Valitsijakunnan rakenteen muuttuminen

Vuonna 1873 säädetyn ja 1875 voimaan tulleen kaupunkien kunnallislain mukaan äänioikeus oli jokaisella ”hyvämaineisella itseään ja omaisuuttaan hallitsevalla veroa maksavalla miehellä ja nai-sella” ellei hänellä ollut verorästejä, ollut menettänyt kansalaisluottamustaan tai ollut ”toisen isäntä-vallan alla”. Määrittelyssä oleva ”omaisuuttaan hallitseva” sulki mm. naimisissa olevat naiset ääni-oikeuden ulkopuolelle. Äänioikeus oli sidottu äyreihin. Aluksi jokaisesta äyristä sai yhden äänen, kuitenkaan ei yli 25, joka oli maksimi äänimäärä. Vuonna 1883 annettu asetus rajoitti äänioikeutta pienituloisten osalta. Yhdestä äyristä ei tarvinnut maksaa veroa, eikä henkilö näin ollut myöskään äänioikeutettu. Kaupungeilla oli oikeus itse päättää alin verotettava tulo ja äyrin peruste. Se aiheutti suurta kirjavuutta eri kaupungeissa. Vuonna 1883 äyrin sallituksi vaihteluväliksi määrättiin 200–400 markkaa.⁴³²

Eniten epäselvyyttä aiheutti ”toisen isäntävallan alaisuus”. Tampereen maistraatti tulkitsi, että teh-taan työläiset kuuluvat isäntävallan alaisuuteen. Tämä tulkinta omaksuttiin senaattia myöten. Näin suuri osa työväestöstä suljettiin äänioikeuden ulkopuolelle. Ulkotyöläisillä ja käsityöläisillä äänioi-keus oli. Lisäksi pykälää sovellettiin tarkoituksellisesti karsivasti siten, että muuten äänioikeuden omaavalta tehtaan kirjoilla olevalta se poistettiin. Tampereen työväki, jota rajoitus erityisesti koski, vaati voimakkaasti äänioikeutta 1880- ja 1890-luvuilla. Tampereen Suomalainen Klubi ja ”maiste-ripuolue”⁴³³ tekivät yhteistyötä Työväenyhdistyksen kanssa äänioikeuden laajentamiseksi. Ponnis-tukset tuottivat tulosta, kun vuoden 1897 valtiopäivillä kunnallisasetuksen muutoksella ”toisen isän-tävallan alaisuus” muutettiin ”pestatuksi palkolliseksi”, mikä mahdollisti tehdastyöväestön käyttä-mään äänioikeutta kunnallisvaaleissa.⁴³⁴

431 Rasila 1984, 564-575; Snellman 2014, 193.

432 Kuusanmäki 1983, 61-63; Nummela 1989, 247-248; Rasila 1984, 430–432; Rasilainen 2004, 73–78; Westerlund 1975, 14-15.

433 Tampereen Suomalaisen Klubin jäsenistössä oli pääasiassa lukeneistoa ja säätyläisiä, mistä syystä Klubia luonnehdittiin termillä ”maisteripuolue”. Alanne 1972, 82.

434 Kanerva 1986, 74-77; Kuusanmäki 1983, 61-62; Nummela 1989, 247-248; Rasila 1984, 583; Sinisalo 1932, 23-24, 31;

111

Työväestön saavuttama äänioikeus oli merkittävä askel demokraattiseen suuntaan kunnallisvaaleis-sa. Sillä ei kuitenkaan ollut käytännössä kovin suurta merkitystä, koska tuloihin perustuva maksimi äänimäärä oli edelleen 25. Esimerkiksi Tampereella vuonna 1904 ruotsalaisen puolueen äänimäärä äänestäjää kohden oli keskimäärin 17,5, nuorsuomalaisen 15 ja Kauppaseuran ja talonomistajien yhtymän 12. Työväenyhdistys oli kyllä esittänyt äänirajan laskemista, mutta päähuomio oli kiinni-tetty isäntävallan alaisuuden poistamiseen. Vuosisadan taitteessa päähuomion vei äänioikeus valti-ollisissa vaaleissa. Kunnallisvaalien 25 äänen katto säilyi koko autonomian ajan.⁴³⁵

