Papit otetaan pidättyvän ystävällisesti vastaan

Kirkollinen työ Itä-Karjalassa oli suomalaisille papeille valtava haaste. Työtä oli pal-jon, ja olosuhteet olivat monin verroin ankarammat kuin rauhan ajan Suomessa. Silti monet nuoret papit olivat valmiita vapaaehtoisesti lähtemään Itä-Karjalaan, sillä he tunsivat, että työ siellä oli kuin Jumalan kutsu suomalaisille papeille ja myös heille itselleen henkilökohtaisesti. Ortodoksipastori Olavi Petsalo puhui saarnassaan, jonka hän piti pappisvihkimystään edeltävänä iltana 5.12.1941, seuraavasti:

Nykyinen, käynnissä oleva sota on antanut pienoiselle kirkkokunnallemme suuren teh-tävän. Onhan jokaisella meistä tiedossa se suuri henkinen työ, joka on nyt Itä-Karja-lassa suoritettava. Emme voine väittää, että uskonnollisuus olisi sieltä hävinnyt, mutta myöntää täytynee, että paljon tuhoa on bolsevismi siellä aikaansaanut. Ovathan kirkot joko hävitetyt, häväistyt, tai ainakin joutuneet olemaan ilman hoitoa pitkät ajat. Sa-moin on ollut seurakunnallisen työn laita. Pappeja on ollut vähän, siksi kirkollinen toiminta on kokonaan jäänyt pois. – Sitä on jarrutettu, taikka sitä ei ole ollenkaan voitu harrastaa. Nyt tietysti, kun Itä-Karjalan kansalle on tullut luvalliseksi pelkäämättä harrastaa uskonnollista elämää, tulee sielunpaimenilla olemaan runsaasti työtä heidän keskuudessaan. On pian saatava suuret rakennustyöt käyntiin, ja siksi on myös saa-tava mahdollisimman paljon työntekijöitä. Tämän vuoksi olen minäkin kuin pakotettu ryhtymään tähän työhön. Olenhan opiskellut sitä varten, tunnen myös velvollisuuteni siihen. On kuin Jumalan vahva käsi minua johtaisi sitä kohden.⁷³

Itä-Karjalan sotilashallinnon pappien määrä vaihteli sodan eri vaiheissa.⁷⁴ Henkilöt ja heidän sijoituspaikkansa myös vaihtuivat eri syistä. Useimmilla papeilla oli perhe ja siviilivirka jossain seurakunnassa, minkä vuoksi monelle heistä jatkuva palvelus miehitysalueella ei ollut mahdollista. Muutama pappi siirrettiin pois sotilashallinnon palveluksesta, koska heidän katsottiin rikkoneen annettuja määräyksiä.⁷⁵ Joulukuun lopussa 1941 kirkollisasiaintoimiston alaisuudessa työskenteli yhdeksän luterilaista pappia ja neljä papinapulaista. Ortodoksipappeja oli myös yhdeksän ja heillä kaksi apulaista. Aleksi Perola oli vaatinut, että ortodoksisia pappeja olisi pitänyt olla enem-män kuin luterilaisia, koska ortodoksisia asukkaitakin oli miehitysalueella enemenem-män kuin luterilaisia. Pitkien neuvottelujen jälkeen hän oli kuitenkin suostunut siihen, että kummankin kirkkokunnan pappeja oli yhtä monta. Pappien oli laadittava työstään kuukausittain toimintakertomuksia, joissa heidän piti toimintansa raportoinnin li-säksi kertoa kokemuksistaan itäkarjalaisen kansan parissa ja kuvata sen keskuudessa

73 Olavi Petsalon saarna ennen papiksi vihkimistä 5.12.1941. Alkuperäinen teksti rovasti Markus Petsalon hallussa.

74 Luterilaisten pappien määrä oli 1.11.1941 ja 31.5.1942 välisenä aikana 7–11, ja heillä oli tuolloin 0–5 apulais-ta. Ortodoksisten pappien määrä vastaavana aikana oli 4–9, ja heillä oli tuolloin 0–7 apulaisapulais-ta. (KA ItäKar, SE T-5684/13 Kirkollisasiaintoimiston toimintakertomukset ajalta 1.11.1941–30.6.1942).

