Heikki Marttila
Hajamuisteloita eräistä
siirtolaisperheistä Lannevedellä
Kysyttiin Saarijärven Jouluun m uistojani siirtolaisista, evakoista.
Oli aika ovelaa luvata ju ttu oitis ja höylisti. Olen nim ittäin sota-aikana syntynyt, enkä tietenkään muista karjalaisten saapumisesta Saarijär- velle juuri m itään.
Sen muistan, että kerran meidän navetan edessä m aaniteltiin kulje
tuslaatikkoon m ahdottom an isoa sikaa. Sen on täytynyt olla jatkoso
dan aikana. R uokinta-astia kädes
sään vikkelästi liikehtien karjalais- em äntä vuolain ja värikkäin sanoin suostutteli sikaa menemään laatik
koon. Minua kovasti nauratti. Sika juonitteli aikansa ja törm äili ym pä
ri pihaa, m utta saatiin pakatuksi ja m atka jatkui. Tapaus jäi mieleen.
Jokin evakkoperhe oli siis pitkäl
lä m atkallaan eläimineen ja tavaroi
neen yöpynyt meillä, kenties viipy
nyt jonkin päivän. Ehkä kysymyk
sessä olivat Amalia ja hänen m um m onsa Valkjärveltä. Tapaus ei tie
tysti olisi erityisen m aininnan arvoi
nen paitsi, että se on ensimmäinen
muistikuvani erilaisista ihmisistä, erilaisen kulttuurin saapumisesta kotipitäjään.
Mistä johtunee, m utta en ole mie
lelläni käyttänyt nim itystä evakko.
En tiedä sen alkuperää, m utta olen
— todennäköisesti väärin — mieltä
nyt siinä hieman kielteisen vivah
teen. Nykyisin se kuullostaa jo pa
remmalta.
Sota jatkui pitkään, uskom atto
man pitkään. Me talvisodan lapset olimme Lapin sodan päättyessä jo aika koltiaisia. M uistikuvia m uo
dostui lisää.
Tottakai Karjalan m urre ja kar
jalaisten vilkkaus herättivät meissä
"alkuasukkaissa” uteliaisuutta ja lapsissa ehkä eniten. N auram atta
kaan ei aina voitu olla. Karjalaisilla oli kaiken murheen keskellä huu
morin lahja tallella ja vaikkeivät ai
na tieten lystikkäitä olisi olleetkaan, niin sivullinen näki helposti heidän vilkkaassa touhussaan yhtä ja toista hauskaa. Pois se, että lähimmäisten evakkotaipaleelle joutum ista sinän
sä olisi huvittavana pidetty. Vaatisi melkoista kovasydämisyyttä olla vähääkään m urehtim atta nähdes
sään toisten ihmisten joutuneen niin suureen onnettom uuteen kuin koti
seudun pakollinen jättäm inen on.
M itä m uita muistikuvia? K arja
laiset, nuo vikkelät, kuivansitkeät miehet ja rehevät em ännät, paljon lapsia. Eläinrakkaita. Paljon koti
eläimiä. Ja kaikilla kieli lauloi. Ai
na riitti asiaa. Tuli suorasukaisia kom m entteja Antti Rokan tapaan:
” No siehä vasta erinom ane ukko oot kuet uso, vaik’ mie varmaan tään tiijän ” , saattoi joku puhutella korkeasti kunnioittam aam m e m ais
teri M auno P ohjosta, asutustoim in
nan joh tajaa Keski-Suomessa. M a
nu kun tunnetusti oli intohimoinen kaivonkatsoja ja askarteli uusilla asutustiloilla mieluusti niissä puu
hissa. Eiväthän karjalaiset m altta
neet jä ttä ä sanom atta, m itä ajatteli- vat, vaikkeivät toki pahaa tarko it
taneet. Kansanihmisinä heillä oli om aakin kokem usta varvun taipu-
H a rv in a in e n k u v a p a ri J o h a n n e s Kiven k o u lu sta S alm in k u n n a n M a n tsin sa a re ssa . T oisessa etu a la lla K aija Kivi p ik k u ty ttö n ä o nnellisen 1930-luvun lo p u lla, ta u s ta lla k o ti j a k o u lu . T o i
sessa sa m a ra k e n n u s v u o n n a 1983, jo llo in tu n te m a to n su o m a la istu risti kuvasi sen. P ä ä sy sa a relle on ollu t h ä m m ä sty ttä v ä ta p a u s , sillä p e re stro ik a sta ei vielä o llu t tie to a k a a n . K u v aaja sai m y ö h em m in k u u lla Oili Kiven elävän Jy v ä sk y lä ssä j a lä h e tti k u v an tälle. E h k ä p ä h ä n o n J o h an n ek sen en tisiä o p p ila ita sa m a sta k o u lu sta . K uten n äk y y , ra k e n n u s on a u tio n a j a p e ltik a tto p a h o in ru o ste in e n . K uluneen a ja n ja k s o n m yllerryksiin n äh d en ta lo on sikseenkin hyvin ry h d issään .
