Ranskan vallankumous toi Euroopassa esille kansanvallan tunnukset ja vanhaa perinteistä säätyjär-jestelmää horjuttaneen tavoitteen, että kaikilla ihmisillä olisi samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet.
Euroopan nationalistinen kuohunta ja tyytymättömyys vallitseviin oloihin ulottui 1830–40 vaihtees-sa Ruotsiinkin, missä heräsi kiinnostusta liberalismiin ja yhteiskunnallisiin keskusteluihin. J.V.
Snellman tutustui ulkomaan matkoillaan näihin uusiin aatteisiin. Hän jopa osallistui Ruotsissa vuonna 1840 keskusteluihin siitä, oliko nelisäätyinen edustuslaitos tarkoituksenmukainen.40
Demokratia ja kansanvalta käsitteinä ovat eri aikoina ja erilaisissa olosuhteissa muuttuneet ja muut-tuvat jatkuvasti, eikä niillä ole yksiselitteistä merkitystä. Antiikin Kreikassa Ateena oli aito demo-kratia, mutta siellä oli vain yli 20-vuotiaiden miesten demokratiaa. Vapaat miehet saivat äänestää oman mielensä mukaan ja osallistua hallintoon, koska heidän katsottiin olevan siihen pystyviä.
37 Nummela 1989, 207-213.
38 Kanerva 1986, 12; Rasila 1984, 149-164; Rommi 1972, 1. Kyttälä liitettiin Messukylän pitäjästä Tampereeseen vuonna 1877. Tällä oli maaltamuuton ohella suuri merkitys Tampereen väkiluvun voimakkaaseen kasvuun.
39 Hautala 1975, 22, 30-34, 39-44; Tommila 1984b, 7-8.
40 Klinge 1997, 129-131.
14
mokratia-käsitteen tutkijoista italialainen Nadia Urbinati pitää Ateenan demokratiaa siinä mielessä aitona demokratiana, että se ei perustunut miesten varallisuuteen. Urbinati käyttää termiä delibera-tiivisuus, mikä tarkoittaa neuvottelevaa otetta politiikkaan. Se on hänen mielestään yhteinen piirre sekä antiikin yhteiskunnassa että myöhempinä aikoina.41
Englantilaissyntyinen politiikan tutkija Anthony H. Birch korostaa, ettei demokratia nykymerkityk-sessä olisi lähtöisin Ateenasta, koska esimerkiksi yksilön oikeudet eivät kuuluneet siellä demokrati-aan. Nykyisin on kyse edustuksellisesta demokratiasta. Birch esittää neljä edustuksellisen demokra-tian tunnusmerkkiä, jotka liittyvät hallinnon kontrolliin. Henkilöt valitaan edustamaan julkisilla vaaleilla, joissa valintaan vaikuttaa se, miten monta kannattajaa saa taakseen. Edustajien on otettava huomioon valitsijoiden toiveet, kannettava vastuu päätöksistä ja edustajat ovat tilivelvollisia äänes-täjille.42
Birch on laatinut listan poliittisen osallistumisen muodoista, joita hän pitää osana edustuksellista demokratiaa. Niihin kuuluvat mm. äänestäminen kunnallisissa ja valtiollisissa vaaleissa ja kansan-äänestyksissä, osallistuminen vaalikampanjointiin, aktiivinen jäsenyys poliittisessa puolueessa ja painostusryhmässä, osallistuminen poliittisiin mielenosoituksiin, lakkoihin ja muihin yleisten käy-täntöjen muuttamiseen tähtääviin toimiin, kansalaistottelemattomuus, jäsenyydet komiteoissa yms., yhteisöllisen toiminnan muodot.43
Juhani Myllyllä ja Jaakko Nousiaisella on hyvin samanlaiset käsitykset demokratiasta. Sen ehdot-tomana edellytyksenä on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. He korostavat myös laajoja kansalaisoi-keuksia ja -velvollisuuksia. Nousiainen korostaa demokratian toiminnallisina edellytyksinä mahdol-lisuutta osallistua julkiseen päätöksentekoon, tasa-arvoisuutta poliittisten oikeuksien käyttämisessä ja yhdenvertaisuutta lain edessä, moniarvoisuutta ja valinnan vapautta kokoontua, yhdistyä ja kes-kustella.44 Myllyn ja Nousiaisen käsitykset ovat yhteneväisiä myös Birchin kanssa.
