä tuli kotiin ja äiti­

puolikin oli jo leppynnä. Mutta Eeval­

le se oli raskasta, ja hän kuolikin keuh­

kotautiin 18-vuotiaana.

Elämä oli muutenkin hankalata. Ei ollu minkäänlaista kauppaa, mutta ei '4:- -

ollu rahaakaan. Joka vuosi käytiin Kokkolassa ja vietiin sinne suuri mää­

rä puuta. Sitä sanottiin telekaks. Toiset veivät potaskata eli koivuntuhkaa, jota poltettiin kovista koivupuista suuressa kuopassa. Niillä vaihdettiin Kokkolas­

ta vuoden suolat. Jos rahaa jäi, joku toi huivin tai retonkisen puserokankaan.

Ei sen kummenpata ollu.

Kaikki tehtiin ite kotona. Kasvatet­

tiin liinat ja pellavat. Ei ollu öljyä eikä tulitikkuja. Takan pielessä oli pikku­

nen pihti, jossa paloi päre. Kun isänisä oli tuota Saarijärven kirkkoa tekemäs­

sä ja joutui olemaan yötä pois kotoa, eivät tahtoneet osata lyyvä tuluksilla valakeata. Silloin ottivat iltasella män­

typuita, joista tuli kovasti hiiliä ja hau- tasivat tuliset hiilet porroon, ja aamu­

sella heitä oli monta puhaltamassa nii­

hin hiiliin, ja toiset liehtoivat päreillä.

Ja niin saivat valakean.

Ei siihen aikaan parempata osattu toivoakaan. Esimerkiksi perunoita ei ollu ollenkaan. Kaski poltettiin ja vil­

jeltiin palonaurista, joka oli väriltään punasta ja imelätä. Ajat olivat todella ankeat. Isä kertoi, kuinka monena vuo­

tena peräkkäin oli kova näläkä. Hän kertoi olleensa kuuvennellatoista ja paimentaneensa lehmiä Kalajärven rannalla. Oli pääsiäisen aatto ja niin kuuma ilima, että ihhoa poltti ja leh­

mät makas siinä järven hengessä. Hän kahto kannon kolloon, ja siellä alako liikettä. Kolosta tuli monta käärmettä, ja hän tappo ne. Ja kun hän tuli leh­

mäin kanssa kottiin, olivat tekemässä ohraa pellolla. Kesä oli niin aikasessa, mutta heinäkuussa tuli niin kova tala- vi, että Mahlunjärvi oli kokonaan jääs­

sä. Ja sen yli ajettiin hevosilla kirkolle.

Pärevanteet pettuleivän ym pärille Näistä nälkävuosista isä muisteli, kuin­

ka äetpuol leipo sellasta leipää, johon pantiin pettua ja kiven päältä jäkälätä eli kauskua. Isänisä oi tehny pärreistä vanteita, että leivät pysyivät koossa, kun niissä ei ollu yhtään viljaa. Ne oli­

sivat haprautensa takia hajonneet.

Isä kertoi sairastaneensa silloin ve­

ritautia ja olleensa hyvin heikkona.

Hän olisi varmasti kuollut, ellei serkku Ähtävältä olisi tuonut hänelle suurta ruisleipää. Hän piti sen omassa talles- saan ja otti siitä aina pienen palasen kerrallaan ja näin pääsi vähitellen vir- kumaan. Iso asia oli myös se, että heil­

lä oli hyvä nuotta, jolla saatiin kalaa.

Ilman sitä ei heilläkään olisi selvitty hengissä.

Vellihoitoa

Kerjäläisiä kulki paljon ja heitä nään­

tyi tielle. Näitä uupuneita vietiin Man­

nilan riiheen saamaan vellihoitoa. Siel­

lä keitettiin pettuvelliä. Liekö ollu mil- lonkaan maitoakaan. Tapana siihen ai­

kaan oli, että hautaukset toimitettiin aina pyhäaamulla, mutta nyt täytyi pappien haudata myös arkena, koska ihmisiä kuoli niin paljon. Suomessa kaikkiaan n. 3700 noina kolmena näl­

kävuonna.