misestä, eivätkä vesisuonten ris
teykset suinkaan aina osuneet sa
maan paikkaan M anun menetelmän kanssa.
Ennen kansakouluikää ja kesäi
sin vielä kouluaikanakin olin uskol
linen m atkustaja M auno Pohjosen vm. 1937 Opel Olympian takapen
killä. Seurasin herkeäm ättä hänen toimenpiteitään auton ohjaam ises
sa. Kaikestaan asutustoim innasta
— vuoden 1940 pika-asutuslain ja vuoden 1945 m aanhankintalain so
veltamisesta käytäntöön — voisi ju- tunjuurta hyvinkin löytyä, m utta olkoon se eri kerta.
Vähintään yhtä mielenkiintoista kuin seurata autonajoa, oli P o h jo sen ja asutusneuvojaisäni vanave
dessä saada seurata karjalaisten elä
m änm enoa. Saarijärvelle asettuneet olivat enim m äkseen Sortavalan m aalaiskunnasta. Heidän murteen- sa poikkesi salmilaisten puheesta.
Salmilaisiahan meille myös saapui ja ilmeisesti juuri talvisodan jalois
ta.
Lihavan lapsen nähtyään joku äi
ti iloisesti heläytti: "K atso, katso, prihatsul’ on pullovatsa!” Salmi- laistahan tuo tuollainen oli kuten myös sen em ännän vastaus, jolta kysyttiin p ik ku poikansa nimeä:
” Ka, Santukshan myö olemme h än tä riäkineet” .
Lienenkö oikeassa, että salmilais
ten puheessa s-kirjain ääntyi aika pehmeänä. Puhe oli yleensä nope
aa. Totinen keskisuomalainen sai olla hoksat tarkkana, että sai pu heesta oikean tolkun.
Uusi opettajamme perheineen saapui Laatokan saaresta
Näkyvimmät ja pysyvimmät sal
milaiset Lannevedellä olivat Oili ja Johannes Kivi lapsineen. Kivi tuli johtajaopettajaksi kansakouluum me ehkä vuonna 1945. Legendaari
nen Taavi Sillantaus oli sota-aikana sairastunut ja kuollut. Hänen tilal
laan oli ollut lyhytaikaisia kävijöitä opettajina, m utta Johannes Kivi vihdoin vakiinnutti tilanteen. Hän jäi eläkkeelle täysin palvelleen a 1960-luvulla. Oili-rouva ei ollut opettaja vaan kotiäiti. Pariskunta m uutti eläkepäiviksi Jyväskylään, jossa rouva edelleenkin asuu.
Opettajaperheellä on täytynyt ol
la alussa paljon hengen paineita so- vittautuessaan uuteen kyläyhtei
söön ja pyrkiessään voittam aan en
nakkoluulojam m e yksistään erilai
sen murteen vuoksi. Salmi oli Sor
tavalaakin kaukaisempi ja eksootti
sempi paikka. Kivien koti ja koulu olivat olleet Laatokan suuressa M antsinsaaressa. Heidän kolme las
taan, Inkku, Kaija ja Pena tulivat tietenkin uusiksi koulutovereiksem
me.
O pettaja Kiven perheen lapsilla oli tieten ja tietäm ättäänkin tärkeä tehtävä molemminpuolisen hyväk
symisen rakentajina. Luulenpa, että he olivat jonkin verran aktiivisem
pia tutustum aan meihin uusiin ka
vereihinsa kuin me heihin. Kaikessa tapauksessa saimme pian huom ata, että kyllä heidän kanssaan toimeen tultiin. Lapsille ennakkoluulojen voittaminen on aina aikuisia hel
pom paa. Muistelen, että opettaja- perheessä pidettiin joskus lasten-
In n o k a s h a rra sta ja k a la s ta ja Jo h a n n e s Kivi ja K aija (sittem m in M a u n o K innusen puoliso) S um m asen laineilla. S a a rijä rv e lä isittä in su u ri S u m m an en taisi olla kokeneelle L a a to k a n -s o u - ta ja lle vain lä tä k k ö , m u tta k o tijä rv i k u ite n k in . M o le m m at ku v assa o v a t jo ed esm en n eitä. K u
vat on la in a ttu In k eri A u tereen a lb u m ista .
