Sisällys
TAIKASANA ... 3
LAPSET, HERRAN LAHJAT ... 4
TYÖTÄ, TYÖTÄ, TYÖTÄ ... 13
RUOKAA JA VIERAANVARAISUUTTA ... 17
VIISAUTTA JA ELÄMÄNTAITOA ... 23
SUURET LUULOT ... 32
KIERTOILMAUKSIA JA SANONTOJA ... 34
AIKA ... 40
RISTIRIITAISUUKSIA JA VERTAUKSIA ... 43
USKOMUKSIA JA ENNUSTUKSIA ... 46
KYLÄLTÄ LAINATTUA ... 51
MUITA MYÖHÄJUNALLA TULLEITA ... 59
TAIKASANA
Olisipa taikasana, jolla saisi ihmeitä aikaan - jos nyt ei ihan kuuta taivaalta, niin pieniä hämmästyksen aiheita kuitenkin. Jo alle kouluikäisenä tajusin kotimaisen hokkus pokkuksen voimattomuuden. Lukemaan opittuani tutustuin ”Tuhannen ja yhden yön tarinoiden” mahtavantuntuisiin taikasanoihin. Tiedättehän:
abrakadabra, simsalabim ja Seesam aukene. Niiden kanssa järki ja usko ottelivat, vaikka lähtökohtaisesti järki ilman muuta oli niskan päällä.
Mutta minullahan oli oma taikasana, joka tehosi vuorenvarmasti. Sisarussarjassamme oli minua kolme vuotta nuorempi sisko ja seitsemän vuotta nuorempi pikkuveli. Ikähaitari oli minun kannaltani erittäin epämukava, sillä jouduin jo hyvin varhaisessa vaiheessa sisarusteni vartijaksi. Pian kolmikkomme sai työtehtäviäkin suoritettavakseen. Oli itsestään selvää, kuka vastasi siitä, että asiat sujuivat ohjeiden mukaan. Työtä riitti, etenkin kun tiimin muut jäsenet eivät juurikaan piitanneet sen paremmin kurinalaisuudesta kuin askareiden tuloksellisuudestakaan. Mutta kun huusin ”Äet sano”, niin johan alkoi tapahtua. Lausahdukseni kävi taikasanasta.
Nyt sanoja on ollut jo yli kolmisenkymmentä vuotta manan majoilla, mutta yhä hänen sanomisensa kaikuivat korvissani – niissä on voimaa! Äitini käytti jokapäiväisessä puheessaan runsaasti edellisten sukupolvien viisauksia, kyläläisiltä kuulemiaan nasevia ilmauksia ja itse muotoilemiaan sanontoja. Osan olen jo unohtanut, mutta mieleeni juolahti raapustaa muistiin ne kultajyvät, jotka vielä ovat jäljellä aivojeni lokeroissa.
Sen, mitä ”äet sano”, kirjoitan alkuperäiskielellä eli eteläsavoksi kotikyläni puheenparrelle uskollisena.
Pyydettäessä voin suomentaa.
LAPSET, HERRAN LAHJAT
Äidin sanavarastoon kuului myös lastenloruja, ja muistan jotkin niistäkin. Kuten kaikki lapsia hoitaneet tietävät, on hoidokkeja silloin tällöin viihdytettävä erilaisilla tempuilla. Viihdytystilanteessa äiti saattoi loruilla seuraavasti:
Nui sika suota käö, klinksis klonksis, klinksis klonksis.
Kipi kapi, kipi kapi kangasta juoksoo.
Kipi kapi, kipi kapi kottii tulloo.
Samalla hän klinksitti ja klonksitti, kipitti ja kapitti lapsen jalkoja. Tai sitten otettiin avuksi ilman elävä:
Haokka kiitää, lentää, laolaa,
tekkee pessee tuoho noe, kups, kups, kups.
Kädellä kiidätettiin haukkaa ja pesäpaikan löydyttyä kutitettiin lasta siitä.
Isompien lasten loruihin ei liitetty mitään oheisliikkeitä. Äiti kai uskoi niiden kohdalla vakaasti pelkkään sanan voimaan. Pari niistä kuului mielestäni sarjaan ”en ymmärrä, miksi viihdytystarkoituksessa lapsille luettiin niin surkeita loruja”. Vai voisiko näitä jotenkin puolustella? Toinen kuului näin:
Oli ennen ukko, akka, oli kirjava kananen, muni kirjavan munasen.
Muna vieri hiillokseen.
Ukko, akka itkemähän, muu pere murehtimahan.
Mutta toinen isompien lasten loru vasta surkea olikin:
Tii, tii tikanpoeka kylövi tielle naorii.
Tul paha paemenpoeka söe sen tika naorii.
Tikka se itkeä tillitti, ja paemenpoeka naoro.
En ymmärtänyt silloin - enkä vieläkään - miten paimen kehtasi nauraa varkaudelleen ja toisen pahalle mielelle.
Aivan toista maata oli kepeästi soljuva ”Onnimanni”, sanaleikki, joka jäi alkusointujensa vuoksi helposti mieleen. Siitä lienee muitakin versioita, mutta äidin sanomana se kuului seuraavalla tavalla:
Oli ennen Onnimanni, Onnimannista matikka, matikasta maitopyörä, maitopyörästä pytikkä, pytikästä pöytäristi, pöytärististä ripukka, ripukasta rintasolki, rintasoljesta sopukka, sopukasta suomen kieli, suomen kielestä kipinä, kipinästä kirjanmerkki, kirjanmerkistä meteli, metelistä meijän herra, meijän herrasta hetukka, hetukasta heinäkelkka, heinäkelkasta kekäle, kekäleestä kenkäharja, kenkäharjasta rapukka, rapukasta raijanhaara, raijanhaarasta harava, haravasta hangonvarsi, hangonvarresta vatikka, vatikasta Onnimanni j.n.e.
Äidin oma hankaluus oli r-vika. Vaikean äänteen harjoitteeksi hänelle oli opetettu seuraava loru:
Markkulan Torkkulan törkykorsun nurkassa tervattu kärrinrumpu.
Kun hän sitten salaa aitan takana yritti harjoitella, niin toiselta nurkalta kurkisti velimies ja nauroi – ei yhtään naurisvarasta parempi koltiainen. Kovin ystävällismielisiksi ei voi sanoa niitäkään hokuja, joilla toisiamme kiusoittelimme.
Tyttötyrsä, siankärsä sikolätin lämmittäjä
oli selvästi sukupuolirajoitteinen. Monesti olin lähes itkun partaalla, kun isoveli minulle lorua lällätti. Yritin kostaa käyttämällä muita tietämiäni hokuja, kuten
Syö rieskoo riäpäsuu,
kukapaha sinut leivälläkkää elättää.
tai sitten uhkasin:
Puks mahhaa, kuole milloin tahhaa.
En tu haotajaessii.
Aivan varma en ole, mutta vahvasti epäilen äidin välittäneen nämäkin viisaudet meille edellisiltä sukupolvilta.
Siitä se tie Turkuu männöö, rohkaisi äiti vasta-alkajia, jotka olivat jo tahoillaan ottaneet ensi askeleet ja tarvitsisivat uskoa jatkamiseen. Siitäpä taival äidilläkin alkoi, kun hän yritti muovata meistä jumalisia, lakia kunnioittavia ja työtä pelkäämättömiä kansalaisia. Kaikki edellä mainitut ovat ominaisuuksia, joille ei enää
juuri ole kysyntää: kenenkään ei tarvitse enää pelätä Jumalaa, lainkunnioituksen sijaan hyödyllisempää lienee lainkierto, eikä työn ahnehtimistakaan hyvällä katsota.
Mutta entäpä jos päivittäisin äidin opit vähän paremmin nykyiseen maailmanmenoon sopivammiksi: elä niin, ettei tarvitse pelätä ketään, kierrä lakia laillisesti ja jätä työtä vähän toisillekin, kun sitä ei tahdo kaikille riittää.
Äiti itse oli hurskas, lakia noudattava sekä työteliäs ja edellytti samaa muiltakin. Sitä, oliko komento kova, en tiedä, sillä minulla ei ole vertailupohjaa. Näin jälkeenpäin arvioiden vähän tuntuu, että lakia meillä kyllä oli riittämiin, mutta evankeliumia olisi voinut tarjota hivenen enemmän. Äitienpäivänä olin jotenkin hämmentyneenoloinen, kun toisten mukana suu selällään lauloin ”- - niin hellä on ja lämpöinen”. Varmasti äiti olikin. Ehkä hän ei vain osannut viestiä hellyyttään minulle tai sitten vastaanottimeni oli rikki.
Kyllä äiti meistä huolen piti eikä ollut mitenkään ennalta arvaamaton. Tasan tarkkaan tiesimme, mitä mistäkin seurasi. Oli aivan oma vikamme, jos uhmasimme syyn ja seurauksen lakia. Ja vaikka hän sanoikin
Kun emä tapetaan ja pentu otetaan, nii pennusta tulloo just’ samanllaene ku emä,
ei hän ilmeisesti luottanut yksin perimän voimaan. Niin voimallisesti hän ryhtyi meitä manipuloimaan haluamaansa suuntaan. Kai hän piti omia asenteitaan ja tapojaan varsin hyväksyttävinä ja oikeina, suorastaan mallikelpoisina, ja toivoi niitä jälkeläistensäkin noudattavan.
Kaikesta huolenpidosta huolimatta tautisina aikoina sairastuttiin, ja edessä oli lääkkeenotto. Kuten tunnettua, se saattaa olla hankala toimenpide, mutta meillä ei nokka kauan tuhissut.
Ota nyt vua, yks’ kielenpittuus matkoo, ol se mitä tahhaa.
Jos määräys ei ollut tehotakseen, tuli perustelu perästä:
Ei hyvä lääke paranna.
Siinä vaiheessa oli lääkkeen parasta hävitä suihin eikä turpiin - ja miksei olisi hävinnyt, kun paha maku kerran oli tehon takeena.
Yhtä suorasukaisesti kävi itse hankittujen niin ruumiin kuin sielunkin kolhujen käsittely. Äiti arvioi nopeasti kulloisenkin tilanteen kokemuksen tuomalla varmuudella. Jos vakavia vaurioita ei näkynyt, asia tuli hoidettua sanomalla
Siitä kohasta tulloo kovemp.
