2 KIRKOLLISEN TOIMINNAN KÄYNNISTYMINEN
2.1 Barbarossa-suunnitelma herättää toiveita Itä-Karjalan valtauksesta
Talvisodan päätyttyä Suomi ja Neuvostoliitto solmivat rauhan 13.3.1940 Moskovas-sa. Rauhansopimuksen mukaan Suomen oli luovutettava Neuvostoliitolle suuri osa Karjalaa, Suursaari Suomenlahdelta ja sen itäpuolella olevat ulkosaaret, osa Kalas-tajasaarentoa Petsamosta sekä alueita Sallasta ja Kuusamosta. Hanko oli vuokratta-va Neuvostoliiton tukikohdaksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Moskovuokratta-van rauhan seurauksena luovutettujen alueiden väestö piti siirtää ja sijoittaa muualle Suomeen.
Siviiliväestön siirtyminen uuden rajan toiselle puolelle ei tosin ollut itsestään selvää, sillä väestöllä oli periaatteessa oikeus jäädä myös Neuvostoliiton alaisiksi, mutta tätä mahdollisuutta ei juurikaan käytetty.1
Pian sen jälkeen, kun rauhansopimus oli hyväksytty, muuttui Euroopan sota-ase-telma dramaattisesti. Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan huhtikuussa 1940. Tanska miehitettiin jo huhtikuun aikana, ja Norja antautui kesäkuussa. Saksalaiset joukot ete-nivät myös lännessä. Toukokuussa ne valloittivat Alankomaat ja Belgian sekä miehit-tävät kesäkuun loppuun mennessä noin kolme viidesosaa Ranskasta. Neuvostoliitto puolestaan liitti Baltian maat alueeseensa kesäkuun puolivälissä 1940. Koska ne olivat edellisen syksyn neuvotteluissa suostuneet Neuvostoliiton vaatimuksiin, Suomessa vahvistui käsitys, että talvisota oli ollut ainoa tie itsenäisyyden säilyttämiseksi.2
Talvisodan jälkeen muodostettu Risto Rytin (1889–1956) toinen hallitus (27.3.1940–
4.1.1941) painotti ohjelmassaan maan kiireellistä jälleenrakentamista ja siirtoväen sijoittamista. Uudet rajat nähtiin puolustuksellisesti ongelmallisena, minkä vuoksi panostettiin myös maanpuolustuksen suunnitteluun ja kehittämiseen. Ulkopolitiikan tavoitteena oli vakiinnuttaa Suomen kansainvälinen asema noudattamalla rauhan ja puolueettomuuden politiikkaa. Pyrittiin hyviin suhteisiin sekä Neuvostoliiton että Saksan kanssa. Hankkeet yhteisestä puolustusliitosta pohjoismaiden kesken kariu-tuivat Tanskan ja Norjan miehitykseen. Myös suunnitelma Suomen ja Ruotsin valtio-liitosta kaatui sekä Saksan että Neuvostoliiton vastustukseen loppusyksyllä 1940.3
Tanskan ja Norjan miehitys aiheutti merkittävän muutoksen Suomen taloudelli-sessa ja sotilaallitaloudelli-sessa asemassa. Suomen kauppa länteen oli mahdollista enää Petsa-mon kautta ja riippui täysin Saksan hyväksymisestä. Kauppayhteydet Britanniaan katkesivat, minkä vuoksi Saksasta tuli Suomelle entistä tärkeämpi kauppakumppani.
Vain Saksaan ja siitä riippuvaisiin maihin oli mahdollista viedä Suomesta raakapuuta
1 Myllyniemi 1982, 182; Seppälä 1984, 15–16; Laine 2003, 703.
2 Myllyniemi 1982, 194; Seppälä 1984 25–26; Laine 2003, 703.
3 Myllyniemi 1982, 203; Laine 1982, 42; Seppälä 1984, 30, 62; Laine 2003, 704–705.
ja metsäteollisuuden tuotteita. Suomen kannalta oli tärkeää myös se, että Saksasta tapahtuvalla tuonnilla saatettiin tyydyttää Suomen leipäviljavajaus.4
Usko länsivalloilta tulevaan puolustusapuun heikkeni Suomessa merkittävästi jo talvisodan lopulla. Niinpä jo varsin pian Moskovan rauhan solmimisen jälkeen suo-malaiset aloittivat tunnustelut aseiden saamiseksi Saksasta. Norjan ja Tanskan miehi-tyksen seurauksena toiveet lännestä tulevasta aseavusta hautautuivat kokonaan. En-simmäiset asetoimituksia koskevat yhteydenotot Saksaan tapahtuivat jo toukokuussa 1940. Heinäkuussa käytyjen kauppaneuvottelujen aikana saksalaiset ensimmäistä kertaa vihjasivat suomalaisille, että Saksan ensisijainen vihollinen oli Neuvostoliit-to. Neuvotteluissa tapahtuikin merkittävä käänne elokuussa, kun saksalaiset esittivät aseiden toimittamisen ehdoksi, että Suomi sallisi Pohjois-Norjassa olevien saksalaisten miehitysjoukkojen huollon kauttaan. Sopimus solmittiin ja pantiin täytäntöön syys-kuussa. Kauttakulkuliikenne Suomen läpi Norjaan alkoi 21.9.1940 huomiota herättä-mättä. Kuljetuksiin liittyneet asetoimitukset naamioitiin huolellisesti. Aseiden ostoa ja kauttakulkusopimusta ei pidetty hallituksessa ulkopolitiikan muutoksena eikä luo-pumisena puolueettomuudesta Saksan hyväksi, vaan aseet olivat osa Suomen riippu-matonta puolustuskykyä, joka parani merkittävästi Saksan asetoimituksien ansiosta.5 Suostuminen saksalaisjoukkojen kauttakulkusopimukseen oli paljolti seurausta elokuussa voimistuneista huhuista, joiden mukaan Neuvostoliitto valmisteli uutta hyökkäystä Suomeen, mihin varustauduttaessa Saksan asetoimitukset olivat erittäin tärkeitä.6 Suomen varautuminen Neuvostoliiton uuteen hyökkäykseen ei ollut aihee-tonta, sillä talvisodassa oli käynyt selvästi ilmi, että venäläisten tavoitteena oli ollut koko Suomen valloittaminen. Baltian miehitys vahvisti lisää suomalaisten epäilyksiä venäläisten aikeista aloittaa uusi sota Suomen kanssa. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov (1890–1986) ilmaisikin selvästi venäläisten pyrkimykset Suomen mahdolliseen valloitukseen, kun hän tapasi marraskuussa 1940 Saksan valtakunnan-kansleri Adolf Hitlerin (1889–1945) ja ulkoministeri Joachim von Ribbentropin (1893–
1946) Berliinissä. Hitler kuitenkin torjui Molotovin suunnitelmat, minkä saksalaiset saattoivat myös suomalaisten tietoon.7
4 Jokipii 1987, 111; Hyytiä 2008, 13.
5 Manninen 1977, 42–44; Laine 1982, 44; Myllyniemi 1982, 209; Seppälä 1984, 41–42; Jokipii 1987, 111; Rautala 2007, 10; Laine 2003, 705–706; Visuri 2013, 42; Visuri & Murtorinne 2019, 177, 179.
6 Syksyllä 1940 lisättiin neuvostojoukkojen määrää Suomen vastaisella rajalla sekä Hangon alueella. Neuvos-toliiton yleisesikunta myös valmisteli Suomen valtaamista koskevan yleisohjeen, joka marraskuun lopulla 1940 lähetettiin Leningradin sotilaspiirille suunnitelmien laatimista varten. Suomi oli aloittanut varautumisen Neuvostoliiton uuteen hyökkäykseen heti talvisodan päättymisen jälkeen ja hankkinut aseita jo kevään ja kesän 1940 aikana muun muassa Ruotsista ja Yhdysvalloista. Myös kotimainen aseteollisuus valmisti uusia taisteluvälineitä sekä kunnosti sotasaaliiksi saatua materiaalia taistelukuntoiseksi. Toukokuussa maavoimien esikunta antoi yhteiskäskyn puolustuksen järjestelyistä mahdollisen hyökkäyksen varalta. Kevään ja kesän aikana käynnistettiin myös suuret linnoitustyöt Hankoniemessä, Kaakkois-Suomessa ja Pohjois-Karjalassa.
(Myllyniemi 1982, 199–200; Seppälä 1984, 30–31, 34–38; Hyytiä 2008, 14; Johansen 2016, 136).
7 Saksan asetoimitukset Suomelle ja saksalaissotilaiden kuljetukset Suomen kautta Norjaan olivat lisänneet neuvostojohdon huolta Saksan vaikutusvallan lisääntymisestä Suomessa. Molotov esitti, että venäläiset voisivat ratkaista Suomen kysymyksen Moskovassa 23.8.1939 solmitun Saksan ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen mukaisesti. Sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan mukaan Suomi kuului Neuvostoliiton etupii-riin. Hitler kiisti Saksalla olevan mitään poliittisia etuja ajettavanaan Suomessa mutta vaati, ettei Suomessa saanut syttyä uutta sotaa. Molotovin mukaan Suomen kysymyksen ratkaisu ei välttämättä merkinnyt sotaa, vaan asia voitiin hoitaa myös poliittisella painostuksella, kuten oli tehty liitettäessä Baltia ja Romanialle kuulunut Bessarabia Neuvostoliittoon kesällä 1940. Hitler ei kuitenkaan taipunut Molotovin vaatimuksiin.
Claes Johansen on tähdentänyt, että Neuvostoliitto ei kuitenkaan suunnitellut välitöntä hyökkäystä Suo-meen, mutta piti tämän mahdollisuuden avoimena ainakin tammikuuhun 1941 saakka. (Myllyniemi 1982,
Hitler oli jo heinäkuussa 1940 tehnyt alustavan päätöksen viisi kuukautta kestä-västä sotaretkestä Neuvostoliittoa vastaan. Ohto Manninen on kiinnittänyt huomiota siihen, että jo tuolloin saksalaisten suunnitelmiin sisältyi hahmotelma Suur-Suomesta, joka toteutuisi hajotettaessa Neuvostoliitto osiin. Suomen poliittiselle ja sotilaalliselle johdolle Hitlerin päätöksestä ei tiedotettu, mutta syksyn aikana suomalaiset saivat eri teitä tietää, että Saksan hyökkäystä ei ollut odotettavissa ennen seuraavaa kevättä.
Hyökkäyksen valmistelut kuitenkin etenivät määrätietoisesti niin, että jo 18.12.1940 Hitler allekirjoitti Barbarossan8 nimellä tunnetun hyökkäyssuunnitelman Neuvosto-liittoon. Suunnitelman mukaan Baltia ja Leningrad tuli vallata ennen Moskovaa. Suo-men maavoimien oli määrä sitoa mahdollisimman paljon neuvostoliittolaisten joukko-ja hyökkäämällä molemmin puolin Laatokkaa. Saksalaiset eivät kuitenkaan pyrkineet varsinaiseen liittolaissuhteeseen Suomen kanssa, koska se olisi edellyttänyt suhteen hyväksymistä Suomen eduskunnassa, mikä ei tuolloin olisi ollut mahdollista.9
Suunnilleen samaan aikaan Suomen presidentti Kyösti Kallio luopui virastaan terveydellisistä syistä. Eduskunta valitsi hänen seuraajakseen pääministeri Risto Ry-tin, joka astui uuteen virkaansa 19.12.1940, minkä seurauksena myös maan hallitus vaihtui. Uuden hallituksen (4.1.1941–5.3.1943) pääministeriksi tuli Jukka Rangell (1894–1982) ja ulkoministeriksi Rolf Witting (1879–1944). Hallituksessa olivat mukana kaikki eduskuntapuolueet. Suomen poliittinen johto oli tietoinen siitä, että sodan syt-tyminen Saksan ja Neuvostoliiton välillä olisi lähitulevaisuudessa mahdollista. Tietoa Barbarossa-suunnitelmasta alkoi tihkua suomalaisille jo joulukuusta alkaen. Helmi-kuusta 1941 lähtien suomalaisten ja saksalaisten Barbarossa-suunnitelmaa koskeva yhteydenpito oli jatkuvaa, vaikka suomalaiset vielä toukokuuhun asti tunsivat vain suunnitelman yleispiirteet. Poliittisella tasolla kuitenkin korostettiin edelleen Suomen säilyttävän puolueettomuutensa siinäkin tapauksessa, että Saksan ja Neuvostoliiton välillä syntyisi aseellinen konflikti.10
Kun kevään 1941 aikana Suomeen levisi huhuja Saksan mahdollisesta hyökkäyk-sestä Neuvostoliittoon, alettiin maan poliittisessa ja sotilaallisessa johdossa valmistau-tua siihen mahdollisuuteen, että luovutettu Karjala voitaisiin vallata takaisin. Samalla nousi esiin kysymys Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen, jotta valtakunnalle saataisiin rajat, joita pystyttäisiin paremmin puolustamaan. Suunnitelmat Itä-Karjalan liittämi-sestä Suomeen voimistuivat ensin armeijan piirissä, mutta myöhemmin myös maan poliittinen johto kiinnostui asiasta. Presidentti Risto Ryti tilasi itselleen Itä-Karjalan karttoja 25.4.1941 ja laittoi vähän myöhemmin vireille hankkeen, jonka tavoitteena oli tieteellisesti perustella Itä-Karjalan ja Kuolan kuuluminen Suomelle. Tehtävä annettiin tunnetulle maantieteilijälle, professori Väinö Auerille. Toukokuussa hänen työtove-rikseen tuli historioitsija Eino Jutikkala. Auerin ja Jutikkalan teos ilmestyi kuitenkin vasta syksyllä 1941 nimellä Finnlands Lebensraum. Kirja oli siis osoitettu ensisijaisesti saksalaisille, joilla katsottiin olevan mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitkä tulisivat ole-maan Suomen rajat suursodan päätyttyä. Myös historian professori Jalmari Jaakkolal-ta ilmestyi Rytin pyynnöstä kesäkuussa mietintö Itä-Karjalan ja Kuolan kysymys, jossa
8 Suunnitelmalle oli annettu nimi keisari Fredrik Barbarosan mukaan, joka oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijana 1100-luvun lopulla. Hän johti vuosina 1189–1190 saksalaista ristiretkiarmeijaa, jonka oli määrä vapauttaa Jerusalem muslimien vallasta. (Carell Paul 1963, 21–22; Hentilä 2000, 192; Nichol-son 2005, 84–85).
9 Manninen 1980, 15–16; Myllyniemi 1982, 227; Seppälä 1984, 43, 58; Laine 2003, 706; Hyytiä 2008, 16;
Johansen 2016, 134.
10 Manninen 1980, 36; Laine 1982, 45, 47–48; Myllyniemi 1982, 228, 236, 301; Laine 2003, 706; Rautala 2007,
esitettiin, että Suomi ottaisi haltuunsa Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan uuteen rajaan asti, joka kulkisi Itämerestä Jäämereen johtavan vesitien kaakkoispuolella. Jaakkolan mietinnön pohjalta ilmestyi syksyllä 1941 kirja, jonka nimi oli saksaksi Die Ostfrage Finnlands ja suomeksi Suomen idänkysymys.11
Auerin ja Jutikkalan tutkimuksen sekä Jaakkolan mietinnön perustana olivat Suo-men ja Itä-Karjalan yhteenkuuluvuutta puolustavat näkemykset, joita suursuoma-laisen aatteen kannattajat olivat esittäneet edelliseltä vuosisadalta lähtien.12 Auerin ja Jutikkalan tavoitteena oli osoittaa, että Itä-Karjala kuului maantieteellisesti, historialli-sesti ja kulttuurihistorialli-sesti Suomeen. Jaakkola puolestaan perusteli Itä-Karjalan yhdistämis-tä Suomeen erityisesti suomalaisten ja iyhdistämis-täkarjalaisten yhteisillä pyrkimyksillä irrottaa Itä-Karjala Venäjästä vuosina 1918–1922. Suursuomalainen aate, jonka tärkeimpänä tavoitteena oli Itä-Karjalan liittäminen Suomeen, alkoi kevään 1941 lopulla jälleen voimistua ja saavutti kannatusta heimojärjestöjen13 lisäksi myös sotilaiden ja politiik-kojen piirissä. Ohto Manninen on kiinnittänyt huomiota siihen, että Jaakkola tukeutui AKS:n apuun laatiessaan mietintöään, jonka kirjoittamisessa häntä avustivat seuran aktiivijäsenet ja Itä-Karjalan asiantuntijat filosofian maisteri Keijo Loimu14 ja tekniikan tohtori Reino Castrén.15