Porvarissäädyn vaalioikeus muuttui radikaalisti vuoden 1879 perustuslainmuutoksessa. Aiemmin oli lueteltu ne, joilla oli äänioikeus. Nyt äänioikeus oli periaatteessa kaikilla veroa maksavilla kau-punkilaisilla paitsi erikseen karsintamomentissa mainituilla. Muutosta täydensi vielä vuonna 1883 tehty uusi kaupungin jäsenyyden määrittely. Karsintapykälän tulkinta eri kaupungeissa oli erilainen ja sitä käytettiin vaalitaktisena keinona. Laissa oleva karsintamomentti oli niin laaja, että äänioikeus jäi suppeammaksi kuin kunnallisvaaleissa. Jussi Kuusanmäen mukaan vuonna 1884 kunnallisvaa-leissa äänioikeutetuista vain 37 prosenttia oli äänioikeutettu porvarissäädyn vaakunnallisvaa-leissa. Äänioikeu-teen liittyvää karsintapykälää tulkittiin vuosisadan vaihteessa vapaamielisemmin. Silti erityisesti vähätuloinen työväki oli edelleen vailla valtiollista äänioikeutta. Eino Jutikkala on laskenut, että kaupungeissa kunnallisveroa maksavista melkein kolme viidesosaa ei päässyt äänestämään edusta-jia säätyvaltiopäiville. Tampereella vuonna 1896 valtiollinen äänioikeus puuttui 98 prosentilta kaksi äyriä maksavilta ja 22 prosentilta yli 20 äyriä maksavilta. Karsintapykälän mukaan kenelläkään naisella ei ollut äänioikeutta. Muutosyrityksistä huolimatta nämä yleiset säännöt pysyivät voimassa aina eduskuntauudistukseen 1906 saakka.⁴³⁶

Valtiopäivävaaleissakin porvarissäädyssä äänioikeus oli sidottu veronmaksuun ja henkilön äänimää-rä veroäyrien määäänimää-rään. Maksimi äänimäääänimää-rän sai kaupunki päättää. 1880-luvun alussa kaupungit omaksuivat saman veroäyrin taksoituksen kuin kunnallisvaaleissa ja monet kaupungit ottivat käyt-töön 25 äänen asteikon. Kun karsintamomenttiin ei saatu muutoksia, poliittiset puolueet pyrkivät muuttamaan tai säilyttämään maksimi äänimäärää. Osa työväestä, jolla karsintamomentin tulkinnan mukaan ei ollut äänioikeutta, vaati suoraan yleistä äänioikeutta.⁴³⁷

Äänioikeuskysymyksestä käytiin vuoden 1885 valtiopäivillä perusteellinen keskustelu, joka johti kiivaaseen poliittiseen väittelyyn. Tavoitteena oli saada yhteinen ääniasteikko. Päätöstä ei saatu, mutta äänioikeuden laajentamisesta oltiin yksimielisiä. Naisten ja kaikkein köyhimmässä asemassa

435 Kanerva 1986, 77; Kuusanmäki 1983, 62-71; Rasila 1984, 584; Westerlund 1975,15.

436 Jutikkala 1960, 108–109; Kuusanmäki 1983, 70-71; Mylly 2006, 40–44; Rasilainen 2004, 82-84;

437 Kuusanmäki 1983, 70-71;

112

olevien oikeuksiin ei viitattu. Eurooppalaiset muutokset demokratiakehityksessä tunnettiin myös Suomessa.⁴³⁸

Tampereella käytettiin 1884 vaaleissa 25 äänen asteikkoa. Se oli voimassa 1880-luvun loppuun.

