KANSALLISTAMISTOIMINNAN LÄHTÖKOHDAT
Ortodoksinen pastori Niilo Ryymin oli yksi monista suomalaisista papeista, jotka oli jatkosodan aikana määrätty tekemään kirkollista työtä suomalaisten miehittämään Itä-Karjalaan. Toimintakertomuksessaan elokuulta 1942 hän kuvasi työnsä tarkoitusta ja päämäärää seuraavasti:
Jumalan apuun luottaen olen päättänyt ryhtyä rakentamaan suomalaiskansallista tunnetta kehittäen karjalaisuuden pohjalla, ja ortodoksista kristillisyyttä rakentamaan entistä voimakkaammaksi väestölle jo ennestään rakkaan ja kalliin esi-isiensä uskon kreikkalaiskatolisen uskon pohjalla. Kummallekin pohjalle rakentaminen tähtää samaan päämäärään: suomalaiskansallisen hengen läpitunkemiin ja kristillissiveellisten persoo-nallisuuksien kasvattamiseen, – siis, hyvä Suur-Suomen kansalainen ja Jumalan lapsi olkoon ihanteemme ja pyrkimystemme päämäärä tehdessämme työtä heimoveljiemme, karjalaisten keskuudessa.1
Ryyminin ja hänen hengenheimolaistensa haaveena oli suurkarjalainen ortodoksinen kirkko, johon Suur-Suomen alaisuudessa kuuluisivat niin suomalaiset kuin itäkarja-laisetkin ortodoksit. Ortodoksisen kirkon2 pappien rinnalla Itä-Karjalassa toimi myös joukko evankelis-luterilaisen kirkon pappeja, jotka hekin haaveilivat Suur-Suomesta, mutta heidän tavoitteensa koskien Itä-Karjalan kirkollista elämää olivat varsin toi-senlaiset ja usein myös ristiriitaiset ortodoksien pyrkimysten kanssa, mikä aiheutti koko sodanajan kestäneen jännitteen näiden kahden kirkkokunnan edustajien välille.
Itä-Karjalan miehityksen oli tehnyt mahdolliseksi Saksan 22.6.1941 käynnistämä suurhyökkäys Neuvostoliittoa vastaan. Suomen hyökkäys alkoi 10.7.1941, ja sen päät-tyessä joulukuun alussa suomalaisjoukot olivat miehittäneet suurimman osan Itä-Kar-jalaa3 siten, että rintamalinja kulki Syväriltä Äänisjärven länsirantaa pitkin Povent-saan ja sieltä Seesjärven kautta Rukajärvelle, Uhtualle ja Kiestinkiin. Miehitysalueen hoidosta vastasi sotilashallinto, joka teki valmistelevia toimenpiteitä alueen yhdis-tämiseksi Suomeen, sillä valtakunnan poliittisen ja sotilaallisen johdon tavoitteena
1 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Niilo Ryyminin toimintakertomus elokuulta 1942.
2 Vuosina 1918–1953 Suomen ortodoksisesta kirkosta käytettiin nimitystä Suomen kreikkalaiskatolinen kirkko-kunta. Varsin yleisesti ortodokseja kutsuttiin tuolloin kreikkalaiskatolisiksi. Termejä ortodoksinen ja kreikkalais-katolinen käytettiin toistensa synonyymeina. Käytän tässä tutkimuksessa suoria sitaatteja ja lähdeviitteitä lukuun ottamatta termejä ortodoksinen kirkko, ortodoksinen kirkkokunta ja ortodoksit. Nykyään kreikkalaiska-tolisiksi kutsutaan bysanttilaista liturgista perinnettä noudattavia roomalaiskatolisen kirkon jäseniä.
3 Itä-Karjalan käsite vakiintui Suomen itsenäistymisen jälkeen tarkoittamaan niitä karjalaisten asuttamia alueita, jotka sijaitsevat Tarton rauhassa vuonna 1920 määritetyn Suomen rajan itäpuolella. Aiemmin tästä alueesta oli käytetty myös nimityksiä Rajantakainen Karjala, Kaukokarjala, Taka-Karjala ja Venäjän Karjala.
