Maija Kuusela:
Joulutapoja vanhojen ihmisten kertomana
Siihen aikaan, kun joulupuuro kei
tettiin huhm aressa puupetkeleellä sur
votuista ohraryyneistä ja syötiin puu- lusikalla puisista pahkakupeista, oli
vat om akotitalot useassa tapauksessa yksihuoneisia, m utta neliöitä saattoi olla nykyisten parin kolm enkin huo
neen verran. Jos kam m areita oli, ne olivat vieraita ja nukkum ista varten.
M utta talon väki eli ja askarteli, lei
kitteli ja iloitsi tuvassa, johon lämpöä ja valoakin antoi suuri avotakka. Pöy
dät, penkit ja lattiat olivat jykevää honkaa eikä niiden leppoisaa pintaa koskaan turm eltu maalilla. Se ei kuu
lunut talonpoikaiseen tyyliin.
T upa oli kuin kylän yhteistä om ai
suutta. Sen penkeillä saivat yöpyä ker
jäläiset, m ustalaiset, laukkuryssät ja lum ppu-ukot. Ei ollut joka kylässä m ajataloa, eikä ollut vähäväkisillä ja avuttom illa huoltokoteja. Kuului kris
tillisyyteen ottaa "raadolliset kulkijat huoneeseensa.”
K un tupa oli kovassa käytössä, ym
m ärtää hyvin, että se varovaisessakin m enossa likaantui ja suuri kun oli (saattoi olla jopa 30— 40 m 2), ei sen pesu ollut m ikään pieni urakka. Kun tiedäm m e, että kaikki pinnat olivat m aalaam attom ia, vaati suursiivous se
kä voimia että aikaa. Tupa pestiin nel
jästi vuodessa: pääsiäiseksi, juhannuk
seksi, M ikonpäiväksi ja jouluksi.
U sein se tehtiin talkootyönä. Hyvissä ajoin sovittiin tuvanpesupäivä ja sit
ten pesuporukka m eni talosta taloon.
U rakka tehtiin hyvissä ajoin ennen joulua, että jäi aikaa joulukoristeiden tekoon.
H im m elit olivat koristeista työläim- m ät. Niitä valm istettiin luonnonväri- sistä oljista, m utta jo tk u t halusivat te h d ä koreita ja värjäsivät olkia, ta
vallisimmin punaisiksi. Saatettiin myös panna värillisiä paperisuikaleita roikkum aan himmelin osasiin, tai sol
m ittiin kirkkaita villalankatupsuja.
Kun aattopäivä tuli, oli tupa juhlava.
Jokaisen ikkunan edessä riippui katos
ta himmeli ja useissa paikoissa oli lat
tialle levitetty puhtaat rukiin oljet.
M eillä tästä tavasta on jo kauan sitten luovuttu, m utta K arjalassa on tapa ol
lut käytössä vielä täm än sukupolven aikana.
A atto aam u n a noustiin varhain, jo pa puoliyön aikaan, tietysti sillä edel
lytyksellä, että illalla oli m enty heti lehm ien lypsyn jälkeen nukkum aan.
H aluttiin ajaa kaukaisilta takam ailta eläinten rehut kotiin pyhien ajaksi, ja läm m ittää erittäin hyväksi ja hyvissä ajoin joulusauna, sillä aattona oli jo kaisen kylvettävä. Se oli kuin pyhä toim itus. M iestenkin oli pestävä pään
sä, vaikka eivät sitä juuri muulloin teh n eet, tai parem m inkin naisten oli käytävä ne saunassa pesemässä. Sau
n aa verrattiin usein kirkkoon. Samoin kuin kirkossa sielu puhdistuu Jum alan arm on sanalla, puhdistuu ruumis sau
nassa. M uistelen om aa äitiäni. Joka ei koskaan jättänyt tätä asiaa ilmi tu o m atta kylvettäessä.