1890-luvun alussa vaaleihin tuli mukaan uusia ryhmittymiä ja 90-luvun puolivälissä myös työväki aktivoitui valtiopäivävaalien osalta. Osa vanhoista puolueista, mutta erityisesti työväki halusivat pienentää maksimiäänimäärää. Radikaalimmat halusivat pienentää ääniasteikon yhteen ”pää ja mies” -periaatteella. Vuoden 1897 vaaleissa oli käytössä 10 äänen asteikko. Se oli käytössä vielä 1904 vaalissa, mutta viimeiset säätyvaltiopäivävaalit suoritettiin keisarin vahvistaman kahden äänen asteikon mukaan.⁴³⁹

Oulun valtiopäivävaaleissa ylin äänimäärä oli 25 jo vuoden 1881 vaaleissa. Se pysyi sellaisenaan vielä 1896. Tosin keväällä suomenmieliset onnistuivat aktiivisella osallistumisellaan raastuvanko-kouksessa alentamaan ylimmän äänimäärän 10:een. Päätöstä senaatti ei ehtinyt vielä syksyn vaa-leihin mennessä vahvistaa, joten käytössä oli edelleen korkein äänimäärä 25. Seuraavissa 1898 val-tiopäivävaaleissa ylin äänimäärä oli 10. Raastuvankokous hyväksyi joulukuussa maksimi äänimää-räksi kaksi. Se jäi kuitenkin senaatissa lepäämään ja hyväksyttiin vasta lokakuussa 1905. Näin 10 äänen asteikko oli käytössä vielä 1904 vaalissa, mutta 1905 vaaleissa äänestettiin kahden äänen asteikon mukaan.⁴⁴⁰

Kuopiossa suomalainen puolue otti tavoitteeksi vuonna 1881 rajoittamattomalla ääniasteikolla suo-ritetun vaalin jälkeen pienentää ääniasteikko 10 äänen. Ruotsalaisten vastustuksesta ja valituksesta huolimatta saavutettiin 25 äänen välitavoite vuonna 1884. Työväenyhdistys teki 1889 esityksen 10 äänen katosta. Maistraatti kuitenkin torjui esityksen, koska työväenyhdistyksellä ei ollut äänioikeut-ta. Seuraava aloite tuli kaupunkilaisilta vasta 1895. Se meni läpi ja 10 äänen asteikko oli käytössä vuoden 1897 vaaleissa. Kuopio oli ensimmäinen kaupunki, missä raastuvankokous hyväksyi 1902 valtiopäiväjärjestyksen salliman pienimmän ääniasteikon, kaksi ääntä. Keisarin vahvistus kuitenkin viipyi niin, että viimeiset säätypäivävaalit suoritettiin Kuopiossa 10 äänen asteikolla.⁴⁴¹

Porvarissäädyn koostumus muuttui 1800-luvun jälkipuoliskolla enemmän kuin minkään muun sää-dyn. Vanha aines jäi uusien kaupunkilaisten varjoon. Sääty muuttui kauppias-pormestari-ryhmittymästä laajempia kaupunkilaispiirejä edustavaksi säädyksi. Kahdella viimeisellä vuosikym-menellä työväestö sai kunnallisvaaleissa äänioikeuden, joka tosin oli sidottu veroäyrien määrään.

438 Mylly 2006, 53, 57, 61-62.

439 Kanerva 1986, 78-85; Rasila 1984, 559-568

440 Oulun maistraatin ptk. 17.12.1902; Hautala 1976, 594-597; Kaleva 18.12.1902 no 294, 3; Louhi 16.9.1896 no 111, 1-2; 18.9.1896 no 112, 1-2.

441 Nummela 1989, 352-355.

113

Valtiopäivävaaleissa äänestäjäkunta ei laajentunut, mutta äänioikeus yhtäläistyi rajoittamattomasta äänimäärästä maksimi 10 ääneen. Kaikissa kolmessa tarkastelemassani kaupungissa tehtiin päätös heti 1900-luvun alussa pienentää ääniasteikko kahteen.