3 KASTEKIELTO SYKSYLLÄ 1941
3.2 Luterilaisten ja ortodoksien erimielisyydet kärjistyvät
3.2.3 Ortodoksisen kirkollishallituksen kannanotto Kuoppalan
suunnitelmat kirkollisesta toiminnasta Itä-Karjalassa koettiin painostukseksi ortodok-sista uskoa kohtaan. Niitä verrattiin jopa Neuvostoliiton jumalattomuuspropagandaan, jonka paineessa itäkarjalaiset olivat säilyttäneet esi-isiensä uskon. Uhkaa lisäsi myös se, että ortodoksisella kirkolla ei ollut riittävästi voimavaroja valistustyötä varten. Tähän kiinnitettiin jälleen kerran huomiota myös AKS:n kirjeessä ortodoksiselle kirkollishal-litukselle 2.9.1941, jonka olivat allekirjoittaneet seuran puheenjohtaja Vilho Helanen ja sihteeri Arvo Konkonen. Kirjeen lähettäjiä huoletti ortodoksisten pappien alhai-nen koulutustaso, ja he epäilivät myös, etteivät kaikki ortodoksipapit olisi riittävän isänmaallisia. AKS:n mielestä pappien tuleva koulutus tuli uskoa sellaisille henkilöl-le, joka oli kaikissa toimissaan osoittautunut suomalaiskansallisen hengen mieheksi.
Pappisseminaarin silloinen johtaja Nikolai Valmo ei kirjeen lähettäjien mielestä voinut nauttia yleistä luottamusta, sillä ”hänen toimintansa venäläistämisaikana on laajalti tunnettu”. Ilmeisesti AKS piti Valmoa edelleen liian venäläismielisenä tämän suku- ja koulutustaustan vuoksi, vaikka pappisseminaarin johtajana hän ei ollut osoittanut eri-tyistä venäläismielisyyttä.39 Kirjeessä toivottiin myös, että Itä-Karjalaan lähetettäisiin vain suomalaissyntyisiä pappeja ja heistäkin vain sellaisia, joiden menneisyyttä vastaan kenelläkään ei ollut muistuttamista. Kirjeen lähettäjät katsoivat olevansa oikeutettuja odottamaan, että sen kansan keskuudessa, joka nyt ”vapautettiin suomalaisella verellä”
kaikki viran- ja toimenhaltijat toimisivat suomalaiskansallisessa hengessä.40
Ortodoksisten pappien alhainen koulutustaso oli kysymys, johon kenttäpiispa Jo-hannes Björklundkin oli kiinnittänyt huomiota arvioidessaan heidän soveltuvuuttaan valistustyöhön Itä-Karjalassa. Tämä oli kipeä kysymys ortodoksiselle kirkolle, koska asiaan ei ollut mahdollista saada korjausta lyhyellä tähtäimellä. Vastauksessaan AKS:n kirjeeseen kirkollishallitus kertoi kiinnittäneensä huomiota ortodoksisen papiston koulutuksen puutteisiin, joiden se totesi johtuvan siitä, että talvisota ja Moskovan rauha olivat verottaneet jo ennestään pienen kirkon voimavaroja. Kirkollishallitus myönsi myös, että rahaa ja väkeä ortodoksisella kirkolla ei ollut tarpeeksi, jotta se olisi yksinään pystynyt vastaamaan Itä-Karjalassa tehtävästä valistustyöstä. Luterilaisilla todettiin olevan pitkä etumatka ortodokseihin verrattuna. AKS:n epäilyksiin suoma-laiskansallisen hengen puhtaudesta ortodoksisessa kirkossa kirkollishallitus vastasi, että sen ”johtotähtenä” oli koko kirkkokunnan itsenäisyyden ajan ollut todellisen suomalaiskansallisen hengen juurruttaminen kirkkokunnan piiriin.41
Ortodoksinen kirkollishallitus julkaisi 2.9.1941 kannanottonsa Jussi Kuoppalan muistioon Sielunhoitotyö Itä-Karjalassa sotilashallinnon aikana. Kannanotto toimitettiin kirjelmänä sotilashallintoesikunnalle. Siinä arvosteltiin niitä suunnitelmia, joita sotilas-hallinto oli tehnyt koskien Itä-Karjalan väestön sielunhoitoa. Monet suunnitelmat ja jo vallitseva käytäntö olivat ortodoksisen kirkollishallituksen mielestä tulkinnanvaraisia
39 Nikolai Valmon (1890–1943) entinen sukunimi oli Varfolomejev. Hänen sukunsa oli peräisin Venäjältä, mutta hän itse oli syntynyt Suomessa, jossa hän myös asui koko elämänsä opiskeluaikaansa lukuun otta-matta. Hän oli suorittanut teologian kandidaatin tutkinnon Pietarin hengellisessä akatemiassa vuonna1914.