Keisari oli antanut käskyn, että Rii­

himäen rautatietä piti rakentaa Pieta­

riin, ja hän antoi sen edestä sitten vil­

jaa Suomelle. Näin nälkäaika alkoi vähitellen väistyä.

Kyllä isän aina muisti lapsille pu­

hua siitä, miten hirveätä oi nähä nälä- kää.

- Muistoapa lapset aena siunata lei­

pä ja kunnioittaa sitä. Jumala voi ottoa leivän pois. Leipäkor voijaan nostoa korkealle.

Kosiom atka - perheen perustam inen

Kylällä oi Kolanter-niminen mies. Sil­

loin kun paikkakunnalla ei ollut töitä, se lähti Pohjanmaalle niittämään hei­

nää, siellä kun oli suuret niitut. Men­

nen tullen Kolanter oi yötä Savola-ni- misessä talossa, jossa oi kaksi tytärtä, Hanna ja Miina. Se hyväksy sen Mii­

nan ja puhu aina isälle: ”Kuule Heikki, laitahan kerran ihtes siihen kuntoon, niin minä lähen puhemieheksi” No,

kun aikansa puhu, niin isä alako rei- loamaan ihteänsä suluhaseks.

Isä teetti itellensä oikein hienon turkin lampaannahasta ja mistä lie saa- nu siihen aikaan verkaa päälliseks. Se oi niin kaunis, että oikein väläkky.

Kiharaisesta siperianlampaanvillasta oli suuri karvakaulus. Lisäksi isä oi teettäny uuven verkapuvun ja suutaril­

la saappaat.

Komea oi laitareki ja komeat olivat valjaat mäkivöineen, joissa oi paljon komistavia pislaita. Ja sitte sitä Kolan- terin kanssa lähettiin. Äiti oi ollu mä- nössä toisten tyttöin kanssa kyllään.

Kolanter oi kuskipukilta huutanna:

"Miina, tule nyt takasi!” Toiset tytöt olivat sanoneet, että nyt männöö sulu- hasia. Kato, miten komia oriki sillä on!

Ruunahevonen se kyllä oi, mutta ko­

mean näköstä muuten, kun Heikki istu reen perässä ja ajaja kuskilla. Lakkikin oi Heikillä nii komia kuin herroilla.

Kosimareissu tapahtu syksytalves- ta ja pääsiäisenä oli sitte kihlajaiset.

Kihlat oli ostettu pääsiäismarkkinoil- ta, ja samalta matkalta ostetut kyntti­

länjalat ovat minulla vieläkin rakkaa­

na muistona.

Perhe kasvaa - työtä ja touhua Häitten jälkeen alkoi sitten raskas työnteko. Peltoa oli vielä vähän, ja ta­

lossa olivat syytinkiläiset hoijettavana, ja lisäksi piti antaa voita ja viljoja pa­

pille, jota sanottiin kappamieheks. Äet sano, että sinne ne män, mitä moasta

20

H evoskierto, sen ajan "puim uri” . H evosetkin kuvaustauolla. V asem m alla ovat H ei­

kin, vanhim m an veljen pojat K auko ja A arre. Takana seisoo äiti-M iinan entinen palvelija Iso-M iina kunnantalolta kesälom alla. V eljekset K alle ja H annes ham ppu- riihivaatteissa. Paidat olivat aina pitkät, ettei vihneitä m ennyt housuhin. Tyyne ja Tilda ajoivat aina hevosia, että kierto pysyi tasaisena. Takana L yyli U lupanm äki.

tul. Oli kovan raatamisen takana, että saatiin peltoa lisää ja karjaa.