27
Saunan jälkeen pukeuduttiin pyhä- vaatteisiin, niihin sam oihin, joilla sit
ten jouluyönä lähdettiin kirkkoon, m u tta tietysti ne yöksi riisuttiin. Ju h lallisuutta lisäsi aattoillan hämyssä kir
konkellojen kaiku. K ynttilät sytytet
tiin kuusessa ja ikkunoille ja ruvettiin aterioim aan. Sen jälkeen kehotti per- heen p ää väkeänsä jouluvirren veisuu- seen, m u tta nuorem pi väki taipui sii
hen usein vastahakoisesti. E ikä se ih
me ollutkaan, sillä virsien kieli oli niin kankeaa ja kumm allista. Täytyi olla paljon henkisiä voimia, jos jaksoi m onta pitkää virttä yhteen m enoon veisata. Se oli kum m inkin urakkana, että aatto n a ja joulupäivänä oli kaikki vanhan virsikirjan 17 joulu- eli synty- m ävirttä veisattava, osasipa nuottia tai ei. U seat niistä veisattiin samalla nuotilla ja lohduttauduttiin sillä, että niinhän se lukkarikin kirkossa kuuluu tekevän. "N u o tti ei vie taivaaseen, m u tta kyllä san at” . L ukuset olivat vain kerran vuodessa, eikä niillä eh
ditty m onta virttä oppia. Sensijaan nii
tä opittiin, kun käytiin ahkeraan kir
kossa.
Joulu pani ihm iset tekem ään hyviä tek o ja. Jouluvarojen k erääjät olivat saan eet osuutensa jo ennen joulua.
N iitä olivat m ustalaiset, varattom at, v anhukset ja kerjäläislapset. A attona m uistettiin taivaan lintuja. Jokaisen isännän oli annettava lakillinen ohran- jyviä tiukkusille eli pikkulinnuille. Ne kaadettiin aitan eteen tielle, vieläpä tero tettiin nuorisollekin että aina on täm ä tehtävä. M uuten linnut tulevat keväisin syöm ään siem enet pellosta.
K un hyvissä ajoin valm istauduttiin yölevolle, avautui ovi hiljaa raolleen ja kukin kuuli ovenraosta m ainittavan nim ensä. Sieltä lennähti kullekin pie
ni m ytty, jossa saattoi olla hyvin vaati
m aton joululahja. E hkä vehnäpulla, sukat tai lapaset. Aikaisem m in ei kan
san keskuudessa ole täällä joulukenk- kiä käytetty.
A joissa oli aattoiltana m entävä le
volle, sillä keskiyöllä oli noustava ylös valm istautum aan kirkkom atkalle. E n nen lähtöä sytytettiin kaikki valot mi
tä ikinä oli, vieläpä pihallekin vietiin lyhtyjä, joiden ympärille oli kääritty värillinen paperi tai kangas. Poikaset kiipeilivät korkealle pihapuihin ja kai
von vintti oli sellainen paikka, jossa jo k a tapauksessa piti olla värilyhty.
K alm arin ja kirkonkylän välillä oli P arkatinniem i kaikkein loisteliain. Se on jäänyt erikoisesti m ieleeni, sillä
lapsena sain sitä kurkistella kirkko- reestä vällyjen alta äidin sylissä istues
sani. Luulen sen olleen Paavo M inkki
sen ansiota, koskapa hän aina niin kauan kuin oli kotona valmisti värilyh- tyjä ja kehoitti m uitakin niin te k e
m ään. T apa on kuitenkin nykyään jäänyt pois.
T uohusten polttam inen jouluyönä tarkoitti valon näyttäm istä kirkkotien kulkijoille. Pitkän kepin päähän kiin
nitettiin rautalangalla tuohen käppy
rä, jo n k a sisään pantiin tervaisia lastu
ja. Ne sytytettiin ja pystytettiin han
keen vähän kauem m as tiestä, ettei sa
vua tullut kulkijoiden silmiin. Kylän p o ja t tem m elsivät tuohusten ym päril
lä. K irkkoväki ajoi kovalla vauhdilla ohi ja kulkusten helinä täytti häm yi
sen yön. K irkosta paluu tuotti vaihte
lua hiljaisen joulupäivän eläm ään niil
le, jo tka eivät kirkkoon päässeet. Ky
seltiin ja kuunneltiin tapauksia kirkko- m atkalta: näkyikö tu ttu ja, ajettiinko kilpaa, jäikö kukaan hevosen jalkoi
hin. K errottiin sellaistakin, että jotkut rah a a ansaitakseen antoivat aisan pään hipaista kuvettansa voidakseen seisottaa kulkijan ja kiristää sovinnol
ta (kirkko — A nnam aija). K irkosta tultua oltiin väsyneitä. M uutkin kuin kirkkom iehet loikoivat sängyssä k o et
taen k uluttaa päivää loppuun. Joulu
na ei m enty kylään. Se oli synti. K at
seltiin vain ikkunasta, noudattivatko kaikki tätä kristillistä tapaa. Ja tavalli
sesti sitä käskem ättä noudatettiin.