kutsujakin. Tokkopa olin ikinä en
nen sellaisille osallistunut ja kovasti ujostelin yhtyä opettajaisän jo h ta maan P utte Possun nimipäivälau- luun. Taisin olla m ukana lähinnä si
sareni siivellä. Hän oli Inkerin kanssa samalla luokalla. Inkku heistä lopultakin on minulle tutuim- maksi tullut, sillä hän on työkaveri
ni Arska Autereen rouva P alokas
sa. Ikäerokaan ei meillä enää vuosi
kymmeniin ole ollut yhtä suuri kuin kouluaikana.
Lannevedelle jäi
siirtoväkeä verrattain vähän Täm ä laittaa oikein miettimään.
Koulussamme ei 1940-luvun lopulla todellakaan ollut paljoa karjalais
ten lapsia. Ludwig Temosen suuri perhe oli Valkjärveltä, m utta ihme ja kumma: vaikka muistan isä-Lud- wigin m urteestaan ilmiselvästi K ar
jalan mieheksi, niin nuorempi polvi oli kuin kylän alkuperäisväestöä.
Pojista ikätoverini Erkki tuskin on voinut Valkjärvellä syntyä. Lienee
kö ihan paljasjalkainen lannevete- läinen.
Ne lanneveteläiset, jo tk a kävivät kansakoulua sota-aikana tai heti sen jälkeen, m uistavat K arjalan lap
sia vaikka kuinka m onta. 1940-lu- vun lopussa tilanne oli jo toinen.
Siirtoväkeä ei lopultakaan asettu
nut asumaan meidän koulupiirim- me alueelle huom attavassa määrin.
Monilapsinen Juho ja Kaino Saik
kosen perhe oli Palsankylällä, m ut
ta se oli H arjun koulupiiriä. Samal
le suunnalle asettuivat Pullitkin.
M uutam ia karjalaisia avioitui L an
nevedelle, m utta heidän saapum i
sensa ei ollut kovin näkyvää. Asu
tustilalliset, joita oli etenkin Hoi- kankylällä, olivat lähinnä kotipitä- jän rintam am iehiä.
Tarvaala on lähin kylä, jonne siirtoväen tilat m uodostettiin.
Vladimirovit omassa sarjassaan
Aivan om an lukunsa siirtoväkeen liittyvissä lapsuudenmuistoissa ovat Vladimirovit. Mehän olimme aivan lähinaapureita vuoteen 1956 saak
ka, jolloin he möivät Sarastus-nimi- sen puutarhatilansa apteekkari Sai
ma Someriolle.
O ikeastaan V ladim iroveja ei mielletty siirtolaisiksi, m utta sitä
hän heidän on täytynyt olla Suomen Terijoelta lähtem ään joutuneina.
He olivat kokonaan om aa luok
kaansa, "suuren m aailm an” ihmi
siä, m utta pelkästään ystävällisessä hengessä. He puhuivat kotikiele
nään venäjää ja muussa kanssakäy
misessä hauskaa suomea.
Emme me heiltä udelleet, mistä saakka oikein lähtöisin olivat. Sel
lainen ei tuntunut sopivalta eikä se tieto ollut edes tarpeellinen. Riitti, kun herran tiedettiin olevan kait ve
näläinen syntyjään ja rouvan puola
lainen. Kaikki tyynni he olivat hy
vin suomenmielisiä.
Aikaa myöten olen ajatellut, että Vladimiroveille on täytynyt olla melkoinen kokemus asettua asu
m aan keskisuomalaiselle m aaseu
dulle. Lannevesi varmasti oli koko
lailla toisenlaista ja harvaan asu
tum paa seutua kuin heidän aikai
semmat asuinpaikkansa.