Alueellisesti Itä-Karjalalla tarkoitettiin Suomen itsenäistymisen jälkeen Neuvosto-Venäjän puoleista Kar-jalaa, johon hallinnollisesti kuuluivat Aunuksen, Petroskoin, Poventsan ja Kemin kihlakunnat. Karjalainen asutus ei kuitenkaan ollut levinnyt koko tälle alueelle, sillä varsinainen kieliraja kulki hallinnollista rajaa jonkin verran lännempänä (Jääskeläinen 1961, 2–4).
oli, että Itä-Karjalasta tulisi pysyvästi osa Suomea. Siksi itäkarjalaista yhteiskuntaa oli muutettava kaikilta osin mahdollisimman paljon suomalaisen mallin mukaiseksi.
Miehityshallintoa koskevissa alkusuunnitelmissa mainittiin, että aluetta oli kehitet-tävä valtakunnan tasavertaisena osana suojamuuriksi Neuvostoliittoa vastaan. Itä-karjalaisissa oli herätettävä luottamus siihen, että Suomella oli rehellinen tarkoitus kohottaa alueen tilaa.4
Kaikki toiminta Itä-Karjalan miehitysalueella tapahtui sotilashallinnon alaisuudes-sa. Heti sotilashallinnon perustamisen jälkeen aloitettiin alueen suomensukuisen eli kansallisen väestön valistustyö. Se oli määrätietoista kansallistamistoimintaa, jonka tavoitteena oli, että itäkarjalaiset kokisivat olevansa tasavertainen osa Suomen kansaa ja tuntisivat yhteenkuuluvuutta suomalaisten kanssa.5 Kansallistamistoiminta ulottui yhteiskunnan kaikille alueille koskien myös kirkollista työtä, joka Itä-Karjalan sotilas-hallinnossa oli annettu Suomen kansankirkkojen eli luterilaisen ja ortodoksisen kirkon pappien tehtäväksi. Virallisessa propagandassa Itä-Karjalan valloitusta perusteltiin puolustuksellisesti edullisten rajojen luomisena, mutta itäkarjalaisten keskuudessa tehtävässä valistustyössä korostettiin jatkuvasti sitä, että valloituksen ensisijaisena perusteena olivat kansalliset syyt eli suomalaisten ja itäkarjalaisten yhdistäminen yh-deksi kansakunnaksi.
Itä-Karjalan kansallistamistoiminnan innoittajana oli suomalaisten ja itäkarjalais-ten kansallista yhteenkuuluvuutta korostanut suursuomalainen aate, jonka juuret ulottuivat edelliselle vuosisadalle asti. Suomen akateemisissa piireissä heräsi nimit-täin jo 1800-luvun alussa vilkas kansallisromanttinen harrastus, jossa painotettiin kie-len merkitystä kansakuntaa yhdistävänä tekijänä. Suomalaisten varhaisen historian etsiminen ja kansarunouden kerääminen herättivät kiinnostuksen myös Itä-Karjalaa kohtaan. Sinne suuntautuneilla matkoilla tutkijat kokosivat runoutta ja muuta karja-laista kansanperinnettä, minkä seurauksena vähitellen vahvistui näkemys, että suo-malaiset ja itäkarjalaiset olivat alun perin samaa kansaa, joka oli joutunut vuosisatojen ajan elämään jakautuneena kahden valtakunnan alueelle. Lähestyttäessä vuosisadan puoliväliä suomalaismielisen sivistyneistön piirissä alkoi voimistua heimokansalli-nen aate, jossa vastustettiin Venäjän panslavistisia pyrkimyksiä venäläistää alueellaan eläviä vähemmistökansallisuuksia. Itä-Karjalan merkitystä suomalaisille alettiin ko-rostaa entistä enemmän, sillä itäkarjalaisten pelättiin uhkaavien venäläistämistoimien seurauksena ajautuvan lopullisesti erilleen suomalaisuudesta. Suomalaisilla katsottiin olevan velvollisuus auttaa ja valistaa itäkarjalaisia. Uskottiin, että valistuksen voi-malla itäkarjalaiset voitaisiin henkisesti valloittaa ja liittää suomalaisen kulttuurin piirin. Vuosisadan lopulla heimoaate alkoi politisoitua ja rohkeimmissa kirjoituksissa vaadittiin jopa Suomen ja Itä-Karjalan valtiollista yhdistämistä. Samalla rakennettiin laajaan ja monialaiseen tieteelliseen tutkimustyöhön perustuva näkemys Itä-Karjalan ja Suomen yhteenkuuluvuudesta. Suursuomalaisen aatteen innoittamat ihmiset al-koivat pitää Itä-Karjalaa Suomen irredentana6, lunastamattomana alueena, jonka itse