K un T apaninpäivä vaikeni, harm i
teltiin jo sen alkaessa päivän lyhyyttä.
Piti ehtiä ajaa m onessa paikassa kyläi
lemässä. N uoret tekivät rekiretkiä jo honkin etäiseen taloon. Seurojentalo
ja ei ollut. Perillä esitettiin m onenlais
ta ohjelm aa. Oli esim. tervehdyspu
he, runo, kertom us, kuvaelm a ja eri
laisia leikkejä, joita sitten m uulloin
kin kokoon tultaessa leikittiin. Kahvia keitettiin ja puuroakin syötiin. A ineet oli koottu yhteisesti. Leikeistä yleisim
m ät olivat: sotken savea, harjan heit
to , panttileikki ja num eroleikki. Jo t
ku t taisivat näyttää päälläänseisomis- ta , käsillä kävelem istä, väkikartun ja kissanhännän vetoa. N e, jo tka eivät pystyneet m uuhun, vetivät sormikouk- kua.
Joulunpyhien välipäivät kuluivat ky- läilem iseen ja kisailemiseen. Tehtiin pitkiäkin m atkoja toisiin pitäjiin suku
laisiin ja tuttaviin. Tietysti kaikki oli
vat hevosm atkoja.
U udenvuodenpäivää kutsuttiin tääl
lä uudeksi jouluksi. Silloin k ertautui
vat alusta m elkein kaikki joulutavat.
Toisissa seurakunnissa — mm. K arstu
lassa — m entiin kirkkoon kuudelta kynttilöiden valossa. M entiin kynttelil- lä kirkkoon, sanottiin. E n tiedä, onko siellä vielä sellainen tapa. Paljon saa- rijärveläisiä kävi siellä katsom assa uu delleen kirkkoa jouluvalaistuksessa.
U udenvuoden aattoakaan emme saa unohtaa. Se oli tulevien asioiden ennustelem isen hetki, kuten on var
m aan m eidän päivinäm m ekin. H eitet
tiin kenkää tuvan perältä ovensuu
hun. Jos kärki asettui oveen päin, jo u tui sinä vuonna lähtem ään talosta.
O tettiin tulitikkuja summassa kasasta käteen. Jos sattui parillinen luku, jo u tui sinä vuonna kihloihin. Parittom an luvun sattuessa jäi vielä yksinäiseksi.
V anhalle tiesi leskeyttä, jos pariton sattui. M äkäkääryjen nostam inen tu n tu u olevan nykyäänkin tuttu kaikille.
Juhlallisinta oli kuitenkin tinojen vala
m inen loim ottavan takkatulen ym pä
rillä. V esisanko oli takan vieressä. E n sim m äinen k erta oli huoneen haltijal
le. H ihat ylös käärittyinä otettiin ve
destä tinakappaleet ja sakilla tarkkail
tiin, m uistuttiko se laivaa, rahapussia vai ruum isarkkua. Siitä sitten tulevat asiat pääteltiin. Tina jälleen valinkau
haan ja sulam aan. Y htä m onta kertaa valettiin kuin oli talossa ihmisiä, oli
vatpa vieraita tai talonväkeä. Se, jolle viimeksi valettiin, sai tinan om aksen
sa. H än pani sen tavallisesti rihm asta k attoon kiikkum aan ja se sai jääd ä sii
hen pitkäksi aikaa, vaikkapa seuraa- vaan uuteen vuoteen. K un tinan vala
m inen päättyi, kaadettiin valuvesi jo honkin tuttuun paikkaan, johon sitten pääsiäisyönä m entiin ” trullia” kuunte
lem aan.
U udenvuodenpäivänä opeteltiin kir
jo ittam aan kivitaululle uutta vuosilu
kua ja otettiin uusi alm anakka tutk it
tavaksi. L ehtien nurkista aina tam m i
kuulle asti leikattiin pala pois, että oli
si helpom pi löytää haluttu kohta. A l
m anakkaan tehtiin naskalilla reikä ja solm ittiin pellavarihm asta lenkki, jos
ta se nostettiin ikkunanpieleen nau
laan kunniapaikalle. K oko perheelle julistettiin oikein sotaäänellä, että se pitää aina panna paikoilleen sen joka sitä katsoo.
Loppiaiseen asti pidettiin kuin yhtä joulua. V asta senjälkeen lopetettiin kyläilyt, otettiin taas rukit ja kangas
p uut esille ja niin alkoivat selkäviikot ja jokapäiväiset reikäleivät.
28