Jos taas oli tulossa iso kuhmu, hän tarkasti sen huolellisesti. Jos iho oli ehyt, äiti meni kamarin kaapille, otti pienen apteekkipullon ja pumpulitupon, kastelin vanun pullon sisältöön ja sipaisi kuhmuuntuvaa aluetta.
Ihme ja kumma: kipu alkoi lientyä ja kuhmu laskea, eikä mustelmaakaan juuri ilmaantunut, ehkä vain kellertävä laikku myöhemmin. Taika-aine oli tärpättiä, vanhan kansan hyväksi havaitsemaa ainetta.
Veriset ”piettävät” äiti sitoi huolellisesti tarkoitukseen varatulla vanhan tyynyliinan tai lakanan kaistaleella;
sota-aikana ei maan sydämessä ollut liiemmin apteekin sideharsoja ja laastareita.
Telminnän ryöstäydyttyä käsistä alkoi tenavalaumasta kuulua ilonpidon sijaan itkua ja valitusta. Jos silloin meni kerjäämään myötätuntoa, sai usein lohdukseen vain melko lakonisia lauselmia:
- Kyllä huima niitä sua, liija huima liijaksii.
- Ei sota sanomita mäne.
Tai sitten kuului se ihan tavallinen:
Itku pitkästä ilosta.
Viimeisen sanonnan äiti jätti aina kesken. Niin suorasukainen kuin hän olikin, oli hän samalla myös varsin siveä suustaan. Ainakin hän valitsi hyvin tarkasti, mitä lasten kuullen sanoi. Niinpä hän ei voinut edes ennustaa sitä, että pitkään naurajasta pieru tulisi.
Valitusasian kanssa oli turha mennä maistraattiin. Jos vähänkin yritti esittää kokeneensa kovia muun sakin taholta, äiti kysyi: ”Mitäs sinä teit ensin?” Harvoin oli haluja jatkaa asian selvittelyä. Vielä armottomammalta kuulosti toteamus
Muijje vijoista kyllä piäset, omistas et.
Ja kaikkitietävään tapaansa hän vielä saattoi jatkaa:
Syitä o sysissä, jos o sepissäkkii.
Ei auttanut lainkaan sekään, jos valitti jonkun haukkuneen. Vastaus oli varma:
Ei haukku huavoo tie.
Yhtä huono menestys oli, jos valitti toisten nauraneen. Silloin kuului seuraava viisaus:
Paremp’ o naoravaa suuhu kahtoo ku itkevää.
Muori oli aivan mahdoton, eikä häneltä myötätuntoa herunut. Nykyviisas antaisi äidille ehkä kympin objektiivisuudesta.
Ja oikein Salomonin tuomion äiti varmasti luuli keksineensä, kun loputtomalta tuntuvan riidan ratkaisuksi julisti:
Se, joka luuloo viisaamp’ olevaa, lopettakkoo.
Sehän tiesi pattitilannetta: jos lopetti, luopui oikeuksistaan, mutta jos jatkoi, tunnustautui tyhmemmäksi.
Kumpaakaan ei hevin tehnyt. Mutta eivät keksinnöt mukulan lannistamiseksi siihen loppuneet. Yritin kavereihin vedoten saada haluamani, mutta turha oli toivo.
Jos toene männee palavaa uunii, pittääkö sinu männä perässä?
kuului kysymys, ja äiti oli järkähtämätön kuin vuori. Tuntui mielettömältä. Eihän tuollaista voi tosissaan kysyä.
Päätin, että viisas ei lähde väittelemään typerän kanssa, ja luiskin tieheni.
Hyvä lukija, sallinet tässä pienen poikkeaman äidistä omaan tyttäreeni. Ehkä tuollaisten mielettömien kysymyksien teko ei olekaan typeryyttä, vaan niin suurta neroutta, etten sitä ymmärrä. Vaikka minulta se lahja puuttuu, olen ehkä saanut olla linkkinä mummin ja tyttärentyttären välillä. Tämä nuorempi neropatti nimittäin kysyi 4 - 5-vuotiaana oikein herttaisesti hymyillen veljeltään:
- Kumman tekisit: söisit neljä jäätelöä vai ottaisit myrkkyä?
- Millaisia jäätelöt ovat? kuului vastakysymys.
- Tuutteja.
- No, sitten söisin jäätelöt.
Sekin keskustelu meni yli ymmärrykseni. Yhtä käsittämätön määräys äidiltäni oli
Aattele nyt, mitä ihmiset sannoo.
Äidin hurskauden ja Raamattuun vetoamisen tietäen oli ihmeellistä, ettei hän ollut paremmin painanut mieleensä Raamatussa olevaa Paavalin lausumaa: ”Te olette kalliisti ostetut, älkää olko ihmisten orjia”.
Tässä muodossa äiti asian luki oman aikansa käännöksestä, jos luki. Vähän epäilyttää.
Kerran pillastuin pahemman kerran näistä ihmisten puheista. Äiti vietti jo leskenpäiviään kirkonkylän yksiössä. Käydessäni hänen luonaan hän alkoi nuhtelevaan sävyyn esittää, mitä ihmiset minusta sanovat.
- Etkö sinä aika vanha ihminen tiedä, että ihmiset puhuvat enimmäkseen paskaa? kivahdin hänelle.
- Elä viisastele, hän nauroi vastaan sen enempää sanoistani välittämättä. Aivan turhaan yritin vakuuttaa, eikä hän edes suuttunut.
Se oli ainoa kerta, kun puhuin äidille ”selvällä suomen kielellä”. On itsestään selvää, että ihmiset puhuvat. Ja kun he eivät tiedä, he puhuvat, mitä luulevat tietävänsä. Huvinsa on kullakin. Minun huvini on kirjoitella tulikivenkatkuisia omia totuuksiani lähimmäisistäni, jopa omasta äidistäni.
Mutta siinä ei ollut enää mitään ajattelemisen sijaa, kun hän uhkasi:
Asetu nyt hyvä ilema aekana, tae keppi ei o lurjus.
Ja missä asioissa kepillä oli sitten varaa ahkeroida? No, jos valehteli, otti jotakin omin luvin tai ei uskonut puhetta. Itse selkäsauna ei nyt niin hirveä ollut, ei hän voimiensa takaa takunnut, mutta sen lieveilmiöt olivat.
Vitsa piti hakea itse, ja jos isoveli oli nurkalla nauramassa, se oli liikaa. Aivan kuin hän itse ei olisi ollut saman kohtelun alainen kolttosistaan tavoitettuna. Edes hiven solidaarisuutta olisi voinut ilmassa leijua. Koko homma kaikkine rönsyineen oli nöyryyttävä, liikaa kenen tahansa omanarvontunnolle.
Monissa sen ajan lapsiperheissä käytettiin ruumiillista kuritusta, mutta useimmiten jöönpitäjä oli isä. Meillä ei koskaan. Kurittaja oli aina se hellä, lämpöinen äiti. Isä kyllä oli juonessa mukana, koskapa saattoi sanoa:
”Sille pittää antoo selekää.” Mutta itse hän ei likaiseen työhön ryhtynyt.
Sen kyllä vanhempani muistivat lukeneensa Raamatustaan, että joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan.
Mielestään he niin ollen olivat oikein rakastavia vanhempia ja tekivät ehdottomasti oikein. Tässähän se mahdottomuus piileekin: uusi tieto oikeammasta tulee vasta sitten, kun on jo tehty väärin. Ja toiseksi: kaikki eivät helpolla luovu pussillisesta hyväksi koettuja vanhoja konsteja. Omat vanhempani selvästi kuuluivat siihen joukkoon. Vuorostaan omat tekeleeni tuskailevat tökeröä menettelyäni heitä kohtaan. Hehän ovat taas se uusi tietävämpi ja taitavampi sukupolvi. Kierre on loputon.
Kyllä äiti kieltämättä oli lapsirakas. Hän vain katsoi velvollisuudekseen, vai peräti tekijänoikeudekseen, saattaa meidät kuriin ja Herran nuhteeseen.
Taisipa muori lopulta herpautua toimessaan, koska pikkuveli näytti pääsevän vähän kuin koira veräjästä. Kun sitten kolmas sukupolvi alkoi pyöriä äidin ympärillä, oli hänellä tietenkin lempeämmät säännöt, ja haltioissaan äiti julisti vanhan viisauden:
Oma laps hoppeeta, lapsenlaps kultoo.
Ne hopeat siinä välissä olivat vain välttämätön paha.
TYÖTÄ, TYÖTÄ, TYÖTÄ
Kylällä kiersi huhu: eräs emäntä olisi sanonut, ”ettei meidän tyttöjen tarvitse töitä tehdä”. Kun juttua meillä päiviteltiin, lausui sisareni ääneen utopistisen ajatuksensa: sanoisipa meidänkin mutsi niin. Siitäkös äiti innostui uhoamaan:
- Minä vielä hauvvastakkii huuvvan, että tehkee työtä.
Uhkaus lienee toteutunut, sillä koko joukko hänen työhön liittyviä sanontojaan kaikuu yhä korvissani.
Äidillä ei riittänyt tehtävänannoksi pelkkä kyseisen työn ilmoittaminen, vaan mukana tahtoi aina seurata saatesanoja:
- Tie niin, ettei tartte parsia.
- Hyvä työ ommaa talloo.
- Heilao ku nuor ihmine.
- Tie ku oma ihmine.
- Tie ja tie terva kanssa.
Lisämääräykset ihmetyttivät ja loukkasivatkin. Minäkö muka olin taipuvainen vitkasteluun? Enkö aina tehnyt niin hyvin kuin taisin? Tarvitsiko huomautella? Eniten mietityttivät sanonnat omista ihmisistä ja taloista. Minä keskenkasvuinenko pystyisin tekemään jotenkin paremmin kuin vieras aikuinen? Eikö työ aina pitänyt tehdä hyvin, teki sen sitten itselleen tai toiselle? Tässä asiassa tyttärentytär ei kyllä ollut samoilla linjoilla mummonsa kanssa. Kerran talkooapuna sain mankeloitavakseni tuttavan pyykit. 6-vuotias tyttäreni seurasi silmä kovana touhua ja kysyi: ”Äiti, eikö pidäkin tehdä paremmin, kun tekee toiselle?” Tyttärentyttärestä polvi näköjään paranee.