4 Manninen 1980, 189; Laine 2003, 715.
5 KK KKK YA VH Vilho Helasen puhe Itä-Karjalaan valittujen kansakoulunopettajien valmennuskurssilla 2.11.1941.
6 Sana irredenta (ital. lunastamaton) tarkoittaa aluetta, joka haluttaisiin liittää valtioon, jossa asuu samaa kansallisuutta. Sana sai syntynsä, kun osa italiankielisiä alueita jäi Itävalta-Unkarin haltuun Italian kunin-gaskuntaa perustettaessa vuonna 1861. (Facta 1974a, 1044–1045; Valpola 2000, 513).
asiassa tuli kuulua Suomeen, vaikka se oli suuriruhtinaskunnan rajoja vedettäessä jäänyt Suomen ulkopuolelle.7
Suomessa venäläistämistoimien vastainen taistelu muuttui vuosina 1899–1917 luonteeltaan nationalistiseksi, ja siihen osallistui sivistyneistön rinnalla myös talon-poikien ja työväestön edustajia. Samalla heräsi vastarinta-aktivistien piirissä myös vakava pyrkimys Suomen itsenäistymiseen, johon sisältyi myös ajatus Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen. Myös Vienan Karjalassa alkoi esiintyä kansallismielisiä pyr-kimyksiä, joiden tavoitteena oli joko alueen itsenäisyys, liittyminen Suomeen tai au-tonominen asema Venäjän yhteydessä. Suomen itsenäistymisen jälkeen suomalaiset heimoaktivistit ryhtyivät maan hallituksen suostumuksella aseelliseen toimintaan Itä-Karjalan liittämiseksi Suomeen. Suomalaiset vapaaehtoisjoukot aloittivat kevääl-lä 1918 sotaretken Vienaan, mutta ne kärsivät sielkevääl-lä tappion brittien johtamille jou-koille ja joutuivat perääntymään syksyyn mennessä. Myös keväällä 1919 Aunukseen suuntautunut valloitusyritys epäonnistui, kun bolševikit aloittivat kesällä vastahyök-käyksen, ja suomalaisten joukkojen oli vetäydyttävä Itä-Karjalasta. Itäkarjalaisten tuki suomalaisille heimosotureille oli vähäisempää, kuin nämä olivat odottaneet. Monet itäkarjalaiset myös taistelivat suomalaisia vastaan sekä brittien että bolševikkien jou-koissa. Tappiollisten sotaretkien jälkeen Suomen oli luovuttava aktiivisesta retkikun-tapolitiikasta ja pyrittävä ratkaisemaan Itä-Karjalan kysymys rauhanomaisin keinoin.
Lokakuussa 1920 solmitussa Tarton rauhassa Suomen oli suostuttava luovuttamaan Itä-Karjala Neuvosto-Venäjälle. Maiden välisiä suhteita mutkisti vielä Vienan Karja-lassa syksyllä 1921 alkanut kansannousu, johon osallistui myös suomalaisia vapaa-ehtoisjoukkoja. Tämänkin kansannousun neuvostojoukot kukistivat helmikuun 1922 loppuun mennessä, minkä seurauksena tuhannet itäkarjalaiset pakenivat Suomeen.