(Piiroinen 1991, 151–154).
40 SOKHA AH Ko 7 Somersaari Hermanille 18.8.1941, Tepponen Hermanille 8.9.1941; SOKHA SOKH Fc 4 II 1941 Ko F 575 AKS kreikkalaiskatoliselle kirkollishallitukselle 2.9.1941; SOKHA SOKH Fc4 II 1941 Ko F 575 Kreikkalaiskatolinen kirkollishallitus AKS:n johdolle 10.9.1941.
41 SOKHA AH Ko 7 Tepponen Hermanille 8.9.1941; SOKHA SOKH Fc 4. II 1941 Ko F 575 Kreikkalaiskato-linen kirkollishallitus AKS:n johdolle 10.9.1941.
ja harhaanjohtavia. Kannanotossa vaadittiin tulkinnanvaraisten kohtien selventämistä.
Selvyyttä haluttiin muun muassa siihen, olivatko esimerkiksi ristinmerkin tekeminen, polvistuminen ja ikonit tunnustuksellisia ”erikoispiirteitä”. Kirkollishallituksen mielestä tunnustuksellisuuden korostamista oli se, jos ”polemiikinluonteisesti” haluttiin korostaa oman kirkkokunnan paremmuutta toiseen nähden. Kirkollishallitus näki tunnustuksel-lisista ”erikoispiirteistä” pidättäytymisessä vaaran, että koko ortodoksinen jumalanpal-veluselämä Itä-Karjalan alueella voitaisiin kieltää. Toisaalta taas luterilaisia saarnoja ja valistuspuheita ei pidettäisi tunnustuksellisina. Sitä paitsi ortodoksisten pappien koke-musten mukaan juuri jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset olivat osoittautuneet kaikkein tehokkaimmiksi työmuodoiksi itäkarjalaisten keskuudessa. Vakavahenkisiä saarnoja tai valistuspuheita Itä-Karjalan asukkaat eivät juuri ymmärtäneet.42
Itä-Karjalaan oli kirkollishallituksen mielestä lähetetty suhteettoman paljon luteri-laisia pappeja. Kirjelmässä torjuttiin jyrkästi se periaate, että miehitysalueen väestön keskuudessa toimimaan määrättäisiin yhtä paljon luterilaisia ja ortodoksisia pappeja.