Jos lähtö puolestaan oli hidastusvaihteella, kuului heti komento:
Lähe nyt ilema lähtövuosija.
Eikö tuumaustunti olisi riittänyt? Että nyt lähtövuosi, jopa montakin, tarvittaisiin. Vaan miten kävi, jos tulos ei tyydyttänyt tai tehtävä ei kerta kaikkiaan onnistunut? Ei pidä luulla, että äiti jäi sanattomaksi.
Vaihtoehtojakin oli, kuten hommaan lähdettäessä:
- Ei kukko käskien laula.
- Väkiste ku koera mehtää aijjaa, se ei kunto oravata haoku.
- Laeta laps asialle, käö ite perässä.
- Se ol ens kertaa etitty oli tuomio, jos kaivattu kapine ei ollut mukana hakijan palatessa.
Siltä varalta, etteivät kaikki edellä esitetyt huomautuksen riittäneet, saattoi kuulua vielä:
Eläkä ole ku nukkuneen rukous, nuor ihmine.
Viimeisen sanonnan loppua ”… ja juopuneen jumalanpalvelus” ei kuulunut, sillä se olisi varmaan rienannut kirkonmenoja. Eihän nyt juopunut… Olisi ollut häpeällistä sanoa mitään sen suuntaista.
Riuska piti olla. Jos työ vähääkään arvelutti ja äiti huomasi sen, tuli ohje ylähyllyltä:
Ota vua ku härkee sarvista ja tie.
Määräys oli yksiselitteinen, mutta jos vieläkin uskalsi epäillä onnistumistaan, hälvennettiin huoli oitis:
Kyllä työ tekijäsä neuvvoo.
Ei asenteessa ollut mitään uutta auringon alla. Kuten huomaa, työssä oppiminen oli jo silloin kovassa huudossa, eikä sopinut liiemmin toistakaan neuvoa:
Paremmi tekijä työsä tietää ku muantie kulokija.
Laaduntarkkailijan lausunnosta ei sen sijaan kannattanut heti kovin riemastua. Se saattoi nimittäin kätkeä sisäänsä joko kehun tai moitteen:
Työn ku näkkee, ni tekijän tuntee.
Jos oli kyseessä moite, saattoi tulla peräkaneetiksi seuraava arvio:
Siinä o ollu tekijällä peukalo keskellä kämmentä.
Yllättävää kyllä, oli laaduntarkkailijallakin heikot hetkensä. Tekijän itsensä valitettua jotain pikku mokaa saattoi kuulua armollisesti:
Tuhma ei tunne, eikä viisas virka mittää.
Niin myönteinen kuin äiti olikin, hän kykeni arvioimaan työn raskautta suhteessa tekijän voimiin ja puuttui toistenkin asettamiin vaatimuksiin varoittaen:
Elä katkase vasaran selekee.
Ehti äiti silloinkin neuvomaan, jos erehtyi hänen mielestään keräämään liian paljon kannettavaa kerralla.
Silloin kuului:
Kerralla laeska katkasee, viijesti virree juoksee.
Mutta ei turhaankaan kannattanut juoksennella. Jos niin teki, sai tarpeettoman välttämiseksi ja asioiden joutumiseksi oheisen neuvon:
Vie männessäs, tuo tullessas, nii et hukkaa käö millonkaa.
Eihän työ helppoa ole. Ei ollut silloin eikä ole nyt. Se vaatii aikaa, voimia, tahtoa, kärsivällisyyttä ja ylipäätään kaikkea, mitä ihmisestä vain irtoaa. Työn alkuun saaminenkin on joskus tuskan takana. Sen vaikeuden edessä äitikin joutui sanomaan:
Kerihtisi piättömä, jalattoma lampaa. Kutosi alotetu, lopetetu kankaa.
Niinpä niin. Ei tainnut aina lopetuskaan olla helpoin työvaihe, ja jokaisella puuhalla oli omat metkunsa.
Jokin piti saada nopeasti loppuun, ja toista taas tehtiin, kun joudettiin. Jos tekijä kyllästyi työn hitaaseen etenemiseen, oli lohduttaja paikalla:
Vähä päevässä, paljo viikossa.
Niin köntykseksi ei saanut ruveta kuin entinen suutari:
Yks tul, sano suutar lauvantaena.
RUOKAA JA VIERAANVARAISUUTTA
Kotona piipahti silloin tällöin naapureita keskellä arkipäiviäkin. Naisväellä oli käynnin syynä aina jokin pikkuasia, mutta miehet saattoivat viivähtää hetken vain tarinoinnin vuoksi. Jos oma väki oli juuri silloin kahvilla, kutsuttiin naapuritkin mukaan. Jos vieraat kieltäytyivät tarjouksesta vedoten juuri juoneensa tai syöneensä, ilmoitti äiti muitta mutkitta:
Paremp o syönyttä syöttee ku kuollutta viruttoo.
Jos sekään ei tepsinyt, ei äiti enempää maanitellut vaan tyytyi toteamaan:
Se o annettu, mik on tarjottu.
Varsinaiset vierailut tehtiin yleensä pyhäpäivinä, olivatpa ne sitten arkipyhiä tai sunnuntaita. Oli todellisia yllätysvieraitakin. Lomalaiset, kauempana asuvat sukulaiset ja tuttavat tulivat etukäteen ilmoittamatta ja viipyivät jopa yön, kaksikin, kun kerran oli lähdetty ja harvoin tavattiin. Näytti tähtiin kirjoitetulta, että vieraiden ilmaantuessa arkityöt olivat kiireisimmillään ja paikat sen mukaisessa kunnossa. Se ei äitiä haitannut. Hän kuittasi kiireen ja epäjärjestyksen sanomalla vain tyynesti:
Talo ellää tavallaa, vieras kulokee ajallaa.
Tarjoamisetkin saattoivat olla hyvin arkiset – eihän silloin ollut pakastevarastoja emäntää pelastamassa.
Tämänkin äiti sivuutti huolettomasti:
Sitä lintu linnulle, mitä linnulla itellää.
Jos arveli jonkin ruokalajin olevan jo niin vähissä, ettei sitä kannattanut pöytään tuoda varsinkaan vieraiden aikana, ei sekään haitannut:
Vähheekii voe tarjota, muttei tyhjee.
Edellisen sanonnan mukaan eläminen oli etevä keino syöttää ruuantähteet pois kuljeksimasta, sillä kelvollista ihmisruokaa ei missään nimessä pantu eläinten sankoon. Olisi luullut ruuan riittävyyden muodostavan pullonkaulan, kun lisäsuita yllättäen ilmaantui ruokapöytään. Siihenkin hätään löytyi konsti:
Siunatkoot syömää lähtiissää.
Kaiken edellä kerrotun jälkeen on helppo uskoa todeksi, kun äiti ilmoitti mielipiteensä vieraista:
Minä tykkeen yllätysvieraista: sua antoo, mitä sattuu olemaa.
Olisikohan hän tykännyt näistä tämän päivän valtakunnallisista yllätysvieraista. Epäilemättä hän olisi ruuan ja yösijan tarjonnut, mutta sitten olisi voinut kuulua:
Muassa muan tavalla tae muasta poes.
Ja kiireen vilkkaa hän olisi ryhtynyt käännyttämään muslimeja ja muita kunnon kristityiksi – niin kuin me sen mallikkaampia olisimme. Kun joku meistä rötösteli eikä käyttäytynyt jumalisesti, kuittasi äiti asian sanomalla:
Se o vua nimristitty.
Miksemme sano muslimeista yhtä armollisesti, että joku on vain nimimuslimi?
Ruoka ei ole koskaan tipahtanut valmiina taivaasta lautaselle, vaan aina se on jonkun pitänyt laittaa.
Sisarusparvessani on vain yksi minua vanhempi, minun tuurillani tietenkin veli. Sukupuoli pelasti hänet, minua ei mikään. Pikkuveljen syntyessä äiti sai tukoksen jalkaansa ja tarvitsi apurin. Kylällä olevat isommat tytöt olivat vielä huhti- ja toukokuussa koulussa. Minä olin vasta syksyllä sinne menossa, joten joutilaana sain astua remmiin. Muistan vieläkin kauniin, ruusukuvioisen jakkaran, jolla seisoin patoja ja kattiloita hämmentäessäni, kun en muuten ylettänyt. Veli ei olisi edes tarvinnut jakkaraa, sillä pituutta oli vaikka
lyhyemmille jakaa. Ei vain juolahtanut 1940-luvulla kenenkään mieleen, että poikakin olisi voinut auttaa, vanhempikin kun oli. Hän sai kuljeksia miesten mukana, eihän nyt poikaa kauhanvarteen… Nyt lainaan äitiä:
Ei siinä oes tikku pistännä senkää sormee.
Eipä olisi tikkuja tullut senkään vuoksi, että isän tekemät puukauhat olivat todella sileiksi hiottuja, aivan silkkisiltä tuntuvia. Jos on vaikeuksia uskoa, sopii tulla katsomaan: minulla on vielä pari muistona.
Kuten jokainen asiaan perehtynyt tietää, monta on mutkaa matkassa kokkiparalla. Ohjeitten lisäksi äidillä kyllä riitti sopivia kommentteja, olipa ongelma mikä tahansa.
Kun ruokaa tuli vähän reilunlaisesti, hän lohdutti:
Ei ruoka sillä pilalla ole, jos sitä paljon on.
Ruuan oikea kypsyysastekin oli joskus vaikea määrittää. Jos arveli muonaa vähän raa’anpuoleiseksi ja väki jo eteisessä kopisteli, ei kannattanut murehtia:
Ruallaha sikaki lihhoo.
Monihenkisessä taloudessa tapasivat kattilat olemaan pikkukeitoksiin turhan suuria (ja minulle tietenkin liian raskaita). Oli kuitenkin turha valittaa:
Ei se laetojaa itke.
Totta sekin on. Suolan unohtaminen tai sen liian pieni määrä ilmaistiin sanomalla:
Emäntä oes tarttena tikapuut.