Pieninä me telmimme aika paljon Sarastuksen lasten kanssa yhdessä, m utta kansakouluajalta en heitä muista ollenkaan. Luonnollinen se
litys tähän on se, että olimme eri luokilla ja nuorim pien kanssa em me yhtäaikaa koko koulussa. Lap
set olivat ja ovat ikäjärjestyksessä Liisa — Viipurissa syntynyt — ja Ii
ra, Taneli sekä Niko täällä syntynei
tä. Sydämellistä äitiä sanottiin ko
tona Tokaksi oikean nimen ollessa Antonina. Isä on Vjatseslav. R ou
van puuhakas puutarhuri-isäkin kuului perheeseen. H äntä me sa
noimme pelkästään papaksi.
On sinänsä väärin puhua Vladi- miroveista menneessä aikam uodos
sa, sillä m ainittua appiukkoa lu
kuunottam atta he toki ovat elossa pääkaupunkiseudulla. Kyläläisinä täällä he kuitenkin ovat entisiä. Vii
me kesänä osa perheestä teki Vj:n itsensä johdolla m uistojen m atkan katsom aan vanhaa kotiaan ja lähi- naapureitaan Lannevedellä. P ah ak si onneksi en sattunut olemaan ko
tona yllättävän pikavierailun aika
na.
"Herra” ja "rouva” tuli helposti kyläläisten suusta
Vladimirovit siis olivat melko tuntem attom asta menneisyydestään ja hienostuneesta yleisvaikutelmas
taan johtuen jollakin tavalla ” pa- rempaa väkeä” . Itse he eivät tätä suinkaan korostaneet. P ariskunnas
ta puhuttaessa käytettiin yleisesti m uotoa herra ja rouva. Se tuntui ai
van luontevalta, vaikkei meillä päin yleensä herroittelua ja rouvittelua harrastettu. Kun esim. tässä jutussa niin teen, en tee sitä m istään m uusta syystä kuin luonnollisesta lapsuu
denmuistosta.
V ladim irovien n o in 40 v u o tta sitten ra k e n ta m a S arastu k sen p ä ä ra k e n n u s L an n ev ed ellä on sii
tä h a rv in a in e n , ettei kylkeen ole m y ö h em m in ta rv ittu " e lin ta s o siip e ä ” . T alo o n p u u ra k e n te i
nen , u lk o se in ä t r a p a ttu j a hyvin o v a tk in . Sepä se, k u n lannevetisillä oli o m a sta ta k a a etu riv in ra p p a ri, n u o ri m u u ra rim e sta ri A rv o R a h k o n e n . L äm m ity s p e ru stu i lä m m in ilm a k ie rto o n k u ten sittem m in Eeti H ä n n ise n U k k o -ta lo issa . S a a rijä rv e n ap te e k k a ri S aim a S o m erio o sti 50-lu- vulla S arastu k sen V lad im iro v e ilta j a k äy tti sitä k e sä p a ik k a n a a n reilun p arin v u o sik y m m en en a ja n . N ykyisin S a ra stu s on U u n o L a u lu m a a n p e rik u n n a n k o ti. K u v attu 12.11.-89.
Vilpittöminä, huom aavaisina ja optimistisesti tulevaisuuteen lu otta
vina Vladimirovit saavuttivat L an
nevedellä hyväksymisen luullakseni aika pian. He asuivat aluksi Hannes H ännisen tiilitehdasrakennuksen yläkerrassa, missä m uutam a m uu
kin perhe vuosikymmenien m ittaan on asunnon saanut. Jatkosodan päätyttyä Vladimirovit rakensivat R antakylälle M arkku Oksaselta Hiekkaniemen tilasta ostamalleen rantatontille pienen hirsirakennuk
sen. Se oli oikeastaan kesämökki, jollaisena se onkin nykyistä om ista
jaansa Aune Sippaa kauan palvel
lut. Meillä kersoilla oli hauskaa sii
nä ahtaudessa vehdata. 40-luvun lo
pulla perhe rakensi isomman, varsi
naisen päärakennuksen.
Sarastuksen tontti raivattiin pie
neksi puutarhatilaksi. Olisiko pel
toa tullut korvesta hehtaari, toista.
Nykyisin melkein koko puutarhan päällä kasvaa taas korkea metsä.
Seuraava om istaja näet istutti siihen 1950-luvun lopulla hybridihaapaa.
Sarastuksella on jo kolmas om ista
ja, Laulum aat. Tontti on sama, jo s
sa lähemmäksi m aantietä tekeillä ollut uusi rakennus viime syksynä paloi.
Kylällä herra Vladimirov oli oike
astaan tunnetum pi kuin rouva, joka hoiti lapsia kotona. Rakennuspuu- hien takia herra tietenkin joutui aluksi paljon kulkemaan kylällä.
