Heimo, uskonto ja isänmaa : kirkollinen kansallistamistoiminta Itä-Karjalassa 1941–1944

(1)

Dissertations in Education, Humanities, and Theology

PUBLICATIONS OF

THE UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

AARNE YLÄ-JUSSILA

HEIMO, USKONTO JA ISÄNMAA

Kirkollinen kansallistamistoiminta Itä-Karjalassa 1941–1944

(2)

(3)

HEIMO, USKONTO JA ISÄNMAA

KIRKOLLINEN KANSALLISTAMISTOIMINTA ITÄ-KARJALASSA 1941–1944

(4)

(5)

Aarne Ylä-Jussila

HEIMO, USKONTO JA ISÄNMAA

KIRKOLLINEN KANSALLISTAMISTOIMINTA ITÄ-KARJALASSA 1941–1944

Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Education, Humanities, and Theology

No 159

University of Eastern Finland Joensuu

2020

(6)

Grano Oy Jyväskylä, 2020

Sarjan vastaava toimittaja: Matti Kotiranta Myynti: Itä-Suomen yliopiston kirjasto

ISBN: 978-952-61-3568-7 (nid.) ISBN: 978-952-61-3569-4 (PDF)

ISSNL: 1798-5625 ISSN: 1798-5625 ISSN: 1798-5633 (PDF)

(7)

Ylä-Jussila, Aarne

Heimo, uskonto ja isänmaa. Kirkollinen kansallistamistoiminta Itä-Karjalassa 1941–1944 Joensuu: University of Eastern Finland, 2020

Publications of the University of Eastern Finland

Dissertations in Education, Humanities, and Theology; 159 ISBN: 978-952-61-3568-7 (nid.)

ISSNL: 1798-5625 ISSN: 1798-5625

ISBN: 978-952-61-3569-4 (PDF) ISSN: 1798-5633 (PDF)

TIIVISTELMÄ

Tässä tutkimuksessa selvitettiin, miten kansallistamistoiminta ilmeni suomalaisten kirkollisessa työssä Itä-Karjalan sotilashallintoalueella vuosina 1941–1944. Tutkimus- prosessin aikana ilmeni, että Itä-Karjalan sotilashallinnon kirkollisessa työssä oli kaksi toimintalinjaa, joiden lähtökohdat ja tavoitteet itäkarjalaisten kansallistamisessa ero- sivat merkittävästi toisistaan. Tutkimuksessa näitä kahta toimintalinjaa nimitetään suursuomalaiseksi luterilaisuudeksi ja suurkarjalaiseksi ortodoksisuudeksi. Toimintalinjoja yhdisti yhteinen poliittisnationalistinen näkemys, jonka mukaan suomalaiset ja itä- karjalaiset olivat samaa kansallisuutta, minkä vuoksi itäkarjalaiset tuli yhdistää myös valtiollisesti muiden suomalaisten kanssa. Kummallekin toimintalinjalle oli ominaista myös suomen kielen aseman korostaminen kansakuntaa yhdistävänä tekijänä. Mo- lempien toimintalinjojen mukaan venäläisyys muodosti uhkan suomalaisuudelle, minkä vuoksi itäkarjalaiset haluttiin irrottaa sekä kirkollisista että kulttuurisista si- teistä Venäjään.

Suursuomalaisessa luterilaisuudessa korostettiin, että suomalaisia ja itäkarjalaisia yhdisti kielen lisäksi ennen kaikkea muinaissuomalainen kulttuuri. Osa suursuoma- laismielisestä papistosta ja sivistyneistöstä piti myös luterilaisuutta suomalaisuuden tunnusomaisena piirteenä. Heidän tavoitteenaan oli, että Itä-Karjalasta tulisi kielellisesti, uskonnollisesti, kulttuurisesti ja rodullisesti mahdollisimman yhtenäinen alue muun Suomen kanssa. Suurkarjalaismieliset ortodoksit puolestaan korostivat, että rajakarjalaiset ja itäkarjalaiset ortodoksit kuuluivat saamaan heimoon, jota uskonto, karjalan kieli ja karjalaisortodoksinen kulttuuri yhdistivät. Suurkarjalaisuuden kan- nattajien tavoitteena oli rajakarjalaisten ja itäkarjalaisten yhteyden vahvistaminen sekä suurkarjalaisen heimokirkon muodostaminen Suur-Suomen alaisuudessa.

Toimintalinjoja erotti ennen kaikkea suhtautuminen ortodoksiseen uskontoon ja karjalaisortodoksiseen kulttuuriin. Suursuomalaismieliset luterilaiset papit suhtau- tuivat ortodoksisuuteen yleensä varauksellisesti, sillä he pitivät sitä juuriltaan liian venäläisenä ja epäilivät, että suomalaisissakin ortodoksipapeissa olisi piilevää ve- näläismielisyyttä. Luterilaisten pappien epäilykset ortodoksisuuden suomalaiskan- sallisesta luonteesta sekä toisaalta ortodoksipappien näkemys luterilaisuuden kult- tuurisesta vieraudesta itäkarjalaisille olivat perimmäiset syyt niihin erimielisyyksiin, joita luterilaisten ja ortodoksisten valistustyöntekijöiden välillä esiintyi Itä-Karjalan miehitysaikana.

Suursuomalaisen aatteen vahvin linnake oli Akateemisen Karjala-Seura (AKS), jonka jäsenet saivat sotilashallinnon valistusosaston vaikutusvaltaisimmat virat haltuun- sa. Myös sotilashallinnon kirkollisen toiminnan johto ja kaikki luterilaiset papit olivat

(8)

AKS:n jäseniä. Suurkarjalaisuutta edustivat sotilashallinnossa ortodoksiset toimistoup- seerit ja papit, jotka saivat toiminnalleen merkittävää tukea kirkkokuntansa johdolta.

Suursuomalaismielisen papiston tavoitteena oli mahdollisimman luterilainen Itä-Karjala. Varsinkin alueen nuorison katsottiin vieraantuneen uskonnosta niin paljon, että sen käännyttämistä luterilaisuuteen pidettiin mahdollisena. Kansallisen yhtenäi- syyden kannalta pidettiin tärkeänä, että itäkarjalaiset suurimmaksi osaksi liittyisivät samaan kirkkoon suomalaisten valtaenemmistön kanssa. Ortodoksisuutta Itä-Karjalan valtauskontona pidettiin uhkatekijänä valtakunnan turvallisuudelle. Suurkarjalais- mieliset ortodoksit vastustivat suunnitelmia luterilaisen papiston johtavasta asemasta Itä-Karjalan kirkollisessa työssä. Ortodoksien suunnitelmissa lähtökohtana oli, että itä- karjalaiset olivat suurimmaksi osaksi säilyttäneet perinteisen uskontonsa, minkä vuoksi heidät tuli kirkollisesti liittää ortodokseina Suomen kansan yhteyteen. Luterilaista käännytystyötä Itä-Karjalassa ortodoksit pitivät uhkana kansalliselle yhtenäisyydelle.

Luterilaisten ja ortodoksisten pappien erimielisyydet ja kilpailu itäkarjalaisten kas- tamisessa kärjistyivät kesän 1941 aikana niin paljon, että tilanteen rauhoittamiseksi määrättiin miehitysalueelle syyskuun alussa väliaikainen kastekielto. Kielto päättyi lokakuun lopussa, kun sotilashallintokomentaja antoi määräyksen kasteen toimit- tamisesta sotilashallintoalueella. Määräyksen mukaan kummankin kansankirkon papit saivat toimittaa kasteita alueella, mutta kastettuja ei toistaiseksi liitetty min- kään kirkkokunnan jäseniksi. Kirkollisen toiminnan ja uskonnonopetuksen tuli olla luonteeltaan yleiskristillistä eli tunnustuksetonta. Ortodoksinen kirkollishallitus ja papisto vastustivat tunnustuksetonta toimintaa, jonka tavoitteena heidän mielestään oli taata luterilaisille papeille mahdollisuus toimia ortodoksisen väestön keskuudessa ja vähitellen syrjäyttää ortodoksinen kirkko Itä-Karjalan valistustyöstä.

Tunnustuksettomuuden vaatimuksesta huolimatta luterilaisten ja ortodoksisten pappien erilaiset toimintalinjat nousivat esiin heidän työssään. Luterilaiset papit pyr- kivät herättämään itäkarjalaisissa yhteenkuuluvuuden tunnetta suomalaisten kanssa ja myötämielisyyttä luterilaisuutta kohtaan. Ortodoksipapisto puolestaan pyrki elvyt- tämään itäkarjalaisten perinteistä ortodoksisuutta, vahvistamaan heidän karjalaista identiteettiään ja herättämään heissä tietoisuutta yhteydestään rajakarjalaisiin. Venä- läiset jäivät koko miehitysajan vähälle huomiolle kirkollisessa työssä, sillä suunnitel- mana oli siirtää heidät sodan jälkeen pois Itä-Karjalasta.

Itä-Karjalan kirkollisessa toiminnassa tapahtui merkittävä käänne, kun ylipäällik- kö Mannerheim antoi huhtikuussa 1942 sotilashallintoalueen uskonnollisten olojen järjestelystä käskyn, jonka mukaan alueen vapaa väestö sai Suomen uskonnonva- pauslain periaatteiden mukaisesti päättää uskontokuntaan kuulumisestaan. Uskon- tokäskyn seurauksena ortodoksien papiston asema vahvistui ja samalla sen vastuu kansallisesta työstä kasvoi, mistä johtuen suurkarjalainen linja kirkollisessa työssä terävöityi ja voimistui. Luterilaiset papit olivat tyytymättömiä uskontokäskyyn ja sitä täydentäviin ohjeisiin, jotka heikensivät heidän asemaansa, mutta he jatkoivat miehityksen loppuun asti toimintaansa suomalaisuuden ja luterilaisuuden edistämiseksi erityisesti nuorison keskuudessa.

Itä-Karjalan sotilashallintoalueen suomensukuisesta väestöstä 66 % ilmoittautui kirkkokuntien jäseniksi, joista 94 % liittyi ortodoksiseen ja 6 % luterilaiseen kirkkoon, mikä kertoo siitä, että kansallinen väestö oli ainakin jossain määrin säilyttänyt perinteisen uskonnollisuutensa ja pystynyt myös siirtämään sitä jälkipolville. Kansallista identifioitumista suomalaisiin ei kuitenkaan merkittävässä määrin tapahtunut.

Avainsanat: Itä-Karjala, jatkosota, nationalismi, Suur-Suomi

(9)

Ylä-Jussila, Aarne

Tribe, Religion and Fatherland. Ecclesiastical nationalisation work in East Karelia 1941–1944.

Joensuu: University of Eastern Finland, 2020 Publications of the University of Eastern Finland

Dissertations in Education, Humanities, and Theology; 159 ISBN: 978-952-61-3568-7 (print)

ISSNL: 1798-5625 ISSN: 1798-5625

ISBN: 978-952-61-3569-4 (PDF) ISSN: 1798-5633 (PDF)

ABSTRACT

This study examines how the efforts to integrate East Karelia into Finland were manifested in the ecclesiastical work of Finns in the Finnish military administration territory in Eastern Karelia in the period 1941–1944. The research process has revealed that the ecclesiastical work of the military administration in East Karelia had two distinct lines of action that had considerably different premises and objectives regarding the integration of the East Karelians. In the present study, these two lines are referred to as Greater Finnish Lutheranism and Greater Karelian Orthodox Christianity. Both lines shared a political-nationalistic view of Finns and Eastern Karelians as possessing the same national identity, which led to the belief that East Karelians should also be united with the rest of Finns at state level. Both lines of action were also characterised by the perception of the status of the Finnish language as a factor unifying the nation.

According to both lines of action, the Russian identity posed a threat to Finnishness, leading to an attempt to separate East Karelians from any ecclesiastical and cultural ties to Russia.

The Lutheranism of Greater Finland emphasised that, above all, Finns and East Karelians shared an ancient Finnish culture in addition to a mutual language. Some of the clergy and intelligentsia in favour of the concept of Greater Finland also considered Lutheranism to be an inherently Finnish characteristic. Their aim was to establish Eastern Karelia as a region uniform with the rest of Finland in terms of language, religion, culture, and ethnicity. In turn, the members of the Orthodox Church in favour of Greater Karelia highlighted the membership of Border Karelians and East Karelians within a single tribe united by religion, the Karelian language and the Karelian Orthodox culture. The proponents of a united Greater Karelia aimed at strengthening the connection between Border Karelians and East Karelians and establishing an East Karelian ethnic church under Greater Finland.

The lines of action were above all separated by their attitude to the Orthodox religion and Karelian Orthodox culture. Lutheran ministers in favour of Greater Finland typically had reservations about the Orthodox religion since they perceived its roots to be excessively embedded in Russia, and they also suspected pro-Russian attitudes to be prevalent among Finnish Orthodox priests. Such doubts amongst Lutheran priests concerning the Finnish character of the Orthodox religion and, on the other hand, the view of Orthodox priests of the cultural unfamiliarity of Lutheranism to East Karelians were the ultimate reasons for disputes between the Lutheran and Orthodox educators during the occupation of East Karelia.

(10)

The Academic Karelia Society (AKS) was the main stronghold of the Finnish nationalist ideology. The society’s members were given the most influential positions in the military administration’s education division. In addition, the military administration’s management of ecclesiastical activities and all Lutheran priests were all members of the AKS. The proponents of Greater Karelia in the military administration included staff officers and priests who received significant support for their activities from the management of their denomination.

The clergy in favour of a Greater Finland aimed at spreading Lutheranism in Eastern Karelia to the greatest possible extent. Particularly the young people in the region were considered to have become so alienated from religion that they could be converted to Lutheranism. From the perspective of national unity, it was considered important for the majority of East Karelians to join the same religion as the mainstream Finnish population. As the dominant religion of East Karelia, the Eastern Orthodox Church was perceived as a threat to the security of the state. Those of the Orthodox faith in favour of Greater Karelia were against plans involving giving a leading role to Lutheran clergy in the ecclesiastical work carried out in East Karelia. The plans of the representatives of the Orthodox Church were based on the idea that East Karelians had primarily retained their traditional religion and should therefore be integrated with Finland’s population as members of the Orthodox Church. The representatives of the Orthodox religion perceived the Lutheran conversion efforts in East Karelia as a threat to national unity.

The disagreements between Lutheran and Orthodox priests and the race to baptize East Karelians escalated so dramatically in summer 1941 that in early September a temporary ban against baptism was issued for the occupied territory. The ban was lifted at the end of October when the commander of the military administration issued an order permitting the performance of baptisms in the military administration area.

According to the order, the clergy were permitted to perform baptisms in the region, but the baptized individuals were not joined to any particular religious group. Any ecclesiastical activities and teaching of religion was required to be ecumenical, i.e. to represent a universal Christianity. The Orthodox Church administration and clergy were against these non-denominational activities, which they felt were aimed at providing Lutheran priests with an opportunity to operate amongst the Orthodox population with a view to gradually replacing the Eastern Orthodox Church in East Karelia.

Despite the requirement of a non-denominational Christianity, the different lines of action were apparent in the work of the Lutheran and Orthodox clergy. The Lutheran priests aimed at invoking a sense of community with other Finns on the part of the East Karelians and a favourable attitude towards Lutheranism. In contrast, the Orthodox clergy aimed at reviving the traditional Orthodox religion amongst the East Karelians, reinforcing their Karelian identity and raising their awareness of their connection with the Border Karelians. Russians were paid little attention in this ecclesiastical work since the plan was to transfer them from East Karelia after the war.

The ecclesiastical activities in East Karelia took a significant turn when in April 1942 the commander-in-chief, Mannerheim, issued an order concerning the organisation of religious conditions in the territory of the military administration. In terms of this order, the free population in the region could decide on their membership of a religious community in accordance with the principles of the Act on the Freedom of Religion. The order resulted in a strengthening of the status of the Orthodox clergy, simultaneously increasing its responsibility for national endeavours, leading to the

(11)

enhancement and strengthening of the East Karelian line. While Lutheran priests were dissatisfied with the order and supplementary guidelines, which weakened their status, they continued their attempts to promote Finnish and Lutheran identities, particularly amongst young people.

Of the population with Finnish origins in the territory of the Finnish military administration in East Karelia, 66 per cent signed up as members of particular denominations. Of these individuals, 94 per cent joined the Orthodox Church and 6 per cent the Lutheran Church. This serves as an indicator of the fact that the population, at least to some extent, had retained its traditional religious identity and had also managed to transfer this to new generations. In contrast, national identification with Finns and Greater Finland did not occur to any significant extent.

Keywords: East Karelia, Continuation War, nationalism, Greater Finland

(12)

(13)

ALKUSANAT

Kiinnostukseni Itä-Karjalan suomalaismiehityksen aikaan heräsi jo lapsuudessani, kun sain kuunnella äitini muistoja palveluksestaan lääkintälottana Äänislinnan sota- sairaalassa. Vuosien varrella tutustuin myös miehitysajan kirkollista toimintaa kos- keviin muistelmiin sekä suullisten että kirjallisten kertomusten kautta, jotka osoittau- tuivat erittäin mielenkiintoisiksi mutta toisinaan myös sekaviksi ja ristiriitaisiksi. Ne herättävät minussa kiinnostuksen selvittää aiempaa perusteellisemmin historiallisen tutkimuksen keinoin, miksi ja miten kirkollista toimintaa Itä-Karjalan sotilashallintoalueella harjoitettiin. Tutkimusmatkani on ollut kiehtova ja antoisa. Se on myös avan- nut uusia tutkimusaiheita, joista ainakin muutamaan toivoisin vielä voivani palata.

Tutkimusta tehdessäni olen viettänyt useita viikkoja arkistojen maailmassa. Kii- tän Kansallisarkiston Helsingin ja Joensuun toimipisteiden, Kansalliskirjaston sekä Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen henkilökuntaa avusta, neuvoista ja ystä- vällisestä palvelusta. Kiitokset myös niille monille kirjastoille, joiden palveluja olen tutkimustyöni varrella käyttänyt. Itä-Suomen yliopiston filosofista tiedekuntaa kiitän saamastani taloudellisesta avusta.

Erityiset kiitokset kuuluvat tutkimukseni pääohjaajalle, professori Matti Kotiran- nalle. Kannustuksesi sekä lukuisat neuvosi ja ohjeesi ovat olleet keskeisen tärkeitä tutkimukselleni. Parhaimmat kiitokseni myös toiselle ohjaajalleni, professori Ilkka Huhdalle sekä työni esitarkastajille, professori Markku Heikkilälle ja professori Tapio Hämyselle, joiden rakentavat korjausehdotukset ovat merkittävästi auttaneet paran- tamaan tutkimustani. Väitöskirjani Abstractin ja Summaryn kieliasun on tarkastanut tohtori John A Stotesbury FEA, jolle myös haluan osoittaa kiitokseni.

Lopuksi kiitos vaimolleni Marialle tutkimukseni käsikirjoituksen oikolukemisesta sekä avusta venäjänkieliseen tutkimuskirjallisuuteen perehtymisessä.

Imatralla 15.9.2020 Aarne Ylä-Jussila

(14)

(15)

SISÄLLYS

TIIVISTELMÄ ... 5

ABSTRACT ... 7

ALKUSANAT ... 11

1 JOHDANTO ... 17

1.1 Itä-Karjalan kirkollisen kansallistamistoiminnan lähtökohdat ... 17

1.2 Tutkimustehtävä, tutkimuksen rajaus ja käsitteistö ... 22

1.3 Tutkimuksen menetelmä ja lähteet ... 31

1.4 Aiempi tutkimus ... 33

2 KIRKOLLISEN TOIMINNAN KÄYNNISTYMINEN ITÄ-KARJALASSA KESÄLLÄ 1941 ... 39

2.1 Barbarossa-suunnitelma herättää toiveita Itä-Karjalan valtauksesta ... 39

2.2 Hyökkäys Itä-Karjalaan avaa mahdollisuudet heimokansalliselle valistustoiminnalle ... 42

2.3 Vuokkiniemen kokous antaa julistuksen Itä-Karjalan liittymisestä Suomeen ... 46

2.4 Itä-Karjalan sotilashallinto perustetaan ... 51

2.5 AKS saa sotilashallinnon alaisen valistusosaston hallintaansa ... 54

2.6 Ensimmäiset suunnitelmat kirkollisen työn käynnistämisestä Itä-Karjalassa ... 58

2.7 Kenttäpapisto ryhtyy oma-aloitteisesti kastamaan ja valistamaan itäkarjalaisia ... 65

2.8 Kirkollisasiaintoimisto aloittaa toimintansa ristiriitaisten näkemysten vallitessa ... 72

2.8.1 Suursuomalaismielisen papiston tavoitteena mahdollisimman luterilainen Itä-Karjala ... 72

2.8.2 Opetusministeriö pitää kummankin kirkon toimintaa Itä-Karjalassa tärkeänä ... 86

2.8.3 Ortodoksit torjuvat luterilaisten johtavan roolin itäkarjalaisten valistamisessa ... 88

3 KASTEKIELTO SYKSYLLÄ 1941 ... 95

3.1. Valistustyön alue laajenee Aunukseen ... 95

3.2 Luterilaisten ja ortodoksien erimielisyydet kärjistyvät ... 98

3.2.1 Kuoppalan suunnitelma sielunhoitotyöstä Itä-Karjalassa ... 98

3.2.2 Ortodoksien huoli Itä-Karjalan tilanteesta syvenee ... 102

3.2.3 Ortodoksisen kirkollishallituksen kannanotto Kuoppalan suunnitelmaan...108

3.2.4 Aamun Koitto puolustaa ortodoksien ensisijaista oikeutta toimia Itä-Karjalassa ...111

3.3 Kenttäpiispa määrää kastekiellon tilanteen rauhoittamiseksi ... 115

3.4 ”Syvärin kirkolliskokous” haluaa itäkarjalaiset luterilaisen kirkon yhteyteen ... 121

3.5 Kasteohjeet laaditaan ja kastekielto päättyy ... 129

(16)

4 TUNNUSTUKSETTOMAN TOIMINNAN AIKA TALVELLA

1941–1942 ... 137

4.1 Ortodoksit vastustavat uusia kasteohjeita ... 137

4.2 Kirkollinen toiminta vahvistuu erimielisyyksistä huolimatta ... 145

4.3 Valistustyön toimintaympäristö suomalaisten hyökkäyksen päätyttyä ... 152

4.4 AKS uskoo suomalaisuuden ja kristillisyyden voittoon Itä-Karjalassa ... 158

4.5 Suomalaisten pappien ensimmäinen talvi itäkarjalaisen kansan keskuudessa ... 163

4.5.1 Papit otetaan pidättyvän ystävällisesti vastaan ... 163

4.5.2 Uskonnollisen ja kansallisen valistustyön haasteet ja toimintatavat ... 173

4.5.3 Erimielisyyksiä valistustyön toimintatavoista ... 187

4.5.4 Pyhäkköjen ja hautausmaiden kunnostusta ... 190

4.5.5 Epätietoisuutta kansallisen väestön todellisesta suhtautumisesta ”uusiin isäntiin” ... 194

4.6 Venäläisen väestön sielunhoito jää vähälle huomiolle ... 197

4.7 Tunnustuksettomuuden vaatimus aiheuttaa vakavia riitoja ... 203

4.8 Vapalahti yrittää löytää uudenlaista ratkaisua kirkollisten olojen järjestelyyn ... 208

4.9 Mannerheimin uskontokäsky lopettaa tunnustuksettomuuden ajan ... 213

5 KIRKOLLISEN TOIMINNAN VAKIINTUMINEN JA ORTODOKSIEN ASEMAN VAHVISTUMINEN VUOSINA 1942–1943 ... 220

5.1 Kansallismielisyys vahvistuu ortodoksipappien toiminnassa ... 220

5.2 Luottamuspula luterilaisten ja ortodoksien välillä jatkuu ... 232

5.3 Nuorisotyö vahvistuu ... 240

5.4 Papit kantavat huolta väestön mielialasta ... 251

5.5 Suurkarjalainen linja vahvistuu ortodoksisten pappien veljeskokouksessa ... 263

5.6 Sotilashallinnon papit kokoontuvat Äänislinnassa ... 269

5.6.1 Vanhat epäluulot nousevat esiin papiston yhteisessä kokouksessa ... 269

5.6.2 Laantunut innostus heijastuu luterilaisten pappien kokouksen ilmapiiristä ... 272

5.6.3 Ortodoksipapit kokoontuvat isänmaallisessa ja suurkarjalaisessa hengessä... 276

5.7 Ortodoksinen kirkollishallitus lähettää valituskirjelmän sotilashallintokomentajan neuvottelukunnalle ... 289

5.8 Valtaosa itäkarjalaisista valitsee ortodoksisen kirkon ... 294

6 KIRKOLLISEN TOIMINNAN PÄÄTTYMINEN JA SUOMALAISTEN VETÄYTYMINEN ITÄ-KARJALASTA VUONNA 1944 ... 300

6.1 Ortodoksien toiminta jatkuu oman kirkollisasiaintoimiston alaisuudessa .... 300

6.2 Ortodoksisten jumalanpalvelusten kielikysymys aiheuttaa ristiriitoja ... 305

6.3 Suomalaiset valmistautuvat jättämään Itä-Karjalan ... 308

6.4 Suomalaisjoukot vetäytyvät Itä-Karjalasta ... 310

7 TUTKIMUSTULOKSET ... 316

(17)

LIITTEET ... 326

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS ... 334

HENKILÖHAKEMISTO ... 345

SUMMARY ... 350

TAULUKOT

Taulukko 1: Itä-Karjalan kansakoululaisten kuuluminen uskontokuntiin 15.10.1943 ... 250

Taulukko 2: Itä-Karjalan kansakoululaisten alueittainen uskontokuntajakauma 15.10.1943 ... 251

Taulukko 3: Itä-Karjalan uskontokuntien jäsenmäärät ja osuus vapaasta väestöstä 1.1.1944 ... 299

Taulukko 4: Itä-Karjalan uskontokuntien jäsenmäärät kansallisuuksittain ja osuus vapaasta väestöstä 1.1.1944... 299

(18)

(19)

1 JOHDANTO

1.1 ITÄ-KARJALAN KIRKOLLISEN

KANSALLISTAMISTOIMINNAN LÄHTÖKOHDAT

Ortodoksinen pastori Niilo Ryymin oli yksi monista suomalaisista papeista, jotka oli jatkosodan aikana määrätty tekemään kirkollista työtä suomalaisten miehittämään Itä-Karjalaan. Toimintakertomuksessaan elokuulta 1942 hän kuvasi työnsä tarkoitusta ja päämäärää seuraavasti:

Jumalan apuun luottaen olen päättänyt ryhtyä rakentamaan suomalaiskansallista tunnetta kehittäen karjalaisuuden pohjalla, ja ortodoksista kristillisyyttä rakentamaan entistä voimakkaammaksi väestölle jo ennestään rakkaan ja kalliin esi-isiensä uskon kreikkalaiskatolisen uskon pohjalla. Kummallekin pohjalle rakentaminen tähtää samaan päämäärään: suomalaiskansallisen hengen läpitunkemiin ja kristillissiveellisten persoo- nallisuuksien kasvattamiseen, – siis, hyvä Suur-Suomen kansalainen ja Jumalan lapsi olkoon ihanteemme ja pyrkimystemme päämäärä tehdessämme työtä heimoveljiemme, karjalaisten keskuudessa.¹

Ryyminin ja hänen hengenheimolaistensa haaveena oli suurkarjalainen ortodoksinen kirkko, johon Suur-Suomen alaisuudessa kuuluisivat niin suomalaiset kuin itäkarja- laisetkin ortodoksit. Ortodoksisen kirkon² pappien rinnalla Itä-Karjalassa toimi myös joukko evankelis-luterilaisen kirkon pappeja, jotka hekin haaveilivat Suur-Suomesta, mutta heidän tavoitteensa koskien Itä-Karjalan kirkollista elämää olivat varsin toi- senlaiset ja usein myös ristiriitaiset ortodoksien pyrkimysten kanssa, mikä aiheutti koko sodanajan kestäneen jännitteen näiden kahden kirkkokunnan edustajien välille.

Itä-Karjalan miehityksen oli tehnyt mahdolliseksi Saksan 22.6.1941 käynnistämä suurhyökkäys Neuvostoliittoa vastaan. Suomen hyökkäys alkoi 10.7.1941, ja sen päät- tyessä joulukuun alussa suomalaisjoukot olivat miehittäneet suurimman osan Itä-Kar- jalaa³ siten, että rintamalinja kulki Syväriltä Äänisjärven länsirantaa pitkin Povent- saan ja sieltä Seesjärven kautta Rukajärvelle, Uhtualle ja Kiestinkiin. Miehitysalueen hoidosta vastasi sotilashallinto, joka teki valmistelevia toimenpiteitä alueen yhdis- tämiseksi Suomeen, sillä valtakunnan poliittisen ja sotilaallisen johdon tavoitteena

1 KA ItäKar. SE KAT T-5684/12 Niilo Ryyminin toimintakertomus elokuulta 1942.

2 Vuosina 1918–1953 Suomen ortodoksisesta kirkosta käytettiin nimitystä Suomen kreikkalaiskatolinen kirkko- kunta. Varsin yleisesti ortodokseja kutsuttiin tuolloin kreikkalaiskatolisiksi. Termejä ortodoksinen ja kreikkalais- katolinen käytettiin toistensa synonyymeina. Käytän tässä tutkimuksessa suoria sitaatteja ja lähdeviitteitä lukuun ottamatta termejä ortodoksinen kirkko, ortodoksinen kirkkokunta ja ortodoksit. Nykyään kreikkalaiska- tolisiksi kutsutaan bysanttilaista liturgista perinnettä noudattavia roomalaiskatolisen kirkon jäseniä.

3 Itä-Karjalan käsite vakiintui Suomen itsenäistymisen jälkeen tarkoittamaan niitä karjalaisten asuttamia alueita, jotka sijaitsevat Tarton rauhassa vuonna 1920 määritetyn Suomen rajan itäpuolella. Aiemmin tästä alueesta oli käytetty myös nimityksiä Rajantakainen Karjala, Kaukokarjala, Taka-Karjala ja Venäjän Karjala.

Alueellisesti Itä-Karjalalla tarkoitettiin Suomen itsenäistymisen jälkeen Neuvosto-Venäjän puoleista Kar- jalaa, johon hallinnollisesti kuuluivat Aunuksen, Petroskoin, Poventsan ja Kemin kihlakunnat. Karjalainen asutus ei kuitenkaan ollut levinnyt koko tälle alueelle, sillä varsinainen kieliraja kulki hallinnollista rajaa jonkin verran lännempänä (Jääskeläinen 1961, 2–4).

(20)

oli, että Itä-Karjalasta tulisi pysyvästi osa Suomea. Siksi itäkarjalaista yhteiskuntaa oli muutettava kaikilta osin mahdollisimman paljon suomalaisen mallin mukaiseksi.

Miehityshallintoa koskevissa alkusuunnitelmissa mainittiin, että aluetta oli kehitet- tävä valtakunnan tasavertaisena osana suojamuuriksi Neuvostoliittoa vastaan. Itä- karjalaisissa oli herätettävä luottamus siihen, että Suomella oli rehellinen tarkoitus kohottaa alueen tilaa.⁴

Kaikki toiminta Itä-Karjalan miehitysalueella tapahtui sotilashallinnon alaisuudessa. Heti sotilashallinnon perustamisen jälkeen aloitettiin alueen suomensukuisen eli kansallisen väestön valistustyö. Se oli määrätietoista kansallistamistoimintaa, jonka tavoitteena oli, että itäkarjalaiset kokisivat olevansa tasavertainen osa Suomen kansaa ja tuntisivat yhteenkuuluvuutta suomalaisten kanssa.⁵ Kansallistamistoiminta ulottui yhteiskunnan kaikille alueille koskien myös kirkollista työtä, joka Itä-Karjalan sotilashallinnossa oli annettu Suomen kansankirkkojen eli luterilaisen ja ortodoksisen kirkon pappien tehtäväksi. Virallisessa propagandassa Itä-Karjalan valloitusta perusteltiin puolustuksellisesti edullisten rajojen luomisena, mutta itäkarjalaisten keskuudessa tehtävässä valistustyössä korostettiin jatkuvasti sitä, että valloituksen ensisijaisena perusteena olivat kansalliset syyt eli suomalaisten ja itäkarjalaisten yhdistäminen yhdeksi kansakunnaksi.

Itä-Karjalan kansallistamistoiminnan innoittajana oli suomalaisten ja itäkarjalais- ten kansallista yhteenkuuluvuutta korostanut suursuomalainen aate, jonka juuret ulottuivat edelliselle vuosisadalle asti. Suomen akateemisissa piireissä heräsi nimit- täin jo 1800-luvun alussa vilkas kansallisromanttinen harrastus, jossa painotettiin kielen merkitystä kansakuntaa yhdistävänä tekijänä. Suomalaisten varhaisen historian etsiminen ja kansarunouden kerääminen herättivät kiinnostuksen myös Itä-Karjalaa kohtaan. Sinne suuntautuneilla matkoilla tutkijat kokosivat runoutta ja muuta karjalaista kansanperinnettä, minkä seurauksena vähitellen vahvistui näkemys, että suomalaiset ja itäkarjalaiset olivat alun perin samaa kansaa, joka oli joutunut vuosisatojen ajan elämään jakautuneena kahden valtakunnan alueelle. Lähestyttäessä vuosisadan puoliväliä suomalaismielisen sivistyneistön piirissä alkoi voimistua heimokansalli- nen aate, jossa vastustettiin Venäjän panslavistisia pyrkimyksiä venäläistää alueellaan eläviä vähemmistökansallisuuksia. Itä-Karjalan merkitystä suomalaisille alettiin korostaa entistä enemmän, sillä itäkarjalaisten pelättiin uhkaavien venäläistämistoimien seurauksena ajautuvan lopullisesti erilleen suomalaisuudesta. Suomalaisilla katsottiin olevan velvollisuus auttaa ja valistaa itäkarjalaisia. Uskottiin, että valistuksen voi- malla itäkarjalaiset voitaisiin henkisesti valloittaa ja liittää suomalaisen kulttuurin piirin. Vuosisadan lopulla heimoaate alkoi politisoitua ja rohkeimmissa kirjoituksissa vaadittiin jopa Suomen ja Itä-Karjalan valtiollista yhdistämistä. Samalla rakennettiin laajaan ja monialaiseen tieteelliseen tutkimustyöhön perustuva näkemys Itä-Karjalan ja Suomen yhteenkuuluvuudesta. Suursuomalaisen aatteen innoittamat ihmiset alkoivat pitää Itä-Karjalaa Suomen irredentana⁶, lunastamattomana alueena, jonka itse

4 Manninen 1980, 189; Laine 2003, 715.

5 KK KKK YA VH Vilho Helasen puhe Itä-Karjalaan valittujen kansakoulunopettajien valmennuskurssilla 2.11.1941.

6 Sana irredenta (ital. lunastamaton) tarkoittaa aluetta, joka haluttaisiin liittää valtioon, jossa asuu samaa kansallisuutta. Sana sai syntynsä, kun osa italiankielisiä alueita jäi Itävalta-Unkarin haltuun Italian kunin- gaskuntaa perustettaessa vuonna 1861. (Facta 1974a, 1044–1045; Valpola 2000, 513).

(21)

asiassa tuli kuulua Suomeen, vaikka se oli suuriruhtinaskunnan rajoja vedettäessä jäänyt Suomen ulkopuolelle.⁷

Suomessa venäläistämistoimien vastainen taistelu muuttui vuosina 1899–1917 luonteeltaan nationalistiseksi, ja siihen osallistui sivistyneistön rinnalla myös talon- poikien ja työväestön edustajia. Samalla heräsi vastarinta-aktivistien piirissä myös vakava pyrkimys Suomen itsenäistymiseen, johon sisältyi myös ajatus Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen. Myös Vienan Karjalassa alkoi esiintyä kansallismielisiä pyr- kimyksiä, joiden tavoitteena oli joko alueen itsenäisyys, liittyminen Suomeen tai au- tonominen asema Venäjän yhteydessä. Suomen itsenäistymisen jälkeen suomalaiset heimoaktivistit ryhtyivät maan hallituksen suostumuksella aseelliseen toimintaan Itä-Karjalan liittämiseksi Suomeen. Suomalaiset vapaaehtoisjoukot aloittivat kevääl- lä 1918 sotaretken Vienaan, mutta ne kärsivät siellä tappion brittien johtamille jou- koille ja joutuivat perääntymään syksyyn mennessä. Myös keväällä 1919 Aunukseen suuntautunut valloitusyritys epäonnistui, kun bolševikit aloittivat kesällä vastahyök- käyksen, ja suomalaisten joukkojen oli vetäydyttävä Itä-Karjalasta. Itäkarjalaisten tuki suomalaisille heimosotureille oli vähäisempää, kuin nämä olivat odottaneet. Monet itäkarjalaiset myös taistelivat suomalaisia vastaan sekä brittien että bolševikkien jou- koissa. Tappiollisten sotaretkien jälkeen Suomen oli luovuttava aktiivisesta retkikun- tapolitiikasta ja pyrittävä ratkaisemaan Itä-Karjalan kysymys rauhanomaisin keinoin.

Lokakuussa 1920 solmitussa Tarton rauhassa Suomen oli suostuttava luovuttamaan Itä-Karjala Neuvosto-Venäjälle. Maiden välisiä suhteita mutkisti vielä Vienan Karja- lassa syksyllä 1921 alkanut kansannousu, johon osallistui myös suomalaisia vapaa- ehtoisjoukkoja. Tämänkin kansannousun neuvostojoukot kukistivat helmikuun 1922 loppuun mennessä, minkä seurauksena tuhannet itäkarjalaiset pakenivat Suomeen.

Suomi vetosi vielä vuosina 1922 ja 1923 Kansainliittoon Itä-Karjalan aseman ratkai- semiseksi mutta tuloksetta. Myös vienalaisten aktiivisuus Venäjästä irtaantumiseen hiipui bolševikkien vallan vakiintuessa.⁸

Suomalaisille heimosotureille Tarton rauha oli häpeärauha, ja heidän mielestään Suomen hallitus oli pettänyt itäkarjalaiset. Suursuomalaisuuden aate jatkui 1920- ja 1930-luvuilla monissa heimojärjestöissä, joista Akateeminen Karjala-Seura (AKS) oli merkittävin. Seuran perustivat Itä-Karjalassa vapaaehtoisina taistelleet ylioppilaat helmikuussa 1922, mutta sen taustavoimina olivat useat jääkäriupseerit ja heimoaktivistit. Luterilaisilla papeilla ja teologian ylioppilailla oli alusta lähtien merkittävä panos seuran toiminnassa. Itä-Karjalan pakolaisten auttamisen lisäksi seura harjoitti aktiivista heimovalistustyötä järjestäen juhlia, luentotilaisuuksia ja kerhotoimintaa eri puolilla Suomea. AKS:n aate oli suursuomalaisuutta aidoimmillaan, missä tavoitteena oli Suomen kansan lähiheimolaisten vapauttaminen vieraan kansan vallasta ja niiden asuinalueiden liittäminen Suomeen. Seura oli avoimesti venäläisvastainen, sillä se piti Venäjää kaikkien suomenheimoisten kansojen vihollisena. AKS:n toiminnassa oli kol- me keskeistä tehtävää sen ensimmäisistä vuosista lähtien: heimotyö, suomen kielen

7 Ruutu 1939, 142; Jääskeläinen 1961, 23–24, 27–29, 31–34, 36–38, 41–43, 51–52; Sihvo 1973, 61, 71–73, 103, 104, 116–119, 123, 124, 188–191, 193; Nygård 1978, 22, 23; Jussila 2004, 284–285; Niinistö 2005, 20–21; Loima 2006, 135–136, 145, 149.

8 Härkönen 1920, 292–313; Jääskeläinen 1961, 57–66, 69–70, 92–93, 98–99, 194, 219–222, 268–270, 319–321;

Churchill 1970, 116–120, 183, 188–193; Nevakivi 1970, 31–32, 104; Nygård 1978, 39–40, 58, 85; Vahtola 1988, 108–111; Pospielovsky 1998, 152–153; Kangaspuro 2000, 67–69, 73; Nevalainen 2004, 275; Niinistö 2005, 27, 53, 148, 152–153, 217, 219–221, 224, 239, 241, 248, 250, 260; Loima 2006, 151–152; Витухновская 2006, 26–27;

Широкорад 2007, 39, 56, 58.

(22)

aseman vahvistaminen sekä maanpuolustuksen hyväksi toimiminen. Suomen kansallinen eheyttäminen oli yksi seuran tärkeimmistä tavoitteista, sillä vain voimakas ja yhtenäinen kansallisvaltio saattoi olla puolustuskykyinen ja elinkelpoinen. Seura myös vastusti kommunismia, jota se piti uhkana kansan yhtenäisyydelle ja isänmaan turvallisuudelle.⁹

Suomalaisten ortodoksien piirissä AKS:n edustama suursuomalainen aate jäi paljolti vieraaksi, mutta heidän keskuudessaan voimistui 1800-luvun lopulta lähtien suomalaiskansallinen suuntaus, jossa painotettiin karjalaisten ortodoksien suomalaisuutta sekä haluttiin vahvistaa suomen kielen asemaa kirkollisessa toiminnassa ja ortodoksisessa opetuksessa. Samalla vahvistui suomalaismielisen papiston ja sivisty- neistön piirissä näkemys rajakarjalaisten¹⁰ ja itäkarjalaisten läheisestä yhteenkuuluvuudesta, mikä ilmeni pyrkimyksinä kiinteämmän kirkollisen yhteyden luomiseen Suomen ja Itä-Karjalan ortodoksien välille.¹¹

Suomen ortodoksit kuuluivat Venäjän ortodoksisen kirkon Pietarin hiippakuntaan aina vuoden 1892 syksyyn asti, jolloin perustettiin Suomen ortodoksinen hiippakun- ta. Hiippakunnan toimintaan vaikutti lähes koko ajan jatkuvat erimielisyydet suomalais- ja venäläismielisten ortodoksien välillä. Vuosien 1899–1917 aikana Suomen hiippakunnassa toteutettiin venäläisten piispojen ja pappien johdolla erityisesti rajakarjalaisiin kohdistunutta venäläistämispolitiikkaa, jota suomalaismielinen papisto vastusti ja pyrki samanaikaisesti omalla toiminnallaan vahvistamaan suomen kielen asemaa kirkollisessa elämässä. Suomalais- ja venäläismielisten ortodoksien välisen kamppailun kannalta Suomen itsenäistyminen joulukuussa 1917 merkitsi ratkaisevaa käännekohtaa suomalaismielisten eduksi. Valtiovalta asettui tukemaan suomalais- mielisiä ortodokseja ja ajamaan Suomen hiippakunnan irtaantumista Venäjän kirkon yhteydestä.¹²

Karjalainen kansallismielisyys oli vahvistunut 1900-luvun alusta lähtien myös vie- nankarjalaisten keskuudessa, ja samalla oli lisääntynyt myös heidän kiinnostuksensa lähemmästä kirkollisesta yhteydestä suomalaisten ortodoksien kanssa. Vuoden 1917 aikana kypsyi Suomen hiippakunnan ja Karjalan Sivistysseuran vuorovaikutuksena ajatus suomalaisten ja itäkarjalaisten muodostamasta Suomen ortodoksisesta kirkosta, mille myös Suomen valtiovalta antoi tukensa. Kun Suomen senaatti vahvisti marraskuussa 1918 ortodoksisen kirkkokunnan perusasetuksen, joka irrotti hallinnollisesti¹³ Suomen ortodoksit Venäjän kirkosta, varauduttiin siinä myös Itä-Karjalan mahdolliseen liittämiseen Suomeen. Suomessa ja Itä-Karjalassa pidettiin heimoakti- vistien järjestämiä kokouksia, joiden julkilausumissa vaadittiin suomalaisten ja itä- karjalaisten yhteisen heimokirkon muodostamista, joka käytännössä edellytti myös

9 Alapuro 1973, 133; Eskelinen 2004, 63, 228, 231, 242–246, 248, 359–360; Vihavainen 2004a, 175–177; Viha- vainen 2004b, 259–264; Roiko-Jokela 2011, 59–60, 68–75; Roiko-Jokela 2012, 157–158; Valtonen 2018, 250, 256–257.

10 Raja-Karjalaksi kutsuttuun alueeseen kuuluivat Impilahden, Korpiselän, Salmin, Soanlahden, Suistamon ja Suojärven kunnat. (Hämynen 1995, 26).

11 Okulov 1933, 3–18; Laitila 2004, 59–60; Nokelainen 2010, 51–53.

12 AK 4/1906, 52–54; AK 7/1906, 89–91; AK 8/1906, 100–101; AK 7/1907, 92–96; AK 10/1907, 112; AK 11/1907, 126–127; Koukkunen 1977, 218–219; Koukkunen 1982a, 131, 136, 138; Koukkunen 1982b, 13; Hämynen 1995, 49–50; Laitila 2004, 86–87, 91–98; Loima 2006, 188.

13 Asetuksessa säädettiin, että ylin valta kirkkokunnassa oli Suomen hallituksella sekä kirkollishallituksella ja kirkolliskokouksella. Hengelliset asiansa ja kanoniset suhteensa kirkkokunta oli oikeutettu järjestämään itse. (Nokelainen 2010, 138–139).

(23)

Itä-Karjalan valtiollista yhdistämistä Suomeen. Heimokirkkosuunnitelma oli esillä Suomen ortodoksisen kirkkokunnan ensimmäisessä kirkolliskokouksessa kesäkuussa 1919. Kokous asetti tavoitteeksi autokefalian saamisen Suomen ortodoksiselle kirkolle mutta totesi, ettei kirkkokunnalla vielä ollut siihen vaadittavia kanonisia edellytyksiä kokonsa ja piispojen määrän suhteen. Siksi oli selvitettävä mahdollisuudet Suomen, Viron ja Itä-Karjalan ortodoksien yhdistymisestä yhdeksi autokefaaliseksi kirkkokun- naksi. Viron ortodoksisen kirkon tuleminen mukaan perustui virolaiseen aloitteeseen, joka pohjautui maassa voimakkaasti vaikuttaneeseen ajatukseen Suomen ja Viron valtioliitosta. Karjalan kansannousun kukistuminen helmikuussa 1922 ja neuvosto- vallan vakiintuminen Venäjällä merkitsivät loppua heimokirkkosuunnitelmalle. Myös Virossa ajatus heimokirkosta hiipui 1920-luvun alussa.¹⁴

Valtiovallan avulla ja ohjauksella Suomen ortodoksit irtaantuivat Venäjän kirkosta ja saivat heinäkuussa 1923 autonomisen kirkkokunnan aseman Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin yhteydessä. Suomen ortodoksinen kirkko keskittyi nyt järjestämään olojaan uuden kanonisen asemansa mukaiseksi. Virolaissyntyisen ark- kipiispa Hermanin johdolla ja suomalaismielisen papiston myötävaikutuksella kir- kossa vahvistui kansallinen suuntaus, jolle valtio antoi taloudellisen ja hallinnollisen tukensa. Kansallistamisen tavoitteena oli vahvistaa suomalaiskansallisia ominaispiir- teitä kirkkokunnassa ja häivyttää kaikki tyypillisesti venäläisiksi ymmärretyt piirteet.

Kansallistamiskehityksen tuloksena kirkkokuntaan kasvoi toiseen maailmansotaan mennessä vaikutusvaltainen kansallismielinen rintama, johon kuului papiston lisäksi opettajia ja muuta koulutettua väkeä.¹⁵

Itä-Karjala, jonne suomalaiset kesällä 1941 hyökkäsivät, oli kokenut suuria yhteiskunnallisia muutoksia edeltävien vuosikymmenten aikana, mikä oli vaikuttanut merkittävästi myös alueen uskonnollisiin oloihin. Venäjän keisarivallan aikana lähes kaikki itäkarjalaiset kuuluivat ortodoksiseen kirkkoon. Kommunistisen vallankumo- uksen seurauksena uskonnolliset olot Venäjällä muuttuivat radikaalisti.¹⁶ Kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt menettivät asemansa juridisina henkilöinä, minkä vuoksi niiden omaisuus kansallistettiin. Pyhäkköjä suljettiin, hävitettiin tai otettiin maalli- seen käyttöön. Uskonnonopetus kouluissa kiellettiin. Uskonnonvastainen toiminta aktivoitui 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa. Vielä 1920-luvun alkuvuosina ortodoksinen kirkko sai muuten toimia Itä-Karjalassa melko vapaasti, mutta Suomen rajan läheisyydessä kirkollinen toiminta tyrehdytettiin heti Tarton rauhan jälkeen. Kirkon asema muuttui myös muualla Itä-Karjalassa vaikeaksi, kun Josif Stalinin ensimmäis- tä viisivuotissuunnitelmaa ryhdyttiin vuonna 1928 toteuttamaan. Papistoa pidettiin syyllisenä muun muassa siihen, että alueen asukkaat vastustivat maatalouden kollek- tivisointia. Seurauksena oli, että julkinen kirkollinen toiminta jouduttiin lopettamaan lähes kokonaan. Papeille langetettiin karkotus- ja vankeustuomioita, joiden syyksi esitettiin valtionvastainen toiminta. Monet heistä jopa teloitettiin. Koulutus, julkaisu- toiminta ja erilaiset kampanjat olivat keskeisiä keinoja uskonnonvastaisessa toiminnassa. Tavoitteena ei ollut vain ihmisten luopuminen uskonnosta vaan myös luoda

14 Setälä 1966, 46–48; Setälä 1970, 23–24, 30–32, 49–57, 60–85; Nygård 1978, 41; Koukkunen 1982a, 138;

Koukkunen 1982b, 21; Laitila 2004, 182–183, 187–190; Витухновская 2006, 54, 58, 91, 117; Nokelainen 2010, 139, 157–158, 197, 204–207.

15 Setälä 1966, 63–66; Koukkunen 1982a, 142; Koukkunen 1982b, 22–25, 40–42; Laitila 2004, 180, 226–227;

16 Ortodoksisen kirkon ja bolševikkien välisiä erimielisyyksiä sekä uskonnonvastaista toimintaa Venäjällä 1920- ja 1930-luvuilla ovat käsitelleet muun muassa Aarno Lahtinen (Lahtinen 1991, 68–74) ja Teuvo Laitila (Laitila 1991, 44–53) ja Arto Luukkanen (Luukkanen 2004, 168–174).

(24)

uskonnottomasta ihmisestä mallikansalainen, joka sivistäisi uskovaisia ihmisiä kaikin tavoin. Itäkarjalaisten kotien uskonnolliseen elämään ei puututtu kovin jyrkästi, mistä johtuen osa aikuisväestöstä säilytti ortodoksisen uskonsa. Monissa kodeissa vanhem- mat vaalivat ortodoksisia perinteitä, minkä vuoksi lapset usein perivät vanhempiensa uskon koulujen ja kerhojen ateistisesta propagandasta huolimatta.¹⁷

1.2 TUTKIMUSTEHTÄVÄ, TUTKIMUKSEN RAJAUS JA KÄSITTEISTÖ

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, miten kansallistaminen ilmeni suomalaisten kirkollisessa toiminnassa Itä-Karjalan sotilashallintoalueella vuosina 1941–1944.

Sanalla kansallinen tarkoitetaan jollekin kansalle ominaista ja tunnusmerkillistä. Kan- sallistamisella vastaavasti tarkoitetaan toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan johon- kin määrättyyn joukkoon ihmisiä siten, että he omaksuisivat tiettyjä ominaispiirteitä, joita pidetään kansallisesti tunnusmerkillisinä. Tällaisia ovat erityisesti kieli, arvot, kulttuuri¹⁸ ja joskus myös uskonto. Itä-Karjalassa kansallistaminen merkitsi toimintaa, jolla pyrittiin vaikuttamaan alueen suomensukuisiin asukkaisiin siten, että nämä identifioituisivat kansallisesti suomalaisiksi ja omaksuisivat sellaisia ominaispiirteitä, joita pidettiin suomalaiskansallisina.¹⁹

Olen rajannut tutkimukseni varsinaisen tarkastelujakson Itä-Karjalan miehitysai- kaan, koska suomalaisten kirkollinen toiminta alueella rajoittui lähes täysin tuohon ajanjaksoon. Varsinaisia suunnitelmia ei ennen miehityksen alkamista tehty, eikä toimintaa millään tavoin jatkettu miehityksen päätyttyä. Itä-Karjalan valloitus alkoi heinäkuun alussa 1941, ja suomalaiset joukot alkoivat vetäytyä miehitysalueelta kesä- kuun lopulla 1944, jolloin myös kirkollinen toiminta alueella päättyi. Periaatteellista tahtoa tehdä kirkollista työtä Itä-Karjalassa esiintyi Suomen luterilaisten ja ortodoksien piirissä jo vuosikymmeniä ennen jatkosodan syttymistä.

Edellä asetettu tutkimustehtävä edellyttää, että tutkimuksessa on ensinnäkin kartoitettava, millaista kirkollista työtä suomalaiset Itä-Karjalassa tekivät sekä miten sotilashallinnon sisäiset ja sen ulkopuoliset toimijat tähän työhön osallistuivat ja vaikuttivat. Lisäksi selvitetään, mitä tavoitteita toiminnalle asetettiin ja millaisia odotuksia siihen kohdistettiin miehitysajan eri vaiheissa. Koska kansallistamistoiminnan tavoitteena oli yhdistää itäkarjalaiset osaksi Suomen kansaa, on tutkimuksessa vastattava myös siihen, miten kirkollinen toiminta tuki tätä tavoitetta. Tähän liittyen analysoidaan, miten miehitysalueen kirkolliseen työhön osallistuneet ja siihen vai- kuttaneet toimijat kokivat asemansa ja tehtävänsä itäkarjalaisten kansallistamisessa.

Aiemmassa tutkimuksessa on osoitettu, että kirkolliseen työhön vaikutti koko miehitysajan luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välinen jännite. Siksi tässä tutkimuksessa kiinnitetään erityistä huomiota siihen, miten tämän jännitteen kehittymiseen

17 AK 28–29/1941, 314; KA ItäKar. SE ELKAT T-5684/14 Kosti Karisteen esitelmä ”Itä-Karjalan ortodoksisten kirkkojen tilasta bolshevikkivallan aikana” kreikkalaiskatolisen pappien kokouksessa Äänislinnassa 26.–

28.11.1943; Lahtinen 1988, 36–37, 59; Lahtinen 1991, 68–74; Laitila 1991, 29–30, 41–42; Luukkanen 2004, 167.

18 Kansallisella kulttuurilla tarkoitan tietylle kansalle ominaisina pidettyjä tapoja, perinteitä, musiikkia, tanssia, runoutta, kirjallisuutta, näyttämötaidetta kuvataidetta, rakentamista, pukeutumista ja ruokalajeja.

(Valpola 2000, 644–645).

19 Ks. kansallinen, kansallistaa Nykysuomen sanakirja1 1985, K 188–189.

(25)

vaikuttivat luterilaisten ja ortodoksien erilaiset näkemykset kirkollisen toiminnan kansallisista lähtökohdista ja tavoitteista.

Aiemman tutkimuksen perusteella tiedetään, että ylipäällikkö Mannerheimin huhtikuussa 1942 antama uskontokäsky oli tärkeä käännekohta Itä-Karjalan sotilashallinnon kirkollisessa toiminnassa, koska se päätti tunnustuksettoman toiminnan ajan miehitysalueella. Tutkimuksessani pyrin analysoimaan, miten ylipäällikön uskonto- käsky vaikutti kansallistamistoimintaan kirkollisessa työssä.

Uskonnon ja nationalismin²⁰ välinen suhde on ollut jo vuosikymmenien ajan tut- kijoiden mielenkiinnon kohteena, mutta aihepiirin tutkimus saa edelleen osakseen kiinnostusta, mikä osaltaan johtuu nationalististen aatteiden vahvistumisesta Euroo- passa ja uskonnon roolin korostumisesta eräiden valtioiden nationalistisessa propagandassa. Sodat ovat ajanjaksoja, jolloin nationalistiset ja usein myös uskonnolliset aatteet voimistuvat. Näin on tapahtunut myös Suomen historiassa.

Tutkimukseni lähtökohtana on tuottaa uutta tietoa nationalististen näkemysten ja tavoitteiden vaikutuksesta kirkolliseen toimintaan jatkosodan aikana. Aihepiiristä on ilmestynyt muutamia tutkimuksia aikaisemminkin, mutta niissä on selvitetty vain vähän Itä-Karjalan sotilashallintoalueen kirkollista toimintaa. Lisäksi aiemmat tut- kimukset, joissa tarkastellaan sotilaspapiston nationalismia jatkosodan aikana, ovat keskittyneet lähes täysin luterilaisten pappien toimintaan ortodoksisen papiston jää- dessä vähälle huomiolle. Muutenkin suomalaisten ortodoksien kansallismielisyyttä jatkosodan aikana on aikaisemmissa tutkimuksissa käsitelty hyvin vähän.

Kirkollista toimintaa Itä-Karjalassa johti sotilashallintoesikunnan alainen kirkollisasiaintoimisto, jonka vastuulla oli toiminnan suunnittelu, seuranta ja valvonta. Mie- hitetyn alueen väestön keskuudessa työskenteli kirkollisasiaintoimiston alaisina sekä luterilaisia että ortodoksisia pappeja. Kirkolliseen toimintaan kuului, että pappien tuli järjestää Itä-Karjalan asukkaille erilaisia jumalanpalveluksia, hartaustilaisuuksia ja rukoushetkiä sekä toimittaa kasteita, avioliittoon vihkimisiä ja vainajien siunaamisia.

Heidän vastuullaan oli myös kirkollinen lapsi- ja nuorisotyö sekä aikuiskasvatus. Myös ripittäytymiset ja sielunhoidolliset keskustelut kuuluivat pappien toimenkuvaan. Pa- piston apuna kirkollista työtä Itä-Karjalassa tekivät kanttorit, papinapulaiset, pyhä- koulunopettajat ja kerho-ohjaajat. Uskonnonopetus oli koululaitoksen vastuulla, mutta kirkollisasiaintoimisto teki uskonnonopetuksessa läheistä yhteistyötä koulujen kanssa.

Tarkastellessani miehitysajan kirkollista kansallistamistoimintaa Itä-Karjalassa käytän käsitteitä suursuomalaisuus ja suurkarjalaisuus. Suursuomalaisuudella tarkoitan niitä aatteellisia, poliittisia ja sotilaallisia pyrkimyksiä, joiden tavoitteena oli erityisesti itäkarjalaisten mutta myös eräiden muiden suomensukuisten kansojen asuinalueiden liittäminen Suomen yhteyteen. Suurkarjalaisuudella tarkoitan ortodoksikarjalaisten pyrkimyksiä yhdistää Suomen ja Itä-Karjalan alueella elävät ortodoksit kirkollisesti saman hallinnon alaisuuteen. Suur-Suomesta puhuttiin ja kirjoitettiin paljon Suomen

20 Yleensä nationalismi ymmärretään kansakunnan ja valtion muodostumisen ideologisena prosessina. Sillä tarkoitetaan myös aatetta, joka korostaa kansakuntien merkitystä kulttuurien kehittäjinä ja säilyttäjinä.

Nationalismissa painotetaan myös kansojen itsemääräämisoikeutta ja kansallisen identiteetin säilyttämistä.

Usein suomenkielisessä kirjallisuudessa nationalismin synonyymeinä käytetään käsitteitä kansallisuusaate ja kansallismielisyys. Kansallisuusaatteella tarkoitetaan ideologiaa, jossa keskeisintä on vaatimus oman kansan vapaudesta, oman kielen käyttämisestä ja oman kulttuurin kehittämisestä. Kansallisuusmielisyys puolestaan tarkoittaa oman kansan, kielen ja kulttuurin arvostamista ja suosimista. Joskus nationalismilla saatetaan tarkoittaa myös kansalliskiihkoa, joka yleensä määritellään katsomukseksi oman kansan paremmuudesta.

Laajasti ymmärrettynä nationalistisena aatteena voidaan pitää mitä tahansa ideologiaa, joka itsensä mää- rittelemisessä käyttää tai tuottaa kansakuntaa koskevia olettamuksia. (Valpola 2000, 793; Mitchel 2003, 20).

(26)

itsenäisyyden kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Tuon ajan kirjoituksissa käytettiin muun muassa termejä Suur-Suomen aate, suursuomalainen aate ja suursuoma- laisuus. Suurkarjalaisuus terminä ei ollut varsinaisesti käytössä, mutta ajatus Suomen ja Itä-Karjalan ortodoksien kirkollisesta yhdistämisestä oli varsinkin Suomen ortodok- sisen kirkon piirissä tunnettu jo edelliseltä vuosisadalta lähtien. Käsitettä Suur-Karjala käytettiin toisinaan,²¹ mutta useimmiten suurkarjalaisista pyrkimyksistä keskusteltiin puhumalla tai kirjoittamalla Suomen, Vienan ja Aunuksen karjalaisten kirkollisesta yhdistymisestä, jonka yleensä katsottiin edellyttävän myös Itä-Karjalan valtiollista yhdistymistä Suomeen.

Itä-Karjalan miehitysaikana toteutetun kansallistamistoiminnan lähtökohtana oli usko siihen, että alue ja sen suomensukuinen väestö tultaisiin sodan päätyttyä liittä- mään osaksi Suomea. Itä-Karjalan liittämistä Suomeen perusteltiin erityisesti sillä, että suomalaiset ja Itä-Karjalan suomensukuiset asukkaat olivat samaa kansallisuutta²², mikä oli myös sotilashallintoalueella toteutetun kansallistoiminnan toiminnan läh- tökohta. Käsitys suomalaisten ja itäkarjalaisten kansallisesta yhteenkuuluvuudesta perustui ennen kaikkea kielelliseen sukulaisuuteen, mutta näkemystä perusteltiin myös kulttuurin yhteisillä piirteillä ja väestön rodullisilla ominaisuuksilla sekä sil- lä, että Suomi ja Itä-Karjala muodostivat maantieteellisesti yhtenäisen alueen. Kun kansallisuus ymmärretään valtiosta riippumattomaksi käsitteeksi, niin silloin saman valtion alueella voi elää eri kansallisuuksia. Vastaavasti samaan kansallisuuteen kuu- luvia ihmisiä voi asua eri valtioissa. Suursuomalaisen aatteen mukaan suomalaiset ja itäkarjalaiset olivat samaa kansallisuutta eli kuuluivat samaan kansaan, jonka asu- ma-alueen oli jakanut kahden valtion välinen raja. Itä-Karjalan liittämistä Suomeen pidettiin oikeutettuna ennen kaikkea siksi, että itäkarjalaiset saisivat elää saman valtion alueella muiden suomalaisten kanssa.²³

Käsitteen kansallisuus rinnalla käytetään myös adjektiivia kansallinen. Itä-Karjalan miehityshallinnon väestöryhmittelyssä alueen asukkaat jaettiin kansallisiin ja epäkan- sallisiin. Tärkeimpänä jaottelun kriteerinä oli kieli ja jossain määrin myös geneettinen perimä varsinkin niissä tapauksissa, kun katsottiin, että henkilö oli sukujuuriltaan suomenheimoinen mutta kieleltään venäläistynyt. Kansalliseen väestöön kuuluivat

21 Esimerkiksi kenraali Harald Öhquistin vieraillessa Valamon luostarissa toukokuussa 1933 igumeni Ha- riton totesi, että Valamon luostari on perustamisajoistaan saakka ollut Suur-Karjalan uskonnollisena kotilietenä (AK 22/1933, 182), ja pastori Aleksanteri Ryttyläinen käytti elokuussa 1941 otsikkoa Henkisen työn reser- vit ja Suur-Karjala kirjoituksessaan, joka käsitteli Itä-Karjalassa tehtävää uskonnollista valistustyötä (US 19.8.1941). Suur-Karjala -käsitettä käytti myös vuosina 1919–1922 Joensuussa ilmestynyt Edistyspuolueen äänenkannattaja Suur-Karjala, joka ensimmäisen numeronsa etusivulla totesi: ”Heimouskysymyksessäm- me on pyrittävä Karjalan heimo yhdistämään Suur-Karjalaksi ja kokoamaan myöskin suomalaisheimot Suur-Suomena kansainliittoon.” (Suur-Karjala 1/1919, 1).

22 Käsitteellä kansallisuus (englanniksi nationality, saksaksi Nationalität, ranskaksi nationalité) on erilaisia mer- kityssisältöjä eri kielissä ja kulttuureissa. Sanan perustana on monissa kielissä käsite kansakunta (englanniksi nation, saksaksi Nation, ranskaksi nation) mutta suomen kielessä kansa. Samaan kansallisuuteen kuuluvien ihmisten katsotaan tiettyjen kriteerien perusteella muodostavan ympäristöstään eroavan kokonaisuuden.

Perusteena voi olla yksittäinen kriteeri tai yhdistelmät erilaisista kriteereistä. Kansallisuutta määrittävinä tekijöinä pidetään yleisimmin yhteistä kieltä, aluetta, historiaa, kulttuuria, rotua tai uskontoa. Näitä kritee- reitä pidetään tyypillisinä myös puhuttaessa kansasta. Käsitteitä kansa ja kansallisuus käytetään tässä mer- kityksessä toistensa synonyymeinä. Kansan ja kansakunnan erona pidetään tavallisesti sitä, että kansakunta on järjestyneempi kokonaisuus kuin kansa. Kansankunnan katsotaan yleensä muodostavan hallinnollisesti yhtenäisen ihmisryhmän. Kyseessä voi siis olla esimerkiksi jonkun valtion kaikki asukkaat tai tietyn autonomisen alueen väestö. (Kemiläinen 1964, 47; Laine 1982, 20; Nykysuomen sanakirja 1 1985, K 186–189).

23 Laine 1977, 9–10.

(27)

alueen karjalaiset, inkeriläiset, vepsäläiset ja suomalaiset. Muut asukkaat olivat epä- kansallisia.²⁴

Suomalaisen miehityshallinnon aikana Itä-Karjalan väestö pyrittiin kansallista- maan. Kuten edellä on todettu, tässä tutkimuksessa käsitteellä kansallistaminen tarkoi- tetaan toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan johonkin määrättyyn joukkoon ihmisiä siten, että he omaksuisivat tiettyjä kansallisesti tunnusmerkillisiä ominaisuuksia.

Itä-Karjalan kansallistamistoiminnan lähtökohtana oli, että on olemassa suomalais- kansallisesti ominaisia piirteitä, jotka itäkarjalaisten tuli omaksua tullakseen osaksi Suomen kansaa. Kansallistamistoiminta ulottui yhteiskuntaelämän kaikille alueille, mikä merkitsi pyrkimystä muuttaa itäkarjalainen yhteiskunta suomalaisen mallin mukaiseksi. Lisäksi kansallistamistoimintaan kuului valistustyö, jonka tarkoitukse- na oli herättää itäkarjalaisissa kansallisen yhteenkuuluvuuden tunnetta suomalaisten kanssa sekä todistaa heille suomalaisen yhteiskunnan paremmuudesta neuvostoliitto- laiseen yhteiskuntaan verrattuna. Itä-Karjalan sotilashallinnon palveluksessa olevilta ihmisiltä edellytettiin, että he toimivat suomalaiskansallisessa hengessä. Kirkollisessa työssä oli kuitenkin ristiriitaisia näkemyksiä siitä, mitä suomalaiskansallisella toimin- nalla tarkoitettiin, sillä kaikki sotilashallinnon luterilaiset työntekijät eivät varauksetta pitäneet ortodoksista kirkkoa riittävän suomalaiskansallisena. Myös suomalaiskan- sallisesti ominaisten piirteiden määritteleminen oli vaikeaa, minkä vuoksi valistus- työntekijöillä oli monesti erilaisia näkemyksiä siitä, millaiset tavat ja perinteet olivat suomalaiskansallisia. Erityisen vaikeaa oli rajata itäkarjalaisesta kulttuurista erilleen sellaiset piirteet, joita pidettiin venäläisinä eikä puhtaasti karjalaisina.

Itä-Karjalan miehitysajan kansallisen valistustyön perustana oli näkemys suoma- laisesta kansakunnasta ja sen oikeudesta omaan valtioon, johon myös itäkarjalaisten myös tuli kuulua, koska he olivat samaa kansallisuutta suomalaisten kanssa. Kansa- kunnan käsite ei kuitenkaan ollut tuohon aikaan yksiselitteinen, kuten se ei ole ny- kyäänkään.²⁵ Poliittisena käsitteenä kansakunta on historiallisesti varsin nuori. Sitä alettiin käyttää 1700-luvun lopulla, jolloin sillä tavallisesti ymmärrettiin tietyn alueen asukkaiden yhteisöä, jonka kollektiivinen suvereenius teki heistä valtion, joka oli siten heidän poliittinen ilmentymänsä. Myöhemminkin monet poliitikot ja tutkijat ovat katsoneet, että käsitteet valtio ja kansakunta liittyvät vahvasti toisiinsa.²⁶

Itä-Karjalassa toteutetun kansallistamistoiminnan perustana oli autonomian aikana sivistyneistön piirissä kehittynyt näkemys suomalaisista kansakuntana. Suo- malaiskansalliselle liikkeelle oli ominaista varsinkin sen varhaisimmassa vaiheessa

24 Laine 1982, 20–21.

25 Brittiläinen historiantutkija Eric Hobsbawm on teoksessaan Nationalismi päätynyt siihen, ettei ole tyydyt- tävää kriteeriä, jonka perusteella tietyt ihmisyhteisöt pitäisi nimetä kansakunniksi. Lähtöoletuksenaan hän pitää sitä, että mikä tahansa riittävän suuri ihmisjoukko, jonka jäsenet pitävät itseään tietyn kansakunnan jäseninä, tulee kohdelluksi sellaisena. Hobsbawmin mukaan kansakunta ei ole mikään alkuperäinen ja muut- tumaton sosiaalinen kokonaisuus, vaan kansakunnan muodostuminen on tiettyyn erityiseen historialliseen ajanjaksoon kuuluva asia. Ihmisten kansallinen samaistuminen voi myös muuttua ja vaihdella historian ei vaiheissa, joskus jopa hyvin lyhyen ajanjakson kuluessa. Lisäksi kansallinen tietoisuus kehittyy epätasai- sesti eri sosiaaliryhmien ja alueiden välillä. (Hobsbawm 1994, 17–20).

26 Englantilainen filosofi ja taloustieteilijä John Stuart Mill (1806–1873) määritteli kansakunnan muodostuvan ihmisistä, jotka haluavat olla saman hallituksen alaisuudessa, jonka he itse tai osa heistä muodostaisi. Näin määritellylle kansakunnalle on tyypillistä, että sillä on ajettavanaan yhteisiä etuja, jotka ovat ensisijaisia yksilöiden etuihin nähden. Täysin erilaista näkemystä kansakunnasta edustivat ne 1800-luvun nationalistiset liikkeet, jotka tähtäsivät kansallisvaltioiden perustamiseen käyttäen kansakunnan määrittelemisessä kriteereinä yhteistä kieltä, asuinaluetta, historiaa, kulttuuria tai uskontoa. (Hroch 1985, 4–11; Hobsbawm 1994, 30, 28–29; Lawrence 2005, 32–33; Remy, 2005, 48–52; Lawrence 2005, 19, 35).

(28)

myyttinen käsitys kansakuntien luonnollisesta olemassaolosta ja ihmiskunnan ja- kaantumisesta erillisiin kansoihin.²⁷ Jotkut vielä Itä-Karjalan miehitysajankin kansallistamistoimintaan osallistuneista valistustyöntekijöistä olivat valmiita hyväksymään tämän käsityksen. Suomalaisen kansallisuusaatteen näkemys kansasta perustui ensisijaisesti yhteiseen kieleen, mutta myös yhteistä asuinaluetta, historiaa, kulttuuria ja jossain määrin uskontoakin pidettiin kansakuntaa yhdistävinä tekijöinä. Suursuo- malaisen aatteen kannalta oli kuitenkin ongelmallista, että itäkarjalaiset olivat vuosisatojen ajan eläneet valtakunnanrajan takana erillään muista suomalaisista. Siksi yhdistäviä tekijöitä jouduttiin paljolti hakemaan myyttisestä esihistoriasta ja kaleva- laisesta muinaiskulttuurista.

Suomalaisuusaatteen johtajat eivät autonomian aikana tyytyneet vain herättämään ihmisissä tunnetta ja tietoisuutta suomalaisuudesta²⁸, vaan heidän toimintansa oli myös määrätietoista nationalistista toimintaa, jonka tavoitteena oli suomen kielen, suomalaisen kulttuurin ja poliittisen itsemääräämisoikeuden vahvistaminen sekä pit- källä tähtäimellä myös oman kansallisvaltion perustaminen. Suomalaiskansallisen identiteetin rakentaminen ei ollut enää vain kansallisromanttisten myyttien tulkinnan varassa, vaan se perustui myös tieteelliseen historian tutkimukseen. Miroslav Hroch on esittänyt teoksessaan Social Preconditions of National Revival in Europe teorian na- tionalismin etenemisestä kolmessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa nationalismi on lähinnä kulttuurinen ja kirjallinen ilmiö, joka ilmenee erityisesti kansatieteellisenä tutkimuksena, mutta siihen ei vielä liity merkittäviä poliittisia tai yhteiskunnallisia tavoitteita. Toisessa vaiheessa joukko patrioottisia ideologeja pyrkii aktiivisesti edistä- mään kansallisuusaatetta. Tässä vaiheessa nationalismi on jo muotoutunut poliittisek- si ohjelmaksi. Vasta kolmannessa vaiheessa nationalistinen ohjelma saa joukkokan- natusta. Myös suomalainen nationalismi kehittyi 1800-luvun aikana pääpiirteittäin Hrochin esittämän teorian mukaisesti. Suomalainen kansallisuusaate oli 1800-luvulla ensisijaisesti sivistyneistön pienyhteisöissä vaikuttanutta kieli- ja kulttuurinationalis- mia. Niiden piirissä kehittyi 1870-luvun alkuun mennessä melko yhtenäinen käsitys Suomen kansasta, minkä jälkeen suomalaisuusliike alkoi saavuttaa vastakaikua myös laajoissa kansalaispiireissä ja jatkui seuraavalle vuosisadalle tultaessa erilaisin pai- notuksin suomalaisuutta korostavien puolueiden toiminnassa. Myös muiden kuin puoluepoliittisten kansanliikkeiden piirissä tapahtuneella joukkojärjestäytymisellä oli

27 Nationalismi rakentui yleisesti 1800-luvulla ajatukselle että ihmiskunta oli luonnostaan jakautunut erillisiin kansoihin, joilla tuli olla poliittinen itsemääräämisoikeus ja vapaus oman kulttuurin kehittämiseen.

Tšekkiläis-brittiläinen tutkija Ernest Gellner piti käsitystä kansojen luonnollisesta olemassaolosta myyttinä.

Hänen mielestään nationalistien pyrkimys muodostaa kansallisvaltioita johtui ennen kaikkea taloudellisista syistä. Tšekkiläinen historiantutkija Miroslav Hroch puolestaan korosti, että kansakuntien määrittyminen ja siten myös kansallisvaltioiden synty oli tulos monien yhteiskunnallisten tekijöiden pitkäaikaisesta vaikutuksesta. Kansallisen yhteenkuuluvuuden syyt saattoivat olla taloudellisia, alueellisia, poliittisia, uskon- nollisia, kulttuurisia tai kielellisiä. (Gellner 1983, 47–50; Hroch 2000, 43–98).

28 Yhdysvaltalainen historioitsija David E. Bell on tähdentänyt kansallisvaltioiden syntymisen edellyttäneen, että niiden väestöstä riittävän suurella osalla oli tunne kansallisesta yhteenkuuluvuudesta. Hänen mukaan- sa kansallistunne on ilmiö, joka edeltää varsinaista nationalismia. Nationalismi puolestaan on poliittinen ohjelma, jolla pyritään vaikuttamaan määrättyyn ihmisjoukkoon tiettyjen poliittisten päämäärien saavut- tamiseksi. Englantilainen etnografi Anthony D. Smith sen sijaan tähdensi, että nationalismin tehtävä on kansallisvaltioiden luominen ja ylläpitäminen, mutta nationalismin kautta ihmisille syntyy myös tietoisuus kuulumisesta johonkin kansaan, joka antaa jäsenilleen turvallisuutta ja oikeuden tiettyyn asuinalueeseen.

Nationalismi on Smithin mukaan ideologinen ja kulttuurinen oppirakennelma kansoista ja kuvaus niiden tahdosta mutta myös yhteiskunnallinen ja poliittinen liike, joka pyrkii toteuttamaan kansan tahdon. (Smith 1991, 71–72; Bell 2003, 3–6; Loima 2006, 33, 38).

(29)

1880-luvulta lähtien keskeinen merkitys suomalaisen kansakunnan ja kansalaisyhteiskunnan muodostumisessa.²⁹ Kehitys johti aikanaan Suomen valtion syntymiseen, ja samalla vahvistui suomalaisuusaatteen yhteydessä kasvanut näkemys, että myös itäkarjalaisten tuli elää tämän valtion yhteydessä.³⁰

Euroopan poliittiselle kehitykselle oli tuohon aikaan ominaista, että nationalististen liikkeiden ajaessa pienten kansallisvaltioiden perustamista esiintyi suurten valtioiden piirissä pyrkimyksiä alistaa pienet kansallisuudet suuremman kansakunnan alaisuuteen, mikä oli tyypillistä myös Venäjän suhtautumisessa sen alueella eläviin vähemmistökansallisuuksiin. Katsottiin, että jotkut kansallisuudet olivat niin pieniä ja takapajuisia, etteivät ne yksinään olleet elinkelpoisia kansakuntia. Vain suurempaan kansakuntaan sulautuneena niillä oli merkitystä, ja ainoastaan siten ne saattoivat antaa oman panoksensa ihmiskunnalle. Suurten valtioiden alueella esiintyi separatisti- sia liikkeitä, jotka erityisesti kielelliseen ja etniseen erilaisuuteen perustuen vaativat tietyille alueille suurempaa itsemääräämisoikeutta ja jopa itsenäisyyttä. Alueellisesti keskittyneet ja vahvan identiteetin omaksuneet kansalliset vähemmistöt pyrkivät usein oman valtion luomiseen monesti onnistuenkin siinä, mutta joskus kansallinen vähemmistö saattoi tyytyä elämään saman valtion sisällä toisen kansallisuuden tai kansallisuuksien kanssa, mihin myös itäkarjalaisten enemmistö mukautui jo tsaa- rinvallan aikana ja myös sen jälkeen. Itä-Karjalassa kansallisuusaate ja separatistiset pyrkimykset eivät koskaan saavuttaneet sellaista suosiota ja voimaa, että alue olisi pystynyt irtaantumaan Venäjästä kuten Suomi.³¹

Useimmille suomalaisille oli viimeistään toiseen maailmansotaan mennessä muodostunut jonkinlainen käsitys Suomen kansasta ja suomalaisten keskinäisestä yhteydestä. Suomalaisuuden tunteen perustana oli näkemys suomalaisten yhteisestä kielestä, asuinalueesta, kulttuurista ja historiasta, mikä oli kehittynyt autonomian ja itsenäisyyden ajan tapahtumien tuloksena. Suomen kansan olemassaolo oli useim- mille suomalaisille itsestään selvä tosiasia. Yhdysvaltalainen politiikantutkija Ben- edict Anderson on kuitenkin esittänyt näkemyksen, että kansakunta on aina jossain

29 Risto Alapuro ja Henrik Stenius ovat tähdentäneet yhteiskunnan eri alueilla tapahtuneen joukkojärjestäy- tymisen merkitystä suomalaisen kansakunnan ja kansalaisyhteiskunnan muodostumisessa. Autonomian ensimmäisinä vuosikymmeninä yhdistystoiminta rajoittui lähes täysin sivistyneistön piiriin, ja 1860-luvulta alkaneet joukkojärjestäytymisen muodotkin olivat sivistyneen yläluokan johtamia, mutta 1880-luvulla tilanne muuttui ja syntyi uudenlaisia yhdistyksiä, joissa alempiin yhteiskuntakerroksiin kuuluvat ryh- mät ottivat itse aloitteen käsiinsä. Niin fennomaanisessa kansallisuusliikkeessä kuin 1880-luvulta lähtien tapahtuneessa joukkojärjestäytymisessä erilaisten ryhmien edusmiehet pyrkivät määrittelemään omien ryhmiensä luonnetta ja tavoitteita sekä niiden suhdetta muihin ryhmiin, mikä merkitsi kannan ottamista muihin ryhmiin saman kansakunnan piirissä tai laajemmassa mielessä kansakunnan muodostumisessa.

Tähän sisältyi ajatus, että valtion oli saatava yksityisten kansalaisten hyväksyminen ja hyväksyntää pyrittiin lujittamaan suureksi osaksi juuri erilaisten joukkojärjestäytymismuotojen kautta. Sisältönä oli suomalaisuus ja Suomeen kuuluminen määriteltiinpä se sitten kielellisesti ja kulttuurisesti tai perustuslaillisen järjestel- män pohjalta. Myös luterilaisen valtiokirkon piirissä ryhdyttiin määrätietoisesti luomaan kuvaa kansan- kirkosta, jonka erilaisiin uskonnollisiin herätysliikkeisiin kuuluvat voisivat tuntea omakseen. Poliittisen kansakunnan kehityksessä erottuu näin suuri linja fennomaanien pyrkimyksistä esiintyä koko kansan edustajina joukkojärjestöjen aikaan 1900-luvun alussa. Joukkojärjestöt jatkoivat kansakunnan lujittamista korostaen organisatorista yhtenäisyyttään kansallisella tasolla. Suomessa eri alojen valtakunnalliset järjes- töt säilyivät aina kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisen eheinä aina itsenäistymiseen asti. (Alapuro &

Stenius 1987, 18, 30, 35).

30 Hroch 1985; Liikanen 1995, 136–137, 179, 185; Virtanen 2001, 90–95, 100–103, 137–139; Liikanen 2003, 276–277, 280, 287–288; Sulkunen 2004, 143–146, 169–206; Liikanen 2005, 232–240; Lawrence 2005, 3; Loima 2006, 89–90, 103.

31 Hobsbawm 1994, 34–48, 55; Hechter 2000, 60–68, 70–78, 85–91; Mitchel 2003, 21.