Joskus ruuan määrä ylitti äidinkin suunnitelmat. Silloin hän totesi:
Tätä on nyt loestenkii lapsille.
Mitä olivat sellaiset loiset, joilla lapsia on, oli minulle mysteeri. En kehdannut udella asiaa vaan pohdiskelin itsekseni, minkä taisin. Perin juurin juttu selvisi vasta, kun paljon myöhemmin luin selityksen perinnesanakirjasta.
Tiskeissä piti olla tarkka patoja ja kattiloita myöten. Jos niihin jäi jotakin, palaute tuli pikapostissa:
Johan sinulle käö ku entiselle eokolle. Se ei pessy kunnolla pattoosa, sano vua, että ehä se o ku sej jäleltä ja pata paran umpee.
Ei tuntunut uskottavalta. Juttu oli vain tarinaa tyttölätkän pelottelemiseksi. Äidiltä kuulin myös varsin kuluneet ja suurin piirtein tällaiset sanonnat:
- Lisänä rikka rokassa, hämähäkki takassa.
- Suolane ja sakkee o talonpojan makkee.
Minua vaivasi lausumien leväperäinen asenne. Kyseiset epäkohdat olisi pitänyt korjata eikä vain hyväksyvästi todeta niin olevan.
Omat kommenttinsa äidillä oli antaa ruokailijoillekin.
On helppo päätellä, millaisesta henkilöstä oli kysymys, kun äiti huomautti:
Se o ollu ruoka-aekaa kotona.
Senkin voi kuvitella, missä tilanteessa hän sanoi:
Köyhtyvä sua muttei laehtuva.
Jotta elämä ei olisi ollut liian suoraviivaista, oli hänellä toisenkin suuntaisia lausumia syömisen suhteen:
- Syö vähemmä ja ole väkevämp.
- Syömärunttu ei ole riski millonkaa.
Juomisen vaikutuksistakin äidillä oli omat arvionsa. Jos innostuimme latkimaan maitoa niin, että ruokamäärä jäi vähemmälle, hän saattoi armollisesti sanoa:
Hyvä vasikka ellää juomsellakii.
Mutta jos meni kysymään jotain vettä viisaampaa janojuomaksi, niin sai kuulla seuraavan tokaisun:
Vettä ne herrae hevosettii juo ja kiiltävä karva kantaa.
Jos sitten lotkutti vettä äidin mielestä tolkuttomasti, sai oheisen varoituksen:
Ves tekkee näköseksee.
Ei ole helppoa ja yksioikoista tämä ihmisen kehon hyvinvoinnista huolehtiminen. Pöydän ääreen kuitenkin aina kokoonnuimme voitavamme tekemään, ja äiti yritti jopa ylläpitää ruokarauhaa:
Ruokaraoha ruukataa herrossakkii suati sitte talonpojissa.
Joskus äiti kuitenkin saattoi joutua häiritsemään ruokailuamme jollakin pikku pyynnöllä. Jos erehtyi ilmoittamaan syönnin olevan kesken, sai päättäväisen vastauksen:
Ei siihe sammal vällii tule, vaekka mänetkii.
Ruoka oli ja on tärkeää, ja se saattoi kummitella eri sanonnoissa, vaikka puhuttiin asioista, jotka eivät mitenkään liittyneet ruokaan. Arvellessani esimerkiksi jonkin tavaran olevan sopimattomassa paikassa äiti kumosi epäilyni:
Ei se siinä ruokoo pyyvvä.
Ei voinut väittää vastaan: ei pyytänyt ruokaa. Mutta silloin pyydettiin, jos tilanne oli niin paha, että
- Näläkä o, että näkövä haettoo.
- Näläkäne syö vaekka verisiä härkijä.
- Näläkäne syö vaekka jäniksijä.
En tiedä, oliko seuraava lausunto alkujaan nälkäiseltä vai kulinaristilta, mutta sitä äiti tarpeen tullen toisti:
Tulloo se riätti sammakostakii, ku sen voessa paestaa.
Leipää kunnioitettiin kuitenkin yli kaiken muun, ja leipälauselmiin on hyvä tämä ruokaosio lopettaa:
- Leipä se miehe tiellä pittää.
- Leipä se o, joka jyryn pittää.
- Leivästä o hyvä apu nälälle.
- Se o hävytö näläkä, ku ei leivästä lähe.
VIISAUTTA JA ELÄMÄNTAITOA
Kokenu kaekki tietää ja vaevane kaekki kokkee.
Yllä oleva lauselma selittää, mistä vanhan kansan viisaus on peräisin. Vuosisatojen, jopa -tuhansien, kokemus on muovattu lyhyesti ilmaistuun muotoon. Se on helppo muistaa ja paikkaansa pitävyyden voi kokeilla omassa elämässään. Turhaan ei taisteltu elämän tosiasioita vastaan vaan yritettiin tulla toimeen niiden kanssa, miten kukin parhaiten taisi.
Joka ei piäse syntymätä, se ei piäse kuolemata.
Tämän lauselman kuulin äidin suusta varsinkin jo ikääntyneen tutun poismennessä. Mutta jos joku laskelmoiden alkoi odottaa toisen kuolemaa, antoi äiti varoituksen:
Elämän kuolettamisessa voe männä monta leipee.
Syntymän ja kuoleman väliin mahtui monenmoisia tilanteita, joista sikisi nasevia mottoja ja ajatelmia.
Kaikkien synnyinlahjat eivät muita aina miellyttäneet. Oli jääräpäitä, vetelyksiä, köntyksiä tai muuten vain luonteeltaan toisiin sopeutumattomia. Heidät äiti niputti yhteen ykskantaan sen enempää erittelemättä:
Sinä vuonna tehtiin sellaisia.
Eikä kannattanut kenenkään ulkoisia ulottuvuuksia sen paremmin kehua kuin vähätelläkään:
Enne lyhyve marjan muasta ku pitkä tähe taevaalta.
Sanonnalla on tärkeä viesti kaikille, meillekin: vähän objektiivisuutta, kiitos.
Elämä on aina vaatinut veronsa, jättänyt jälkensä eläjään, rasittanut ennalta arvaamattomasti. Vastustensa ja vaivojensa keskellä äiti huokasi:
Jos äet tietäs, nii saona lämmittäs ja lapsesa kylöpyy hakis.
Joku toinen melkein kaiken matkan varrella kohdannut on ironisesti kiteyttänyt kokemansa sanoihin:
Sitä ei nuorena tiijä, mite hyvä o vanhana olla.
Äiti yhtyi ajatukseen ja totesi lisäksi:
Ei vanha viatta kuole.
Tämän viisauden hän laajensi koskemaan arkisia tavaroitakin. Kun jokin kapine yksinkertaisesti hajosi kuluneisuuttaan, ei äiti oitis huutanut ”Mitäs sinä sitä särit?” vaan malttoi katsoa, mikä oli särkymisen syy.
Varsin inhimillinen ominaisuus, jonka jokainen meistä saa synnyinlahjaksi, on ahneus. Sitä saa yrittää pitää aisoissa, miten taitaa. Toiset onnistuvat paremmin, toisen huonommin mutta jotkut eivät mitenkään. Ei uskoisi, että se saattaa päästä valloilleen kuolemantapauksen jälkeen, mutta niin vain voi päätellä äidin esiin tuomasta sanonnasta:
Mikkää ei o nii hyvä ku kuollee peru.
Siinä sitten syntymän ja kuoleman välissä teperrämme ja parhaamme yritämme - vai yritämmekö…
Tasapuolisuudesta ja samanarvoisuudesta vaahdotaan, mutta ne ovat utopioita ja sellaisina pysyvät. Siitä pitävät huolen vanhemmat totuttaessaan jälkikasvunsa etusijalla olemiseen. Sen on satunnainen tarkkailijakin huomannut ja muovannut havaintonsa äidinkin korviin kuuluneiksi lauselmiksi:
- Hellä on hepo varsastaa, mutta ei niin hellä, ettei järjestyksessä pitäisi.
- Rek ei sua männä hevose eelle.
- Muna ei o kannoo viisaamp.
Keskinäinen luottamus ja sopimusten pitäminen ovat yhteistoiminnan perusta. Aikana, jolloin ei osattu kirjoittaa eikä ollut välineitäkään, sanan piti pitää. Siltä ajalta ovat varmaankin peräisin seuraavat sanonnat:
- Sanasta miestä, sarvesta härkee.
- Enne mies muasa myö, ennekö sanasa syö.
Aina löytyi niitäkin, jotka pettivät luottamuksen. Kantapään kautta opittiin epäilemään toisten puheita, ja syntyi lukuisia ilmauksia sille, ettei tietyn henkilön puheita kannattanut niin todesta ottaa:
- Se puhhuu lööperiä.
- Se syöttää pajunköyttä.
- Se vet nenästä.
- Se puhhuu palturia.
- Se luppaa yheksä hyvvee ja kymmene kaonista, mutta…
- Se puhhuu, mitä sylök suuhu tuo ja ves kielelle vettää.
- Se puhhuu ulokopuolelta hampaisa.
- Se puhhuu ku sillä ei olis alaleokoo.
- Se puhhuu ku rahato lahmäöstaja.
- Se valehtellee nii, että nenä piässä heiluu.
Kun epäiltiin toisen kavaluutta ja oman edun ajamista, sanottiin:
- Siinä o pukki kualmuan vahtina.
- Sillä o aena ketuhäntä kaenalossa.
Sekin on opittu, ettei omia tekemisiä pakoon pääse. Aina seuraa jotakin, jos tekee tai jättää tekemättä:
- Minkä taakseen jättää, sen eestää löytää.
- Joka tyyne makkoo, se tuule soutaa.
- Nii mehtä vastoo, ku sinne huutaa.
- Ku sutta karkuu lähtöö, karhu vastaa tulloo.
- Härnee hulluva ja heiluta pökkövä, nii suat kollaokse kummaltakkii.
Mitäpähän tuohon on meilläkään lisäämistä.
Aikana, jolloin nämä äidin käyttämät sananparret muovautuivat, ei puhuttu mitään sosiaalisesta
käytöksestä vaan kehotettiin opettelemaan tulemaan toimeen toisten ihmisten kanssa. Sen oppimiseksi tarjottiin seuraavanlaisia viisauksia:
- Ei kannata tehä kärpäsestä härkästä.