Maija Setälä korostaa, että demokratia ymmärretään tietynlaista päätöksentekojärjestelmää kuvaile-vana käsitteenä, mutta toisaalta se on tavoiteltava järjestelmä. Demokratia-sanalla viitataan yhteis-kunnan hyviin asioihin, esim. oikeudenmukaisuuteen, yksilöiden valinnanvapauteen ja tasa-arvoon.
Korostetaan myös, että demokraattinen valtio on sivistynyt valtio. Keskeistä kuitenkin on, että
41 Setälä 2003, 18-19; Urbinati 2006, 2-3; Oksanen 2009, 4, 49, 50.
42 Birch 1993, 45-46, 76-77; Oksanen 2009, 45, 50-51.
43 Birch 1993, 80-81; Oksanen 54-55.
44 Mylly 2006, 13; Nousiainen 2006 11-12; Oksanen 2009, 19-20.
15
mokratia on kansanvaltaa, mahdollisuus vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon ja valintoihin sekä järjestäytymiseen. Huomioitava on yhteiskunnalliset olosuhteet, konteksti.45
Tässä tutkimuksessa käsittelen demokratiaa siltä kannalta, millaisia mahdollisuuksia yksilöillä oli toimia ja vaikuttaa yhteiskunnassa ja osallistua päätöksentekoon valittaessa edustajia säätyvaltio-päiville sekä kunnallisiin luottamustehtäviin autonomian aikana siihen asti, kun saatiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus.
Matti Hyvärinen erottelee sanat demokratia ja kansanvalta. Hänen mielestään suomalainen käännös ei vastaa kansainvälistä merkitystä. Se korostaa valtaa ja kansaa, erityisesti tavallisen rahvaan val-taa. Hyvärinen antaa kansanvallalle neljä eri merkitystä:
”1) yhtenäisen kansa-henkilön valta (vastakohtana ei-kansa, ruotsalainen kansa), 2) rahvaan tai tavallisen kansan valta (ei eliitin eikä ylemmän luokan valta), 3) kansalaisten valta hallitusmuotona (vastakohtana esimerkiksi säätyjen valta) ja 4) adjektiivina demokraattisuuteen, prosessien reiluuteen”.46
Käytän tässä tutkimuksessa termiä kansanvalta viittaamaan rahvaan tai tavallisen kansan valtaan, joka ei ole eliitin eikä ylemmän luokan valtaa.
Juhani Myllyn mukaan porvarissääty kansanvaltaistui 1800-luvulla enemmän kuin muut säädyt.
Hänen mukaansa säätyvaltiopäivien aikana syntyivät yhteiskunnalliset ja poliittiset edellytykset varsinaiselle kansanvallan läpimurrolle, joka tapahtui Suomessa vuosina 1905–07. Kansanvallan läpimurrolla Mylly tarkoittaa ”modernin demokratiaideologian muuttamista valtiolliseksi instituuti-oksi ja suurten joukkojen poliittiseksi nousuksi”. 47
1800-luvun puolivälissä Suomen poliittisessa ajattelussa vaikuttivat saksalainen hegeliläinen ja englantilainen liberaali perinne, joilla oli monia yhteisiä tavoitteita, mutta joilla käsitteistön erilai-suudesta ja erilaisesta tulkinnasta johtuen oli vaikeuksia poliittisessa keskustelussa. Yksi keskei-simmistä eroista oli käsitys vapaudesta ja pakosta. Näiden kautta määriteltiin kansalaisyhteiskunta ja sen käsitteellinen vastakohta valtio.48
G.W.F. Hegelin tulkinta vapaudesta pohjautui Immanuel Kantin moraalifilosofiaan. Hänelle valtio on subjekti, joka voi määritellä itselleen lait ja normit ja joka näin edustaa vapautta. Kansalaisyh-teiskunnan bürgerliche Gesellschaft Hegel määrittelee taloudellisen liberalismin kautta, jonka
45 Setälä 2003, 9-29, 176-177; Oksanen 2009, 43-44.
46 Hyvärinen 2003, 83-84.
47 Mylly 2006, 10 – 11.
48 Pulkkinen 1987, 54; Liikanen 1995,123.
16
kaan yhteiskuntaa pitävät koossa talouden kautta syntyneet siteet eivätkä lait. Näin syntynyt yhtei-syys ei ole vapautta vaan välttämättömyys eli pakko. Myös J.V. Snellman erottelee valtion ja kansa-laisyhteiskunnan vapauden ja pakon avulla. Hän ei kuitenkaan tee sitä Hegelin tavoin taloudellisen järjestelmän kautta vaan yksilön tekojen suhteena yhteiskunnan normeihin. Kansalaisyhteiskunnas-sa yksilö toimii omien päämääriensä puolesta ”loukkaamatta yhteiskunnan muiden jäsenten vapaut-ta”, siis valtion laatimien lakien mukaan, jotka toimivat rajoittavana ”pakkona”. Valtion osalta Snellmanilla oli Hegelin kaltainen tulkinta. Valtiossa yksilö toimii yleisen edun hyväksi, mihin liittyy ”vapaus” muuttaa vallitsevia normeja. Snellmanin määritelmän mukaan vapaaehtoisissa kan-salaisjärjestöissäkin toimiminen voi kuulua joko kansalaisyhteiskuntaan tai valtioon riippuen siitä, tavoitellaanko toiminnalla omaa vaiko yhteistä hyvää. Hegeliläisessä perinteessä valtio edustaa vapautta ja kansalaisyhteiskunta pakkoa.49
Liberaaliin perinteeseen vaikutti Suomessakin englantilaisen John Stuart Millin laajasti levinnyt teos On Liberty (1895). Mill korostaa laajaa yksilön ja yhteiskunnan vapautta, mm. mielipiteen vapaus, yhdistymisvapaus, keskustelun (lehdistön) vapaus ja toiminnan vapaus. Toiminnan osalta Mill esitti hyvin pitkälle menevää vapautta: ”Ainoa tarkoitus minkä vuoksi ihmiskunta on oikeutet-tu, yksityisesti tai kollektiivisesti sekaantumaan kenen tahansa jäsenensä toiminnan vapauteen, on itsepuolustus.” Mill hyväksyi utilitarismin näkemyksen, ”jonka mukaan ihminen ajaa aina omaa etuaan”. Millin mukaan valtion laatimat lait uhkasivat ja rajoittivat vapauksia. Näin liberaaleille kansalaisyhteiskunta edustaa vapautta ja valtio pakkoa.50
Hegeliläinen traditio sai vahvan aseman Suomessa, missä sitä edustivat fennomaanit ja sittemmin vanhasuomalaiset. Säätyvaltiopäivillä fennomaaneja oli erityisesti papistossa ja talonpoikaissäädys-sä. Liberaalit eivät olleet yhtä selkeästi rajattu ryhmä, mistä syystä heihin voi fennomaanien vasta-puolena viitata termillä ei-fennomaanit. Säätyvaltiopäivillä liberaaleilla oli kannatusta erityisesti aatelistossa ja porvaristossa.51
Keskeisimmät erimielisyydet fennomaanien ja liberaalien välillä liittyivät kielikysymykseen ja suh-tautumisessa Venäjään. Fennomaanit painottivat enemmistön kielen, suomen, merkitystä mielipi-teen ilmaisuun ja kulttuurin kehittymiseen. He myös ajattelivat, että Venäjän yhteydessä Suomella on paremmat mahdollisuudet päästä irti ruotsalaisuudesta ja näin kehittyä omaksi kansakunnaksi.
Liberaalit olivat Venäjä-vastaisia ja kannattivat länsimaista kulttuuria ja yhteyksiä Pohjoismaihin.
Tästä syystä he myös korostivat ruotsin kielen tärkeyttä. Kansalaistoimintaan liittyvissä
49 Pulkkinen 1987, 59-66; Pulkkinen 2003, 225-227; Snellman 1842/2001, 76-77; Liikanen 1995, 125; Kettunen 2003, 182-183.
50 Pulkkinen 1987, 57, 59, 63.
51 Pulkkinen 1987, 55-56.
17
symyksissä fennomaanit ja liberaalit olivat samalla kannalla. Niin ikään molemmat kannattivat elinkeinoelämän sääntelyn purkamista ja pitivät tärkeänä valtiopäivien koolle kutsumista.52
Sekä liberaalinen että hegeliläinen ideologia vaikuttivat siihen, että kansalaistoiminnasta tuli 1800-luvun lopulla poliittinen ihanne.53 Kansalaisyhteiskunnassa ihmiset voivat liittyä sosiaalisesta ase-mastaan riippumatta samanarvoisina jäseninä erilaisiin organisaatioihin, puoluetoiminnan lisäksi mm. kansalais- ja järjestötoimintaan. Valtiopäivämiehiä esittelevään liitteeseen 3 olen kirjannut miesten osallistumista myös valtiollisen ja kunnallisen toiminnan ulkopuolella oleviin järjestöihin eli tällä tavalla kansalaisyhteiskunnan rakentamiseen.
Kansalaisyhteiskunnalla tarkoitan tässä tutkimuksessa (lähinnä liberaalien tulkinnan mukaista) kan-salaisten kaikkea vapaaehtoista toimintaa poliittisissa puolueissa, yhdistyksissä, klubeissa ja muissa vastaavissa yhteisöissä erotuksena valtion ja kuntien hallintoon kuuluvasta toiminnasta. Kansalais yhteiskunnan keskeisiä tunnusmerkkejä ovat sananvapaus ja yhdistymisvapaus.
Suomenkielisenä terminä kansalaisyhteiskunta oli sanakirjoissa vasta 1880-luvulla.54
Porvari tarkoitti porvarien oman käsityksenkin mukaan kaupungissa asuvaa porvarissäätyyn kuulu-vaa henkilöä, jolla oli porvarisoikeudet, mutta myös velvollisuudet veronmaksajana. Porvarilla oli oikeus osallistua raastuvanoikeuden kokouksiin, äänioikeus paikallisvaaleissa ja mahdollisuus valita säätynsä edustajia valtiopäiville.55
1800-luvun alun porvaristoa on luokiteltu eri tavoin. Karkean jaon mukaan oli kolme ryhmää eli
”sosieteettia”: käsityöläiset, kauppiaat ja suomalainen porvaristo. Jokainen näistä muodosti oman suljetun ryhmän ja heitä erotti syvä sosiaalinen juopa. Jaottelun perustana oli ensi sijassa varalli-suus, harjoitetun kaupan laji ja kieli.56
Kauppias oli 1800-luvulla arvostettu nimitys. Jopa suurteollisuuden harjoittajat käyttivät tehtailijan asemasta kauppias-nimitystä, kun he hankkivat porvarisoikeudet. Teollisuuden harjoittajien arvo-nimenäkin oli 1800-luvulla kauppaneuvos. Tämän arvonimen saanut kuului koko Suomen liike-mieseliittiin. Varsinaisen porvariston ylempään arvoluokkaan kuuluivat myös konsulit, usein perin-töjen tai avioliittojen kautta liike-elämässä menestyvät. Heidän alapuolellaan olivat kaupunkeihin
52 Pulkkinen 1987, 55-56.
53 Pulkkinen 1987, 67-68.
54 Kettunen 2003, 183.
55 Keskinen 2012, 47-48; Nikula 1981, 192 – 193, 200.
56 Lento 1939, 11-13.
18
muuttaneet entiset maakauppiaat, tukkukauppiaat ja tavallisten puotikauppojen omistajat. Pikkupor-vareihin ryhmiteltiin pienten kauppapuotien omistajat ja käsityöläismestarit.57
Suomi oli 1800-luvulla muodollisesti Ruotsin vallan ajalta periytynyt sääty-yhteiskunta, mutta kan-sallisen heräämisen myötä alkoi syntyä poliittisia puolueita. Ne eivät kuitenkaan olleet vielä puolu-eita nykyaikaisessa merkityksessä. Kehitys alkoi kieli- ja säätyjakona suomenmieliset ja ruotsinmie-liset. Jako säily vahvana aina vuosisadan lopulle saakka, jolloin suhtautuminen Venäjään muodostui kielikysymystä tärkeämmäksi. Poliittisessa keskustelussa ryhmittymistä käytettiin nimiä fennomaa-nit ja svekomaafennomaa-nit. ”Puolueisiin” on viitattu myös nimillä Suomalainen puolue ja Ruotsalainen puolue. 1800-luvun jälkipuoliskolla fennomaanit jakautuivat vanhasuomalaisiin ja radikaalimpaa linjaa edustaviin nuorsuomalaisiin. Linjaero näkyi selkeänä suhtautumisessa venäläistämistoimenpi-teisiin. Vanhasuomalaiset olivat myöntyväisyysmielisiä ja nuorsuomalaiset perustuslaillisia, jotka pitivät kiinni Suomen autonomian perustuslaeista. Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen johdolla syntyi 1860-luvulla radikaali suuntaus jungfennomaanit (nuorfennomaanit). Vuosisadan puolivälissä Suomeen tuli Euroopasta liberalismi-aate. Liberaalit eivät olleet tarkkaan rajattu kansanryhmä. Länsi-maisen talous- ja sivistysperinteen vuoksi he olivat lähellä svekomaaneja ja nuorsuomalaisia. Libe-raaleilla oli 1880-luvulla oma puolueohjelma. Suomen Työväenpuolue perustettiin 1899.58