Suomi vetosi vielä vuosina 1922 ja 1923 Kansainliittoon Itä-Karjalan aseman ratkai-semiseksi mutta tuloksetta. Myös vienalaisten aktiivisuus Venäjästä irtaantumiseen hiipui bolševikkien vallan vakiintuessa.8
Suomalaisille heimosotureille Tarton rauha oli häpeärauha, ja heidän mielestään Suomen hallitus oli pettänyt itäkarjalaiset. Suursuomalaisuuden aate jatkui 1920- ja 1930-luvuilla monissa heimojärjestöissä, joista Akateeminen Karjala-Seura (AKS) oli merkittävin. Seuran perustivat Itä-Karjalassa vapaaehtoisina taistelleet ylioppilaat helmikuussa 1922, mutta sen taustavoimina olivat useat jääkäriupseerit ja heimoak-tivistit. Luterilaisilla papeilla ja teologian ylioppilailla oli alusta lähtien merkittävä panos seuran toiminnassa. Itä-Karjalan pakolaisten auttamisen lisäksi seura harjoitti aktiivista heimovalistustyötä järjestäen juhlia, luentotilaisuuksia ja kerhotoimintaa eri puolilla Suomea. AKS:n aate oli suursuomalaisuutta aidoimmillaan, missä tavoitteena oli Suomen kansan lähiheimolaisten vapauttaminen vieraan kansan vallasta ja niiden asuinalueiden liittäminen Suomeen. Seura oli avoimesti venäläisvastainen, sillä se piti Venäjää kaikkien suomenheimoisten kansojen vihollisena. AKS:n toiminnassa oli kol-me keskeistä tehtävää sen ensimmäisistä vuosista lähtien: heimotyö, suokol-men kielen
7 Ruutu 1939, 142; Jääskeläinen 1961, 23–24, 27–29, 31–34, 36–38, 41–43, 51–52; Sihvo 1973, 61, 71–73, 103, 104, 116–119, 123, 124, 188–191, 193; Nygård 1978, 22, 23; Jussila 2004, 284–285; Niinistö 2005, 20–21; Loima 2006, 135–136, 145, 149.
8 Härkönen 1920, 292–313; Jääskeläinen 1961, 57–66, 69–70, 92–93, 98–99, 194, 219–222, 268–270, 319–321;
Churchill 1970, 116–120, 183, 188–193; Nevakivi 1970, 31–32, 104; Nygård 1978, 39–40, 58, 85; Vahtola 1988, 108–111; Pospielovsky 1998, 152–153; Kangaspuro 2000, 67–69, 73; Nevalainen 2004, 275; Niinistö 2005, 27, 53, 148, 152–153, 217, 219–221, 224, 239, 241, 248, 250, 260; Loima 2006, 151–152; Витухновская 2006, 26–27;
Широкорад 2007, 39, 56, 58.
aseman vahvistaminen sekä maanpuolustuksen hyväksi toimiminen. Suomen kan-sallinen eheyttäminen oli yksi seuran tärkeimmistä tavoitteista, sillä vain voimakas ja yhtenäinen kansallisvaltio saattoi olla puolustuskykyinen ja elinkelpoinen. Seura myös vastusti kommunismia, jota se piti uhkana kansan yhtenäisyydelle ja isänmaan turvallisuudelle.9
Suomalaisten ortodoksien piirissä AKS:n edustama suursuomalainen aate jäi pal-jolti vieraaksi, mutta heidän keskuudessaan voimistui 1800-luvun lopulta lähtien suomalaiskansallinen suuntaus, jossa painotettiin karjalaisten ortodoksien suoma-laisuutta sekä haluttiin vahvistaa suomen kielen asemaa kirkollisessa toiminnassa ja ortodoksisessa opetuksessa. Samalla vahvistui suomalaismielisen papiston ja sivisty-neistön piirissä näkemys rajakarjalaisten10 ja itäkarjalaisten läheisestä yhteenkuulu-vuudesta, mikä ilmeni pyrkimyksinä kiinteämmän kirkollisen yhteyden luomiseen Suomen ja Itä-Karjalan ortodoksien välille.11
Suomen ortodoksit kuuluivat Venäjän ortodoksisen kirkon Pietarin hiippakuntaan aina vuoden 1892 syksyyn asti, jolloin perustettiin Suomen ortodoksinen hiippakun-ta. Hiippakunnan toimintaan vaikutti lähes koko ajan jatkuvat erimielisyydet suo-malais- ja venäläismielisten ortodoksien välillä. Vuosien 1899–1917 aikana Suomen hiippakunnassa toteutettiin venäläisten piispojen ja pappien johdolla erityisesti raja-karjalaisiin kohdistunutta venäläistämispolitiikkaa, jota suomalaismielinen papisto vastusti ja pyrki samanaikaisesti omalla toiminnallaan vahvistamaan suomen kielen asemaa kirkollisessa elämässä. Suomalais- ja venäläismielisten ortodoksien välisen kamppailun kannalta Suomen itsenäistyminen joulukuussa 1917 merkitsi ratkaisevaa käännekohtaa suomalaismielisten eduksi. Valtiovalta asettui tukemaan suomalais-mielisiä ortodokseja ja ajamaan Suomen hiippakunnan irtaantumista Venäjän kirkon yhteydestä.12