Lapsia syntyi, niin ettei ihan ollu kahta vuotta väliä, yksitoista kappalet­

ta. Kyllä sillä äijillä mahto olla touhua, kun pit hoitaa lapset, olla isän mukana pellolla ja vielä pajassa pyörittää pa- lettaa. Isä nimittäin harjotti sepän am­

mattia maanviljelyn ohella. Siitä saa­

tiin vähän rahaa.

Isä oli todella monitaitoinen mies.

Kun siihen aikaan ei ollu nauloja, niin isä tek esimerkiks kaikki veneennaulat ja isot rakennuksilla tarvittavat rätsi- naulat, jotka olivat pitkiä ja kantikkai- ta.

Siihen aikaan oli tapana, että kun joku kuoli, niin arkut tehtiin kotona.

Isä teki myös niihin naulat, mutta aina hän jätti yhen naulan muistoks pajan oven päälle, että ties, monetko arkku- naulat hän oli tehny.

Tähän pajaan kuolema liittyi jolla­

kin tapaa, niin että ihmiset pelkäsivät siellä kummittelevan ja kulkivat yhes­

sä sen ohi suurella sakilla. Kerranpa poikaset huomasivat, että rannasta oli tulossa arkoja naisia ja keksivät, että kun nämä ovat kohdalla, niin yksi ru­

peaa takomaan ja toinen pyörittämään paletta. Näin tehtiin. Joutuin hyppäsi­

vät pihalle kahtomaan. Mikä huuto ja meno! Akat oi siepanna huivit kätteen, etteivät vaan jää jälelle, kun pakenivat.

Kun kykenin pyörittämään paletta, olin usein isän apuna ja näin, kuinka isä käsitteli rautaa. Minä ihmettelin, miten sukkelaa se rauta taipui isän kä­

sissä, kun hän teki esimerkiksi puusan- koihin vanteet - eihän muunlaisia äm- päreitä ollukaan. Ensin raksi, sitten koukut, mihin sanka laitettiin. Ja niin yks’kaks oli ämpäri valmis käyttöön.

Kerran oltiin riihellä. Pihalla oli suuri kehä, jossa hevoset vetivät ko­

netta. Yht’äkkiä putos lattialle kolme­

na kappaleena suuri ratas, joka antoi vauhdin muille koneille, esimerkiksi silppurille. Nyt tais jäähä riihi puimat­

ta. Mutta isä meni vanhemman veljeni kanssa pajaan, juottivat osat kiinni, ja niin työ jatkui.

Heinänniitossa tarvittiin viitakkei- ta. Isä ne terotti. Terä ensin ahjoon, hakkas sitä välillä suurella vasaralla, taas ahjoon ja anto tulla tulipunaseks.

Sitten pani pitkään vesikaukaloon ja välillä kahto väriä, tuliko parraaks kova ja terävä.

Kun tultiin pajasta pois, äiti oli yleensä valmistanu isälle kahvit. Pöy­

tä, jonka ääressä juotiin on mahotto-

man pitkä. Leveys oli kaksi lautaa, teh­

ty suuresta puusta ja se oli ainakin kuu- si-seitsemän senttiä paksu. Leivottaes­

sa kansi käännettiin aina nurin. Äitin oli hyvän leivän leipoja. Riihikuiva ruis, hyväks puhistettu.

- Ei sitä syyvessä paljon särvintä tarvittu. Se oi niin makkeata ja hyvää, että vieläki ves tulloo kielelle, ku sitä muisteloo.

O m an lapsuuteni nälkävuodet Olen minäkin elänyt aikana, jolloin kerjäläisiä kulki paljon, eikä oikeata leipää ollu läheskään kaikilla. Vapaus- soan aikana kuoli ihmisiä nälkään, mm. sotavankeja, kun vilja-aitat, var­

sinkin Etelä-Suomessa, oli poltettu, ja viljamakasiineja oli muutenkin vähän.