Vaikeasti äännettävä nimi kääntyi arkikielessä m uotoon ” Latim iroh-
Huumoria ja huomaavaisuutta H erra jätti Lannevedellä jälkeen
sä joitakin kaskuja ja sanontoja, hyväntahtoisen myönteisiä kaikki tyynni. Huum orim iehiä. Esim. ker
ran hän ajoi puutavaraa tai jotain Leppälän hevosella. Keli oli liukas, ja tottum aton ohjasmies sai olla tarkkana. T uttuja tuli vastaan, muttei V j. kohteliaisuudestaan huo
lim a tta pystynyt terv eh tim ään . Niinpä hän soitti illalla vastaantuli
joille, ja tervehti siten jälkeenpäin.
Samalla hän pahoitteli mahdollises
ti aiheuttam aansa väärinkäsitystä, että olisi m uka tarkoituksella ha
lunnut olla tervehtim ättä.
Tuollainen kohteliaisuus kotiky
lällämme oli ennen kokem atonta.
Lanneveden nuorisoseuran toi
m intaan herra osallistui näytelmä- harrastuspuolelle. Gogolin Naima- puuhat-näytelm ässä tuskin kukaan olisi voinut olla parempi Anuschin kuin oli Vladimirov, jolla oli henki
lökohtaista näkemystä näytelmän suuresta syntym äm aasta.
Kun herra 1950-luvun alussa osti auton, hän harjoitteli ajam ista hy
vin uutterasti omalla n. 200 metrin tiellään pihan ja m aantien välillä.
M ittariin kertyi oudon vähän kilo
m etrejä. Sitä joskus miehissä ihm e
teltiin ja sille löytyi aika yksinker
tainen selitys: kokelas peruutti aina saman m atkan kuin minkä oli a ja nut ensin etuperin. Ei hän mennyt maantielle kääntäm ään, kun ei ollut vielä korttia. Vladimirovien ensim
m äinen auto oli englantilainen B radford, pieni pakettiauto. Sillä rahdattiin lapsia kouluun ja pu u tar
hatuotteita myyntiin Saarijärven se
kä Uuraisten kirkolle.
Puutarhatuotteiden myymälä kehittyi rouvan kukkakaupaksi
Toki Vladimirovit m uuallakin Saarijärvellä kuin Lannevedellä m uistetaan. Sukunimi — en tosin tiedä, onko Viktor sukua — on ku
luneena syksynä m ainittu niin m o
nesti, että keskustelu on melko var
masti palauttanut mieleen m eidän
kin Vladimirovimme.
Ensimmäisen kerran heidän puu- tarhaliiketoim intansa näkyi kirkol
la heti 1940-luvulla, kun Sarastuk
sen pellolta ja kasvihuoneista alet
tiin saada myyntiin taim ia, kurk
kua, tom aattia, m ansikkaa, kuk
kia. Heidän m yyntikojunsa oli län
tisen hautausm aan porttia vasta
päätä, aivan tien reunassa, taval
laan nykyisen huonekaluliikkeen liittymässä. Etuseinässä luki puu- kirjaimin Lanneveden P uutarha.
Lähinaapuri Helvi Rahkonen L an
nevedeltä työskenteli Vladimirovien apulaisena sekä myyntityössä että puutarhalla. U uraisten toim ipis
teessä myytiin myös ruum isarkku
ja.
Lannevedeltä lähdettyään he ra kensivat talon kirkolle Häm eennie
meen. H erra piti Herkkuliike-ni- mistä elintarvikekauppaa siinä ra kennuksessa, mistä H oppulan lvi- liike viime kesänä m uutti ja m ikä jo purettiin. Paljon tunnetum m aksi ja pitkäikäisemmäksi kuitenkin m uo
dostui rouvan kukkakauppa m ant- taalikunnan talossa. Sama yritys
toisella om istajalla lienee vieläkin toim innassa, sillä rouva möi sen m uutettuaan eläkepäivikseen Saari
järveltä pois.
H erra Vladimiroville koitti koko
naan uusi eläm äntyö, kun hän siir
tyi Eeti Hänniselle U kko-taloteh- taan palvelukseen ja vähitellen sitä tietä suomalaisten rakennusyritys
ten tulkiksi Neuvostoliitossa oleville työmaille. Taisipa olla myös Lovii
san ydinvoimalatyömaalla.
n a t- li in
/