- Ei yheltä puolelta päevä risukassaa paesta.
- Vuorov vieraissa käyvvää, vuorok kyyvvillä ajetaa.
- Ei o koeroo karvoehi kahtomista
- Ei piä halaveksia pientä kippeetä eikä köyhee sukulaesta, molemmista voe tulla suur.
Suhteellisuuden tajuamiseen ohjasi vuorostaan seuraava pykälä:
- Ei naoriivarasta hirtetä.
Toisten resurssit piti huomioida ja toimia havaintojensa mukaan:
- Aota miestä mäessä, elä mäe alla.
- Kokenutta ei laeteta.
- Tyhjästä o paha nyhjästä.
Ja jos auttoi, avun piti olla merkittävä, ei vain näennäinen:
- Tyhjä ei pala piipussakkaa.
- Paremp o kelepo tyhjä ku häpiälline anti.
- Hyvä antaa vähästä, paha ei anna paljostaakaa.
Kaiken vanhat ja viisaat ovat huomanneet tästä ihmislasten yhteiselosta ja muovanneet sanonnoiksi.
Innokkuuden kohdatessaan he sanoivat näin:
Hyvähä mänevätä o aijjoo.
Haluttomuuden ilmetessä sujahti kommentti tällaiseen muotoon:
Kyllä sika syitä löytää: millo o kärsä kippee, millo mua jiässä.
Taipumus keskittyä vain omiin etuihin ja ympyröihin sai useita samansuuntaisia arvioita:
- Se män tuas ku suve luku lampaesii.
- Joka härillä aijjaa, se häristä puhhuu.
- Oma suu o lähempänä ku konti suu.
Alakynteen jääneellekin löytyy lohdutusta:
Se parraete naoraa, joka viimeks naoraa.
Mutta heti seurasi varoitus perään:
Joka toeselle kuoppoo kaevaa, se ite siihe lankee.
Empatiaa on aina tarvittu ihmisten välisessä kanssakäymisessä, ja sitä on riittänyt sananparsiksi asti. Yksi sanonnoista neuvoo, miten menetellä naapurin ilon tai surun hetkellä:
Naora naeneelle, itke kuolleelle.
Surutyöstäkään ei puhuttu, sitä vain tehtiin kaikessa hiljaisuudessa. Kun isä kuoli, naapurin vaimo tuli suruvalittelukäynnille äidin luo. Tietenkin äiti pani kahvit kiehumaan. Tarjoilujen valmistuessa muorit muistelivat vainajaa, juttelivat kuolemasta, jäljelle jäämisestä ja kaikesta, mitä nyt asiaan kuului. Kahvitkin siinä tuli juotua sekä itkeä tirautettua jokunen kyynel. Vieras pyyhkäisi silmiään huivin kulmaan, nousi lähteäkseen ja sanoi:
Nyt se on sekkii suru pietty, sanoi ja lähti jatkamaan elämäänsä eteenpäin.
Ties vaikka seuraavaksi olisi luvassa naurua. Kuolleelle oli jo nyt itketty.
Aina on ollut niitä, joiden mielestä tämä maailman hyvyys pitäisi panna tasan, mutta tämän tästä on päädytty tuttuun tulokseen:
Tasan ei käö onnel lahjat.
Eivätpä jakaudu tasaisesti, vaikka kuinka on yritetty laittaa kirkko keskelle kyllee. Aina on jouduttu toteamaan seuraavalla tavalla:
Ei kaikki sovi kirko juuree eikä muantie laetaa.
Maantiestä muistui mieleeni sanonta, joka rajaa ihmisen ahneuden:
Lisä ei tie pahhoo muuvvalla ku selekääsuannissa ja muantiejaossa.
Maantien jako oli taas niitä juttuja, joita piti miettiä ja monta keskustelua vaivihkaa kuunnella, ennen kuin se selvisi.
Myös malliksi piti olla. Jo kauan on tiedetty esimerkin voima:
Mitä isot eellä, sitä pienet perässä.
Ilmankos jotkut itsekkäät tavat ovat juurtuneet niin hyvin, kun niitä on harjoiteltu mallin mukaan sukupolvesta toiseen. Mallina oleminen on muuten tarkkaa puuhaa puheita myöten:
Pienillä paoillakkii o korvat.
On yleisiä lainalaisuuksia, joita kukaan ei kiistä, enkä minäkään niitä sen kummemmin kommentoi. Äidin sanomina ne kuuluivat näin:
- Ei kannettu ves kaevossa pysy.
- Miestä myöte miekka vyöllä.
- Suo siellä, vetelä tiällä.
- Ku o viis virkoo, o kuus nälkee.
- Kerra ihtesä polttana laps pelekee tulta.
- Iänellää se lintuki laolaa.
- Hyvä laolu o paremp ku huono luku.
- Lukuva kylä kyssyy, ei kokova.
- Ei sovi kahta kukkova samalle tunkijolle.
- Jumalas o juksu miäeä, luojalla luku avvaemet.
- Hyvä naijjaa nuapurii, paha taepalee taa.
- Hyvä kello kauvas kuuluu, paha vielläe kauvvemma.
- Hiljoo hyvä tulloo ja ikäkaos naotitaa.
- Hullu evväät ensi syyvvää.
- Mitä seppä pihillä tekkee, jos kyntesä polttaa.
- Muasta se piennii ponnistaa.
- Ei haokkuva koera pure.
- Sukkuusa suopetäjä, tekijääsä tervaskanto.
- Minkäs tuul kivelle mahtaa, tervaskannolle vähheekää.
- Ahkeruus kova onnennii voettaa.
- Vahingosta viisastuu.
- Ei oppi oijjaa kuava.
- Valleella o lyhvet jälet.
- Tottuus ei pala tulessakkaa.
- Pilekkoo toesta, pilekkoo, sattuu ommaa nilekkaa.
- Kyllä mualla viisaeta o, ku merellä vahinko tapahtuu.
- Ei sokkee voe sokkeeta taluttoo.
- Luu lihav valihtelijalle.
- Ei vara venettä kuava.
- Niitä kaloja sua, mitä pyytää.
- Vahinko ei tule kello kaolassa.
- Etteenpä eläväm miel.
- Ei omena kauvvas puusta puttoo.
Meitä yritetään nykyään saada kaikin tavoin kuluttamaan enemmän, mutta vanha viisaus oli aivan päinvastainen: säästäväisyydessä piili vaurauden siemen. Se toimi omavaraistaloudessa ja vielä vähän kehittyneemmässäkin agraariyhteisössä. Niitä peruja lienevät alla olevat opetukset:
- Paa suu säkkiä myöte.
-Markasta tuhanne alku.
- Jolla o paekka paeka piällä, sillä o markka marka piällä.
Ja ennen talteen pantiin kaikki, millä suinkin arveltiin olevan käyttöä myöhemmin sellaisenaan tai jonkin muun tavaran varaosana tai raaka-aineena:
Kyllä aeka tavaran naottii.
Se kyllä ihmetytti pitkään, kun säilyttämispäätöksen perustana oli seuraava viisaus:
Ompaha kampetta kirjotuksessa.
Perustelu tosin lausuttiin vähän ilkikuriseen sävyyn. Ja kun ennen rohkaistiin käynnistämään jotakin velkarahalla, varoitettiin näin:
Veleka o velj ottaessa, veljepoeka maksaessa.
Jo näillä äidin välittämillä viisauksilla pötkittäisiin elämässä pitkälle, jos vain otettaisiin opiksi.
SUURET LUULOT
Meiltä vanhemmilta suomalaisilta ei oikein onnistu tähän nykyaikaan kotiutuminen, ei ainakaan itsensä positiivinen esittely. Meitä kinutaan tuomaan esiin parhaat puolemme, hyödyntämään omia vahvuuksiamme, vakuuttamaan rekrytoijat, ottamaan oman paikkamme ja niin edelleen, mutta helpommin sanottu kuin tehty. On helppo syyttää taas vanhoja oppeja. Äethän sano:
- Ei kehu kelepo rikas, eikä täös kukkaro helise.
- Kukas se kissa hännä aijjalle nostaa, jos ei kissa ite.
- Oma kehu haesee.
Jos vielä uskalsi sanoa osaavansa jotakin paremmin kuin toiset, lisättiin nujerrusohjelmaan seuraava muistutus:
Mualima paras ei o kukkaa.
Oli sitkeitäkin tyyppejä, jotka yrittivät kaikesta huolimatta. Menestysennusteet eivät vain olleet kovin rohkaisevia:
- Se ei o köyhä eikä kippee, ku tuollasia suunnittellee.
- Joka kuusee kurottaa, se kattaasee kapsahtaa.
- Siitä ei kunnia kukko laola.
Siinä olivat vaihtoehdot. Jos uskoi ponnistelujen myöhemmin kantavan hedelmää, peloteltiin:
Elä nuolase, enne ku tipahtaa.
Vaikka sanoja itse olisi ollut pahin luulemaan, hän osasi muistuttaa muita:
- Niihä sitä luulee, ku puusta kahtoo.
- Luulo ei o tiijjon viärtti.
- Elä luule luuta lihaks, pässim piätä paistikkaaks.
Joka tämän lyttäyskurssin käytyään vielä uskoi mahdollisuuksiinsa, oli jo sisupussien maailmanmestari.
KIERTOILMAUKSIA JA SANONTOJA
Murreilmaisujen viehättävyys piilee niiden vivahteikkuudessa. Vaikeatkin asiat menettävät mutkan kautta ilmaistuina edes vähän särmäänsä. Yleensä hyvät asiat sanottiin suoremmin, kiertelemättä, mutta mitä kielteisemmäksi asia koettiin, sitä runsaampi ilmausten valinnanvara oli.
Alkoholin lieveilmiöiden kuvaamiseen on kehitetty valtaisa joukko ilmaisuja. Äidillä oli aivan omansa, jota en kuullut muiden käyttävät. Jos piti kertoa jonkun olleen humalassa, hän johti sanonnan kyseisen ihmisen nimestä:
- Kalle ol kallallaa.