Karjalainen kansallismielisyys oli vahvistunut 1900-luvun alusta lähtien myös vie-nankarjalaisten keskuudessa, ja samalla oli lisääntynyt myös heidän kiinnostuksensa lähemmästä kirkollisesta yhteydestä suomalaisten ortodoksien kanssa. Vuoden 1917 aikana kypsyi Suomen hiippakunnan ja Karjalan Sivistysseuran vuorovaikutuksena ajatus suomalaisten ja itäkarjalaisten muodostamasta Suomen ortodoksisesta kir-kosta, mille myös Suomen valtiovalta antoi tukensa. Kun Suomen senaatti vahvisti marraskuussa 1918 ortodoksisen kirkkokunnan perusasetuksen, joka irrotti hallin-nollisesti13 Suomen ortodoksit Venäjän kirkosta, varauduttiin siinä myös Itä-Karjalan mahdolliseen liittämiseen Suomeen. Suomessa ja Itä-Karjalassa pidettiin heimoakti-vistien järjestämiä kokouksia, joiden julkilausumissa vaadittiin suomalaisten ja itä-karjalaisten yhteisen heimokirkon muodostamista, joka käytännössä edellytti myös
9 Alapuro 1973, 133; Eskelinen 2004, 63, 228, 231, 242–246, 248, 359–360; Vihavainen 2004a, 175–177; Viha-vainen 2004b, 259–264; Roiko-Jokela 2011, 59–60, 68–75; Roiko-Jokela 2012, 157–158; Valtonen 2018, 250, 256–257.
10 Raja-Karjalaksi kutsuttuun alueeseen kuuluivat Impilahden, Korpiselän, Salmin, Soanlahden, Suistamon ja Suojärven kunnat. (Hämynen 1995, 26).
11 Okulov 1933, 3–18; Laitila 2004, 59–60; Nokelainen 2010, 51–53.
12 AK 4/1906, 52–54; AK 7/1906, 89–91; AK 8/1906, 100–101; AK 7/1907, 92–96; AK 10/1907, 112; AK 11/1907, 126–127; Koukkunen 1977, 218–219; Koukkunen 1982a, 131, 136, 138; Koukkunen 1982b, 13; Hämynen 1995, 49–50; Laitila 2004, 86–87, 91–98; Loima 2006, 188.
13 Asetuksessa säädettiin, että ylin valta kirkkokunnassa oli Suomen hallituksella sekä kirkollishallituksella ja kirkolliskokouksella. Hengelliset asiansa ja kanoniset suhteensa kirkkokunta oli oikeutettu järjestämään itse. (Nokelainen 2010, 138–139).
Itä-Karjalan valtiollista yhdistämistä Suomeen. Heimokirkkosuunnitelma oli esillä Suomen ortodoksisen kirkkokunnan ensimmäisessä kirkolliskokouksessa kesäkuussa 1919. Kokous asetti tavoitteeksi autokefalian saamisen Suomen ortodoksiselle kirkolle mutta totesi, ettei kirkkokunnalla vielä ollut siihen vaadittavia kanonisia edellytyksiä kokonsa ja piispojen määrän suhteen. Siksi oli selvitettävä mahdollisuudet Suomen, Viron ja Itä-Karjalan ortodoksien yhdistymisestä yhdeksi autokefaaliseksi kirkkokun-naksi. Viron ortodoksisen kirkon tuleminen mukaan perustui virolaiseen aloitteeseen, joka pohjautui maassa voimakkaasti vaikuttaneeseen ajatukseen Suomen ja Viron valtioliitosta. Karjalan kansannousun kukistuminen helmikuussa 1922 ja neuvosto-vallan vakiintuminen Venäjällä merkitsivät loppua heimokirkkosuunnitelmalle. Myös Virossa ajatus heimokirkosta hiipui 1920-luvun alussa.14
Valtiovallan avulla ja ohjauksella Suomen ortodoksit irtaantuivat Venäjän kirkos-ta ja saivat heinäkuussa 1923 autonomisen kirkkokunnan aseman Konskirkos-tantinopolin ekumeenisen patriarkaatin yhteydessä. Suomen ortodoksinen kirkko keskittyi nyt järjestämään olojaan uuden kanonisen asemansa mukaiseksi. Virolaissyntyisen ark-kipiispa Hermanin johdolla ja suomalaismielisen papiston myötävaikutuksella kir-kossa vahvistui kansallinen suuntaus, jolle valtio antoi taloudellisen ja hallinnollisen tukensa. Kansallistamisen tavoitteena oli vahvistaa suomalaiskansallisia ominaispiir-teitä kirkkokunnassa ja häivyttää kaikki tyypillisesti venäläisiksi ymmärretyt piirteet.