Pappien lukumäärää ei saanut päättää näin, vaan sen tuli olla todellisen tarpeen mu-kainen. Kannanotossa arvosteltiin myös sitä, että luterilaiset papit olivat kastaneet ortodoksien lapsia ja rippikouluihin oli otettu ortodokseja. Kirkollishallitus vaati, että tällainen toiminta loppuisi ja Suomen uskonnonvapauslain periaatteet saatettaisiin voimaan Itä-Karjalassa.43
Sopimattomana kirkollishallitus piti myös sitä, että kirkollisasiaintoimiston orto-doksinen toimistoupseeri oli alaissuhteessa luterilaiseen toimistopäällikköön. Kan-nanoton mukaan epäselväksi oli jäänyt myös eri aluepiireihin määrättyjen ortodok-sipappien asema suhteessa piirien valistuspäälliköihin, jotka kaikki olivat luterilaisia pappeja ja ortodoksipapit heidän alaisiaan. Kirkollishallitus puuttui myös uskonnolli-sen valistustyön käytännöllisiin järjestelyihin vaatien muun muassa, ettei kumpikaan kirkkokunta saisi lähettää työntekijöitä Itä-Karjalaan omalla kustannuksellaan, koska tällaisten työntekijöiden valvonta oli mahdotonta. Kannanotossa myönnettiin oikeak-si sotilashallintoeoikeak-sikunnan muistiossa eoikeak-sitetty toteamus, että ortodokoikeak-sinen kirkko oli taloudellisesti heikommassa asemassa kuin luterilainen kirkko. Kirkollishallituksen mukaan ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan ollut työvoiman suhteen niin heikko, et-tei se kykenisi huolehtimaan alueen uskonnollisesta työstä. Lopuksi kirkollishallitus toivoi kannanotossaan, että ortodoksit pääsisivät taloudellisesti oikeudenmukaisem-paan asemaan luterilaisten kanssa.44
Luterilaisten useissa yhteyksissä esittämät vaatimukset tunnustuksellisten ”eri-koispiirteiden” välttämisestä ja yleiskristillisestä opetuksesta Itä-Karjalan valistus-työssä tuntuivat ortodoksien näkökulmasta omituisilta. Ortodoksien perinteessä erilaiset jumalanpalvelukset, kirkolliset toimitukset ja symboliikka olivat keskeisiä.
Heidän oli vaikea ymmärtää kirkollista toimintaa ja uskonnollista elämää ilman niitä, sillä kirkko ilmaisi uskoaan ennen kaikkea liturgisen elämän kautta, ja uskovaisten
42 SOKHA SOKH Fc 4 II Ko F 575 Johannes Suhola: ”Toimintani parhaillaan käytävän sodan aikana ke-sä-elokuulla” 31.8.1941; KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Suomen kr.kat. kirkollishallituksen toivomuksia Itä-Karjalan SE:ssa laaditun, sielunhoitotyötä Itä-Karjalassa sotilashallinnon aikana koskevan suunnitelman tulkinnanvaraisten kohtien selventämiseksi 2.9.1941.
43 KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Suomen kr.kat. kirkollishallituksen toivomuksia Itä-Karjalan SE:ssa laa-ditun, sielunhoitotyötä Itä-Karjalassa sotilashallinnon koskevan suunnitelman tulkinnanvaraisten kohtien selventämiseksi 2.9.1941.
44 KA ItäKar. SE KAT T-5684/13 Suomen kr.kat. kirkollishallituksen toivomuksia Itä-Karjalan SE:ssa laa-ditun, sielunhoitotyötä Itä-Karjalassa sotilashallinnon koskevan suunnitelman tulkinnanvaraisten kohtien selventämiseksi 2.9.1941.
jokapäiväisessä elämässä erilaiset kirkolliset tavat olivat tärkeitä. Siksi vaatimukset tunnustuksellisuuden häivyttämisestä vaikuttivat heistä pyrkimykseltä estää orto-doksisuuden elvyttäminen Itä-Karjalassa. Myös ajatus yleiskristillisestä opetuksesta oli ortodokseille vaikea, koska sen ymmärrettiin merkitsevän sitä, että opetuksessa piti välttää muun muassa oppia Neitsyt Marian ja pyhien ihmisten kunnioittamisesta.
Ortodoksinen kirkollishallitus oli jo heinäkuusta alkaen lähtenyt suunnitelmissaan siitä, että Itä-Karjalan uskonnollisen toiminnan ensisijaisena päämääränä oli ortodok-sisen heimokirkon muodostaminen. Itä-Karjalan suomensukuisen väestön siirtymi-nen Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen olisi merkinnyt, että kirkkokunnan väkimäärä olisi parhaimmillaan lähes kolminkertaistunut, mikä olisi merkittävästi vahvistanut kirkkokunnan asemaa Suomessa. Toiveena luonnollisesti oli, että rauhan tultua sodan vuoksi evakuoidut suomensukuiset itäkarjalaiset tulisivat palaamaan kotiseuduilleen. Sotilashallinnon johtamassa kirkollisessa toiminnassa ortodoksisilla piispoilla ei kuitenkaan ollut mitään virallista asemaa, vaan hengellisen työn ylin johto oli annettu luterilaisen kenttäpiispan vastuulle.