- Jussi ol jussillaa.
Ryyppyreissuista äiti taas kertoi:
- Se ol liäpäjäillä.
- Se ol jorojjälillä.
Yhtä omintakeista oli, kun hän yritti kuvailla kuulijalleen kolmannen henkilön persoonaa:
- Se o semmone uuruokko.
- Mikäs se on?
- No, yleannettu ruoja.
- ???
- Ijankaikkine kiusankappale ja koeraleuka.
Lieneekö kuulija ymmärtänyt, en tiedä. Mutta toisinaan hän luonnehti jotakuta niin, ettei tämän luonne jäänyt epäselväksi:
- kuolaimiijaa puraseva - kiärmekeittova syöny.
Jos joku taas oli toiminut huonosti, äiti kuvasi sitä näin:
Näötti kaikki kesätapasa.
Sitä vain en ymmärtänyt, miksi juuri kesällä olisi huonommat tavat kuin talvella, enkä sitäkään, että tylsä työkalu oli ”kesäterässään”. Onhan liuta kapineita, joiden sesonki on juuri kesällä ja niiden on oltava terävimmillään silloin.
Työohjeetkin äiti saattoi antaa kiertoilmausten vivahteikkuutta hyödyntäen. Hän olisi voinut yksinkertaisesti käskeä ottamaan napakammin kiinni paikallaan pidettävästä, mutta ei. Mieluummin määräys kuului näin:
Elä piä ku vasikasorka välissä.
Jos sukassa oli reikä, oli se uunilta puonnu, kuivauspaikka kun oli uunin päällä.
Epäonnen kohdatessa yksi jos toinenkin tiesi mallinnäyttäjän perässä sanoa:
Nyt otti ohraleipä.
Sanonnan taustalla lienee varsin vakava ja todellinen tilanne: halla oli vienyt rukiin, mutta ohrasta saatiin satoa. Sitä sitten syötiin rukiin sijaan. Oliko sitten aikomusten myttyyn mennessä lausuttu sanontakin sika söe evväät saanut alkunsa tositilanteesta?
Tyylitajua näiden kiertoilmausten käyttö kuitenkin vaati.
Ihmisten loppuvaiheisiin liittyvä sanasto oli varsin runsas, mutta tarkkaan oli huomioitava tapahtumien tuoreus sanoja valitessaan. Juuri kuolleesta henkilöstä ei sopinut käyttää arkikielen ronskinoloisia sanontoja heitti veivinsä, potkaisi tyhjää, heitti henkensä tai pääsi maaliin, kun kerran valittavana oli sellaisiakin
ilmaisuja kuin poistui luotamme, meni manan majoille, lähti viimeiselle matkalle tai jätti tämän elämän vain muutamia mainitakseni.
Riittävän pitkän ajan kuluttua pystyi äiti sanomaan poismenneestä seuraavalla tavalla:
Sillä o jo suu multoo täös.
Mutta unohtui äidiltäkin hillitty suhtautuminen kuoleman läheisyyteen. Jos jo loppumetreille matkallaan ehtinyt ihminen piti lujasti kiinni tavaroistaan, äiti tuhahti:
Toene jalaka hauvvassa ja toene hauvva partaalla, eikä…
Jokaisen on helppo arvata, mitä hän suositteli vaihtoehtoiseksi mielenkiinnon kohteeksi.
Tavallinen arkielämä se vasta reheviä lausumia synnyttääkin, niin entisinä aikoina kun nytkin. Avioparin jokapäiväinen kanssakäyminen on mitä herkullisin arjen osa-alue. Pari äidin sanontaa jäi mieleen:
- Siinä ol messu muassa ja alttar lattiassa.
- Siinä ol sitte iltasana iäressä.
En tohdi arvailla, puhuiko paha pappi itsestään. Mutta heistä, äidistä ja isästä, puhui eno sanoessaan ”Aino ja Lauri toruvat yhtenään, mutta he eivät ole pahoja keskenään”. Äiti kertoi sanat minulle itse, ja minusta tuntui, ettei hän pannut pahakseen veljensä puhetta; päinvastoin hän piti sitä hyvinkin oikeaan osuvana.
Kun äiti halusi päästä jostakin kapineesta ikipäiviksi eroon, ei käsky selitystä kaivannut:
Vie se nii, ettei kuu kuule eikä päevä niä.
Tässä vaiheessa minusta alkaa tuntua, että äiti oli melko suulas muori. Hänen sanomisiaan tuntuu riittävän, vaikka jo kotvan olen niitä luetellut ja mieltäni keventänyt, mutta yhä lisää tulee. Vaikkapa näin:
- Syö sumppi akanajan hosta, kunnes pihlaamarjat kypsyy.
- Yks ei mä kaheta eikä kaks kolometa.
- Joha tässä kuolee hiiresurmaa.
- Ahnella o paskane loppu.
- Kyllä routa porsaa kottii aijjaa.
- En o nähnä kuuna kullav valakeena allaka laijassakkaa.
- Vanha konsti o paremp ku pussilline uusia.
- Laeska hikkoo syyvvessää muttei työtä tehessää.
- Sitä sua elättee ku nahkapiätä haokkoo.
- Opiks se o koeralle voeleipä.
- Tuun, jos kynnet pittää.
- Se o jo leipäytynnä.
- Tasam matkassa evväät.
- Se vet vesperät.
- Siinä kurikka orrepiässä seisoo.
- Se sae pyyhkiä leppii kynsijjää.
- Se poltti pärreesä.
- Vanha koera ei valettaa haoku.
- Hännästä koera vierasmiehe ottaa.
- Mies käski koeroosa ja koera käski hänteesä.
- Sillä ol suu vehnäsellää.
- Se haokkas saeppuvata.
- Joka vanhoja muisteloo, sitä tikulla silemää.
- Konstit o monet, sano akka ku kissalla pöytee pyyhki.
- Isolintu se o lapsesta harakkakkii, ku ei o suurempata nähnä.
- Tyyntä myrsky eellä.
- On jo Ruotsi valla aekane laki, että jolla ei o hevosta, kulokekoo jala.
- Pata kattilata soemoo, musta kylök kummallakkii.
- Isäs ei o ollu lasmestar.
- Valakeennäöttäjä ei sua kiitosta millokaa.
- Se ol sellasta tuhelähtövä, että vaenennii.
- Elä haoku viäree puuta.
- Se män vahingo piäks.
- Iha sama: vet tukasta tae parrasta, aena koskee.
- Toese hevosta ku sukkii, sua karvat palakaksee.
- Ei aota itku markkinoella, voemoo olla pittää.
Olen ihmetellyt itseäni, miksen näe enemmän vaivaa ulkonäköni vuoksi. Syytä kyllä olisi. Olisihan vastaantulijoidenkin mukavampi katsoa huoliteltua olemusta, mutta syytän taas äitiäni. Hänhän takoi päähäni seuraavan moton:
Rumat ne vaatteilla korreiloo.
Vaatteet eivät kuitenkaan saaneet roikkua päällä. Ne piti pukea huolellisesti:
Perjantae ei sua näkyvä lauvantae alta.
Ja muutenkin piti olla säntillistä. Paidanhelman tuli olla hameen tai housujen sisällä. Jos ei ollut, perästä kuului:
Sullaha o paeta housu piällä ku ryssä papilla.
Tilanteen mukaan pukeuduttiin: pyhähynttyyt pidettiin visusti erossa arkivaatteista, ja mitä sotkuisempaa työ oli, sitä rähjäisemmältä tekijä näytti.
Työsä näköne ihmine o.
Kemuihin lähtijän äiti silmäsi päästä varpaisiin, oliko asu hänen mittojensa mukainen. Aina en oikein ollut samaa mieltä – niin kuin en siitäkään, kun hän omiin tarkoitusperiinsä sopivalla hetkellä tyssäsi menoni ja ilmoitti:
Ei sota yhtä miestä kaepoo, eikä naestakaa.
Kyllä kaipasi. Jos ei olisi ollut edes yhtä vastustajaa, kenelle hän sitten olisi taistelujulistuksiaan huudellut.
Liian helposti kyllä vetäydyin, mutta yksi asia minun täytyy vastustajani kunniaksi sanoa. Niin paljon kuin äiti ehtikin sanoa, koskaan hän ei siunaillut tai manaillut, kiroilusta puhumattakaan. Niin hän itse ainakin luuli.
Omat voimasanat hänelläkin oli, tosi siistit kylläkin. Kun tarve vaati, saattoi kuulua jokin näistä:
- Mää sen suksille.
- Voe onneto paekka.
- Kissa villat ja Rutase karvat.
- Juokse järvee.
- Voe kova lykky.
- Herran pieksut.
- Voe hyvä Sylövi.
- Mää nii pitkälle ku pippur kasvaa.
Lukija voi vapaasti päätellä, mihin kategoriaan mikin sanonta kuului.
AIKA
Vaikka aika on niin sanoakseni uusiutuva luonnonvara - idästähän nousee jatkuvasti uusia päiviä - se on myös katoava; se hupenee uhkaavasti ja viimein aina loppuu. Jos ei ryhdy ripeästi toimeen, kohta on jo liian myöhä ja aika on loppunut kyseisen asian suhteen.
Joitakin äidin tähän teemaan liittyviä lausumia on jäänyt mieleeni. Helpompihan toista on ajallakin höykyttää kuin itse ottaa huomioon sen rajallisuus. Tosi herkullista.
Vuos vanhan vanhettaa, kaks lapsen kasvattaa
oli minun kannaltani vaaraton, yleismaailmallinen toteamus. Mutta seuraava kuulosti jo pahaenteiseltä:
Aeka männee aatellessa, päevä piätä kiännellessä.
Se ei luvannut hyvää. Silloin tiesi jo vettee luusa kassaa ja lähteä. Leppoisan harhakuvan suositellusta ajankäytöstä antoivat alla olevat lausumat:
- Kaeke sua itelee, minkä makkoo.
- Illan virkkuu, uamun torkkuu, se tapa talon hävittää.
Kaihoisasti olen ajatellut Kantelettaren sanoja ”ei toruttu torkunnasta”. Kyllä äidillä oli niitäkin lausahduksia, jotka hoputtamisen sijaan antoivat ajalle mahdollisuuden. Piti antaa ajan kulua:
- Työsä ihmine tappoo ku terveytesä.