Kansallistamiskehityksen tuloksena kirkkokuntaan kasvoi toiseen maailmansotaan mennessä vaikutusvaltainen kansallismielinen rintama, johon kuului papiston lisäksi opettajia ja muuta koulutettua väkeä.15
Itä-Karjala, jonne suomalaiset kesällä 1941 hyökkäsivät, oli kokenut suuria yh-teiskunnallisia muutoksia edeltävien vuosikymmenten aikana, mikä oli vaikuttanut merkittävästi myös alueen uskonnollisiin oloihin. Venäjän keisarivallan aikana lähes kaikki itäkarjalaiset kuuluivat ortodoksiseen kirkkoon. Kommunistisen vallankumo-uksen seuravallankumo-uksena uskonnolliset olot Venäjällä muuttuivat radikaalisti.16 Kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt menettivät asemansa juridisina henkilöinä, minkä vuoksi niiden omaisuus kansallistettiin. Pyhäkköjä suljettiin, hävitettiin tai otettiin maalli-seen käyttöön. Uskonnonopetus kouluissa kiellettiin. Uskonnonvastainen toiminta aktivoitui 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa. Vielä 1920-luvun alkuvuosina ortodok-sinen kirkko sai muuten toimia Itä-Karjalassa melko vapaasti, mutta Suomen rajan läheisyydessä kirkollinen toiminta tyrehdytettiin heti Tarton rauhan jälkeen. Kirkon asema muuttui myös muualla Itä-Karjalassa vaikeaksi, kun Josif Stalinin ensimmäis-tä viisivuotissuunnitelmaa ryhdyttiin vuonna 1928 toteuttamaan. Papistoa pidettiin syyllisenä muun muassa siihen, että alueen asukkaat vastustivat maatalouden kollek-tivisointia. Seurauksena oli, että julkinen kirkollinen toiminta jouduttiin lopettamaan lähes kokonaan. Papeille langetettiin karkotus- ja vankeustuomioita, joiden syyksi esitettiin valtionvastainen toiminta. Monet heistä jopa teloitettiin. Koulutus, julkaisu-toiminta ja erilaiset kampanjat olivat keskeisiä keinoja uskonnonvastaisessa toimin-nassa. Tavoitteena ei ollut vain ihmisten luopuminen uskonnosta vaan myös luoda
14 Setälä 1966, 46–48; Setälä 1970, 23–24, 30–32, 49–57, 60–85; Nygård 1978, 41; Koukkunen 1982a, 138;
Koukkunen 1982b, 21; Laitila 2004, 182–183, 187–190; Витухновская 2006, 54, 58, 91, 117; Nokelainen 2010, 139, 157–158, 197, 204–207.
15 Setälä 1966, 63–66; Koukkunen 1982a, 142; Koukkunen 1982b, 22–25, 40–42; Laitila 2004, 180, 226–227;
16 Ortodoksisen kirkon ja bolševikkien välisiä erimielisyyksiä sekä uskonnonvastaista toimintaa Venäjällä 1920- ja 1930-luvuilla ovat käsitelleet muun muassa Aarno Lahtinen (Lahtinen 1991, 68–74) ja Teuvo Laitila (Laitila 1991, 44–53) ja Arto Luukkanen (Luukkanen 2004, 168–174).
uskonnottomasta ihmisestä mallikansalainen, joka sivistäisi uskovaisia ihmisiä kaikin tavoin. Itäkarjalaisten kotien uskonnolliseen elämään ei puututtu kovin jyrkästi, mistä johtuen osa aikuisväestöstä säilytti ortodoksisen uskonsa. Monissa kodeissa vanhem-mat vaalivat ortodoksisia perinteitä, minkä vuoksi lapset usein perivät vanhempiensa uskon koulujen ja kerhojen ateistisesta propagandasta huolimatta.17