Minä täytin elokuussa neljätoista vuot­

ta, kun talvella oli sota. Monet söivät pettua. Elintarvikehuolto oli vielä ko­

vin heikkoa. Ja vaikka viljaa olikin, niin moni oli niin kova, että antoi sitä elukoilleen. Kaurat hevosille, vaikka niitä olisi saanut jauhattaa ihmisille petun sekaan.

Kyllä sukulaiset, kummeja myöten, kaupunkiloista kulkivat maalla kyse­

lemässä viljaa, jos vähänkin tiesivät tuttuja olevansa. Kerran meille ilta­

myöhällä, kello oli jo yli kymmenen, saapui yheksän pahasta lasta, yksi poi­

ka vähän isompi. Olivat kiertäneet ky­

lällä, mutta mihinkään ei otettu yöksi.

Vaasasta asti olivat tulleet kerjäten.

Koko päivän oli kulkenu kerjäläisiä ja pyytäjiä. Kaikki leipä oli annettu. Isä, joka oli kovan nälän nähny, sano, että kettää ei panna syömätä maata. T a l k ­ kunoitahan meillä vielä on, ja käski tekemään talakkunapuuroa niille lap­

sille.

- Mänkeä lypsämään lehmät uu- vestaan. Ne on illalla lypsetty, kyllä niistä näin myöhällä maitoa sen verran tulloo, että nuille lapsille.

Ja niin saatiin herutettua, että lap­

set söivät talkkunapuuroa maijon kans­

sa. Ei rengännä nälissään ruveta nuk­

kumaan.

Ei siihen aikaan ollu liikoja patjo­

ja, kun sängyssäkin oli vain olet. Niin toivat sitte olokikuvon siihen lattialle, vähän lakanoja ja tyynyjä. Peitteeks jotakin vilttiä. Siinä rivissä ne sitte yönsä nukku. Aamulla oli sitte leipää­

kin, kun äiti oli aikaseen noussu leipo­

maan, ja niin lapset saivat evästäkin mukaansa.

Meillä ei tehty niinkuin monessa paikassa, että panivat viljan piiloon ja myivät sitten kovalla hinnalla. Poliisit kävivät kaksi kertaa tutkimassa ylä- ja alakerrat, kaikki nurkat. Yleensä jätti­

vät niin vähän, ettei ollu eholtaan syy- vä itekään. Isä sano, että sen verran on pantava piiloon, että on antaa ruokaa kerjäläisille.

Meillä oi pikkunen lammasnavetta eikä sen päälle mistään kulukua. Otet­

tiin laipiota vähän matkaa pois ja sinne

pistettiin jauhopusseja. Kyllä näläkä oi kova. Kaupassa ei ollu muuta ku pape­

ria, puuöljyä, tärpättiä ja hieromaroh- toja. Siilon ne omatekoset kynttilät oli­

vat arvossaan, kellä oli varaa niitä tehä.

Tiedän paikan arm ahan - lapsuus- kotini

Tupa meillä oli mahottoman suuri. Pit­

kin seiniä oi sängyt, joissa me lapset nukuttiin. Isän ja äidin mentyä kam­

mariinsa ei me lapset vielä maltettu mennä nukkumaan. Oltiin uuspiilosta, sokkosilla ja mitä millonkin, niin että tuvassa käv aika kuhakka. Yleensä pi­

meätä pelättiin, mutta ei leikittäessä.

Usein yöksi jäi naapurinkin lapsia. Jos yöllä heräsin, pelekäsin yön ääniä, kun jokainen kuorsas eri tavalla.

Vanhin veli piti aina iltarukouksen.

Joku tuttu kuten Levolle laske Luoja­

ni, armias ole suojani, aamulla jollen nousiskaan. taivaaseen tullos nouta­

maan. Jokainen luki sen ääneen, perin­

nön piti jatkua nuoremmille. Ja kyllä sitte uni kelepas!

Aamusella äiti tuli tupaan aikaseen, nousi uunin päälle aukasemaan peitit, suuret kuin pullapeltit. Äiti herätti aina lapset laulamalla jonkin aamuvirren.

Äidillä oi hyvä muisti ja kaunis ääni.

Sitte me lapset noustiin kahville. Ei­

hän se oikeata kahvia ollu. Joka talos­

sa oi sumppipata, jossa sumppi eli po­

rot ensin keitettiin. Sitä pantiin kahvi­

pannuun ja sitten vähän kahvia. Paljon säästy myös, kun pantiin sumpin se­

kaan rukiita ja sikuria.

Äijillä ja isällä oi oma kammar n.s.

pienkammar. Tytöillä oi pitkäkammar ja sitte vieraskammar eli sali, jossa oi Nikkar-Hirvosen tekemä kaunis pii­

ronki, pöytä, pyöreä kukkapöytä ja pit­

kä kapeista laudoista tehty istumasoh- va, jossa monivärinen viltti. Kaksi kei­

nua keskellä lattiaa ja omatekoset ma­

tot tiukasti vierekkäin. Kaikki tehtiin ite. Punaset keinutuolinmatot, niin kuin tonttulakit, oi topattu pehmosiks.

Monenväristä oi koukutettu koristeeks.

Muissa huoneissa ei sänkyjen lisäksi ollu kuin joku tuoli ja pöytä. Vanhem­

pien kammarissa oli lisäksi Hirvosen tekemä pieni piironki.

Kangaspuitten äärellä

Kyllä äitini täytyi olla ahkera, kun hän kaiken kutoi suurelle väelle. Koko miesväelle pukukankaat: lampaanvil- lakude, johon oli kierretty pumpulilan- ka, että siitä tuli vankka. Yksi puku

Ellun Sohvin arkiasu

- käyttöpusero oli suora, pahviset, kan- nalliset jo k a -a rjen nap it - ham e tehtiin viidestä kappaleesta - vörkkeli oli pys- tyraitainen kolm iosainen - etukappale suora, takakappaleet vinotetut.

vuodeksi. Kyllä sitä piti paljon paika­

ta.

Aikasin keväällä pantiin leninki- kangas puihin. Äitini, hyvänä kutoja­

na, teki ristikirjasta kangasta, sinistä ja Valkosta naisväelle. Lapsille oi puna- nen pohja, jossa kolme pientä valkois­

ta juovaa. Kyllä se oi olevannaan kau­

nista, kun yleensä oi harmaata ja mus­

taa. Enimmiten me lapsetkin oltiin hy­

vin harmaita. Tummassa ei näy niin lika, sanoivat aikuiset.

Viim einen piiskuu

Vanhemmille ei koskaan saanut panna vastaan. Kova kuri oli lapsille joka paikassa. Vihta oi aina oven päällä pelekona. Pienistäkin asioista saatiin piiskaa. Varsinkin poikain kesken usein tul rähäkkätä, ja seurauksena oli piiskaa.

Tyyne-sisko oi jo sen verran iso, että pääs kävelemään ja osas puhua.

Äiti keitti velliä. Pata oli täynnä ja ru- pes menemään yli, kun alako kiehua.

- Tuopas Tilta pian kuppi!

Minähän olin sukkela ja nousin tuolille, otin kupin, hyppäsin alas, mutta kuppi tulikin eellä ja särky, uus hyvä kivikuppi.

- Nyt minä annan piiskat. Oisit tuonna varoten, pannu kupin ensi tuo­

lille ja sitte vasta ite perässä.

Pieni piiska otettiin varpuluuvasta, mutta siilon Tyyne sano, että Tiltoa ei piiskata. Tyyne itki ja otti piiskan pois.

- Piiskaa äet minua!

Äiti käski nostamaan vähän me- konhelemoa, että hän vähän rivautti, mutta Tyyne sano, ettei äiti osaa piis­

kata, isä vain osaa ja vei äijin käestä risua, niinkuin pientä kukkaa isälle. Isä otti hellästi pienen tyttönsä syliinsä, hyppyytti polvellaan ja sano, että ei­

hän isä Tyyneä piiskaa, eihän Tyyne oo mittää pahhuutta tehnykään.

Siihen meijän piiskuu jäi, eikä meillä vihtaa sen koonta käytetty.

Lapset työssä m ukana

Lasten myös piti olla ahkeria. Jokai­

sella oi oma nimikkolehmä ja -vasik­

ka.

- Mänkeäpäs ottamaan omille leh­

mille heiniä.

Ja niin piti pienestä olla pusikoissa keräämässä lehmän illallista. Niinpä minäkin ahkeroin ruokaa omalle Tuo- mikilleni. Mutta yhtenä syksynä se teu­

rastettiin. Nahasta piti tehä kenkiä.

Siellä se riippu tallin kinterorressa ja minä kävin harva se päivä lypsämässä nahkaan jätetyistä vetimistä, veet sil­

missä.

Tyynen lehmä oi pieni tummanrus­

kea Lystikki. Aina Tyyne vei sille kä­

dessään jotakin, ja minun koulussa ol­

lessani Tyyne oli navetassa sen luona ja anto sille salaa perunoita ja millon mitäkin. Kun Lystikki pani nukku­

maan, pani Tyyne pienen olkitukon sen selän taakse ja nukku siinä. Ei kerrottu kenellekään.

Kun Tyyne oi jo mukana, ja lehmiä haettiin iltasella metästä, niin Tyyne kuiskas lehmänsä korvaan, että nyt mennään, Tyyne edellä ja Lystikki pe­

rässä, johonkin hyvään paikkaan vielä syömään. Jutun älysivät toiset lehmät ja perässä. Tyynellä oli itku, kun ei

pystynyt niitä paimentamaan

Ei sitä saanu niinkuin lapsena olla.

Esimerkiksi heti, kun tuli koulusta, sa­

nottiin

- Haepas Tilta puita ja lämmitä kammari.

- Käypäs riipimässä lehtiä sian ruo­

kaan.

- Hae heiniä lehmien hauvevetteen.

Siihen pantiin lisäksi vähän jauho­

ja ja suoloja. Minä aina ajattelin, että se on lehmien teetä.

Siihen aikaan ei ollu vielä timmoa eikä apilata. Oli vain luonnonniittyjä.

22

Niille oli pitkä matka, ainakin kolme kilometriä. Soudettiin järven yli, eväät oli mukana. Lapset olivat heti haravoi­

massa kun kykenivät. Heinät pantiin karholle, kierrettiin pyöreään ympy­

rään ja köyhittiin aurinkoon kuivu­

maan. Yöks köyhittiin karholle ra ­ koon, ettei yökaste kastellu. Taas aa­

mulla levitettiin kuivumaan. Iltaan mennessä ne ajettiin latoon. Jos rivaut- ti vettä, oli niitä välillä köyhittävä.

Lapset haravoivat jälkiä, piti tehä nuuka työ. Pienetkin ripposet talteen.

Syömäänkin mennessä veettiin harava- ta perässä. Sanottiin, että kyllä siitä aina niin paljon haravaan kertyy, mitä lammas syö.

Kaura- ja ohrapellolla oltiin heti leikkaamassa, kun pystyttiin sirppiä käyttämään. Leikkuu-urakaksi annet­

tiin aina kökkö tai kaksi. Jos teki enem­

män, isä antoi jonkin pennin. Pennillä sai jo rinkulan.

Perunanotossa oli myös urakkane- likot kaivettaviksi. Ylimääräisistä isä maksoi. - Sellanen himo sitä oli lapsil- laki rahan perrään, että kyllä sitä niin kaivo, että ihan meinas neäntyä.

Suurella ahkeruuvella ja tarkkuu- vella sitä mentiin eteenpäin. Aluksi oli vain perunamaa, mutta sitte oi jo 25 hehtaaria viljeltyä minun aikana. Koti oli silloin kuin kauppapuoti. Joku haki heiniä, toinen oli vailla kauroja, kol­

mas jauhoja jne. Voit ja maijot myö- tiin kotoa. Tällä keinolla ei ollu puu­

tetta. Isä antoi jokaiselle pikkusen ra­

haakin, mutta oltiin tarkkoja, ja se vie­

tiin pankkiin korkoa kasvamaan.

Kevään riem uja - paim enessa Karjaa oli paljon. Lehmiä oli kymme­

nen lypsävätä, hiehoja ja mullikoita pari kymmentä. Suuri ilo lapsille oli, kun karja päästettiin kesäkuun ensim­

mäisenä päivänä pihalle. Lehmät arva- sivat, kun kello tuotiin navettaan. Kun isot ovet avattiin, niin voi miten ne heilu ja ammu. Ja härkä mölis. Ei mei- nannu millään saada perräimiä auki.

Siinä oi mukana enskertalaisia mullikoita. Muutaman kerran ne ensin hyppäs ja sitte jäivät seisomaan jalat levällään kun semmonen sotkunränk- ky. Niitä piti ihan vängällä vetää pihal­

le. Siellä alako kova tappelu, mikä leh­

mä sais pitää johtoaseman. Me Tyy­

nen kanssa pienillä piiskoilla lyötiin siihen väliin, kun ne oikein tuppas päi­

tään yhteen. Aina johtolehmä eli kel­

lokas löyty. Sitä sitte toiset seurasivat / koko kesän.

Paimenessa Koleniemen kankaalla meillä oi Tyynen kanssa veikeätä, kun kallio kääntyi iltapäiväauringolle, ja aikansa metässä kierrettyään, lehmät rupes siinä huilailemaan. Me noustiin isolle kivelle ja laulettiin:

Kaukaa kuuluu kumaellen ääni kirkonkellojen.

Tuota tarkkaa säikähellen mailla paimentyttönen.

- Yhen ainoan kerran sen jäläkeen oon kuullu tämän laulun kirkonmenos­

sa ratiosta.

Pimpula

,

Jäi toiset aamulla nukkumaan. . . Joskus naapurin lehmät tulivat vas­

taan. Lehmät panivat kielet pitkälle, mölähtelivät rumasti ja työnsivät maa­

ta hirveästi. Näyttivät näin kommeut- taan. Joskus meinasivat puskea, mutta yleensä kävelivät ohi, tunsivat tutuk- seen.

Koskaan lehmät eivät eksyneet. Ne osas polokusa, vaikka me ei tiijetty, missä oltiin. Aikuiset käskivätkin aina seurata lehmiä. Joskus ne kiersivät kaukanakin ruuanhaussa, mutta kun tuli iltapäivä, niin ne lähtivät kotia koh­

ti.

Joskus kun ei ollu paimenta muka­

na eikä niitä alakanu kuulua, niin mo­

nesta paikasta alko kuulua huhuiluja.

- Kui lehmiä kottiin, kui kuuii!

- Tääs, tääs tänne see!

Järven toiselta puolelta kuului Muittarin Hiliman hyvä-ääninen hu­

huilu. Ja toisella puolella järveä oli Ameriikassa ollu naapuri, joka huhuili näin:

- Tääs, tääs tänne tuu-uuu!

- Myö aina matkittiin tätä Kustu- Ievaa.

Lampaita huudettiin:

- Tuku lampaita kottiin, tuku, tuku, tuu-uu!

Vasikoita näin:

- Ptruu vasikoita, ptruu vasikoita kottiin ptruu-uu! Ptruu juomaan, ptruu- uu!

- Kyllä ne isossakin hoassa voan kuulivat ja tulivat hypyllä, ku tiesivät soavansa sitä alasmaitoa juuvakseen.

01 kaikkea sellasta, mitä ei nykyai­

kana oo.

Nauhalta kirjoitti Sinikka Pohjonen