- Kyllä aeka parantaa huavat.
- Uota, ku tomu laskii.
Aina edes äiti ei osannut ennakoida, miten asiat päivän kuluessa saattoivat muljahtaa. Silloin piti nöyrästi vain tunnustaa:
Ilta uamua viisaamp.
Maailmanmenoon ja aikojen muuttumiseen ei voi pieni ihminen liiemmin vaikuttaa. Siihen äiti tempasi menneiden polvien viisaudesta esiin eittämättömän totuuden:
Aeka aekoo kutakii.
Vaikka kiire on oma syymme, syytämme kiireessä ajan vähyyttä:
Aeka o jänikse selässä.
Yritämme tehdä enemmän kuin luontainen nopeutemme sallii ja ylistämme nopeasti eteneviä.
- Se män mutkasta tietä näkymättömii.
- Siinä leppä koevulta kysy, että ketäs siinä vietii.
- Se män pikajunavaohtii aesakoevuvahvusessa lepikossa.
- Pistäe ku Pieksämäe mies avannossa.
Ja hitaalle kävi siinä vauhdissa köpelösti:
Se jäe ree sijalle.
Jos me olemme hitaita, aika on nopea. Se livahtaa helposti ohi. Roikumme siinä kiinni muistelemalla menneitä. Niin tehtiin ennenkin. Kun pienemmät eivät tapahtumia tunnistaneet, eikä heitä niissä mainittu, he tahtoivat tietää, missä he silloin olivat. Etevästi heille vastattiin:
- Juoksit isäs etupuolella.
- Olit vielä äitis villakuopassa.
Viisaus vain meni hukkaan, annettiin helmiä sioille niin sanoakseni: kysyjät olivat liian pieniä tajuamaan vastausten nerokkuuden.
Vastaavasti tämän päivän urbaanille nuorisolle voisi esittää tietokilpailussa alla olevat lausahdukset ja kysyä, kenelle ja milloin sanottiin näin:
- Siitä tulloo elo-oma.
- Otetaa se talavelle.
- Ei se käkkee kukuta.
RISTIRIITAISUUKSIA JA VERTAUKSIA
Vanhat viisaatkaan eivät aina oikein tienneet, pitikö taputtaa vai puistella päätä. Niinpä kiteytettiin päinvastaiset sanonnat ja tempaistiin sitten tilanteeseen sopiva esiin. Näin teki äitinikin. Kun äimisteltiin naisen myöhäistä avioitumista, äiti tasoitteli seuraavalla tavalla:
Ei niin kauvva tyttönä, ettei tarpeeks kauvva akkana.
Tilanteen ollessa päinvastainen hän opetti:
Kaekkee muuta ihmine kattuu muttei nuorena naemista.
Siihenkin, jos sulhanen oli kovin paljon morsianta vanhempi, löytyi hyväksyttävä lausunto:
Paremp vanha parra alla ku nuorev valla alla.
Kuka takasi, ettei niskan päällä ollut sekä parta että valta. Miten sitten äet sano? Rehellisyyden nimissä olisi kai pitänyt myöntää, että tuli tehtyä huono kauppa. Toisinaan hän tyytyi sen enempää kantaa ottamatta sanomaan:
Herra teitä siunatkoo.
Oli yleinen kansanhuvi vahtia nuoria, jotka vaivihkaa yrittivät tapailla toisiaan. Jotkut tekivät sen silkasta huvista, toiset taas vahtivat muita estääkseen ei-toivotut suhteet. Sen touhun onnistumisesta oli äidillä vankka mielipide:
Enne vahtoo kapallise kirppuja ennekö kaks yksmielistä.
Uudesta sukupolvesta toivottiin asioiden parantajaa, kun vanhat jäärät olivat kantona kaskessa. Toivoa täynnä odotettiin:
Pojasta polvi paranee.
Mutta se, joka oli maltilla seurannut asioita, tiesi varoittaa:
Sitä kyns mitä käpäläkkii.
Toisille äiti oli innokas tarjoamaan uuden omaksumista:
Oppia ikä kaikki.
Mutta jos erehtyi ehdottamaan hänelle itselleen jotain totutusta poikkeavaa menettelytapaa, niin jo oli vastaus valmiina:
- Ei vanha koera opi uusia temppuja.
- Nuorena se o vihta viännettävä.
Opetuksen havainnollistaminen oli tuttu juttu, ja vertausta käytettiin ahkerasti. Tällaisia vertauslauselmia äidilläkin oli koko joukko, ja niiden liittyminen agraariympäristöön juoruaa syntyajan. Tänä päivänä verrattaisiin toisin. On myönnettävä, että vanhat vertaukset olivat varsin napakoita:
- Kylömä ku herroe hevostalli.
- Kommee ku tuomari tamma.
- Lentää ku piätö kana.
- Juoksee ku hännätö sus.
- Marnii ku täe tervassa.
- Kahtoo ku kerihtimillä.
- Kasvaa allaapäe ku lehmän häntä.
- Tiputtaa ku sus paskoo.
- Kussoo ku sika pitkää.
- Uottaa ku lehmä kessee.
- Parantaa ku sika juoksuvaa.
- Vinkuu ku sika aijan raossa.
- Kulokee peräkkäe ku paha kyläs siat.
- Se o ku lehmä suanu.
- Kiertää ku kissa kuumoo puurova.
- Kahtoo ku härkä uutta porttia.
- Se o ku pellossa ja verräät aoki.
- Se ol ku punane vuate härälle.
- Lehmät ol ku tuomari tammoja.
- Rakens pitkää ku Iisaki kirkkova.
- Syö ku pyynpoeka.
- On ku haovakaevajalta karkuu piässy.
- On ku muasa myöny ja sanasa syöny.
- Pien ja terävä ku kartannaola.
- Huutaa ku leppätorvi.
- Suulta täös ku köyhä aetta.
- Pohjato ku papi kontti.
- Se vuatii ku un veleekosa.
- Terävä ku partaveihti.
- Täös ku Turuse pyssy.
- Ahtaat paekat ku Pielavee kirkossa.
- Passoo ku piispoo pappilassa.
- Kaekki yhe puolesta ku Pyöhö siat.
Taitaapa meidänkin tietomäärämme kasvaa vertausten välityksellä.
USKOMUKSIA JA ENNUSTUKSIA
Oletko taikauskoinen? Jos kysymys kohdistetaan kenelle tahansa meistä, jokainen kieltää. Niin äitikin olisi tehnyt. Häneltä olen kuitenkin tässä esittämäni uskomukset ja ennustukset kuullut, ja niitä hän arkielämässä sopivan paikan tullen lateli. Ehkä en oikein uskonut mutta suhtauduin niihin kenties saattaapa hyvinkin olla - asenteella. Uskomusten ja ennustusten synnystä voisi vallan mainiosti väitellä itsensä tohtoriksi, niin monisärmäinen juttu se on. Ennustukset olivat ilmiselvästi pelotteita ja lohduttajia tai sanojan yhteenvetoja sattuneista tapahtumista. Voiko säähän enteenä luottaa?
- Jos hiäpäevänä sattaa, se tietää rikkaotta.
- Jos on pouta, tulloo sopusa pari.
En usko: hääpäivän sää ei vaikuta sen paremmin rikkauteen kuin rakkauteenkaan. Entä ulkonäkö?
Jos morsian ja sulohane o samannäkösiä, tulloo onnelline pari.
Höpön löpön. Onneen tarvitaan syvällisempiä juttuja kuin naaman muoto.
Voiko työn jäljistä sitten päätellä jotakin?
- Jos vespata kiehuva roplattaa, sulohaset männee ohi.
- Jos kynnys jiä pesemätä, on lattianpesijällä huono ukkolykky.
- Jos pyykkär kastelee pahasti ihtesä, sua juopo miehe.
Yllä olevat sanonnat ovat selviä pelotteita, jotta tytöt tekisivät työnsä huolella. Sama pelottelu jatkuu vielä ruokapöydässä, jotta tilanteessa käyttäydyttäisiin säntillisesti:
- Joka ruokasa hotkii, se ukkova potkii.
- Joka hittaasti syö, se huolia tuo.
Äiti sanoi minulle usein seuraavasti:
Sulla ei tu olemaa iso perhe, ku tiet noe pieniä pullija ja leipijä.
Äidin mielestä ennustus piti paikkansa. Talouteni ollessa suurimmillaan pöydän ääreen ilmaantui neljä ruokailijaa, mikä oli hänen mielestään vähän.
Selvä lohtu sateeseen lähtijälle oli taas seuraava sanonta tai ennustus:
Onnellisen jälet peitetää.
Paikalle jääneet puolestaan iloitsivat, jos lähtijältä unohtui jotakin:
Ei lähtennä viimestä kertoo.
Seuraavassa lauselmaparissa saattaa olla perääkin, jos sama hormoni vaikuttaa edelleen ihmisen karvaisuuteen ja luonteen tulisuuteen. Äiti sattui tietämään vaikutukset:
- Jouheva hyvä hevonen, paha akka hapsellinen.
- Karvane ihmine o äkäne.
Vastantekijääkin peloteltiin karvaisuudella:
Suat karvase toespuoleise ku tiet nui karvasia vastoja.
Todellisuudessa tokaisussa oli kyse käskystä riipiä lehdet tarkkaan tyvistä.
Lohdun puolelle menee aivan selvästi ennuste lapsen kyvyistä:
Vessuine laps o hyvälukune.
No, jokaisella lapsella vuotaa sylki solkenaan hänen saadessaan hampaita ja paita on tuskastuttavan märkä aina.
Epäuskon Tuomaat olivat liikkeellä, kun veikkailtiin juopon parannuksenteon onnistumista:
Tervapytystä ei taho kerma-astijata tulla.
Ja luku kolme se vasta oli maaginen:
Kolmas kerta toe sannoo.
Oli sitten niitäkin lausahduksia, joista ei ollut edes pelotteeksi tai lohduksi:
Elä anna kättä kynnykse yli. Tulloo vihat vällii.
Piti kyllä paikkansa, kun veitsen lattialle pudotessa ennustettiin seuraavasti:
Tulloo miesvieraita.