75 Ortodoksipastorit Vilho Hokkinen ja Yrjö Olmari vapautettiin Itä-Karjalan sotilashallinnon palveluksesta helmikuussa 1942, koska he eivät noudattaneet sotilashallintokomentajan 30.10.1942 antamaa kastemää-räystä. Myöhemmin samana vuonna Itä-Karjalasta siirrettiin pois ortodoksipastorit Pauli Jouhki ja Mikael Kuha, joiden myös katsottiin rikkoneen kirkollisesta toiminnasta annettuja määräyksiä.

vallitsevia mielialoja sekä arvioida väestön raittiutta ja siveellissyyttä. Heidän tuli myös kertoa kirkollisten rakennusten ja hautausmaiden kunnosta sekä toimenpiteistä niiden kunnostamiseksi.⁷⁶

Sotilashallinnon pappien tuli periaatteessa noudattaa valistustyössään tunnus-tuksettomuutta, mutta käytännössä kummankin kirkon papiston toimintaan vaikutti vahvasti oman kirkkokunnan johtavien elinten antama ohjeistus. Ortodoksinen pa-pisto pyrki kirkollishallituksensa toiveiden mukaisesti elvyttämään itäkarjalaisten ortodoksista uskoa ja samalla vahvistamaan heidän karjalaista heimoidentiteettiään.

Luterilaiset papit puolestaan yrittivät herättää miehitysalueen väestössä kiinnostus-ta luterilaiskiinnostus-ta uskoa kohkiinnostus-taan. Heidän toiminnassaan ilmeni selkeästi myös se, että he katsoivat pystyvänsä paremmin kuin ortodoksipapit sytyttämään itäkarjalaisissa suomalaiskansallista henkeä, mitä luterilaiset piispatkin olivat elokuun 1941 koko-uksessaan tukeneet.

Kummankin kirkkokunnan pappeihin suhtauduttiin enimmäkseen ystävällisesti jo ensimmäisen miehitystalven aikana, mikä todennäköisesti johtui paljolti siitä, et-tei pappeja pidetty samalla tavoin sotilaallisina tai poliittisina toimijoina kuin muita armeijaan ja sotilashallintoon kuuluvia henkilöitä. Heidän järjestämiinsä jumalanpal-veluksiin ja hartaustilaisuuksiin osallistui runsaasti väkeä, vaikka kansaa ei millään tavoin velvoitettu niihin osallistumaan.⁷⁷ Heiltä myös pyydettiin jatkuvasti erilaisia kirkollisia toimituksia. Varsinkin kasteita oli paljon. Aunuksen piirissä 1.1.–30.6.1942 sotilashallinnon ortodoksiset papit toimittivat 1982 kastetta ja luterilaiset papit 978 sekä kenttäpapit 123 eli yhteensä 3083 kastetta.⁷⁸ Jussi Kuoppala totesi kirkollisasiain-toimiston helmikuun toimintakertomuksessa, että väestön suhtautuminen suomalais-ten pappien työhön oli kautta linjan myönteinen. Tietoista vastustusta ei kohdattu missään. Kuoppalan mukaan itäkarjalaiset suhtautuivat myös luterilaisiin pappeihin myönteisesti silloinkin, kun he olivat tietoisia näiden luterilaisuudesta.⁷⁹

76 KA ItäKar. SE KAT T-2877/2 P.M. Itä-Karjalan kirkollisten olojen tähänastisesta järjestelystä 5.11.1941;

KA PM KAO 22293/3 Kirkollisasiaintoimiston toimintakertomus joulukuulta 1941; KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Sotilashallinnon pappien toimintakertomukset vuosilta 1941 ja 1942.

77 Vuoden 1942 alkupuoliskolla (1.1.–30.6.1942) ortodoksisiin palveluksiin osallistui keskimäärin 108 henkeä (palveluksia 614, osallistujia 66.449) ja luterilaisiin palveluksiin keskimäärin 130 henkeä (palveluksia 301, osallistujia 39.427). Luterilaisten palvelusten korkeampi keskimääräinen osallistujamäärä johtui osittain siitä, että niihin osallistui suhteellisesti enemmän kuin ortodoksisiin palveluksiin armeijan ja sotilashallin-non henkilöstöä. (Liite 5).

78 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Tilastoa Aunuksen piirissä kastetuista tammi-maaliskuu 1942, Tilastoa Aunuksen piirissä kastetuista huhti-kesäkuu 1942.

79 KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Kirkollisasiaintoimiston toimintakertomus helmikuulta 1942.

Kirkkokansaa Selkin luterilaisessa kirkossa helmikuussa 1942 Lähde: SA-kuva

Ortodoksisten pappien ensimmäisissä toimintakertomuksissa korostui pyrkimys todis-taa, että ortodoksinen kristillisyys oli todella säilynyt Itä-Karjalan väestön keskuudessa, eivätkä itäkarjalaiset suinkaan olleet kommunistisen propagandan seurauksena muut-tuneet miltei jumalattomaksi pakanakansaksi, kuten monet luterilaiset papit väittivät.

Pastori Yrjö Olmari kirjoitti marraskuussa 1941 muistion, jossa hän kertoi kokemuksis-taan Aunukseen asukkaiden keskuudessa. Hän totesi, ettei usko ollut kadonnut ”kansan sydämestä”, vaan ihmiset suhtautuivat avoimesti ortodoksiseen pappiin ja pyysivät häntä toimittamaan vainajien siunaamisia sekä rukoushetkiä sodassa tai kadoksissa olevien puolesta. Myös jumalanpalveluksiin väki osallistui innostuneesti tullen jopa kymmenien kilometrien päästä kirkkoon. Olmarin mielestä tämä kaikki todisti, ettei itäkarjalainen kansa ollut pakanakansaa, vaan se oli ”kärsivän kristillisyyden marttyy-rikansaa, ja vain kansan kieltä, luonnetta ja tapoja tuntematon, vain yksittäistapauksiin perustuva tai asioita tahallaan vääristelevä” saattoi häväistä tämän kansan marttyyri-kunniaa pakanakansan nimityksellä. Olmarin mukaan itäkarjalaisten ”marttyyriajan kirkastama usko” ei ollut jotain yleiskristillisyyttä, vaan se oli ortodoksisuutta. Hän to-tesi, että ikonien kunnioittaminen oli säilynyt vahvana perinteenä kansan keskuudessa, ja jopa pikkulapsetkin vaistomaisesti ymmärsivät ikonien oikean merkityksen. Myös ristinmerkin tekeminen oli säilynyt ja ”saanut marttyyrikaudella uskontunnustamisen luonteen” kuten kaularistin kantaminenkin. Ennen kaikkea ortodoksinen kristillisyys ilmeni Olmarin mielestä kuitenkin palvelevana kristillisyytenä, mistä todisti ihmisten harras osallistuminen jumalanpalveluksiin ja huolehtiva rakkaus lähimmäisistä. Juma-lanpalvelusta kansa ei ymmärtänyt muuna kuin ortodoksisena jumalanpalveluksena, jonka sisältö, henki ja ulkonaiset muodot olivat sille tuttuja.⁸⁰

80 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Yrjö Olmarin muistio ”Kokemuksia ja ajatuksia sielunhoitotyöstä Itä-Kar-jalan Aunuksen piirissä” marraskuu 1941.

Samanlaisia kokemuksia kuin Olmarilla oli myös muilla sotilashallinnon ortodok-sipapeilla. Heidän mukaansa ”vanhempi väki” oli kauttaaltaan uskonnollista, mutta myös keski-ikäiset osallistuivat hartaina jumalanpalveluksiin, vaikka monille heistä ne olivat jotain outoa ja uutta. Pappien mielestä itäkarjalaiset olivat bolševikkivallan painostuksesta huolimatta säilyttäneet ortodoksisen kirkon jumalanpalvelustavat ja uskonnollisen näkemyksen, eikä kommunistien toiminta ollut kyennyt riistämään kansalta uskontoa. Pappien toimintakertomusten mukaan monet itäkarjalaiset lapset olivat ”salakastettuja” eli joku maallikko oli kastanut heidät, koska papin toimitta-maa kastetta ei ollut mahdollista järjestää. Usein kastajana oli ollut kätilömuori eli

”puapo”⁸¹, jolle olisi todennäköisesti vähiten koitunut ikävyyksiä siinä tapauksessa, jos kastaminen olisi tullut neuvostoviranomaisten tietoon. Näille ”salakastetuille”

lapsille ortodoksipapit toimittivat pyydettäessä mirhavoitelun sakramentin, jotta he saattoivat osallistua ehtoolliselle. Myös luterilaisten pappien kastamia lapsia tuotiin mirhalla voideltaviksi. Ortodoksipapit tunsivat, että itäkarjalaiset olivat heidän omaa kansaansa. Olmarin mukaan ortodoksisella papilla oli ”avoin tie kansan sydämeen”, minkä vuoksi papille kerrottiin kaikki avoimesti ja peittelemättä. Myös Vieljärven alueen pastori Niilo Ryymin tunsi ortodoksisena pappina liikkuvansa alueella kuin kotonaan omien kaitsettaviensa parissa. Kansa otti papin ystävällisesti vastaan, ja hän sai jatkuvasti pyyntöjä tulla toimittamaan jumalanpalveluksia eri kylissä. Ryyminin mukaan itäkarjalainen kansa nimitti ortodoksista uskoa ”omaksi uskonnokseen – Karjalan uskonnoksi”. Vakuuttuneina ortodoksisen uskon elävyydestä Itä-Karjalassa ortodoksipastorit toivoivat, että sotilashallintoesikunta lähettäisi lisää ortodoksisia pappeja tekemään kirkollista työtä alueen väestön keskuudessa.⁸²

Aamun Koitossa seurattiin innostuneesti ortodoksipappien työtä Itä-Karjalassa.

Lokakuussa 1941 lehti julkaisi tohtori Sakari Pälsin⁸³ tunnelmallisen kuvauksen⁸⁴ suomalaisen ortodoksipapin toimittamasta jumalanpalveluksesta itäkarjalaisessa tša-sounassa. Pälsikin antoi kirjoituksessaan ymmärtää, että suomalaiset ortodoksipapit olivat Itä-Karjalassa todella oman kansansa keskuudessa. Hänen mukaansa Suomen ortodoksinen kirkko tiesi tehtävänsä kansallisesti valveutuneena ja myös karjalai-suutta hoivaavana laitoksena. Venäläinen ortodoksinen kirkko, joka oli sortanut kar-jalaisuutta, oli nyt väistynyt, ja tilalle oli tulossa karjalainen kirkko, mutta karjalainen kirkko oli vielä nousematta. Sen aika oli kuitenkin koittava, ja Pälsin mukaan se tuli olemaan isänmaallinen ja taistelemaan ”kansansielun vapauden puolesta”.⁸⁵

Sakari Pälsin kirjoitus myötäili ortodoksipappien kirjoituksissa esiin noussutta näkemystä siitä, että ortodoksisuus kuului erottamattomasti itäkarjalaisuuteen. Kir-joitus antoi tukea myös jo miehityksen alkuvaiheessa esitetylle käsitykselle, että vain kansan kielen, luonteen ja tavat tuntevat ortodoksiset papit saattoivat oikealla taval-la lähestyä ja ymmärtää itäkarjataval-laisia. Ortodoksipappien suurkarjataval-lainen näkemys

81 Lavonen & Stepanova 1999, 30.

82 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Paavo Saarikosken kertomus tutustumismatkasta Vienan ja Aunuksen val-loitetulle alueelle 2.8.–11.8.1941 välisenä aikana, Pauli Jouhkin toimintakertomus ajalta 18.8–15.9.1941, Yrjö Olmarin muistio ”Kokemuksia ja ajatuksia sielunhoitotyöstä Itä-Karjalan Aunuksen piirissä” marraskuu 1941, Lauri Mitrosen toimintakertomus joulukuulta 1941, Pauli Jouhkin toimintakertomus joulukuulta 1941, Niilo Ryyminin toimintakertomukset joulukuulta 1941 ja tammikuulta 1942, Aleksanteri Olannon toimintakertomus maaliskuulta 1942.

83 Sakari Pälsi (1882–1962) oli arkeologi, kansatieteilijä, tutkimusmatkailija ja kirjailija (Facta 1974b, 711–712).

84 Artikkeli oli kirjoitettu jo 24.8.1941.

85 AK 36–37/1941, 425–427.

rajakarjalaisten ja itäkarjalaisten ortodoksien luonnollisesta yhteenkuuluvuudesta oli ensimmäisen miehityssyksyn aikana vahvistunut entisestään. Pälsi oli yhtä mieltä kansallismielisten ortodoksipappien kanssa myös siitä, että Venäjän kirkko oli ollut karjalaisuuden sortaja.⁸⁶ Suurkarjalaisuuden kannattajien mukaan suomalaiset or-todoksipapit sen sijaan olivat tulleet Itä-Karjalaan rakentamaan karjalaista kirkkoa ja herättämään alueen asukkaissa karjalaisen heimohengen, eikä ollut mitään syytä epäillä sitä, että nämä papit pystyivät myös huolehtimaan itäkarjalaisten kasvattami-sesta todellisiksi ja luotettaviksi suomalaisiksi.

Latvan ortodoksisen kirkon staarosta tammikuussa1942 Lähde: SA-kuva

Luterilaisten pappien mielestä Itä-Karjalan kansan tuli kuitenkin saada tutustua myös luterilaiseen uskoon, minkä vuoksi he katsoivat, että heillä oli tasavertainen oikeus toimia myös perinteeltään ortodoksisen väestön keskuudessa. Itäkarjalaisille oli an-nettava mahdollisuus tunnustautua myös suomalaisten enemmistön kirkkoon, koska

86 Venäjän kirkkoa pidettiin karjalaisten sortajana, vaikka ortodoksisuus oli tullut Karjalaan Venäjän kautta.

Itä-Karjalassa oli 1800-luvun lopulla aloitettu suunnitelmallinen venäläistämistyö, josta olivat vastanneet pääasiassa koululaitos ja ortodoksinen kirkko. Kouluissa oli opetuskielenä ollut ainoastaan venäjä, ja or-todoksista uskoa oli pidetty ensiarvoisena sivistyksellisenä siteenä Venäjän kansojen välillä. Jumalanpal-veluksissa oli käytetty liturgisena kielenä kirkkoslaavia ja saarnat oli pidetty yleensä venäjäksi. Vuodesta 1901 alkaen oli sallittu karjalan kielen käyttäminen joissakin kirkollisissa seremonioissa suurina juhlapäi-vinä. Keisarin usko, ortodoksisuus, oli ollut osa venäläistä identiteettiä, ja kirkko oli toiminut aktiivisesti venäläistämisen puolesta Itä-Karjalassa. Monien venäläistenkin luottamus ortodoksista kirkkoa kohtaan oli kuitenkin alkanut horjua jo 1800-luvun lopulla. Yhteiskunnallisia uudistuksia vaativien ihmisten joukko oli kasvanut, ja suuri osa heistä näki ortodoksisen kirkon kehitystä jarruttavana voimana, joka tuki tsaarin yksinvaltiutta ja hallitsevien luokkien etuoikeuksia. Tsaarinvallan viimeinen vuosikymmen oli murentanut kirkon uskottavuutta ja vaikutusvaltaa entisestään. (Churchill 1970, 13–21; Setälä 1970, 22; Nygård 1978, 39; Lahtinen 1988, 16).

Itä-Karjalasta oli nyt tulossa osa Suomea. Luterilaiset papit järjestivät kansalle juma-lanpalvelusten lisäksi erilaisia hartaustilaisuuksia, joiden keskeisenä sisältönä olivat opetuspuheet ja virrenveisuu. Heidän mukaansa itäkarjalaiset olivat vastaanottavaisia evankeliumin sanomalle ja kiitollisia järjestetyistä tilaisuuksista, vaikka luterilaiset jumalanpalvelustavat olivatkin kansalle vieraita.⁸⁷ Aunuksenrannan alueen pastori Pentti Kankaanpää kirjoitti vuoden 1941 lopussa:

Tuntuu kuitenkin siltä, että vanhempi polvi saa suuremman tyydytyksen kreikkalais-katolisesta jumalanpalveluksesta kuin luterilaisesta. Obrasat, tuohukset ja loistavat messupuvut sekä runsas liturgia merkitsevät heille enempi kuin virrenveisuu, johon he eivät voi yhtyä ja saarna, jota he vaillinaisesti ymmärtävät. Tämä on luonnollista, mutta ei tee mitenkään turhaksi luterilaisen papin työtä kreikkalaiskatolisen väestön keskuudessa.⁸⁸

Itä-Karjalan kylissä ei ollut entisiä luterilaisia kirkkoja. Siksi luterilaiset jumalanpal-velukset ja hartaustilaisuudet jouduttiin pitämään monenlaisissa paikoissa: kouluilla, kaupoissa, teattereissa ja yksityisissä kodeissa. Joskus luterilaisia tilaisuuksia järjestet-tiin myös ortodoksisissa tšasounissa, mikä ei kuitenkaan ollut ongelmaton asia, sillä itäkarjalaiset eivät olleet tottuneet siihen, että tšasounissa toimitettavissa jumalan-palveluksissa istuttiin. Myös se, ettei luterilainen pappi tšasounaan tullessaan tehnyt ristinmerkkiä eikä osoittanut kunnioitusta ikoneille hämmensi paikallisia asukkaita.

Siksi pastori Niilo Ryymin toivoi, ettei luterilaisia tilaisuuksia pidettäisi ortodoksisissa tšasounissa.⁸⁹ Pastori Lauri Leikkonen oli kuitenkin sitä mieltä, että tšasounat olisivat sopivimpia paikkoja myös luterilaisten hartaustilaisuuksien järjestämiseen, mutta hän myönsi, ettei asia ollut ongelmaton:

Kansa pitää monissa kylissä luonnollisena, että hartaushetket järjestetään kylän tsasou-naan. Jos luterilainen pappi pitää siellä tilaisuuden, on jo heti ovella vastassa vaikeus, kun kansa on tottunut kyläkirkkoon tullessaan tekemään ristinmerkin, ja nyt luteri-lainen pappi ei sitä tee. Onko tilaisuudet pieteettisyistä kreikkalaiskatolista kirkkoa kohtaan pyrittävä pitämään muualla kuin tsasounissa vai onko meidän käytettävä näitä Herran huoneita, jotka useatkin ovat uudelleen alkuperäiseen tarkoitukseensa kunnos-tettuina varsin sopivia paikkoja hartaushetkien pitoon?⁹⁰

87 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Matti Rantasen toimintakertomus joulukuulta 1941, Pentti Kankaanpään toimintakertomukset joulukuulta 1941 ja tammikuulta 1942, Matti Virolaisen toimintakertomus helmi-kuulta 1942.

88 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Pentti Kankaanpään toimintakertomus joulukuulta 1941.

89 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Pentti Kankaanpään toimintakertomus joulukuulta 1941 ja tammikuulta 1942, Matti Virolaisen toimintakertomus helmikuulta 1942, Aaro Pyrhösen toimintakertomus helmikuulta 1942, Matti Koposen toimintakertomus maaliskuulta 1942.

90 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Lauri Leikkosen toimintakertomus maaliskuulta 1942.

Suntio soittaa kelloa Selkin luterilaisen kirkon pihalla joulukuussa 1941.

Lähde: SA-kuva

Luterilaisetkin papit tunsivat, että itäkarjalainen rahvas piti heitä tervetulleina ja suhtautui heihin ystävällisesti. Tosin he joutuivat toteamaan, etteivät he luterilaisina pappeina voineet kaikessa palvella kansan uskonnollisia tarpeita. Siitä he kuitenkin olivat iloisia, että ihmiset suhtautuivat myönteisesti kirkolliseen työhön ja kuuntelivat mielellään kristillistä opetusta. Varsinkin syrjäisissä kylissä odotettiin kovasti pappien vierailuja, ja väkeä kokoontui hartaustilaisuuksiin runsaasti. Tilaisuuksissa kävi sekä vanhoja että nuoria. Monet olivat myös kiinnostuneita keskustelemaan uskonasioista pappien kanssa.⁹¹ Pastori Matti Rantasen mukaan:

Sanan nälkä tuntuu olevan hyvin suuri. Aluksi oli jonkinlaista kylmää pidättyväisyyt-tä, mutta nyt, mitä enemmän olen opettanut, sitä herkemmäksi ja vastaanottavammaksi kansa on käynyt. On suuri nautinto opettaa tätä kansaa, kun oppii ”pagisemaan” sen kieltä.⁹²

Luterilaiset papit eivät kiistäneet sitä, että varsinkin varttuneella väellä ortodoksiset ta-vat ja perinteet olita-vat eläviä, mutta heidän mielestään itäkarjalaisten ortodoksisuus oli usein vain uskonnon ulkonaisten muotojen noudattamista. Kristilliset käsitteet ja uskon-nollinen ajattelu olivat pappien mielestä ortodoksiväestön keskuudessa hämärtyneet bolševikkivallan aikana. Syvällisempää uskoa he sen sijaan kertoivat tavanneensa lute-rilaisilla inkeriläisillä, joista monet olivat ”uskonsa, kielensä ja kansallisuutensa puhtaina

91 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Pentti Kankaanpään toimintakertomus tammikuulta 1942, Lauri Leikkosen toimintakertomus maaliskuulta 1941, Matti Rantasen toimintakertomus tammikuulta 1942, Matti Virolaisen toimintakertomukset helmi- ja maaliskuulta 1942.

92 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Matti Rantasen toimintakertomus tammikuulta 1942.

säilyttäneitä.” Monet inkeriläisistä olivat käyneet nuoruudessa rippikoulunkin. Inkeri-läisten lisäksi Suomesta rajan yli loikanneet kommunistit harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ilmaisivat tunnustavansa luterilaista uskoa, ja papit saattoivat todeta heissä

”tapahtuneen suuren positiivisen muutoksen sekä uskonnollisesti että kansallisesti”.⁹³ Äänislinnassa ja sen lähiympäristössä oli luterilaisia enemmän kuin muualla Itä-Karjalassa. Luterilainen toiminta aloitettiin Äänislinnassa heti kaupungin valtauk-sen jälkeen. Luterilaivaltauk-sena pappina kaupungissa toimi pastori Taito Lumme.⁹⁴ Aluksi hartaustilaisuuksia pidettiin inkeriläisten asukkaiden kodeissa. Kaupungin varuskun-takirkoksi sisustettiin entisen puna-armeijan talon suuri sali, josta tuli myös paikallisen luterilaisväestön tärkein jumalanpalveluspaikka. Ennen neuvostoaikaa talo oli kuu-lunut ortodoksiselle pappisseminaarille. Ensimmäinen luterilainen jumalanpalvelus paikallisille asukkaille toimitettiin Äänislinnassa 16.11.1941 keskikoulun juhlasalissa.

Kirkkoväki muodostui kuitenkin pääasiassa suomalaisista sotilaista ja lotista, mutta joukossa oli myös kymmeniä paikkakuntalaisia, joille pastori Lumme totesi saarnas-saan: ”Moni teistä on ollut vankina Siperiassa ja Jäämeren rannikolla. Teitä on vainot-tu erikoisesti sen tähden, että olitte Suomen sukukansoja ja tahdoitte palvella elävää Jumalaa. Nyt olette, niin kuin eräs inkeriläinen isä sanoi, vapautuneet bolševismin pitaalista.” Seurakunnallinen toiminta kehittyi kaupungissa nopeasti. Jo toiminnan alkuvaiheessa saatiin kokoon lähes satajäseninen kirkkokuoro, jota johti opettaja Ahti Sonninen. Myös kaste-, rippi- ja pyhäkoulut aloitettiin jo marraskuussa 1941.⁹⁵

Kevättalven 1942 aikana luterilaisten pappien ja heidän apulaistensa toiminta itä-karjalaisen kansan keskuudessa monipuolistui. Jumalanpalvelusten, pyhäkoulujen ja muiden hartaustilaisuuksien lisäksi järjestettiin erilaisia kerhoja, kursseja, laulu- ja lau-suntailtoja sekä muutamia juhlatilaisuuksiakin.⁹⁶ Erityisen aktiivinen kerhotoiminnan organisoija oli Aunuksen alueen pastori Matti Virolainen⁹⁷. Hän piti muun muassa poi-ka- ja mieskerhoja, joissa oli uskonnollisen opetuksen lisäksi myös muuta ohjelmaa. Mo-lemmissa kerhoissa oli yhteislaulua ja poikakerhossa myös askartelua ja kilpatehtäviä.

Hänen vaimonsa Maija Virolainen johti naiskerhoa, jossa opetettiin karjalaisnaisille kä-sitöitä ja kodinhoitoon kuuluvia asioita. Virolaisen apulainen kanttori Einari Moilanen kokosi paikkakunnan nuorista Karjalaiskuoron, johon kuului parikymmentä laulajaa.⁹⁸

Nuorison suhtautuminen sekä luterilaiseen että ortodoksiseen toimintaan oli yleen-sä varauksellisempaa kuin aikuisväestön. Monet nuoret suhtautuivat uskontoon hyvin torjuvasti ja jopa vihamielisesti, mutta oli myös sellaisia nuoria, jotka olivat kiinnostu-neita ja jopa innostukiinnostu-neita uskonnollisista asioista. Torjuvan asenteen ortodoksipapit katsoivat johtuvan voimakkaasta uskonnonvastaisesta kasvatuksesta, jonka nuoret

93 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Taito Lumpeen toimintakertomus helmikuulta 1942, Matti Virolaisen toi-mintakertomus helmikuulta 1942, Leevi Kinnusen toitoi-mintakertomus maaliskuulta 1942, Taito Lumpeen toimintakertomus huhtikuulta 1942.

94 Taito Lumme oli siviilissä Uuraisten kirkkoherra. (Suomen evankelis-luterilaisen kirkon matrikkeli 1963, 253).

95 KM 28.11.1941”Älkää te vain hulluuteen palatko!” Ensimmäinen luterilainen jumalanpalvelus nassa; KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Reino Niinisen muistio ”Piirteitä ev.-lut. seurakuntatyöstä Äänislin-nassa ajalla 2.10.1941–31.12.1942”; Hyytiä 2008, 169.

96 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Sotilashallinnon luterilaisten pappien toimintakertomukset maalis- ja huh-tikuulta 1942.

97 Matti Virolainen oli siviilissä Jyväskylän seurakunnan ylimääräinen pappi. (Suomen evankelis-luterilaisen kirkon matrikkeli 1963, 456).

98 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Matti Virolaisen toimintakertomukset helmi-, maalis- ja huhtikuulta 1942.

olivat erityisesti kouluissa ja pioneerijärjestössä saaneet. Papeilla oli edessään vaativa tehtävä nuorison kasvattamisessa täysin uudenlaiseen ajatteluun, mutta ”entinen istu-tus oli kitkettävä pois, ja uusi kylvö tehtävä”. Yrjö Olmari arvioi marraskuussa 1941, että koululaisiin oli vielä hyvät mahdollisuudet vaikuttaa ja istuttaa kristillinen usko.

Myös kristinoppikoulujen kautta nuoret voitiin liittää kirkon tietoisiksi jäseniksi, mutta jo kouluiän ohittaneisiin nuorten käännyttämisen kristityiksi hän katsoi olevan san-gen vaikeata. Niilo Ryyminin käsitys itäkarjalaisen nuorison uskonnollisesta tilasta oli hyvin samanlainen kuin Olmarilla. Valistustoiminnan alkuvaiheessa mahdollisuudet vaikuttaa nuorisoon vaikuttivat hänestä synkiltä, mutta jo joulukuun 1941 toiminta-kertomuksessa hän näki tilanteen valoisampana, sillä hänen mukaansa vanhempien hyvän esimerkin ansiosta myös monet lapset ja nuoret halusivat seurata vanhempiaan ja ”palvella isiensä Jumalaa kirkkomme uskonnollisen elämänkatsomuksen ja muoto-jen mukaan”. Myös toiset ortodoksipastorit luottivat vanhempien antaman esimerkin vaikuttavuuteen lasten ja nuorten uskonnollisessa kasvatuksessa. Kevättalvella 1942 heidän mukaansa jumalanpalveluksissa oli mukana jo paljon lapsia ja nuoria, jotka vanhempiensa antaman mallin mukaan opettelivat ortodoksisia tapoja. Monet nuoret myös osallistuivat katumuksen sakramenttiin ja kävivät ehtoollisella.⁹⁹

Pastori Johannes Suholan vaikutelma itäkarjalaisesta nuorista oli vuoden 1942 alussa, että he suhtautuivat yleensä ”enemmän tai vähemmän” välinpitämättömäs-ti uskontoon. Alle kouluikäiset lapset seurasivat vanhempiensa esimerkkiä ja olivat myötämielisiä suhtautumisessaan kirkkoon, mutta kouluikäisillä ja sitä vanhemmilla nuorilla saattoi olla jumalattomuuspropagandan tuloksena jopa kauhukuvia uskon-nosta ja kirkosta.¹⁰⁰ Huhtikuussa 1942 Suhola totesi nuorison kiinnostuksen uskontoa kohtaan lisääntyneen. Myös papinapulainen Erkki Piiroinen (1919–1999) oli tehnyt saman huomion ja arveli, että ”entisen elämän perusteiden luhistuminen” sodan seu-rauksena oli herättänyt nuorissa kaipuun löytää uutta sisältöä elämään ja johdattanut heidät etsimään kristinuskosta elämän perustaa.¹⁰¹

Luterilaisten pappien kokemukset nuorisosta olivat samantapaisia kuin ortodok-seilla. Monet nuoret osallistuivat mielellään hartaushetkiin ja olivat kiinnostuneita heille annetuista kristillisistä kirjoista. Toiset taas eivät halunneet olla mukana uskon-nollisissa tilaisuuksissa vaan saattoivat jopa lähteä pois kotoaan juuri silloin, kun siellä alkoi hartaushetki. Pappien mielestä ne nuoret, jotka eivät enää olleet oppivelvollisia,

Luterilaisten pappien kokemukset nuorisosta olivat samantapaisia kuin ortodok-seilla. Monet nuoret osallistuivat mielellään hartaushetkiin ja olivat kiinnostuneita heille annetuista kristillisistä kirjoista. Toiset taas eivät halunneet olla mukana uskon-nollisissa tilaisuuksissa vaan saattoivat jopa lähteä pois kotoaan juuri silloin, kun siellä alkoi hartaushetki. Pappien mielestä ne nuoret, jotka eivät enää olleet oppivelvollisia,