Kirkollishallituksen oli mahdotonta hyväksyä sitä, että perinteeltään ortodoksisen väestön keskuudessa tarvittaisiin yhtä paljon luterilaisia ja ortodoksisia pappeja, sillä uskonnonvapauslain mukainen toiminta olisi merkinnyt, että ortodokseiksi kastet-tujen vanhempien lapset olisi kastettu saman kirkkokunnan jäseniksi kuin vanhem-pansakin. Ortodoksien näkökulmasta oli myös väärin, että heidän pappinsa joutuivat sotilashallinnossa toimimaan toisen kirkkokunnan pappien alaisina, mikä oli kirkol-lisen järjestyksen kannalta hämmentävä ja kyseenalainen asia. Lisäksi vaatimus tun-nustuksellisten erityispiirteiden välttämisestä vaikutti vain juonelta, jolla yritettiin estää itäkarjalaisia hakeutumasta heille ennestään tutun kirkon piiriin. Kuoppalan suunnitelma, jonka sotilashallintokomentaja Kotilainen oli hyväksynyt, näytti kir-kollishallituksen näkökulmasta hankkeelta, jonka tavoitteena oli torjua ortodoksisen kirkon asema johtavana kirkkokuntana Itä-Karjalassa ja samalla romuttaa ortodoksien haave suurkarjalaisesta heimokirkosta.
Ortodoksisella kirkollishallituksella ei ollut toimivaltaa sotilashallintoalueella, mutta se katsoi kuitenkin tehtäväkseen ohjata ortodoksisten pappien työtä Itä-Kar-jalassa sekä pyrkiä vaikuttamaan niihin päätöksiin, joita sotilashallinnossa tehtiin miehitysalueen kirkollista toimintaa koskien. Kirkollishallitus kokoontui noin kah-desti kuukaudessa, ja lähes kaikissa sen kokouksissa syksyn 1941 aikana käsiteltiin Itä-Karjalan kirkolliseen toimintaan kuuluvia asioita. Luterilaisessa kirkolla sen sijaan ei vielä tuolloin ollut kirkollishallitusta, mikä rajoitti sen mahdollisuuksia keskitetysti ohjata luterilaisen papiston työtä sotilashallintoalueella ja esittää sitä Itä-Karjalan kir-kollista toimintaa koskevia kannanottoja. Tosin luterilaisen kirkon piispoilla ei ollut erityistä tarvetta puuttua sotilashallinnon uskonnolliseen valistustyöhön, koska se tapahtui luterilaisen kenttäpiispan alaisuudessa ja myös käytännön työtä johti lute-rilainen pappi.45
45 Ortodoksisen kirkon hallinto määriteltiin vuonna 1918 annetulla asetuksella paljolti luterilaisen mallin mukaiseksi. Kirkkokunnan ylimmäksi toimielimeksi tuli kirkolliskokous kuten luterilaisillakin, mutta lute-rilaisesta mallista poiketen ortodoksiseen kirkkokuntaan päätettiin asettaa valmistelevaksi ja toimeenpane-vaksi keskushallintoelimeksi kirkollishallitus. Luterilaisessa kirkossa oli 1890-luvulta lähtien epävirallisena yhteistyöelimenä piispainkokous, joka muuttui vuoden 1908 kirkolliskokouksen päätöksellä viralliseksi instituutioksi. Piispainkokous oli luonteeltaan ensisijaisesti neuvotteleva elin, jonka tehtäviin kuului lä-hinnä kirkolliskokousta valmistelevia ja sen päätösten toimeenpanoon liittyviä tehtäviä, mutta samalla se muodosti tärkeän kokonaiskirkollisen yhdyssiteen hiippakuntien välillä. Kirkollishallituksen luterilainen kirkko sai vasta vuonna 1944. (Murtorinne 1994, 45, 302; Nokelainen 2010, 139–141).
3.2.4 Aamun Koitto puolustaa ortodoksien ensisijaista oikeutta toimia