Piti vain malttaa odottaa tarpeeksi kauan. Haarukan putoaminen puolestaan tiesi naisten tuloa.
Käkeäminen eli nenän syyhyäminen tiesi vieraiden tuloa sen enempää erittelemättä, mutta jos syödessä otti uuden leipäpalan, vaikka entistä vielä oli jäljellä, tiedettiin heti:
Tulloo näläkäsijä vieraita.
Sekin tiedettiin ennustaa, oliko lähitulevaisuudessa edessä tuloja vai menoja. Kämmenen kutiamisesta sen tiesi:
- Oekeesta otetaa, vasempaa annetaa.
- Oekee ojentaa, vase vastaa ottaa.
Omat enteensä entisaikaan ammennettiin unista. Minusta tuntui, että äiti ihan oikeasti uskoi kahteen uneensa. Ensimmäinen uni oli papista:
Jos minä niän papi unissa, tulen kippeeks. Jos pappi o tuttu, o taoti jokkii vanha vaeva, joka pahenee, jos tuntemato, tullee jokkii uus saeraus.
Toinen uni liittyi kuolleen omaisen näkemiseen.
Se ei piitä mäne. Sen lähtö ol lähellä, joka unessa männee kuollee mukkaa.
Yleisesti merkityksellisenä unena pidettiin ulosteen näkemistä. Mitä enemmän siihen sotkeutui, sitä parempi:
Se tietää rahhoo.
Johan niin epämiellyttävälle ja haisevalle unelle piti aamulla olla vastassa edes mieleinen selitys.
Äiti oli myös kova aavistelemaan asioiden kulkua. Hän esitti seuraavaan tapaan aavistuksensa saatesanoina asioille, joiden lopputunnelmasta ei voinut etukäteen olla varma:
- Ei o perät venneessä vielä.
- Hullu valleelle naoraa, mutta…
- Lapsijaha nii pelotellaa, että ryssä tulloo.
- Ei o vielä kirkossa kuulutettu.
- Siinä kurikka orrenpiässä seisoo.
- Uotaha pakkane, ku kesä tulloo…
- Siinä o vielä hukka hyppimässä…
- Jutussa haesee palanee käry.
- Siinä tullee vielä piä vetävän kättee.
- Kunneiha siitä tulis pohjaa palanutta.
Saa olla tosi realisti, ettei haksahda näin viekotteleviin uskomuksiin ja ennusteisiin.
KYLÄLTÄ LAINATTUA
Äiti oli tietääkseni tavannut kaikki ne, joiden sanoja toisteli tai ainakin suurimman osan. He kun olivat hänen aikalaisiaan. Olen itsekin nähnyt lapsena ja teini-ikäisenä heistä muutamia. Näiden ihmisten joukossa oli neljä naista: räätälin vaimo Riikka, evakkoon joutunut karjalaisemäntä Tilta (hänen nimensä saattoi olla Matilda, mutta savolaisittain vain Tilta), kummitätini Iita ja Lustin Liisa.
Kummitätini oli äidin vanhempi sisar. Siltä ajalta, kun he molemmat olivat vielä lapsuuskodissaan, oli äidillä muistissaan pari sisarensa sananpartta. Joskus täti oli kysynyt suorasukaisesti:
Kuka anto hullulle viinoo?
Toista tädin sanontaa äiti käytti ani harvoin, kukaties kunnioituksesta, hienotunteisuudesta tai isosiskon pelon vuoksi. Tädillä oli ollut tapana sanoa toiselle arvostelevassa sävyssä sopivassa tilanteessa:
Kyll ot aeka kohvakka.
Tytöt kasvoivat. Aikanaan isosisko avioitui ja miehen kuoltua meni uudelleen naimisiin, nyt Otto Kohvakan kanssa. Äiti kertoi: ”On minu mielen tehnä sanova sille, että kyll ot aeka kohvakka, mutten o viihtinä.” Selvästi äiti pelkäsi vanhempaansa. Sanonpa sen hänen omalla suullaan:
On se kuri kurillae ja herra herrallae.
Karjalaisemännällä oli kaksi lasta, jo aikuinen poika ja kouluikäinen tytär. Poika sairastui flunssaan. Äidillä oli jotain kuumeeseen sopivaa, ja hän meni viemään lääkettä sairaalle. Pojan nieltyä rohdon ei tytär malttanut kauan odottaa vaan tiedusteli veljeltään: ”Tuntuuko jo paremmalta?” Siihen hänen äitinsä tuohtuneena lausahti:
Elä höpäjä. Pyssyhä se o ko kerralla aottaa.
Sen jälkeen hoppuheikit kuuluivat äidiltä:
Pyssyhä se o ko kerralla aottaa, sano Vilkase Tilta.
Nämä edelliset naiset tapasin mutta räätälin Riikka-vaimoa en. Hän oli räätäleineen asunut äidin synnyinkylällä ja usein puheissaan toistanut lausahduksen ”se o semmone seikka”. Äiti nappasi sanonnan, mutta ei plagioinut sitä omakseen vaan ilmoitti reilusti:
Se o semmone seikka, sano riätälir Riikka.
Räätälillä ja Riikalla oli poika Otto. Hän oli jo sen ikäinen mies, että minullakin oli mahdollisuus nähdä tämä kuuluisuus. Otto oli omaksunut varsin boheemin elämäntyylin. En edes oikein tiedä, millä hän eli. Haitaria hän soitteli eikä ryhtynyt tavoittelemaan sitä, mitä elämässä yleensä. Kerran erittäin nolossa tilanteessa hän oli lausunut: ”nyt peri hukka.” Siitä tuli seuraava sanonta:
Hukka peri ku hullu Otto Kuituse.
Toisenkin häneen liittyvän sananparren äidiltä kuulin:
Puhhuu ku hullu Otto kukkarollee.
Tiedossani ei ole, mitä mies kukkarolleen oli puhunut, mutta käsitykseni mukaan ei hän hullu ollut, erikoinen vain. Sellaisista äiti tapasi sanoa:
Se o liijannii viisas.
Paikkakunnalla oli myös perheetön isäntämies, joka oli sodassa menettänyt toisen kätensä. Yksikätisyys varmasti hidasti hänen toimiaan, mutta osa hitaudesta saattoi olla synnynnäistäkin. Naapurit kiteyttivät havaintonsa sanonnaksi:
Ahvene kuttuu ja Lahe Väenöl lähtöö kerkijää mies ku mies.
Minusta tämä oli vähän ilkeästi sanottu sotainvalidia kohtaan, mutta äitiä se ei haitannut. Kyllä hän sanontaa käytti.
Äidin sananparsiin kuului myös seuraava varsin armoton tuomio:
Kova komento ku Lustil Liisa kissalla: jos et syö, sinut tapetaa.
Yleensä hän tosin käytti vain sanonnan alkuosaa. Lustin talon tiedän ja olen pihassakin käynyt, mutta Liisaa en ole tavannut.
Monella elämään jääneellä sanonnalla oli vankka tilannekohtainen todellisuuspohja, esimerkiksi seuraavalla:
Arvas ku Pesälä Joppi käe kukkumise.
Sanonta oli saanut alkunsa tilanteesta, jossa kuuro Joppi oli keväällä taloon tullessaan sanonut: ”Käkkii kukku.”Mieheltä kysyttiin: ”Mistäs sinä sen tiijjät?” Vastaus kuului: ”Minä arvasin, ku käk istu aijjalla ja aoko suutaa.”
Herman Väisänen oli pieni miehen käppänä, joka luokiteltaisiin nykyisin tilattomaksi maatyöläiseksi. Kerran kotonani käydessään hän oli sadan gramman tarkkuudella kertonut, miten iso ahven häneltä karkasi ongesta.
Vähän ilkikurisesti äiti oli kysynyt: ”Mistäs Hermanni sen paenon tietää, ku se kerra karkuu piäs?”
Vastaus oli tullut empimättä: ”Tunteeha sen vastustuskyvystä.” Siitä äiti sai ainekset alla olevaan hokemaan:
Tunteha se vastustuskyvystä ku Hermanni ahvene paeno.
Hermanni jätti äidin kielenkäyttöön toisenkin elämänmakuisen lausahduksen. Oli perunannosto siihen aikaan, jolloin sitä vielä kuokin tehtiin. Pellolla oli Hermannin lisäksi muutama nainen. Oli ollut sateinen kesä,
ja rutto oli saanut sijan kasvustossa. Isä oli antanut ohjeet heittää ruttoutuneet mukulat napuloihin.
Hermanni teki työtä käskettyä, tutki tarkkaan joka mukulan, jäi jälkeen, työlästyi ja ilmoitti isälle:
Akat lentävät kuin harakat.
Lyhyt ja naseva ilmaisu oli valmis myöhempään käyttöön.
Oli kuiviakin kesiä, ja niillä omat vitsauksensa. Sen sai kokea lupsakka, sanavalmis Otto Makkonen yrittäessään veneellä kotini rantaan. Mies pääsi lopulta perille, ja äiti kysyi kuulumisia. Vastaus kuului:
Kummia kuuluu, ku ei venneellä rantaa piäse.
Ja tottahan se oli: matalalla rannalla vesi oli paennut niin vähiin, että vene jäi kauas järvelle; muutaman sentin syvyisessä vedessä ei soudettu. Vakavampi vastoinkäyminen hänelle sattui, kun hevonen kuoli.
Surkuttelijoille Otto tyynesti sanoi:
Siltä se kuolee hevonennii, jolla se on.
Otto ei ole enää elossa, mutta hänen sanansa muistetaan ja niitä toistetaan tarpeen tullen. Äiti ne minun kuultavikseni saattoi.
Äidillä oli myös sanonta, jonka juuret johtivat toisen hevosmiehen ajokkiin:
Vilahtelloo ku Liukkose tamma nietoksessa.
Sen synty oli surullinen juttu. Liukkosella oli pienikokoinen tamma. Kun reki joutui nietokseen, alkoi hevonen kurkistella sivuilleen, mistä tulisi isku; isäntä kun yritti saada piiskalla hevoseensa lisävoimaa.
Seuraavankin sanonnan äiti väitti syntyneen tositilanteessa:
